Touhukas viikonloppu

Tulipa vietettyä harvinaisen kiva viikonloppu. Jos viikonloppuun kuuluu luontoa, kauniita maisemia, korkeita paikkoja, luolia, hiidenkirnuja, kaivos, kiipeilyä, raunioita ja historian havinaa, viikonloppu alkaa lähennellä täydellisyyttä. En keksi, mitä muuta ihminen voisi enää toivoa. 😆

Lauantaina suuntasin Sorlammen luontopolulle Espoon Nuuksion kupeeseen. Oli aurinkoinen ja lämmin, upea syyspäivä, ja kun ollaan pääkaupunkiseudulla, odotettavissa oli väenpaljoutta. Autoja pursuava parkkipaikka oli silti yllätys, ja ensimmäinen reaktioni oli, että voi helvetti, miten paljon ihmisiä. Päätin kuitenkin yrittää antaa väenpaljouden olla haittaamatta itseäni, ja onnistuinkin siinä lopulta varsin hyvin. 

Sorlampi oli yllättävänkin hieno paikka, joten en ihmettele, että se kiinnostaa ihmisiä. Jäin vain miettimään, millaiset ruuhkat Nuuksion kansallispuistossa mahtoi olla. Itse en ole käynyt Nuuksiossa vuosiin, kun ne loppuun asti tampatut polut eivät oikein kiinnosta. 

Sorlammen luontopolulla on mittaa viitisen kilometriä, ja jos siihen yhdistää Laihalammen kierroksen, matkaa tulee noin kuusi ja puoli kilometriä. Maisemat ovat hyvin vaihtelevat, ja nousuja ja laskuja on paljon. 

Pitkospuitakin oli monessa paikassa.

Polulla on paikoitellen hyvin märkää, jopa mutaista, ja minun tossuni kastuivat jo heti alkumetreillä, kun piti välttämättä päästä Pikku Sorlammen rantaan kuvaamaan lampi. Lits, läts!

Pikku Sorlampi.

Sorlammen rannat ovat kallioiset, joten maisemissa ei ollut valittamista. 

Suosituimmat evästelypaikat olivatkin kallioilla (ja siellä suurin osa ihmisistä tuntui myös olevan), ja myös taukopaikka keittokatoksineen sijaitsi täällä. 

Taukopaikan oli vallannut ryhmä ulkomaalaisia viinipulloineen.

Minua vähän ärsyttävät patikkareittien laavut ja muut taukopaikat, kun ne ovat minusta yleensä aina ihan väärässä kohtaa reittiä. Minä kun en viitsi jäädä pitämään taukoa johonkin vain siksi, että siinä sattuu olemaan taukopaikka, vaan mieluummin pysähdyn evästelemään vasta sitten, kun on oikeasti nälkä, ja se on yleensä vasta patikan loppupuolella. 

Polku oli paikoin hyvin juurakkoista, mistä tykkään. Tasaiset polut ovat tylsiä.

Sorlammella on hiidenkirnuja, mutta en jaksanut lähteä etsimään niitä. Sen sijaan polun varrella sijaitsevaan luolaan, Hiidenpesään, halusin tutustua. Lähdin kapuamaan luolalle kallioita pitkin, ja sainkin hyppiä kallioilla hyvän tovin, ennen kuin luolan lokaatio alkoi hahmottua. 

Jossain tuolla se varmaankin on.

Sieltähän se luola vihdoin löytyi, kallioiden välistä. Suuaukko ei ollut järin suuri, mutta sain tungettua itseni sisään.

Otin luolaan menosta videonkin, mutta se on lähinnä koominen, sillä jäin repustani kiinni luolan suuaukon yläosaan, ja touhu on muutenkin armotonta äheltämistä. Se otsalamppukin oli unohtunut taas autoon, joten videolla ei edes näy paljon mitään. 😆

Luola oli nopeasti nähty, ja kun seuraavat luolaan pyrkijät kurkkivat jo luolan suuaukolla, tulin luolasta ulos.

Takaisin luontopolulle palatessani huomasin, että luontopolulta oli selvät opasteet luolalle, ja nousukin oli tätä kautta varsin helppo ja lyhyt. Tulipa taas mentyä vaikeimman kautta! 

 Päätin kiertää (sopivan evästelypaikan toivossa) vielä Laihalammenkin. 

Laihalampi.

Tovin päästä äkkäsin komean kallion, jonka laelta löytyikin kiva ja rauhallinen taukopaikka. 

Tässä kelpasi syödä eväät.

Vilkas lentoliikenne hieman verotti erämaatunnelmaa. 😆 Tämä kone oli menossa Amsterdamiin.

Sunnuntaina päätin lähteä Lohjalle, sillä siellä oli kaksi paikkaa, joissa olin halunnut käydä jo iät ja ajat. Toinen oli Tytyrin Elämyskaivos (eli kaivosmuseo) ja toinen oli Lohjan museo. Kun lähistöltä löytyi vielä muutakin katsottavaa, retkestä tulikin koko päivän mittainen Lohja-kierros. 

Arvoin pitkään, ottaisinko Tytyrissä opastetun kierroksen vai kävisinkö tutkimassa kaivosta omatoimisesti, mutta päädyin lopulta jälkimmäiseen. Tytyriinhän ei päässyt aiemmin kuin opastetuilla kierroksilla, mutta heinäkuun alusta kaivokseen on voinut tutustua myös itsenäisesti. 

Lipun ostamisen jälkeen sain päähäni vihreän kypärän, minkä jälkeen minun tuli siirtyä pihan poikki sivurakennukseen, josta lähti hissi maan alle. 

Hissin ovella oli vastassa Tytyrin työntekijä, joka vie kävijät hissillä alas kaivokseen ja esittelee alueen, ennen kuin voi lähteä tutkiskelemaan paikkoja. Lukemani mukaan Tytyrin hissi on Suomen nopein yleisön käytössä oleva henkilöhissi.

Hissin seinässä näkyy syvyys, jossa ollaan menossa, sekä hissin nopeus.

Kaivosalueen esittelyä.

Kaivoksessa on aina +8 astetta lämmintä, joten olin vaihtanut lämpimämmän takin päälle. Käsineet unohtuivat autoon, mutta en olisi loppujen lopuksi tarvinnutkaan niitä. Kahdeksan astetta ei tuntunut minusta – lämpimänä syyspäivänäkään – yhtään kylmältä vaan vain mukavan viileältä. Jotkut kuulemma tulevat kaivokseen pelkät shortsit jalassa, ja silloin saattaa kyllä tulla pikkuisen kylmä.

En ihan ymmärtänyt kypärän funktiota (putoileeko katosta muka jotakin?), mutta onhan tuo ihan mukavaa rekvisiittaa kaivoskäynnille. 😆

Kaivosta oli monipuolistettu nähtävyytenä monella tapaa (esille oli laitettu mm. taidetta, ja lapsia varten oli tehty Peikkoluola), mutta itseäni kiinnosti ainoastaan kaivos ja sen toiminta. En ymmärrä, mikä kaivoksissakin oikein viehättää. Kai se on se maan alla olo, ja siihen liittyvä eksoottisuus. 

Tässä opastaulusta otettu pieni tietoisku Tytyristä ja sen historiasta (en jaksa itse kirjoittaa):

Kalkkikivi louhitaan kaivoksesta, ja sen jälkeen se murskataan maan alla pienempään kokoon. Sen jälkeen kalkkikivi nostetaan maan pinnalle, jossa tapahtuu hienomurskaus. 

Katossa näkyy nostin, jolla kivet murskattiin maan alla pienemmäksi.

Vinokuilu, jonka hihnakuljettimien avulla kivet nostettiin maan pinnalle.

Kaivoksen käytävä, jota pitkin kivi siirtyi raiteita pitkin ja erilaisten koneiden avulla murskaamon kautta ylös maan pinnalle.

Tippukiviä.

Porari-nukke demonstroimassa porareita. Käsin kannateltava porakone oli päälouhintakoneena 1950-luvulle asti.

Porarit olivat aiemmin suurin ammattiryhmä kaivoksessa, ja porareiden tavallisimpia ammattitauteja olivat mm. kuurous, pölykeuhko ja valkosormisuus. On mahtanut olla kamalaa kannatella tärisevää poraa päivästä toiseen! 

Peikkoluolan peikko.

Tytyrin ensimmäinen maanalainen kaivos eli louhos.

Kuvan louhoksen kokoa (sata metriä suuntaansa) on mahdoton hahmottaa kuvasta, mutta se oli todella iso ja syvä. Samankaltaisia maanalaisia louhoksia löytyy kaivoksesta yli 40 kappaletta. Nykyään kalkkikiveä louhitaan viisi kertaa syvemmällä eli lähes 400 metrissä. 

Sitten olikin aika palata taas maan pinnalle. Kun astuin kaivosrakennuksen ovesta ulos, ensimmäinen reaktio oli se, että oli saatava äkkiä aurinkolasit silmille. Kaivoksen pimeyden jälkeen aurinko tuntui silmille suorastaan väkivaltaiselta, vaikka en ollut ollut kaivoksessa kuin ehkä reilun tunnin. Miltä kaivosmiehistä on mahtanut tuntua, kun he ovat palanneet aurinkoon pitkän työrupeaman jälkeen? 

Lähellä kaivosta on myös Tytyrin avolouhos, joka piti tietenkin käydä myös katsomassa. 

Suomen luonnonsuojeluliitto tietää kertoa, että Tytyrin avolouhos ympäristöineen on yksi Lohjan kaikkein arvokkaimmista luontokohteista. Se on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi kohteeksi, jossa elää useita uhanalaisia ja silmälläpidettäviä tai harvinaisia lajeja.

Avolouhos oli huikea! Senkään kokoa ei oikein hahmota kuvasta, mutta puiden kokoon vertaamalla voi ehkä saada jonkinlaisen käsityksen koosta.

Taas niitä kuuluisia, mahdollisesti viimeiseksi jääneitä selfieitä. 🙈

Lohjan museo oli viehättävä kokonaisuus. Museo sijaitsee vanhassa pappilamiljöössä ja kattaa monta historiaa henkivää rakennusta (joista tosin vain osa oli avoinna yleisölle). Lisäksi museossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, kuten paraikaa meneillään oleva Puettu vuosisata, joka esittelee entisaikojen pukeutumista, sekä Viestejä menneisyydestä, joka esittelee erilaisia viestintätapoja ja viestimiä menneiltä ajoilta. 

Skippaan tässä nyt kuitenkin kaiken muun ja siirryn suoraan itseäni kiinnostavimpaan osaan museota, pappilan tilanhoitajan eli pehtoorin taloon, jossa voi tehdä aikamatkan 1800-luvulta 1930-luvulle. 

Tupaa.

Rupesin muistelemaan, että ihan kuin olisin nähnyt lapsuudessani tuommoisia reikäleipiä katossa roikkumassa. Ehkäpä muistan väärin, sillä en minä nyt sentään niin vanha voi olla.

Päre ja pärepihti.

Päre oli tavallisin valonlähde 1800-luvun maalaistuvassa. Yksi päre paloi 15 minuuttia. Arviolta päreitä tarvittiin yhden talven aikana noin 25 000 kappaletta. Alle laitettiin vesikippo, johon hiiltynyt osa tippui. Näin ne päreet siis palavat!

Maalaus entisajan askareista.

Ei ihan vesiklosetti.

Hieman uudemman ajan kamari, jossa oli jo sen ajan uutuus eli radio.

Kamari-sana tuo minulle muistoja mieleen, sillä minun lapsuudessani isoäitien kodeissa oli vielä kamarit. Mammalla oli pieni kamari, jossa mamma nukkui ja jossa mekin nukuimme siskon kanssa, kun kävimme mammalla yökylässä. Huoneen nurkassa seisoi vanha kaappi, joka haisi ihan kamferille, joka oli mamman lääke vähän joka vaivaan. Pienen kamarin takana oli iso kamari, joka oli ns. parempi huone. Siellä tarjottiin kaikki juhlakahvit ja seurusteltiin vieraiden kanssa. 

Pappilan päärakennus.

Pappilan päärakennus on valmistunut vuonna 1863, ja se ilmentää uusrenesanssin ja empiren piirteitä. Talossa ehti asua useita kirkkoherroja perheineen, ennen kuin talo jäi tyhjilleen.

Museon puutarha oli upea, ja sinne voisi tulla myös piknikille. Puutarhassa oli sellainen vanhan ajan henki, joka tempaisi mennessään jonnekin sadan vuoden taakse. 

Nyt alkaa jo oma hermo mennä, kun tämä postaus vain jatkuu, joten tässä tulevat viimeiset kolme kohdetta mahdollisimman lyhyesti.

Ensimmäisenä on Torholan luola, joka on Suomen suurin kalkkikiviluola. Luola on ilmeisen suosittu ja helppo vierailukohde, sillä paikalla on opastetaulut, ja luolalle johtaa noin kilometrin mittainen luontopolku. Luolan kokonaispituus on 31 metriä, mutta mikään helppo kohde luola ei ole, sillä kivet ovat liukkaita ja paikat ovat hyvin ahtaat. 

Luolan sisäänkäynti.

Luolan tutkiminen jäi minulta vähän puolitiehen, sillä perässäni tuli kolmen hengen seurue, ja päätin antaa heille tilaa. Totta puhuakseni luola ei vaikuttanut minusta edes kovin kiinnostavalta, ja tuli vähän ikävä Viron luolia, jotka ovat minusta paljon monimuotoisempia.

Seuraavaksi oli tiedossa taas hieman kalliokiipeilyä, sillä vuorossa oli Karstun Linnamäki, jonka arvellaan olleen muinainen linnavuori. Nimi viittaa rautakauden loppupuolelle 800–1200 jKr, jolloin mäet ja vuoret olivat asukkaiden vartiointi- ja piilopaikkoja. Talvisodan aikana Linnamäki toimi ilmahälytyspaikkana. Mäellä on raunioita, mutta en saanut selville, miltä ajalta ja mitä rakennuksia rauniot mahtavat olla. 

Linnamäen huipulta avautuu hienot näköalat Karstunlahdelle ja ympäröivään maaseutuun. 

Päivän viimeinen kohde oli Talvian hiidenkirnut. Matkalla näin taas kauriin, joka ei pelännyt minua yhtään. Päinvastoin: tämäkin kauris tuli uteliaana lähemmäs (vaikka istuin siis autossa), ja siinä sitten tuijottelimme toisiamme hyvän tovin. Olenkohan ollut edellisessä elämässäni kauris?

Hiidenkirnuille oli helppo löytää, sillä paikalla oli opasteet. Tässä taas opastaulun teksti: 

Pienempi hiidenkirnu.

Isompi hiidenkirnu.

Pitihän se ottaa hiidenkirnu-selfiekin. 🙈

Semmoinen oli se viikonloppu! Harvoin on näin hienoja viikonloppuja, mutta kyllä olinkin väsynyt kaiken tuon remuamisen jälkeen. Ihmettelin, miten olinkin niin väsynyt, kun eihän minun kuuluisi periaatteessa väsyä... 😆

Kivaa viikon jatkoa!