Pölkkypäitä ja pylväitä

Kävimme ukkelin kanssa pienellä matkalla Ateenassa. Olimme aikeissa matkustaa Ateenaan jo joskus vuosia sitten, mutta päädyimme sillä kerralla muistaakseni Sisiliaan. Manner-Kreikassa en ole koskaan käynyt, vaikka Kreikka sinänsä on tuttu, sillä olen käynyt usealla Kreikan saarella. Lähdimme matkaan innolla, vaikka lähdön varoitusaika olikin taas hyvin lyhyt, eikä ukkeli ollut ehtinyt toipua vielä oikein edellisestä matkastaankaan.

Etukäteen ajateltuna minua kiehtoivat Ateenassa eniten kaikki historialliset kohteet, joita Ateenassa todellakin riittää. Taisin kuitenkin unohtaa, etten ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut historiasta, ja koulussakin historia oli inhokkiaineeni numero yksi. (Pakko kertoa, että valmistauduin kerran yläasteella historian kokeeseen kahdella rannekellolla. Minulla oli siis rannekello kummassakin kädessä. Jaa miksikö? No siksi, että rannekellojen alle sai piilotettua näppärästi lunttilaput. 😀)

Näkymä hotellihuoneemme ikkunasta oli varsin mielenkiintoinen:

Akropolis-kukkula ja Parthenonin temppeli.

Hotellilta näkyi myös Lykavittos-kukkula, joka on Ateenan korkein kohta (277 metriä). Koska näköalapaikat miellyttävät minua ja ukkelia kovasti, oli suunnistettava kukkulalle heti ensi tilassa.

Kukkulalle olisi päässyt myös kävellen, mutta me valitsimme nopeamman ja helpomman tavan eli funikulaarin (kiskoköysiradan).

Kyyti saapuu!

Funikulaari kulkee koko matkan ylös asti maan alla, joten mikään näköalahissi se ei ole. Se ei  myöskään välttämättä sovi ahtaan paikan kammoisille. Ukkeli kärsii melko pahasta ahtaan paikan kammosta - hän ei esimerkiksi kerran pystynyt olemaan Ruotsin-laivan hytissä, kun häntä rupesi ahdistamaan niin kovasti, vaan hänen piti mennä kannelle tuulettumaan. Ukkeli pärjäsi funikulaarissa kuitenkin ihan hyvin siihen asti, kunnes satuin ystävällisesti kysäisemään, että miten se sinun ahtaan paikan kammosi. Onneksi matka ylös ei kestänyt kovin kauan! 

Näköalat ylhäältä olivat huikeat. Kukkulan laki, jolla näköalapaikka sijaitsi, oli niin pieni, että siellä alkoi melkein huimata.

Kaukana siintää Ateenan satamakaupunki Pireus ja etuoikealla näkyy Akropolis-kukkula.

Kuvan keskellä on Zeuksen temppeli (tai se, mitä siitä on jäljellä).

Huipulla oli paljon erikoisia, todella suuria perhosia, ja sain onnekseni vangittua yhden sellaisen kuvaankin. 

 
Huipulla oli myös pieni sievä kirkko (Agios Georgios), jonka edessä tässä pönötetään:

Lykavittos olisi ollut varmasti parhaimmillaan auringon laskiessa ja illalla, kun kaupungin valot syttyvät, mutta nuo hetket jäivät nyt kokematta.

Kävimme sentään juomassa oluset kukkulan laella olevassa kahvila-ravintolassa, joka on kyllä aivan huikealla paikalla.

Olimme ehtineet tulla jo muutamaan otteeseen ateenalaisten taksikuskien huijaamiksi, joten päätimme etsiä vaihtoehtoisen kulkutavan. Ei kannata esimerkiksi niellä taksikuskilta sellaista selitystä, että kaupungissa on lakko ja mielenosoituksia ja että taksi ei pääse ajamaan hotellille suorinta reittiä, vaan sinne pitää mennä kiertoteitä, ja taksimatka saattaa hyvinkin tulla maksamaan 35-40 euroa. (Se maksoi 38 euroa, kun normaalisti matka maksoi viiden euron kieppeillä.) Kuinka typeräksi ihminen voi itsensä tällaisen tarinan nieltyään tunteakaan.

Ukkeli päätti kokeilla Uberia, joka toimikin aivan erinomaisesti.

Eräs Uber-kuljettaja kuitenkin kertoi, että Ateenan poliisit yrittävät jatkuvasti vaikeuttaa Uber-kuskien elämää pysäyttelemällä näitä jatkuvasti. Meidänkin piti yhdellä matkalla täyttää lappu, johon tuli kuljetettavan nimi ja passin numero (ukkeli ei tosin muistanut passinsa numeroa, joten hän veti hatusta jotain).

Näimme muutenkin paljon ahkeria poliiseja tuomassa väriä kaupunkilaisten arkeen.

Tilanne päällä.

Kävimme toki niissä historiallisissa paikoissakin. Yksi paikoista oli Agora eli Ateenan vanha markkinapaikka. Agora on ollut aikoinaan erittäin merkityksellinen paikka, sillä Sokrates puhui siellä kansalle, ja Paavalikin piti Agorassa saarnojaan. Myös demokratia on saanut alkunsa Agorasta!

Agora sijaitsee Ateenan vanhassakaupungissa, jossa tunnelma olikin varsin kreikkalainen.

Sinivalkoruutuiset pöytäliinat ja kaksi jamppaa soittamassa balalaikkaa. Voiko kreikkalaisempaa olla?

Ruokalistat oli räätälöity turisteille sopiviksi, jottei kukaan vain joutuisi poistumaan paikalta tyhjin vatsoin.

Tilaaminen onnistuu kielitaidottomaltakin.

Matkamuistokaupoista sai ostaa viehättäviä tuliaisia, joilla saattoi yllättää iloisesti kaikki läheiset.

Varsinainen Agoran alue oli yllättävän suuri.

Agoran kaivauksia.

Kuvassa näkyvä iso rakennus on Attaloksen stoa (ja taustalla näkyy taas Lykavittos-kukkula).

Attaloksen stoa (pylväshalli) oli Agoran huomattavin rakennus, ja se rakennettiin noin vuonna 150 eaa. Attaloksen stoa oli kuulemma Ateenan ensimmäinen ostoskeskus, sillä siinä oli kauppoja kahdessa kerroksessa. Alkuperäinen stoa tuhoutui vuonna 267 jaa., ja tämä alkuperäistä jäljittelevä kopio rakennettiin vuonna 1956.

And here we pönötämme again.

Stoan takapihan nurkassa oli puhelinkoppi, joka huvitti minua suuresti.

Minneköhän se Sokrates soitteli?

Hefaistoksen temppeli (Kreikan parhaiten säilynyt klassinen temppeli).

Kaikilla Ateenan historiallisilla alueilla istui siellä täällä ilmeisesti jotain työntekijöitä kapteenintuoleissa, ja ihmettelimme aluksi, mikä virka näillä ihmisillä mahtoi olla. No, sekin selvisi pian. Menin Agorassa yhteen pieneen kirkkoon ja laskin opaskirjani kirkon kaiteelle, kun piti kaivaa kassista kamera esiin, ja minulla on vain kaksi kättä. Ulkona partioinut nainen tuli tuohtuneena huutamaan minulle, että "no! don't put it there!", jolloin tajusin, että istujien virka oli tietysti vartioida, etteivät typerät turistit turmelisi heidän historiallisia monumenttejaan. Päätinkin sitten lähteä saman tien menemään. Nainen seurasi kannoillani ovelle asti ja katsoi, että pääsin turvallisesti ulos.

Syntagma-aukio, jota pidetään Ateenan keskustana. Taustalla parlamenttitalo.

Zeuksen temppeli. (Temppelissä oli alun perin 104 pylvästä, mutta niistä on jäljellä enää 16.)

Kreikkalainen ruoka jäi matkallamme jostakin syystä hieman paitsioon. Söimme toki yhden moussakan ja Pireuksen rantaravintolassa kokonaisen (kiskurihintaisen) kalan, jonka nimeä en enää muista.

Maistuis varmaan sullekin.

Rantaravintoloita Pireuksessa.

Eksyimme jostakin syystä muun muassa Spondiin, joka on kahden tähden Michelin-ravintola. Ravintolan korkea laatu paljastui jo sisääntulovaiheessa, kun etsiskelin katseellani paikkaa käsilaukulleni. Tarjoilija lennätti nimittäin laukulle oman jakkaran, jolla laukun oli mukava istua.

Tästä tunnistaa laaturavintolan.

Spondin ruokalistan lukeminen oli melkoisen jännittävää, sillä listaan ei ollut merkitty hintoja lainkaan. Enpä ole ennen tällaistakaan paikkaa nähnyt, että pitää ostaa, ilman että tietää, mitä se maksaa. 

Joku asiantuntevampi olisi saattanut olla Spondissa haltioissaan, mutta minä olin lähinnä kiusaantunut. Tuli taas sellainen olo (kuten aina tämäntyylisissä ravintoloissa), että tämän on pakko olla jotain pilaa - ei kukaan voi tosissaan tehdä sellaisia piperryksiä ja kutsua niitä ruoaksi.

Ehdoton inhokkini eli hanhenmaksaa.

Mutta juustokärry oli kiva!

Tarjoilija kertoi yksityiskohtaisesti, mitä mikäkin juusto oli, mutta pahaksi onneksi tieto ei tarttunut päähäni. Onneksi tarjoilija osasi koota lautaselle mukavan kokonaisuuden. 

Hieman samaan kategoriaan kuin Spondi kuului myös hotellimme kattoravintola Premiere.

Alkupaloja. Kirjekuoressa ei ole lasku vaan spinach pies.

Paikalliset karjalanpiirakat.

Omananviipaleeseen kääritty makupala. (Ukkeli pelkäsi, että syön pyykkipojankin.)

 Suurin osa Premieren annoksista oli sentään "järkeviä" ja ruoaksi tunnistettavia.

Grande Bretagne -hotellissa nautimme puolestaan afternoon tean (elämäni ensimmäisen sellaisen), joka sekin kuuluu tyypillisiin kreikkalaisiin ruokailuperinteisiin.

Ateena oli ihan kiva, mutta en voi sanoa, että Ateenasta olisi tullut mikään lempikaupunkimme. Ukkeli ei itse asiassa tykännyt kaupungin keskustasta yhtään, ja minustakin Ateena oli jotenkin persoonaton. Kaikille historian ystäville Ateena on varmasti enemmän kuin oivallinen paikka, mutta minun silmääni kaikki pylväät ja temppelit alkoivat hyvin pian näyttää samanlaisilta (anteeksi vain).

Vielä toinenkin postaus on matkaltamme tulossa, mutta se ei ole enää Ateenasta vaan kaupungin ulkopuolelta. Vuokrasimme nimittäin yhdeksi päiväksi auton ja katselimme vähän, miltä muu Kreikka näyttää. Pääsin taas harrastamaan vähän urbaania löytöretkeilyäkin. Jee!

Kivaa viikonloppua!

Lannistuva innostuja

Kylläpä nolottaa ilmestyä taas tänne norkoilemaan. Ensin haukun suurin piirtein koko blogistanian lyttyyn ja sitten ryömin muina naisina takaisin. Että miten olisi, jatketaanko taas?

Puolustuksekseni voin sanoa, että edellisen postauksen julkaistessani olin jo oikeastaan päättänyt, että se jäisi Kukkapillin viimeiseksi. Kävi kuitenkin niin, että sain teiltä lukijoilta niin paljon uusia näkökulmia ja uutta ajateltavaa, että oli ruvettava miettimään oikein perusteellisesti omaa suhdettani bloggaamiseen. Ymmärsin monia asioita, mutta ennen kaikkea tajusin sen, että monen ongelman alkulähde löytyy minusta itsestäni, ei muista blogeista tai blogistaniasta.

Minulla tuntuu ensinnäkin olevan jonkinlainen sisäinen ristiriita sen kanssa, mitä minun kuuluisi omasta mielestäni kirjoittaa. Aina välillä minuun iskee syyllisyydentunne, kun kirjoittelen omasta itsestäni, sillä alitajuisesti kai ajattelen, että minun pitäisi kirjoittaa jostakin "ylevämmästä" tai yleismaailmallisesti tärkeästä. On vähän outoa ajatella näin, kun blogien ideahan on kai yleensä juuri se, että blogeissa kerrotaan omasta elämästä ja/tai jostakin itselle läheisestä aiheesta. Tunnen olevani itsekäs, kun kirjoittelen omista asioistani - ja kaiken lisäksi vielä oletan, että minun asiani kiinnostaisivat jotakuta. Sama ristiriita vaivaa muutenkin: toisaalta olisi kiva saada huomiota, mutta toisaalta tuntuu hirveän tuomittavalta ajatukselta yrittää saada äänensä kuuluville tai näkyä millään tavalla. Minulla on päässäni ikään kuin sisäinen poliisi, joka on aina vaatimassa kaikenlaista ja jolle ei näytä koskaan kelpaavan mikään. Jos laitan blogiin kuvia itsestäni, olen poliisin mielestä turhamainen, ja jos pohdin ns. syvällisiä, poliisi jäkättää, että mitä sä nyt tuollaisia kirjoittelet. Nyt olen kuitenkin päättänyt antaa poliisille potkut ja lähettää sen vaikka Siperiaan. (Sinne tosin haluaisin itsekin, joten pitääköhän lähteä mukaan?) En tosin tiedä, miten se tulee onnistumaan, mutta pikkuhiljaa kai?

Poliisia kiusatakseni laitankin heti tähän kärkeen oman kuvani. Että revi siitä. 😝

Nämä päänsisäiset vaatimukset ovat myös omiaan ruokkimaan riittämättömyyden tunteita, jotka kärjistyvät helposti suorastaan jonkinmoiseksi kriisiksi varsinkin silloin, jos blogitauko venyy pitkäksi. Kun on sivussa blogimaailmasta, itsestä tulee ikään kuin sivullinen tarkkailija, ja kuilu itsen ja muiden välillä kasvaa. En mielelläni myöntäisi vertaavani itseäni muihin, mutta valitettava totuus on se, että vertailuakin tulee harrastettua, usein ihan huomaamattani. Sitten tulee surkea olo, kun en esimerkiksi ole semmoinen ihminen, joka uskaltaisi mennä rohkeasti isoihin blogitapaamisiin, joissa en tunne ennestään ketään. Mielelläni olisin sosiaalisesti mitään pelkäämätön ihminen, mutta kun en ole. Vertailu johtaa usein siihen, että alan nähdä vain omat puutteeni, ja tulen sokeaksi mahdollisille vahvuuksilleni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että blogi ei ole koko totuus kenenkään elämästä, niin silti sen aina välillä unohdan, ja alan nähdä oman elämäni mitättömänä ja tylsänä harmaana mössönä, jossa ei ole mitään kerrottavaa kenellekään.

Eräs lukija mietti kommentissaan blogikirjoittajista seuraavasti: "minusta ei ole kauheasti tärkeää, onko elämänne oikeasti sellaista mitä kirjoitatte, kunhan kirjoitatte hyvin". Tämä oli tärkeä lause, sillä se sai minut ajattelemaan, että lähes fanaattinen todenmukaisuuden tavoitteluni saattaa olla turhaa tai ainakin ylimitoitettua. Keskityn aivan liiaksi siihen, että antaisin mahdollisimman todenmukaisen kuvan itsestäni; etten yrittäisi olla liikaa edukseni tai näyttää vain parhaita puoliani. Pidemmän päälle tällainen itsensä kyttääminen alkaa ahdistaa pahasti. Olen miettinyt, että taidan kuitenkin olla perusluonteeltani suhteellisen vaatimaton, tai ainakaan en ole mikään elvistelijä, joten ehkä voisin antaa totuuspoliisillekin potkun persuksille ja luottaa siihen, että kyllä sisäinen ääneni kuuluu ilman sitäkin.

Tässä olivat keskeisimmät ajatukset lyhyesti, vaikka monta muutakin asiaa toki tajusin. Toivoisin näiden havaintojen lopputuloksena pystyväni kirjoittamaan jatkossa vähän rennommalla asenteella ja ennen kaikkea löytämään taas bloggaamisen ilon. Aika varmaankin näyttää, miten tämän kanssa tulee käymään.

Omia vahvuuksiani pohtiessani muistin linkin erääseen testiin, jonka olin bongannut kerran Hesarista. Kyse on VIA-luonteenvahvuustestistä, jonka tarkoituksena on löytää 24 eri vahvuuden joukosta itselle ominaisimmat vahvuudet, siis ne, jotka hallitsevat omaa luonnetta. Testi on siinä mielessä kiva, että sen tarkoituksena ei ole etsiä heikkouksia tai puutteita, vaan vain auttaa näkemään itsensä ehkä uudessa valossa tai oppia löytämään omat vahvuutensa. Nekään ominaisuudet, jotka ovat tuloslistan loppupäässä, eivät siis ole heikkouksia; ne ovat vain vähemmän hallitsevia ominaisuuksia omassa luonteessa.

Vaikka suhtaudun kaikenlaisiin luonnetesteihin ja luokitteluihin erittäin suurella varauksella, tämmöisten testien tekeminen on kuitenkin niin mukavaa, että pitihän tämäkin käydä tekemässä.

Huvitti suuresti, kun näin, että sinnikkyys ja urheus eivät kuulu suurimpiin vahvuuksiini vaan että molemmat olivat ihan listan loppupäässä. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Viisi vähiten hallitsevaa luonteenvahvuuttani.

Kauneuden ja erinomaisuuden arvostustakaan (mitä ikinä se tarkoittaakaan) minulta ei oikein tunnu löytyvän, eikä harkitsevaisuuskaan ole ehkä ihan vahvin puoleni. Henkisyyden määritelmää hieman kritisoisin, sillä kysymysten perusteella henkisyys tarkoittaa tässä pelkästään uskonnollisuutta (jota minusta ei löydy pätkän vertaa). Minusta henkisyys on kuitenkin paljon muutakin kuin uskonnollisuutta, ja sitä muuta henkisyyttä minusta kyllä löytyy, ainakin vähäsen.

Suurin vahvuuteni näyttäisi testin mukaan olevan innokkuus, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. 😀 En tosin tiedä, voiko innokkuutta pitää aina vahvuutena...

Viisi ydinvahvuuttani.

Oletko sinä kokeillut VIA-testiä? Millaisia tuloksia sait? Pitivätkö tulokset mielestäsi paikkansa?

Kiitos vielä teille kaikille hyvistä ja fiksuista ajatuksistanne, jotka laajensivat ajatusmaailmaani taas pikkuisen!

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Täyttä höyryä eteenpäin.

Ja parhaan pääosan esittäjän Oscar menee...

Blogimaailma on näyttäytynyt minulle viime aikoina kovin erilaisessa valossa kuin ennen. Olen tarkastellut blogeja jotenkin kriittisemmin ja miettinyt, että tätäkö meidän elämämme nykyään on: yhtä suurta teatteria, jossa kaikki pyörii oman navan ympärillä. Olen osallistunut samaan teatteriin itsekin, sillä olen kirjoitellut paljon itsestäni ja perustellut kirjoituksiani sillä, että ehkä joku tunnistaa jutuistani itsensä, saa vertaistukea tai muuta bullshittiä.

Olen myös pohtinut vakavasti sitä, haluanko itse enää olla osa tätä showta, jossa sama ihminen on käsikirjoittaja, roolittaja, pääosan esittäjä, editoija, kuvaaja, ohjaaja, maskeeraaja ja puvustaja. Haluanko enää viettää aikaani sellaisessa maailmassa, jossa teeskennellään, kaunistellaan, jätetään asioita sanomatta, annetaan ymmärtää ja tehdään elämästä esitys. Millaiseksi maailma on oikein mennyt? Onko tämä sitä, mitä ihmiset haluavat? Onko tämä sitä, mitä itse haluan? Blogimaailma on tuntunut minusta niin vastenmieliseltä, että on tuntunut mahdottomalta kirjoittaa yhtään mitään.

Olen itse yrittänyt olla blogissani mahdollisimman rehellinen, aito ja kokonaisvaltainen, mutta jonkinlainen roolihan minullakin täällä on. Minun on itse vaikea sanoa, millainen tämä rooli on ja millaisen kuvan minusta saa, mutta lukijoilla on blogiminästäni varmasti selkeä käsitys. Elämäni oikeat ihmiset tietävät onneksi, että olen paljon muutakin kuin blogiini kirjoitetut sanat. On suuri onni, että on olemassa ihmisiä, joille voi olla kokonainen ja joille ei tarvitse suodattaa tai esittää.

Kun en ole viime aikoina kirjoitellut kokemuksistani blogiin, elämäni on ollut yksinomaan minun, ja se on tuntunut yllättävän hyvältä. Olen todennut, etten tarvitse kokemuksilleni todistajia, jotta kokemukset tuntuisivat todellisilta. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu elää vain itselleen! Kun ei ole tarvinnut miettiä jokaisen kokemuksen äärellä, kirjoittaisinko siitä blogiini vai en, olen pystynyt olemaan tilanteissa kokonaisvaltaisemmin läsnä ja nauttinut asioista enemmän. Olen muistanut, että on aivan eri asia elää elämää kuin kertoa siitä.

En myöskään halua olla mikään tien reunassa makaava raato, jota haaskalinnut käyvät nokkimassa. Ajatus siitä, että elämäni (joka minulle itselleni on tietysti hyvin todellista) on jollekulle vain "matskua", tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Olisin tykännyt myös pohtia syvällisempiä, mutta on varmasti idealistista ja naiivia ajatella, että nykyajan ihmiset haluaisivat blogeista (tai somesta muutenkaan) muuta kuin hetken mielihyvää mahdollisimman nopeasti omaksuttavassa muodossa. Kauniita kuvia ja sisällyksettömiä sanoja. Mutta niinhän se menee, että jokainen lähestyy asioita omalla tavallaan, eikä minulla ole asiaan nokan koputtamista.

Olin ajatellut, että tämä vastenmielisyyden tunne menisi ohi ja että blogimaailma alkaisi taas jonakin päivänä vetää puoleensa, mutta niin ei ole käynyt. Tunne vain jatkuu, enkä ymmärrä, miksi. En siis osaa sanoa, tuleeko blogini enää päivittymään, ja tulenko varsinkaan kirjoittamaan enää mitään kovin henkilökohtaisia asioita. Voisin tietysti jaaritella pelkästään yleisistä asioista, kuten kylmästä keväästä tai Euroviisuista, mutta tiedän, että sellainen ei jaksa minua kovin kauan innostaa. Jos kirjoittamisellani on liian tiukat rajat, intoni loppuu hyvin pian.

Olen jo pitkään vatvonut tämän tekstin kirjoittamista, sillä tämmöiset selittelypostaukset tuntuvat aina niin typeriltä. Tämä olkoon kuitenkin selityksenä niille, jotka ovat blogini perään kyselleet. Ja jos joku on tykönään miettinyt, että jokohan se on laihduttanut itsensä hengiltä, niin voin kertoa, että ihan hyvässä lihassa täällä ollaan.

Kun elämä tarjoaa pelkkää marinadia

Moi! Mun nimi on Tapsu, ja mä tulin nyt vähän kertomaan, mitä on koirien mindfulness.

Jotkut ihmiset ovat mun mielestä vähän hassuja. Jotkut nimittäin uskovat, että jos istuu koivet ristissä ja odottaa, alkaa tapahtua jänniä asioita. Mä taas uskon siihen, että mitä aktiivisemmin itse tonkii, sitä enemmän metkoja juttuja löytää.

Ja koska mä olen koira (kuten ehkä jo huomasittekin), hajuaisti on mulle aika tärkeä. Teillä ihmisillä voi toimia muut aistit paremmin, vaikka kyllä teidänkin kuono kertoo varmasti aika paljon. Paska ainakin haisee yleensä aika kauas, ja sitä kannattaa vältellä parhaansa mukaan.

Kyllä mä toki silmiänikin käytän, sillä kaikki ei ole aina sitä, miltä ensi katsomalta näyttää (tai haisee). Joskus vaaditaan tarkempaa silmämääräistä tutkimusta.

Mikäs köntsä se tämä on?

Yleensä on niin, että suurin palkinto odottaa yllättävissä paikoissa. Kannattaa siis joskus poiketa mukavuusalueeltaan ja tutkia vähän kummallisiltakin vaikuttavista paikoista.

Kannattaa kuitenkin varoa, ettei jää jumiin! On aika noloa, jos pitää hälyttää piipaa-auto pelastamaan.

Ei myöskään kannata syöksyä eteenpäin ihan suinpäin, vaan on hyvä edetä varovaisin askelin. Kulman takaa saattaa nimittäin tulla vastaan mitä vain.

Vasta kun reitti on selvä, voi astua esiin koko komeudessaan.

Jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, ettei kannata katsella taaksepäin tai eteenpäin ja että on hyvä elää pelkästään tässä hetkessä. Mä taas olen sitä mieltä, että joskus on hyvä pysähtyä miettimään menneitäkin. Kuinka mä muuten muistaisin, minne olen minkäkin herkkupalan piilottanut?

Joskus elämässä tapahtuu jotain isoa. Sitä vain haistaa, että tässä saattaa nyt olla jotakin. Saa semmoisen vainun, että rupeaa oikein jännittämään!

Silloin kannattaa kaivaa, sillä intuitio on harvoin väärässä!

Aina löytö ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin mitä oli ajatellut. Silloin saattaa vähän ihmetyttää.

Että tämmöistä tällä kertaa.

Liian kranttu ei saa kuitenkaan olla. Vaikka makkaraa ei joka kerta löytyisikään, toisenlainen löydöskin saattaa paljastua yllättävällä tavalla mielenkiintoiseksi, eikä sitä kannata millään muotoa väheksyä. Kaikesta oppii! Ainakin oppii tietämään, että tästä kohdasta ei kannata kaivaa toista kertaa.

Tulipahan kuitenkin kaivettua.

  
Te ihmiset harrastatte kuulemma joskus joogaa, mutta mä en ole joogan perään. Vaikeaa joogaaminen tämmöiselle nelijalkaiselle olisikin. Vai oletteko joskus nähneet koiraa esimerkiksi vuoriasennossa?

Tiedättekö muuten, mistä asento 'alaspäin katsova koira' on saanut nimensä? No meiltä koirilta tietysti!  

Kas näin.

Tunteiden näyttäminen on sallittua! Se joka muuta väittää, on väärässä.

Saa murista ja haukkua, ulista ja ulvoa! Mun mielestä jatkuva positiivisuus on ihan pöljää.

Sekin pitää muistaa, että vaikka kuinka yrittäisi elää onnellista ja tasapainoista koiran elämää, joskus tulee vastaan ilonpilaajia, jotka torppaavat haaveet tylysti.

Silloin kannattaa vain kääntää peräpuolensa ja lähteä menemään.

Uudet seikkailut kutsuvat!

Moro!