Kurkkaus Kiinaan

Kiina on yksi niistä maista, joissa olen aina halunnut käydä. Olisi kiva päästä toteamaan, vastaako maa niitä mielikuvia, joita minulla Kiinasta on: ihmiset kävelevät riisihatut päässä, syövät joka kadunkulmassa koiria tai ainakin sammakonreisiä, ja kaikilla on viimeistä huutoa olevat teknokännykät. Jotenkin olen myös kuvitellut, että Kiina on lähes yhtä sekasortoinen paikka kuin Intiakin.

Kun ukkeli kävi taannoin työmatkalla Kiinassa, hänen ottamansa valokuvat kiinnostivat minua tietenkin siis ihan hirveästi. Mieluiten olisin tietysti ollut matkalla mukana, mutta kyllä valokuvien katselukin menettelee paremman puutteessa. Ajattelin, että ehkä jotakuta muutakin kiinnostaa nähdä Kiinan-kuvia, joten tässä niitä nyt tulee. Kuvat ovat kännykällä otettuja, mutta kyllä niistä jotain näkee.

Katunäkymää Liaoyangissa.

Ukkeli kertoi Kiinan infrastruktuurin olevan niin paljon edellä intialaista, ettei Kiinasta ja Intiasta voi edes puhua samana päivänä. Ennakko-oletukseni sekasortoisuudesta romuttui siis täysin, ainakin suurempien kaupunkien kohdalla; tiedä sitten, millaista Kiinan maaseudulla mahtaa olla. Kadut ovat leveitä, viheralueet hyvin hoidettuja, ja lentokentät ja rautatieasemat erittäin moderneja ja siistejä.

Rantakatua Zhuhaissa. Katua kutsutaan myös Rakastavaisten kaduksi.

Kaukana siintää Macao. 

Zhuhai on yksi Kiinan tärkeimmistä turistikohteista, ja sitä kutsutaan myös Kiinan Rivieraksi. Zhuhain kyljessä sijaitsee Macao, kooltaan vain 29,5 neliökilometrin kokoinen Kiinan erityishallintoalue, joka kuului vuoteen 1999 asti Portugalille. Macao on erityisesti uhkapelaajien suosiossa, sillä siellä on lukuisia kasinoita.

Uusi Yuanming -palatsi Zhuhaissa.

Zhuhaita sanotaan myös Kiinan romanttisimmaksi kaupungiksi, ja kaupungin maine saattaa juontua vanhasta kalastajatytön legendasta. Kaupungin 146 saarta ja upeat ranta-alueet ovat omiaan lisäämään kaupungin romanttista ilmapiiriä.

Uusi Yuanming -palatsi on jäljitelmä Pekingissä sijaitsevasta Yuanming -palatsista. Tämän Shanghain palatsin alueella on suuri, yli 80 000 neliömetrin kokoinen järvialue sekä kauniita puutarhoja.

Kiinalaisia sateenvarjoineen. Nämä sateenvarjot suojaavat auringolta, eivät sateelta.

Kuvia palatsin alueelta.

Kaloja kuhiseva allas. Minusta tämä on jo eläinrääkkäystä.

Zhuhaita.

Shanghai näyttää minusta erityisen jännittävältä paikalta. Ukkeli kävi siellä Shanghai World Financial Center -rakennuksessa, joka on tällä hetkellä maailman neljänneksi korkein rakennus. 

World Financial Center on tuo takana oleva rakennus.

Rakennuksen huipulla näkyy kummallinen aukko. Aukon yläpuolella on yksi pilvenpiirtäjän kolmesta näköalatasanteesta. Tämä korkeimmalla sijaitseva näköalatasanne on sadannessa kerroksessa, ja sen lasilattian läpi näkyy muutaman kerroksen pudotus aukon alaosaan. Onneksi ei sentään maahan asti!

WFC.n viereen nousee vieläkin korkeampi rakennus, joka valmistuu vuonna 2014. 

Ylimmäinen näköalatasanne on 474 metrin korkeudessa (siis melkein puoli kilometriä!), ja sieltä on luonnollisesti mahtavat näköalat yli kaupungin. Harmi vain, kun ukkelin käyntihetkellä oli niin pilvistä ja utuista. 

Rakennukset näyttävät näin ylhäältä katsottuna ihan joltain pienoismalleilta!

Etualalla näkyy Jin Mao -torni ja takana Oriental Pearl TV-torni.

Jin Mao -torni ja pikkuruisia autoja!

World Financial Center -alueen pilvenpiirtäjiä.

 Kiinalainen katukyltti.

Luotijuna, jolla pääsee yli 300 kilometriä tunnissa.

Hauskan värisiä takseja.

Erikoisen näköinen olympiaurheilukeskus Jinanissa.

Erityisesti olisin mielinyt maistelemaan kiinalaisia ruokia. Jos olisin ollut matkalla mukana, olisin kyllä syönyt varmasti itseni ihan ähkyyn!

Katuruokaa.

Pöydät olivat useimmiten kuulemma sellaisia, että niiden keskellä oli pyörivä pöytälevy, joten kaikki saivat otettua ruokaa näppärästi.

Tahtoo tämän pöydän ääreen!

En tiedä, miten ruokahalulleni olisi todellisuudessa käynyt, koska ukkeli kertoi, että monessa ruokapaikassa haisi todella pahalle. Se ei kuulemma ollut edes mikään kalakastikkeen löyhkä, vaan ihan suoranainen p:n haju.

Välillä ukkelille maistuivatkin sitten Mäkkärin herkut. (Tämä kuva taitaa olla kyllä jo Bangkokista.)

Jännittäviä uutisia!

Kuka muistaa tontin, jota kävimme jokin aika takaperin ukkelin kanssa katsomassa ja johon tykästyin heti ensi silmäyksellä? 

Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.

Eilen sattui jotain aivan uskomatonta: ukkeli soitteli Intiasta ja kertoi, että appivanhemmat olivat ostaneet kyseisen tontin! Tämä tietää siis sitä, että appivanhemmat aikovat rakentaa tontille talon, ja talossa tulee olemaan tietysti paikka myös minulle ja ukkelille.

Kun olimme käyneet katsomassa tonttia ja kun näytimme tontilta ottamiamme valokuvia appivanhemmille, anoppi totesi tykkäävänsä tontista. Siellä oli avaraa, ja sinne voisi istuttaa hedelmäpuita ja vihanneksia. Se kun on ollut anopin unelma jo pitkään: oma puutarha, jossa voisi touhuta. Onhan heillä Nelloressakin talo, jonka pienellä pihalla kasvaa ainakin papaijapuu ja rumpukeppipuu, mutta piha on kuitenkin minimaalisen pieni. Kun ukkeli kertoi minunkin ihastuneen tonttiin, appiukko totesi, että annetaan naisten päättää: jos kerran naiset tykkäävät, niin ostetaan tontti! Muistan ajatelleeni silloin, että appiukko kyllä tykkää anopista niin paljon, että voisikin antaa anopin päättää tämmöisestä asiasta, mutta en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella, että niin käy oikeasti! Ehkä tässä suvussa kahden naisen sana painaa paljon.

Kaikkein hassuinta asiassa on se, että naapuritontin osti ystäväni perhe.

Ystäväni synttäreillä toukokuussa. Intiassa on tapana, että sankari syöttää vieraille kakkua omakätisesti - ihan kirjaimellisesti siis!

Koska ystäväni tuli minulle tutuksi perheen kautta (hänen miehensä on ukkelin veljen opiskelukaveri), ukkelin perhekin tuntee ystäväni perheen tosi hyvin ja pitkän ajan takaa. Koska olen omin silmin nähnyt, kuinka hyvin anoppi viihtyy ystäväni kanssa, tiedän, että hyvä naapuruussuhde on ainakin taattu. 

Olen ollut viime päivinä tosi maassa, joten iloitsen tästä tonttiuutisesta tosi paljon. Ainakin pääsen tarkkailemaan intialaista talonrakennusprojektia ihan läheltä!

Tällä viikolla

Viime yönä oli aivan ihanan kaunis kesäyö, ja sain päähäni lähteä yölliselle kävelylle etsimään lähialueen geokätköjä. Löysin uusia kävelypolkuja, ihastelin yöllisen taivaan värejä, tuijottelin tummia aaltoja ja nautin raikkaasta merituulesta. Ihmisiä ei ollut puolenyön jälkeen enää juurikaan liikenteessä, mutta silti ei pelottanut yhtään. Mietin, kuinkakohan monessa muussa maassa (naisihminen) voi kävellä yöllä yksin täysin turvallisin mielin. Voi Suomessakin tietysti aina sattua jotain, mutta silloin täytyy olla aika huonoa tuuria matkassa.

Yöllä on siitä hyvä kätköillä, että jästejä (sivullisia) on silloin niin vähän liikenteessä. Välillä kätköillessä tulee kyllä mieleen, että en taida olla ihan järkevä ihminen kumminkaan. Jossakin täytyy heittää ja pahasti, jos yöllä ei ole muuta tekemistä kuin käydä tonkimassa pakastusrasioita kivenkoloista tai pyllistelemässä kaasupullosäiliöiden edessä. Puihin en ole kätköjen perässä sentään vielä kiipeillyt, mutta sellaistakin on suunnitteilla.

Ukkeli on paraikaa Kiinassa, ja hän on kerennyt kiertämään jo vaikka kuinka monta kaupunkia reilussa viikossa. Minä olisin kovasti halunnut nähdä, miltä Kiinassa näyttää, mutta ukkeli ei ole laittanut minulle edes valokuvia - paitsi yhden, jossa hän poseeraa kuuden oikein prototyyppisen näköisen kiinalaisen kanssa. Eihän hän siellä tosin millään huvimatkalla olekaan, joten valokuvien ottaminen uteliaalle vaimolle ei ole ehkä tärkeysjärjestyksessä ihan ensimmäisenä. Luulisi, että Kiinassakin on ihmistunkua joka paikkaan, mutta ilmeisesti niin ei olekaan. Kun ukkeli on soitellut minulle milloin mistäkin hotellista, hän on ihmetellyt hotellien tyhjyyttä: "tässä hotellissa on 25 kerrosta, ja minä olen täällä melkein ainoa asukas!" Kuinka ihmeessä hotellit pysyvät pystyssä, jos niillä ei ole asiakkaita?

Soitin tällä viikolla anopillekin, mutta pyörittelin ajatusta aika monta päivää ensin mielessäni, ennen kuin sain tartuttua puhelimeen. Anoppi näet aina valittaa, että minä en koskaan Suomessa ollessani soittele hänelle. En oikein osaa enkä oikein haluakaan "jaaritella" puhelimessa, kenenkään kanssa; mieluiten juttelisin ihan kasvokkain, mutta eihän se tietenkään ole aina mahdollista. Anopin kanssa puhuminen on vielä monin verroin vaikeampaa, kun ajattelen aina etukäteen, että mitä puhumista meillä muka on - ei mitään! Kummasti sitä juteltavaa kuitenkin aina löytyy (anoppi pitää siitä huolen), ja puhelun jälkeen ajattelen aina, että nyt rupean soittelemaan anopille useammin. Viimeistään seuraavana päivänä päätös on kuitenkin jo taas unohtunut. Tällä kertaa minulla oli hieman oma lehmäkin ojassa, sillä en ollut kuullut ukkelista Kiinasta pariin päivään mitään, ja piti udella anopilta, josko he olisivat. Anoppilassa tuntui olevan kaikki hyvin, vaikka anoppi valittelikin kylmyyttä. Minun piti oikein käydä äsken tutkimassa, kuinka kylmä Hyderabadissa on tällä viikolla ollut, ja päivälämpötilat näyttävät liikkuneen siellä 30-33 asteen hujakoissa. Kyllähän noissa lämpötiloissa jo kylmä tuleekin.

On muuten aika erikoista, että vaikka en muuten pidä puhelimessa palattamisesta, niin skypessä juttelu kyllä maistuu - jos siis kyseessä on kamerapuhelu, jolloin voi nähdä toisen naaman. Olen ihmetellyt, miksi näin on. Jotenkin on vain kivempi jutella, kun näkee toisen ilmeet ja eleet. Sehän on jo melkein sama kuin jos juttelisi livenä. 

Appivanhempien toinen miniä tuli lapsineen New Yorkista Intiaan, ja miniä ja lapset viettivät lähes viikon appivanhempien luona Hyderabadissa, ennen kuin jatkoivat kotiseudulleen Nelloreen. Minä en oikein tule juttuun tämän toisen miniän kanssa, kun tuntuu, että meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään yhteistä. Minun tekee suorastaan mieli juosta häntä karkuun, mutta onneksi hän asuu Yhdysvalloissa, joten häntä ei tarvitse kovin usein tavata. Miniän vanhempi sisar on naimisissa erään silmäätekevän kanssa, veli on ökyrikas liikemies, ja koko perhe on minusta jotenkin vähän olevinaan. Arvoasema (paskantärkeys, jos minulta kysytään) näkyy kaikessa, niin elämäntyylissä ja pukeutumisessa kuin siinäkin, millaisessa seurassa he liikkuvat. Joskus olen miettinyt, kuinka erilaiset miniät appivanhemmilla onkaan: toinen on hienostunut intialaisnainen, jonka kultakorut ja sarit häikäisisivät sokeankin, ja toinen on holtiton suomalainen, joka on aina enemmän tai vähemmän seinästä revityn näköinen. Olen elätellyt toiveita, että miniä ehtisi lähteä Intiasta takaisin Yhdysvaltoihin, ennen kuin minä palaan Intiaan, mutta se taitaa olla kyllä turha toivo. 

Kävin pari päivää sitten taas silmälääkärilläkin, kun kyllästyin siihen, että silmä vuoti jatkuvasti. Kaiken lisäksi toinenkin silmä alkoi vuotaa pian Suomeen tulon jälkeen. Intian silmälääkärihän oli sanonut, että vaivaan ei oikein ole mitään lääkettä; pitää vain odotella, ja vaiva menee itsekseen ohi. Kyllästyin kuitenkin lopulta jatkuvaan kyynelehtimiseen, ja menin yksityiselle silmäklinikalle, jossa ainakin luulisi saavan kunnon hoitoa. Paikka oli oikein pramea, mutta lääkäri oli oikea jänöjussi: hän hoiteli hommat niin nopeasti, että en ehtinyt oikein edes tajuta. Se oli siinä mielessä hyväkin, että en ehtinyt myöskään pelätä. Yhdessä vaiheessa lääkäri nimittäin vetäisi esiin pitkän kaarevan neulan, joka oli tarkoitus pistää kyynelkanavaani. Sen avulla tutkittaisiin, onko kyynelkanava mahdollisesti tukkeutunut. Ennen kuin ehdin ottaa jalat alleni, lääkäri oli jo tunkenut neulan kyynelkanavan aukosta sisään ja ruiskuttanut vettä kyynelkanavaan. Kun lääkäri tiedusteli, valuiko vesi kurkkuun (mikä olisi sen merkki, että kyynelkanava olisi auki), minun onnistui vain korahdella epämääräisesti. Oli vähän vaikea vastata, kun pää oli takakenossa ja silmässä oli neula. Lääkäri määräsi sen verran hyvät lääkkeet, että vaiva toivottavasti katoaa. Tällä hetkellä näyttää ainakin ihan lupaavalta.

Toivottelen kaikille hieman kesäisempää säätä! Postauksen kuvat on otettu Helsingin Lauttasaaresta, jossa kävin sielläkin tällä viikolla hieman kätköilemässä.

Viimeinkin Lustossa

Minun on pitänyt käydä metsämuseo Lustossa Punkaharjulla jo iät ja ajat. Siellä ei vain jostain syystä ole tullut koskaan käytyä, vaikka ajelen tämänkin paikan ohi aika usein. Minä taidan olla kova tyttö ajelemaan kaikkien paikkojen ohi.

Viime viikolla sain kuitenkin erityisen kimmokkeen vierailla Lustossa: siellä oli nimittäin meneillään kiinalaisen käsityötaiteen näyttely. Käsityötaiteen tekijät olivat saapuneet Lustoon Kiinasta asti, ja käsitöiden syntymistä saattoi katsella ihan livenä.

Näyttely oli minulle aikamoinen pettymys, sillä käyntihetkellämme paikalla ei ollut kuin kaksi käsityöläistä. Toinen teki pieniä esineitä kaislan tyyppisestä heinästä ja toinen teki upeita taideteoksia paperista leikkaamalla. 

Paikalla oli myös muutama käsityöläinen myymässä tuotteitaan, mutta siinä se sitten olikin.

Onneksi Lustossa on paljon muutakin katsottavaa kuin Kiinasta tulleet käsityöläiset. Lusto on niin suomalainen paikka, että suomalaisempaa paikkaa saa kyllä hakea. Sen tarkoituksena on kertoa metsän merkityksestä suomalaisen elämässä sekä metsän ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. On vähän noloa myöntää, mutta en ole koskaan tuntenut metsää kohtaan mitään intohimoja, vaikka suomalainen olenkin. Metsä on minusta pelottava paikka! Ehkä siksi en ole Lustossakaan aiemmin käynyt, kun metsä ei ole mitenkään erityisesti sydäntäni lähellä.

Vaikka Lustossa oli paljon juttuja, jotka eivät kiinnostaneet minua lainkaan (työkoneet, työkalut, täytetyt eläimet ja sen sellaiset), sieltä löytyi myös yllättävän paljon mielenkiintoista tutkittavaa.

Suomalaisen retkeilyn historiaa esittelevä näyttely oli varsin hauska nurkkaus.

"Suomalaisella retkeilyllä tarkoitettiin vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa liikkumista paikkakunnalta toiselle ja tutustumista nähtävyyksiin niin jalkaisin, pyörällä, suksilla, kanootilla kuin junallakin. Jo 1800-luvun lopulla perustettiin ensimmäiset retkeilykerhot.

Retkeilyn luonne alkoi muuttua 1920-luvun lopulta alkaen. Retkeilynä ryhdyttiin pitämään yhä enemmän luonnon parissa liikkumista. Samalla varusteiden merkitys alkoi korostua. Oikeanlainen pukeutuminen, jalkineet, kantovälineet, muut retkeilyvälineet ja ravinto vaikuttivat oleellisesti retken onnistumiseen."

Resepti retkeilijöille tarkoitetusta vanhasta ruokavihkosesta.

Malleja, joiden mukaan retkeilijä voi tehdä puun latvaosasta "halstareita" kalan halstraamiseen.

Koska oli kyse metsämuseosta, metsä oli keskeisessä osassa maailmanlaajuisestikin ajatellen. Euroopan metsävarantoja esiteltiin interaktiivisella kartalla, jossa pöydän kahvasta kääntämällä näki Euroopan metsätilanteen vuonna 2000 ja 2050.

(Karttapalan paksuus kuvastaa puuston määrää kuutioissa suhteessa maan pinta-alaan hehtaareissa vuonna 2000 ja 2050. Siis mitä korkeampi palkki, sitä enemmän metsää.)

Euroopan metsävarat vuonna 2000.

Ja vuonna 2050.

Olin yllättynyt ensinnäkin siitä, että Keski-Euroopassa on niin paljon metsää, ja toiseksi siitä, miten paljon Itävallan metsät näyttäisivät lisääntyvän vuoteen 2050 mennessä suhteessa muihin maihin. Myös Suomen ja Ruotsin metsät näyttävät lisääntyvän hurjasti.

Olin yllättynyt myös siitä, että metsien määrä on kasvussa eikä laskussa, kuten olisin saattanut kuvitella. Tämä johtuu luemma siitä, että puuta hakataan Euroopassa vähemmän kuin metsät kasvavat.

Maailman metsäkartasta (yllä) näkee, miten metsät ovat maailmassa keskittyneet tietyille alueille. (Tummanvihreä väri tarkoittaa ainavihantaa metsää; vaaleanvihreä kesävihantaa.) Intiassakin näyttää olevan pari vihreää laikkua, vaikka Suomeen verrattuna laikut ovat tietysti ihan mitättömän pienet. Ihmettelin ensiksi vaaleanvihreitä kesävihantien metsien alueita Intiassa; en tiedä nimittäin siellä yhtään puuta, joka tiputtaisi talveksi lehtensä. Kun sitten vähän googlasin, sain selville, että trooppisilla alueilla kesävihanta ei tarkoitakaan sitä, että kasvi pudottaisi lehtensä talveksi. Siellä lehdet putoavat talven sijasta kuivana kautena, jolloin sadetta ei juurikaan saada. Tällaisia auringon ruskeaksi polttamia puita olen minäkin Intiassa nähnyt!

Hiljaisuuden huone oli pitkulainen huone, jonka toisella seinällä oli 23 metriä pitkä ja kolme metriä korkea valokuva Suomen kesäyöstä. Toisella seinällä oli penkki, jolla saattoi istua ja nauttia yön tapahtumista. Huone oli nimensä mukaisesti hiljainen, ja hiljaisuuden rikkoivat vain vedessä pulahtelevat sorsat, polskivat kalat, lentoon lähtevät joutsenet ja pusikossa rymistelevä hirvi.

Hiljaisuuden huone rakennettiin alun perin Suomen paviljonkiin Hannoverin EXPO2000-maailmannäyttelyyn, ja Suomen paviljonki valittiin sen ansiosta kolmesti expon parhaaksi. Huone olikin hieno kokemus, vaikka siitä olisi saanut minusta vieläkin hienomman niin, että olisi tehnyt huoneen puolipallon muotoiseksi, kuten planetaarion.

Oli hauska tutustua myös metsureiden siirtokämppään, pieneen parakkimaiseen kopperoon, joka on ollut Puulaaki Oy:n ja UPM-Kymmenen metsureiden työmaa- ja virkistyskäytössä 1960-1990 -luvuilla. Kämpässä on jäljitelty todellista tilannetta vuodelta 1980: "On helmikuun yhdestoista päivä, ja Voitto ja Teuvo ovat palanneet metsältä. Voitto nukkuu ja Teuvo on aloittelemassa ilta-ateriaansa."

Voitto kuorsasi alalavetilla oikein kunnolla.

Teuvolla ei ainakaan pipo kiristä päätä...

Siirtokämpän keittiönurkkausta.

Oli mielenkiintoista lukea myös entisajan hiisistä ja uhripuista erityisesti siitä syystä, että ne muistuttavat minusta hieman hindujen uskomuksia. Hiisi tarkoitti alun perin pyhää kulttipaikkaa, vaikka myöhemmin hiisi on yhdistetty myös pahaan paikkaan ja jopa helvettiin. Uhripuut olivat pyhiä puita, joille uhrattiin esimerkiksi ensimmäinen osa viljasta, maidosta ja muista kodin tuotteista. Intiassa on palvottu luonnon elementtejä - esimerkiksi puita, jokia ja kiviä - aiemmin paljonkin, ja siellä näkee yhä edelleenkin pyhiä puita ja muita pyhiä luontokappaleita. Ensimmäisen sadon osan uhraaminen uhripuulle muistuttaa sekin minua Intiasta, jossa valmistettu ruoka tarjotaan ensin jumalalle prasadamina, ennen kuin ruokaa saa itse edes maistaa. Tämän takia ruoan maistamista ruoanlaiton aikana ei pidetä Intiassa sopivana - jumalan tulee olla ensimmäinen, joka saa ruokaan koskea. Länsimaisen ruoanlaiton opetukset (maista, maista, maista!) kääntyvät Intiassa siis aivan päälaelleen!

Suomen puunkäsittelyn historiasta (halkosavotta, tukinuitto, miilunpoltto, terva) kertova näyttely oli sekin ihan kiinnostava, vaikka en oikein jaksanutkaan lueskella kaikki plakaatteja ihan tarkkaan.
 

Tukkimiehen kirjanpitoa?

Pettuleivästä olen kuullut, mutta en ole aiemmin oikein tiennyt, mitä se on. Nyt sekin selvisi.

Pettuleipää ja -puikkoja.

"Pettu valmistetaan männyn nilasta. Alkukesällä kuori on mehevimmillään ja nila irrotetaan levyinä rungosta. Levyt puhdistetaan puukolla valkoisiksi "liinoiksi". Ne kuivataan ja kitkeryyden poistamiseksi keitetään tai paahdetaan ennen survomista ja jauhamista. Eri paikkakunnilla käsittelytavat vaihtelivat. Pettuleipä on erikoisen makuista mutta vaaratonta ja ravitsevaa syötävää, kun petun osuus leivästä on alle kolmasosa. Suomalaisten mielissä karkea ja kitkerä pettuleipä on muotoutunut huonojen aikojen ja hädän tunnukseksi. Pettu olikin tärkeä hätäruoka. Osissa Itä-Suomea ja Lappia pettu on kuitenkin ollut jokapäiväistä, hyvinäkin aikoina käytettyä leipää."

Kun en itse ole mikään käsityöihminen, toisten saavutukset aiheuttavat aina ihastusta ja kunnioitusta. Lustossa oli näytteillä myös Sirkka Muurelan kirjottuja käsitöitä, joista kunkin tekemiseen oli kulunut (päivätyön ohella) pari kolme vuotta. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä nyt: kuinka joku jaksaa vääntää samaa käsityötä vuositolkulla?

Oma suosikkini oli (yllättäen, hih) tämä Kristallivirran rannalle.

"Ihmisille on annettu kädet sitä varten, että niillä tehdään muutakin kuin painellaan nappuloita." Hienosti sanottu minusta.

Luston museokaupassa olisi ollut vaikka mitä mielenkiintoista, ja löysinkin sieltä anopille oikein sopivan lahjan, katajasta valmistetun suodatinpussitelineen.

Eihän tuo oikeasti mikään suodatinpussiteline ole, mutta minusta se sopii siihenkin tarkoitukseen oikein hyvin. Minulla on Intiassa Hyderabadin sisustusmessuilta ostettu teline, ja anoppi on aina ihastellut sitä kovasti. Olen etsinyt anopille vastaavanlaista telinettä Hyderabadista jo pitkään, mutta en vain ole löytänyt. Anoppi saa nyt sitten tämän suomalaisen version.

Luston takana on kesäteatteri, jossa oli juuri käyntihetkellämme ilmeisesti kenraaliharjoitukset meneillään. Illalla siellä oli nimittäin komediaesitys Kätkäläisen ensiesitys.

Luston pääsisäänkäynti.

Minkä värinen on paloauto?

Tänään oli minun Suomessa-oloaikani ensimmäinen ihan oikeasti lämmin päivä - sellainen, että minäkin uskalsin olla auringossa bikineissä. Lämpöisyyteen vaikutti erityisesti se, että järvi oli kerrankin lähes tyyni, kun tuuli kävi toiselta puolelta järveä.

Kirkkaissa rantavesissä uiskentelee käsivarren mittaisia säynäviä.

En yleensä hirveästi perusta auringossa lojumisesta, mutta nyt kesän - ja nimenomaan suomalaisen kesän - vetovoima oli niin kova, että lampsin järven rannalle jo heti aamusta. Intian lämpötiloissa en pysty enkä halua olla auringossa ollenkaan, vaan siellä pakenen mieluummin ilmastoituun huoneeseen. Vielä tammi- ja helmikuussa istuskelin joskus sielläkin parvekkeella pisamia herättelemässä, mutta kesän saavuttua Intiaan maaliskuussa auringossa istuminen muuttui mahdottomaksi. Hiki rupesi virtaamaan solkenaan jo muutamassa minuutissa.  

Sisiliskotkin tykkäävät paistatella päivää auringossa. Tälle on käynyt hieman löpelösti, kun häntä on tippunut matkasta.

Vielä eilen satoi.

Vietin auringossa melkein koko päivän, ja poltin tietenkin itseni aika lahjakkaasti. Huominen täytyy varmaankin oleskella sisätiloissa - tai sitten vaihtoehtoisesti pukea oikein peittävää vaatetta päälle.

Eilen pesin mattoja sellaisella tarmolla, että lihakset ovat olleet tänään niin kipeät, että nauraminenkin sattuu. Siitä huolimatta sain päähänpiston hakea postin soutuveneellä, vaikka polkupyörällä (tai autolla!) se olisi käynyt paljon helpommin. Koska soudin treenimielessä, olen huomenna varmaan niin kipeä, että en pääse edes sängystä ylös.

Lupiinit ovat minusta valtavan kauniita! Miksi ihmeessä niitä parjataan?

Mansikka-aika on käsillä, ja sen huomaa näillä leveysasteilla siitä, että venäläiset mansikanpoimijat saapuvat paikkakunnalle. Mansikkatilat ovat kaukana kylän keskustasta, ja niiltä on hieman hankala päästä kylän keskustaan. Iltaisin ja viikonloppuisin tien varrella seisookin venäläisiä tyttöjä pikku hamosissaan, yrittäen saada kyytiä kylän keskustaan tai ehkä kauemmas kaupunkiin.

Minua huvittaa - ja joskus vähän ärsyttääkin - se, kun suomalaisissa sääennustuksissa vaahdotaan siitä, tuleeko hellettä vai ei. Helle on tietääkseni ihan suomalainen "keksintö"; maaginen 25 asteen raja, joka määrittää todellisen kesän. Minä en ainakaan tiedä, että missään muussa kielessä olisi vastaavanlaista määritelmää.

Nautitaan kesästä - ja helteestä. :-)