Tarja Halosen hiukset

Olisin halunnut jatkaa Vaasasta matkaani Kalajoelle, mutta seuraavaksi päiväksi oli luvattu surkeaa ilmaa, eivätkä sateiset hiekkadyynit oikein houkutelleet. Mutta ei hätää! Olin löytänyt päivälle muuta kiinnostavalta kuulostavaa tekemistä, nimittäin opastetun kierroksen Kyrön viskitislaamossa Isossakyrössä. Olin kierroksesta ihan täpinöissäni, sillä olin ymmärtänyt, että kierroksella pääsisi näkemään myös tuotantotiloja.

Kierros alkaisi kello 13.30, ja se määrittikin pitkälti päivän aikatauluni ja reittini. Toki olisin voinut ajaa kierroksen jälkeen kotiinkin, mutta se vaihtoehto ei jostain syystä oikein houkutellut. Kun katselin kartasta, missä voisin yöpyä, silmäni osuivat jotenkin Tuuriin. Olen käynyt Tuurissa vuonna 2015 (postaus siitä täällä), ja ajattelin silloin, että Tuuri on minun osaltani nähty. Tuurin hotelli oli kuitenkin jäänyt vähän kaivelemaan, sillä meiltä jäi tuolloin kahdeksan vuotta sitten hotelli näkemättä, kun se oli täyteen buukattu, ja jouduimme yöpymään teltassa Onnelan karavaanialueella. Tuurin hotelli vaikutti kuvien perusteella näkemisen arvoiselta ja hotellihuone tavallista tilavammalta, joten illaksi siis OnnenTähteen!

Aamulla satoi edelleen, mutta päätin siitä huolimatta käydä katsomassa Vaasasta vielä yhden kiinnostavan kuuloisen paikan. Pakkasin tavarani autoon, jätin hyvästit huoneistolleni ja ajoin Edvininpolun puistoon Asevelikylän kaupunginosaan. Sadekin taukosi sinne päästyäni sopivasti. Puistossa on 150 kappaletta ITE-taiteilija Edvin Hevonkosken taideteoksia, jotka ovat syntyneet puusta, romumetallista ja kierrätysmateriaaleista. Puisto oli hyvällä tavalla hämmentävä: kaikkea sitä ihminen keksiikin! 

Tarja Halonen, jonka tukka on tehty autonpesuharjoista.

Tukka takaa.

Pentti Arajärvi.

Palokunta.

Iso kettinkituoli.

Hannele Pokka, joka on valmistettu myös autonpesuharjoista.

Tuntemattomaksi jäänyt teos, josta pidin kovasti.

Yleisnäkymää alueelta.

Aikani puistossa pyörittyäni lähdin ajelemaan kohti Isoakyröä, vaikka oli vielä aivan liian aikaista.

Enpä ole ennen käynyt Laihiallakaan.

Laihialla olisi ollut Nuukuurenmuseo, joka olisi kiinnostanut minua kovasti. Mutta kuinka ollakaan, eihän sekään paikka ole auki kuin kesä- ja heinäkuussa. Minua suorastaan raivostuttavat nämä suomalaiset kotiseutumuseot ja muut vastaavat, kun niillä on niin lyhyet aukioloajat – kesäkuusta maksimissaan elokuun puoliväliin. Lopun vuotta ne ovat sitten kiinni. Mitä järkeä tässä oikein on?! Vai onko niin, että museoiden työntekijät ovat (alipalkattuja) opiskelijoita, jotka palaavat koulujen alettua takaisin koulun penkille, ja silloin pannaan museoiden ovet säppiin? Jotain tällaista olen nimittäin ollut havaitsevinani. Vertailun vuoksi on sanottava, että Virossa monet museot ovat auki syys-lokakuuhun, monet jopa ympäri vuoden. 

Lounastin Laihialla Vanha Pankki -nimisessä ravintolassa. En suosittele (ruoat olivat kylmiä ja liha kuivaa). Mustikkapiirassakin oli jotain vikaa, mutta en osaa sanoa, mitä. En santsannut. 😆

Olin Isossakyrössä liian aikaisin, joten kävin kierroksen alkua odotellessani katsomassa pari paikallista nähtävyyttä. Ensimmäinen oli Napuen taistelun muistomerkki. En ollut tiennyt, että tuollainen paikka kuin Napue on olemassakaan, ja olin luullut, että Kyrön Napue Ginin nimi oli vedetty hatusta. Toiseksi en ollut tiennyt, että Napuessa on käyty jokin taistelukin, tarkemmin sanottuna yhden päivän taistelu venäläisten ja ruotsalaisten välillä vuonna 1714. 

Napuen taistelun muistomerkki.

Toinen paikallinen nähtävyys oli Perttilän riippusilta, joka on Suomen vanhin liikenteelle avoin teräksinen riippusilta (rakennettu vuosina 1909–1910). 

Sillan oikeassa reunassa lukee "juostenajo kielletty", ja ihmettelin ensin kovasti, mitä tuokin mahtaa tarkoittaa. Milloin autoja on ajettu juosten? Mutta googlettamalla tämäkin selvisi: merkki ei koskenutkaan autoja vaan hevosia. Jos hevosen antoi juosta sillalla rattaiden kanssa, tärinä hölläsi sillan ruuveja, ja sillan kansi kului hevosenkenkien kolinasta. 

Sitten oli tullut vihdoin aika siirtyä Kyrö Distilleryyn! 

Harvoin näkee näin hyvin varusteltua vessaa! En tiedä, mitä miesten puolella oli, mutta tuskin ainakaan terveyssiteitä. Olisi pitänyt käydä vakoilemassa.

Moni nautti drinkin paikan ravintolassa ennen kierroksen alkamista.

Kävi ilmi, että kierros olisi juuri sellainen (ja vieläkin parempi) kuin olin olettanut. Näkisimme viskin valmistusprosessin alusta loppuun! Mie kuolen onnesta!

Kyrön ruisviski sai alkunsa kolmen miehen saunaillassa syntyneestä kuningasideasta vuonna 2013. En viitsi kirjoittaa koko Kyrön tislaamon tarinaa, mutta jos se kiinnostaa, voit lukea sen täältä. Se on ihan hauska.

Ensimmäiset tilat tislaamolle löytyivät Isostakyröstä vanhan osuusmeijerin entisistä tiloista. Oppaamme Iida (kuvassa) oli aivan loistava – mukaansatempaava ja tarpeeksi kovaääninen.

Tislaamorakennus. Koko rakennuksessa leijaili jännä, makeanimelä haju.

Mäskäysastioita.

Valmistus alkaa mäskäyksellä, eli valmistetaan mäski ruisjauhoista ja kuumasta vedestä.

Maltaiden maistelua.

Sitten erotellaan nestemäinen osa ja ylijäänyt kiinteä osa, joka menee rehuksi. Nesteeseen lisätään hiiva ja seoksen annetaan käydä käymisastiassa (kuvassa) muistaakseni pari vuorokautta.

Seuraavaksi neste johdetaan tislauspannuun (nuo kupariset kuvassa), ja käyneestä nesteestä tislataan alkoholi.

Tislauskertoja on useampi, ja välissä tislettä maistetaan (kuvassa näkyvistä hanoista), kunnes saavutetaan haluttu makutaso.

Seuraavaksi on vuorossa kypsytysvaihe, jonka aikana viskiä kypsytetään tynnyrissä useita vuosia. 

Ruisviskiä ei tarvitse kypsyttää yhtä kauan kuin muita viskejä, ja Kyröllä maksimiskypsytysaika on neljä vuotta. 

Tähän aikaa vievään kypsyttelyvaiheeseen liittyykin Kyrön Napue -ginin syntytarina. Tarvittiin jokin tuote, jonka saisi markkinoille nopeammin kuin viskin, joten ruvettiin tislaamaan giniä. Toiminta oli aluksi hyvin pienimuotoista, mutta kun Kyrön Napue valittiin parhaaksi giniksi 150 ginin joukosta Britanniassa järjestetyssä Gin&Tonic -kilpailussa vuonna 2015 – vain vuosi siitä, kun Kyröllä oli alettu ylipäänsä tislaamaan giniä – kysyntä räjähti, ja nyt Kyrö tunnetaankin paremmin ginistään kuin viskistään. Minähän en ollut edes tiennyt, että Kyrö tekee viskiäkin.

Kuvasta näkyy, miten viskin väri tummuu sitä mukaa, mitä useamman vuoden se on tynnyrissä.

Suuri osa viskin mausta tulee tynnyrin puusta, joten tynnyrin laadulla ja "makuprofiililla" on suuri merkitys. 

Näimme ginitislaamonkin, mutta siellä ei saanut kuvata, koska tila on kuulemma räjähdysaltis. Kerkesin kuitenkin ottaa ovelta kuvan. 

Lopuksi pääsimme kurkkaamaan vielä pullottamoon, jossa juomat pullotetaan ja pakataan. 

Kun toiminta oli alussa vielä pienimuotoista, juomat pullotettiin tällä laitteella. Käsin ja yksi kerrallaan. Etiketitkin liimattiin käsin, eivätkä ne tulleet aina ihan vaakasuoraan.

Mutta sitten tuli kone, joka pystyy pullottamaan tunnissa saman määrän kuin tuolla käsikäyttöisellä laitteella pystyi pullottamaan päivässä.

Tyhjiä pulloja valmiina täytettäväksi.

Valmiita paketteja lähdössä maailmalle.

Kierroksen jälkeen olisi ollut mahdollisuus osallistua juomatastingiin, mutta jätin sen välistä, kun piti lähteä auton rattiin. Melkein kaikki muut näyttivät jäävän maistelemaan juomia, ja ihmettelin, kuinka he lähtevät ajamaan sen jälkeen. Mutta ehkä juomia maistellaankin vain ihan pieni määrä, eikä niitä vedetä pullokaupalla. 😆

Kierros oli minusta ihan mahtava, jopa niin mahtava, että voisin osallistua kierrokselle toistekin – ehkäpä sen tastingin kanssa. 

Ilma oli edelleen kehno, joten en käynytkään Seinäjoella, missä olin ajatellut poiketa, vaan ajoin suoraan Tuuriin.

Näin täällä ensimmäistä kertaa tällaiset tuplakeskiviivat, jotka olivat vähän hämmentävät. Miksi viivojen väliin on jätetty rako?

Tuurin kyläkauppa loksautti leukani samalla tavalla kuin ensimmäisellä vierailukerrallakin, vaikka tiesin jo, mitä oli odotettavissa. 

Kun kohtaa keskellä Pohjanmaan lakeuksia yllättäen tämmöisen pikku kyläkaupan, luulee näkevänsä näkyjä.

Olin varannut hotellista edullisimman mahdollisen huoneen, joka oli sillä hetkellä saatavilla, ja se oli Onni Deluxe -huone. Huonekuvauksessa lukee mm. seuraavaa: 

"Luksusmaisen viihtyisästi suunniteltu ja sisustettu, tilava ja valoisa 40 m² kahden hengen huone. Isot ikkunat sekä valtava huonekorkeus takaavat viihtyisyyden myös sisätiloissa. Venetsiassa kudotut decoverhot ja päiväpeitekankaat luovat oman poikkeuksellisen loisteliaan tunnelman. Huoneessa on Versacen tapetit seinien lisäksi myös katossa. Katoissa on loisteliaat kristallikruunut ja lattiat on päällystetty laadukkailla täysvillamatoilla. – – Huoneessa on loistelias kylpyhuonekokonaisuus. "  

Nauratti tuo "isot ikkunat sekä valtava huonekorkeus takaavat viihtyisyyden myös sisätiloissa". Ihan kiva, jos niiden ansiosta ulkonakin on viihtyisää. 😆

Hotellihuoneeni löytyisi vastaanottovirkailijan mukaan valkoiselta käytävältä, ja jo käytävä oli näkemisen arvoinen. 

Huoneeni oli ihan käytävän perällä, ja käytävä oli niin pitkä, että askelia käytävän alusta huoneeni ovelle tuli 140 (kyllä, laskin). Ei viitsinyt jatkuvasti juosta autolla hakemassa jotain unohtunutta sukkaparia.

Voi luoja.

Yliampuva ja kitsch. Siinä olivat ensimmäiset sanat, jotka minulle tulivat huoneestani mieleen. Niitä venetsialaisia decoverhoja ja Versacen tapetteja piti kuvata oikein lähempää. 

Ovatko nämä nyt ihan varmasti Venetsiasta?

Kylpyhuoneen tekee loisteliaaksi ilmeisesti se, että kaikki mahdollinen on kullattu. 

Pönttö oli sentään valkoinen. Mikä pettymys.

Hotellihuoneissa näkee joskus vielä nykyäänkin Raamatun tai muun vastaavan uskonnollisen teoksen, riippuen siitä, missä päin maailmaa ollaan, mutta OnnenTähdessä palvotaan toisenlaisia jumalia. 

Huonehintaan kuuluu hotellin kuntohuoneen käyttöoikeus, joten kuntohuoneessa piti tietysti käydä. 

Kuntohuonetta vaivasi sama ongelma kuin hotellien kuntosaleja yleensäkin eli se, että kaikkien ihmisten oletetaan treenaavan laitteilla, eikä tilaa toiminnalliseen treeniin juurikaan ole.

Käsipainot olivat karmeinta mahdollista lajia.

Toisaalta tila on hotelleissa varsin rajallista, joten ymmärrän, että niihin ei voi rakentaa mitään hulppeita kuntosalikokonaisuuksia. Eikä se varmasti kannattaisikaan, sillä ihmisiä kiinnostavat hotellilomalla yleensä ihan muut asiat kuin kuntosalilla hikoilu. En nähnyt OnnenTähden salillakaan ketään muuta, vaan sain olla siellä ihan yksinäni.

Kyläkaupan käytäviä.

Jos Keskinen on jumala, niin kukas tämä enkeli sitten on?

Sisäänkäynti tavarapuotiin.

Päätin käydä taas tavarapuodissakin, vaikka minulla oli jo etukäteen sellainen tunne, että tulee olemaan turha reissu. Tuurissahan on jättimäinen tavarapuoti (Suomen suurin tavaratalo), ruokapuoti sekä paljon ravintoloita ja pikkuliikkeitä. Minusta näytti, että tavarapuodin yleisilme oli muuttunut parempaan suuntaan sitten vuoden 2015, eikä kaupasta tullut enää sellaista halpahallifiilistä, vaan siellä olisi voinut luulla olevansa esim. Sokoksella. Kauppa oli vieläkin isompi kuin muistin, ja minulle tuli heti alkumetreillä sellainen olo, että äkkiä pois täältä. Katselin lähemmin vain urheiluvaatteita (yllättyneet parijonoon 😆) sekä kenkiä. Yhdet kengät himottivatkin, mutta sitten rupesin muistelemaan, että minullahan saattaa olla kotona useampi pari nilkkureita, joten en tarvitse uusia. 

Nämä olisin halunnut.

Enpä voinut olla taaskaan miettimättä, mitä ihmiset Tuurista oikein ostavat. Näin hotellikäytävällä ihmisiä täpötäysien ostoskärryjen kanssa, mutta en kehdannut mennä kyselemään, että mitä sulla siellä kärryssä on (vaikka olisi kyllä tehnyt mieli).

Huonehintaan kuului myös saunominen yleisellä vuorolla, ja naisten vuoro oli kuudesta kahdeksaan. Hieman teetti päänvaivaa, kuuluuko tuommoiselle vuorolle mennä nakuna vai uimapuku päällä, mutta sisko tiesi tämänkin – nakkena vaan! Riisuuduin kuitenkin vasta saunan pukuhuoneessa. Pukuhuoneessa oli juuri yksi nainen tekemässä lähtöä, mutta muita saunojia ei tullut, joten sain saunoa ihan yksinäni.

Pukuhuoneen yhteydessä oli oleskelutila, jossa olisi voinut vilvoitella. Mukejakin oli, mutta en löytänyt mitään juomia, vaikka kuinka etsin. Ilmeisesti kyläkauppa ei tarjoakaan juomia, vaan olisi pitänyt olla omat juomat mukana. 😆

Illallisen hain ruokapuodista, ja harmittelin, kun kaikki ruokapaikat menivät viimeistään yhdeksältä kiinni (paitsi yksi taisi mennä kymmeneltä). Minulla kun ei ollut raskaan lounaan takia taas nälkä... Teki myös mieli pientä makeaa jälkiruoaksi, mutta en halunnut mitään kokonaista suklaapatukkaa tai muuta "isoa". Lopulta keksin, että ostan yhden irtokarkin.

Yksi valkosuklaatoffeerulla kustansi 18 senttiä. Tämä jälkiruoka ei vienyt perikatoon. 

Siinäpä se päivä sitten olikin. 

Palaillaan! 

😘