Rispaantuneet rustot

Yksi asia, jonka haluaisin toteuttaa, ennen kuin lähden Kolumbiasta lopullisesti pois, on käynti kolumbialaisella kahviplantaasilla. Olin vähän ajatellut, että nyt olisi hyvä sauma osallistua kahviplantaasiretkelle, kun ukkelikaan ei ole täällä ja kun minulla on välillä vähän yksinäistä. Olin alun perin ajatellut, että kävisimme kahviplantaasilla yhdessä ukkelin kanssa, mutta ukkeli olikin tehnyt kyseisen retken jo työporukkansa kanssa sillä aikaa, kun minä olin Suomessa.

Kahviplantaasiretkissä on vain sellainen ongelma, että retket ovat tavallisesti kokopäiväretkiä, ja bussimatka kestää puolitoista tuntia suuntaansa. Jos lähtisin retkelle yksin, se tarkoittaisi sitä, että joutuisin olemaan ventovieraiden ihmisten seurassa koko päivän, ja sosiaalinen sietokykyni joutuisi koetukselle. Voin olla joskus hyvinkin seurallinen, ja useimmiten tykkään olla ihmisten seurassa, mutta pakkososiaalisuutta ja tyhjänpäiväistä jaarittelua inhoan yli kaiken. En kerta kaikkiaan vain jaksa sellaista lätinää, jota on pakko harrastaa ventovieraiden kanssa, kun muutakaan yhteistä puheenaihetta ei vielä ole (tyyliin mistä tulet, miten kauan olet ollut Medellínissä jne.). Tuollainen jutustelu (lue: kiusallisten hiljaisten hetkien täyttäminen tyhjänpäivisillä lauseilla) on minusta hirveän kuluttavaa, ja jo pelkkä ajatus moisesta tuntuu sietämättömältä. Uskon, että retki olisi hieno kokemus, ja toivon, että koko homma ei jää tämän "ongelman" takia vain ajatteluasteelle. Toistaiseksi asia on kuitenkin vain harkinnassa, eikä toteutuksesta ole mitään tietoa. Tietysti sitä voisi aina tekeytyä mykäksi, niin ei tarvitsisi puhua mitään. 😆

Minun oli tarkoitus kirjoitella ihan muusta, mutta enpä nyt jaksakaan, kun se muu olisi vaatinut hieman enemmän aivotoimintaa. Jatketaan siis sekalaisella lätinälinjalla.

Yksi asia, jota olen Kolumbiassa ihmetellyt, on se, kuinka terveydenhuollon työntekijät kuljeskelevat kaduilla ja muilla julkisilla paikoilla työvaatteissaan.

Suomessahan tämmöisestä saisi varmaankin potkut. Kerran kun olin tuossa läheisen kauppakeskuksen hississä, samaan hissiin nousi hoitaja-asuinen tyttö, joka oli menossa ilmeisesti töihin (samassa rakennuksessa on myös lääkärikeskus). Kynsilakkojen poistaminen oli jäänyt vissiin vähän viime tinkaan, kun tyttö putsasi siinä hissimatkalla muina miehinä kynsiään.

Tästä tulikin mieleeni, että kolumbialaiset (tai ainakin suurin osa heistä) ovat melkoisen pakkomielteisiä ulkonäkönsä suhteen. En ole nähnyt ikinä missään niin paljon plastiikkakirurgin muovaamia takapuolia kuin täällä. Jotkut hanurit ovat olleet sellaisia, että olen saattanut jäädä tuijottamaan niitä suu auki. Miksi kukaan haluaa itselleen jättimäisen takapuolen tai isot tissit? Minusta liian suurista ulokkeista (suuntaan tai toiseen) on vain pelkkää haittaa. Jos ulokkeet ovat luojan luomat, niin sittenhän asialle ei voi oikein mitään, mutta ei tulisi mieleenkään lähteä teettämään sellaisia varta vasten.

Luulen, että Kolumbiassa syynä on – ainakin osittain – halu miellyttää miesten silmää. Ei kai kukaan muuten haluaisi itselleen epäkäytännöllistä takapuolta, joka kaiken lisäksi puetaan sellaisiin housuihin, että ahteri ei jää varmasti keneltäkään näkemättä. Sama rintojen kanssa: jos kerran on kunnon rintavarustukset hankittu, niin onhan niitä esiteltävä. Salilla näkee neitokaisten päällä sellaisia asuja, että minä en kehtaisi käyttää sellaisia edes kotona, saati sitten näyttäytyä niissä ihmisen ilmoilla.

Minusta tuntuu oikeastaan vähän säälittävältä, jos itsetunto on sidottu noin tiukasti siihen, miltä näyttää muiden silmissä. Mutta toisaalta, ehkä minun on vähän vaikea ymmärtää asiaa, kun tulen niin erilaisesta kulttuurista. Itse ajattelen niin, että jos joku ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, se on hänen ongelmansa. Voisihan sitä tietysti olla kauniimpikin, mutta elämässä on pelattava niillä korteilla, jotka on jaossa saanut, tai sitten on jätettävä pelaamatta.

Kolumbialaiset – varsinkin naiset – osaavat olla joskus myös niin tyylikkäitä, että minä tunnen itseni heidän rinnallaan nuhjuiseksi spurguksi, joka on rypenyt viikon katuojassa.

Ihan kuin meikäläinen. 😆

Mutta en jaksa ottaa asiasta stressiä, vaan spurguilen ihan rauhassa. Minulle käytännöllisyys on kumminkin useimmiten tärkeintä, erityisesti kengissä, sillä liikun täällä aika paljon kävellen. Jos kengissäni on yhtään liikaa korkoa – ta vastaavasti jos pohjat ovat liian ohuet – saan polveni heti kipeiksi (rusto kun on kulunut kondromalasian takia). On siis mentävä käytännöllisyys edellä, mikä tarkoittaa sitä, että saan unohtaa kaikki upeat kullanväriset korkokengät, joilla haluaisin oikeasti sipsutella. 

Hajusteita käytetään täällä myös todella paljon, ja hieltävä haiseva raato olisi kolumbialaisille kauhistus. Minä pelkään aina salilla, että mahdanko haista kuinka pahasti, kun olen vähän sellaista hikoilevaa sorttia. Nyt olen ahdistunut omista mahdollisista hajuistani jo niin paljon, että olen alkanut lykätä kainaloon ennen salille menoa ekstra-annoksen dödöä ja – uskokaa tai älkää – alkanut laittaa jopa vähän parfyymiä. Siis minä, joka en voi sietää parfyymejä!

Ukkeli kävi Singaporessa Hermèsin liikkeessä ja sai suostuteltua minutkin kokeilemaan parfyymejä. Se olikin taas melkoinen shownumero, kun mikään tuoksu ei tuntunut hyvältä, vaikka myyjä kuinka yritti luoda mielikuvia milloin kukkasista ja milloin merenrannasta. Valitsin kuitenkin yhden tuoksun, joka oksetti vähiten, ja ajattelin, että sinne se kuitenkin jää taas kaappiin kuljeskelemaan. Mukana tuli pieni matkapullo, jonka otin mukaan tänne Kolumbiaan, ja ihme on tapahtunut: olen jopa käyttänyt sitä aika monta kertaa. Että piti vielä tämäkin päivä nähdä. 

Koska sää on Medellínissä vaihteleva, ihmiset – erityisesti moottoripyörällä liikkuvat – ovat aina varautuneita sateeseen. Kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyvät maahan, moottoripyöräilijät pysäyttävät kulkupelinsä ja kaivavat repusta tai laukusta potkupuvun näköisen kokovartalosadeasun.

On suunnattoman ärsyttävää, jos kaamea ukkoskuuro iskee juuri silloin, kun on esimerkiksi kaupassa, ja on pakko jäädä odottelemaan kauppaan sateen laantumista. Näin kävi juuri pari päivää sitten.

Tässä seison, enkä muuta voi.

 
Minulla oli ollut ihan muita suunnitelmia kuin seisoa kaupan eteisessä odottamassa tuntikaupalla (no okei, pientä liioittelua) ukkosen loppumista, mutta ei auttanut kuin purra hammasta ja tehdä tyyneysharjoituksia. Onneksi muistin, että olin ladannut vastikään kännykkääni podcasteja, ja rupesinkin kuuntelemaan yhtä sellaista. Sen jälkeen aika kuluikin ihan mukavasti.

Minä tulen tässäkin asiassa jälkijunassa, sillä varmasti kaikki muut ovat tutustuneet podcasteihin jo aikapäiviä sitten. Koska olen allerginen radion puheohjelmille, olin ajatellut, että en välittäisi podcasteistakaan, mutta sitten tajusin, että podcasteja on vaikka mistä aihepiireistä – treenaamisestakin. Latasinkin liikunta-aiheisia podcasteja kännykkääni melkoisen määrän, ja nyt ei tule aika pitkäksi kaupan tuulikaapissakaan. Tosin tuossa kyseisessä tuulikaapissa kuuntelin podcastia nimeltä Healthiest Ways to Drink Alcohol (löytyy täältä). 😆 Tiesittekö muuten, että yhdessä margaritassa voi olla jopa 740 kaloria? En kyllä enää ikinä juo yhtään margaritaa! Tulipa taas opittua elämän tärkeitä perustaitoja.

Hammastahnaturismiakin on tullut taas harjoitettua. Bongasin nimittäin siellä Starbucksin yläpuolella jättimäisen mainoksen Colgaten uudesta aktiivihiilihammastahnasta.

Tätä piti kokeilla heti ensi tilassa, ja kun havaitsin tuotteen hyväksi, ostin saman tien kymmenen purtiloa, että saan viedä kaverillekin.

On se vaan hirveää, miten ihmiseltä tulee juttua aina vain, vaikka ei ole minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa siitä, mitä aikoo kirjoittaa. Mutta jotta tämä sekalainen lätinä- ja kuvakokoelma saisi arvoisensa päätöksen, laitanpa tähän loppuun muutaman kuvan siltä minun ja ukkelin toiselta autoretkipäivältä, joka suuntautui vuorten yli lentokentän suuntaan Llano Grande -nimiseen paikkaan.

Pysähdyimme matkalla näköalaravintolassa, josta on kivat näkymät Medellíniin.

Omistajien kissa ei paljon turisteista välittänyt.

Taas olisi ollut tarjolla komiaa matkamuistoa.

Ukkeli rakastaa grillattua maissia ja haistaa sen kilometrien päähän.

Missä maissi, siellä ukkeli.

Lounastaessa tarkkailimme laskeutuvia lentokoneita, sillä lentokenttä oli aika lähellä.

Llano Granden pääkatua.

Omakotitaloja vuorten rinteillä.

Tuli taas bongattua uusia eläinvaroituskylttejä teiden varsilla. Tässä kyltissä varoitetaan ketuista ja kehotetaan suojelemaan niitä.

Tämän kyltin eläintä en taas tunnistanut.

Kuten en myöskään tätä (näkyi tosin edellispäivänä Santa Fe:n reissulla).

Koti häämöttää jo, tai ainakin melkein.

Nyt mie päästän teidät taas pahasta ja lopetan. Öitä – tai huomenta. 😘