Lyhyesti tiivistettynä Robert Waldinger kertoo videolla Harvardin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa on tutkittu 724 miestä 75 vuoden ajan. Tärkein asia, jonka tutkimus on tuonut ilmi, on se, kuinka merkityksellisiä hyvät ihmissuhteet ovat ihmisen hyvinvoinnille. Hyvät ihmissuhteet auttavat ihmistä elämään terveempänä ja onnellisempana, sillä yksinäisyys on myrkkyä sekä keholle että mielelle.
Ensiksi tuntui, että ei moisen asian toteamiseen mitään tutkimuksia tarvita. Asiahan on päivänselvä muutenkin! Sitten rupesin miettimään, onko asia kuitenkaan ihan noin yksiselitteinen. Onhan olemassa paljon ihmisiä, jotka tykkäävät olla yksin ja ehkä jopa viihtyvät paremmin itsekseen kuin muiden kanssa. Onko heidän tapansa elää siis "väärä"? Vai onko kyse jostain kulttuurisesta jutusta, ja meissä suomalaisissa on keskimäärin enemmän yksikseen viihtyviä kuin muiden maiden kansalaisissa? Entä kuinka paljon yksin viihtyminen johtuu siitä, että ihminen todella haluaa olla yksin, ja kuinka paljon siitä, että muita vaihtoehtoja ei ole? Joskushan elämässä ei - syystä tai toisesta - ole ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää aikaansa ja joiden kanssa tuntisi olonsa kotoisaksi ja mukavaksi.
Itse olen aina ollut sellainen ihminen, joka viihtyy hyvin myös yksinään, enkä koe sitä (enää) ongelmaksi. Se johtuu varmastikin siitä, että kyseessä on oma valintani: vietän aikaa yksin, koska haluan tehdä niin. Jos haluaisin olla jonkun seurassa, tietäisin senkin olevan mahdollista. Elämässäni on nimittäin ollut sellaisiakin aikoja, että yksinäisyys ei ole ollut oma valintani, ja olen tuntenut silloin niin pohjatonta yksinäisyyttä, etten haluaisi kenenkään toisen kokevan vastaavaa. Niin oli esimerkiksi silloin, kun olin juuri muuttanut Helsinkiin. En tuntenut pääkaupunkiseudulta ketään, ja vaikka sain yliopistosta kavereita, en kuitenkaan tuntenut heidän kanssaan sellaista yhteyttä, että olisin voinut olla heidän seurassaan täysin oma itseni ja kutsua heitä ystävikseni.
Ala-asteella minua hyljeksittiin ja kiusattiinkin jonkin verran, enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi. Syitä voi vain arvailla. Ryhmän ulkopuolelle jääminen nolotti, sillä yksinolo oli selvä merkki siitä, että minusta ei pidetty. Yksinäisyyden synnyttämä häpeä jäi varjostamaan elämääni pitkäksi aikaa, enkä tiedä, kuinka monta kivaa juttua on mennyt elämässäni ohi ihan vain sen takia, etten ole kehdannut mennä paikalle yksin. On noloa mennä esimerkiksi johonkin tapahtumaan ilman kaveria, kun otsassa on leima, jossa lukee: " hei, olen Satu, eikä kukaan halua leikkiä kanssani".
Vasta ihan viime vuosina olen oppinut rentoutumaan yksin ollessani ja olemaan välittämättä (ainakin suurimman osan aikaa) siitä, mitä muut ajattelevat. Olen niin onnellinen siitä, että uskallan nykyään matkustaa yksin ja nauttia matkoista ilman kaveriakin. On ollut sanoin kuvaamattoman vapauttavaa tajuta, etten tarvitse ketään tekemään kokemuksistani todellisia tai hyväksyttyjä. Rakastan matkustamista, ja kun oma tyylini matkustaa on aika spontaani, ei ole mitenkään mahdollista saada aina kaveria matkalle mukaan. Onneksi matkakumppanin puute ei enää rajoita elämääni, vaan tiedän maailman olevan minulle auki milloin tahansa.
Minusta tuntuu, että yksinäisyys on Suomessa isompi ongelma kuin monessa muussa maassa siksi, että Suomessa on vallalla sellainen yksin pärjäämisen kulttuuri, jossa itsenäisyyden merkitys on korostunut. Sehän on vain sitä suomalaista sisua, ettei pyydetä keneltäkään apua! Jonkinlaista muutosta parempaan on ehkä tapahtunut, mutta silti minusta tuntuu, että aivan liian moni kamppailee ongelmiensa kanssa yksin. Ei saa olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan on oltava vahva ja pärjättävä, vaikka hammasta purren. Monet aiheet, kuten taloudelliset vaikeudet, parisuhdeongelmat, yksinäisyys, kateus, mielenterveyden ongelmat ja lastenkasvatuksen ongelmat, koetaan yhä tabuiksi, eikä niistä kehdata puhua kenenkään kanssa, vaikka samantyypiset aiheet koskettavat useimpia meistä jossakin vaiheessa elämää. Kun ihmisten pitää samaan aikaan pitää pystyssä kulisseja ehkä useammallakin somekanavalla, ei ole ihme, jos ihmiset voivat huonosti. Mitä suuremmaksi todellisuuden ja näennäistodellisuuden välinen kuilu kasvaa, sitä epätyydyttävämmältä ja rikkinäisemmältä elämä tuntuu.
Jäin miettimään myös sitä, että joskus ihmisen halu olla yksin voi johtua jonkinlaisesta kyvyttömyyden tai puutteellisuuden tunteesta. Kaikkein pahin tilanne on silloin, jos ihminen ei itse tiedosta, mistä hänen käyttäytymisensä tai tunteensa johtuvat, vaan tiedostamattomat ajatusmallit ohjaavat elämää. Ihmisellä voi olla huono itsetunto, ja jatkuva itsensä vertaaminen muihin on niin raskasta, että on helpompi olla yksin. Ihminen voi myös olla ujo tai kärsiä sosiaalisista peloista, ja tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta lähestyä toista ihmistä, vaikka kaipuu toisen ihmisen luokse olisikin. Eivätkä kohdalle mahdollisesti sattuneet huonot kokemukset ja aikamme ulospäinsuuntautuneisuutta suosiva ilmapiiri ainakaan yhtään paranna oloa. Toinen ihminen toimii meille peilinä, ja joskus on helpompi olla yksin kuin kohdata se kuva, jonka peilistä näkee.
Harvardin tutkimuksessa todetaan myös se, että läheisissä ihmissuhteissa merkittävää on niiden laatu; ei määrä. Ihmisellä ei siis tarvitse välttämättä olla suurta sukua ja lukuisia ystäviä, vaan vähempikin riittää, jos suhteet ovat hyviä. Esimerkiksi avioliitot, joissa riidellään paljon ja joissa ei juurikaan ole läheisyyttä, ovat erittäin vahingollisia terveydelle, ehkä jopa vahingollisempia kuin avioero.
Olen itse aina ollut sellainen, etten ole kaivannut ympärilleni suurta kaverijoukkoa, vaan minulle on riittänyt muutama hyvä ystävä. Onneksi niitä ystäviä sentään nykyään on! Uskon, että jos on joskus kokenut syvää yksinäisyyttä, ystäviään osaa arvostaa sitäkin enemmän. Toisaalta ajattelen niinkin, että ystäviä ei ole koskaan liikaa - niin kauan, kun ystävät ovat todellisia ystäviä. Selkäänpuukottajia kukaan tuskin kaipaa.
Minusta tuntuu etta Suomessa ei myoskaan tarjota apua niin helposti kuin joissain muissa kulttuureissa. Ei haluta tunkea toisen yksityisalueelle.
VastaaPoistaMinakin touhuilen paljon yksin. Nyt kun isanta on ollut jo pidempaan sairaslomalla, tuntuu ettei omaa aikaa ole edes tarpeeksi.
Tuo on kyllä ihan totta, että apua ei Suomessa kovin helposti tarjota, vaikka toki ihmisissä on eroja. Uskon, että sekin johtuu ainakin osittain siitä, että ihmiset elävät niin erillään. Kulttuureissa, joissa kanssakäyminen on tiiviimpää (esimerkiksi Intiassa), avun tarjoaminen ja sen pyytäminen on jotenkin luontevampaa, eikä auttaminen ole niin "iso asia" kuin meillä täällä Suomessa. Tarkemmin ajateltuna Intiassa ei tarvitse oikeastaan edes pyytää apua, kun joku kerkeää kumminkin tarjota sitä, ennen kuin ehtii edes harkita avun pyytämistä. :-)
PoistaTervehtymistä sinne sairastuvalle.
Vau, miten mahtavaa pohdintaa. Olen joskus itsekin kuullut tuosta Harvardissa tehdystä tutkimuksesta. Taisi olla K, joka sitä minulle esitteli. Olisikohan siitä ollut joku Ted talk-videokin.
VastaaPoistaMutta siis aiheesi on sellainen, että se kiinnostaa minua, ja taas tosi monta ajatusta pölähti päähäni tekstiäsi lukiessa. Harmi, että nyt on ihan kamala kiire kun vuokraisäntä ilmoitti, että saapuu kohta mahdollisia tulevia vuokralaisia mukanaan tätä Amsterdamin kämppää katsastamaan. Nyt on siis äkkiä tehtävä jonkinlaisia kulkureittejä laatikoiden väleihin, että pääsevät kulkemaan.
Tuohon aiheeseesi haluaisin palata ja kommentoida vähän huolellisemmin ja mietitymmin... Ehkä vielä myöhemmin tulee tilaisuus, tai sitten pitää postailla siitä joskus vielä itsekin. Olet kyllä tosi hyvin löytänyt ihan oleellisia pointseja. Niitä tässä vielä raivaustyön lomassa aion mietiskellä.
Kiitos Satu!
Kiitos, Leena. <3 Mukava kuulla, että tämä herätti ajatuksia, ja kiva että kerkesit kuitenkin kommentoimaan. :-) Olisi tosi kiinnostavaa lukea ajatuksiasi lisääkin, jos ei kommentissa, niin vaikka sitten omassa postauksessa joskus myöhemmin.
PoistaTeillä on siellä näinä päivinä varmasti aika hikiset paikat, ja toivon, että kaikki menee käsikirjoituksen mukaan. Ja niin uskonkin! :-) Olen hengessä mukana! <3
Olen aina viihtyny hyvin omassa seurassa mutta olen silti ollu hyvin sosiaalinen , nyt vanhenpana monesti menen yksin leffaan tai ostoksille , en "jaksa" soitella ympäri ja kysellä kuka lähtee mukaan. Siskon ja lasten kanssa on helppo olla kun voi olla hiljaa myös, kaverin kans "pitää" jutella . Mulle kyllä nyt tässä elämän vaiheessa riittää lasten ja miniän seura (ne kyllä varmaan ajattelee : voisitko välillä olla omien kavereiden kanssa:)) ....nyt jälkeen päin kun ajattelen elämää niin muistan kausia kun olin yksinäinen , mutta se oli silloin ihan ok mutta voisin sanoa nyt sille itselleni : älä ole yksin ......
VastaaPoistaSama mulla, että monesti on helpompi lähteä yksin liikenteeseen kuin kysellä ketään mukaan ja yrittää sovittaa aikatauluja yhteen. Kun menee yksin, on valmis lähtemään vaikka heti, kun sille päälle sattuu. :-)
PoistaKaverin kanssa pitää tosiaan jutella, mutta ystävän kanssa ei välttämättä tarvitse. Tai itse ainakin koen, että tarpeeksi läheisen ystävän kanssa hiljaiset hetketkään eivät tunnu epämukavilta.
Ihana, että lapset ja miniä ovat sinulle läheisiä!
Siinä on kyllä niin vissi ero, onko yksin omasta tahdostaan vai tahdostaan huolimatta. Jälkimmäinen on niin sydäntä raastavaa ja siitä on omakohtaisia kokemuksia. Oma lapsuus- ja nuoruusaikojen yksinäisyys ja kiusatuksi tuleminen ei tunnu läheskään niin pahalta (enää) kuin se, että sitä on tapahtunut myös mulle rakkaille ihmisille, joista en halua edes nyt kirjoittaa, koska alkaa vaan ahdistaa.
VastaaPoistaMutta tää sun hyvä kirjoitus herätti miettimään sitä, että onkohan se, että viihdyn oikein mainiosti myös yksinäni, joku luontainen ominaisuus vai kenties perua siitä, että joskus ei ole ollut muuta vaihtoehtoa ja siihen on ikäänkuin "tottunut", vaikka olisi ollut valmis hakemaan vaikka kuun taivaalta, jos ei olisi tarvinnut olla se surkea yksinäinen kiusattu. (Ei ole nyt todellakaan tarkoitus kuulostaa dramaattiselta, miltä tää nyt saattaa tuntua. On taaksejäänyttä elämää ja paha (kiusaajat) on saanut palkkansa, joten en aktiivisesti mietiskele moista enää ollenkaan. Mutta tulipahan nyt pohdittua, kun kirjoitit niin hyvin).
PS. Hauska toi sammutusharjoituskuva. Sinä ja äitisi kenties? yhdessä :)
Niinhän se on, että vaikka omat kokemukset olisivat kuinka satuttavia, niin vieläkin pahemmalta tuntuu, jos joku läheinen joutuu kärsimään. Sitä toivoo, että voisi ottaa edes osan surusta itselleen, mutta kun ei se vain onnistu. Toivottavasti asiat ovat nykyään valoisammalla tolalla.
PoistaJäin miettimään tuota mitä sanoit, ja minusta tuntuu, että asia voi olla hyvinkin noin. Sitä kai jotenkin alistuu osaansa, eikä osaa ajatella, että vanhat tapahtumat kuuluvat menneisyyteen ja ettei niiden tarvitsisi määritellä sitä, millaista elämä on nyt. Toki se voi olla luontainen ominaisuuskin.
Tuo palosammutuskuva on otettu Boliviassa, kun viereisen kauppakeskuksen työntekijöillä oli palosammutusharjoitukset. Minä kyttäsin tietysti uteliaana ikkunasta bolivialaisia sammutustoimenpiteitä. Hyvin samanlaisilta näyttivät kuin suomalaisetkin. ;-) En tiedä, mitä siitä tulisi, jos yritettäisiin äidin kanssa sammuttaa jotain paloa. Varmaan kaivettaisiin makkarat esiin ja ruvettaisiin grillaamaan. :-)
Hyvää pohdintaa. Tuo pelko yksin menemisestä kuulostaa tosi tutulta. Ehkäpä itsekin siitä vielä pääsen eroon. Ihana, että osaat nauttia matkustelusta ♡
VastaaPoistaKiitos, Hillevi. <3 Uskon, että jos aloittaa pienin askelin, niin pikkuhiljaa rohkaistuu menemään eri paikkoihin yksinkin. Hiljaa hyvä tulee. :-)
PoistaMielenkiintoista pohdiskelua. Asun nykyään yksin, ja olen tottunut siihen mutta välillä kaipaan sitä aikaa kun asuin eksän kanssa. Tykkään siis välillä olla yksin, mutta tarvitsen myös paljon ihmisten seuraa, joten voisin kutsua itseäni sosiaaliseksi henkilöksi. Yksinäisyyden tarve on niin individuaalinen tarve:jotkut viihtyvät paremmin yksin, ja jotkut eivät. Asun maassa jossa perhesiteet niin tärkeät, ja yksinäisyyden haku on harvempaa ja ehkä vaikeampaakin kuin Suomessa.
VastaaPoistaPerhesiteiden tärkeys on minulle tuttua Intiasta, jossa yksinoloa pidetään kummallisena, jopa suorastaan vähän säälittävänä. Intialaisista on kovin vaikea käsittää, miksi joku haluaisi olla yksin. Intiassa minusta tuleekin esiin se sosiaalisempi puoli (varmaan kun on pakko :-D), eikä minua haittaa olla ihmisten kanssa koko ajan. Riittää kun iltaisin ja aamuisin saa makuuhuoneessa oman rauhan.
PoistaTuokin asia muuttuu ainakin omalla kohdalla iän myötä. Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttinä. Viihtynyt ihmisten parissa. Ollut kovin sosiaalinen. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän kaipaisin vain hiljaisuutta ja rauhaa. Yksin pystyn olemaan tuskin koskaan. Työni on jatkuvaan sosiaalista kanssakäymistä ja täällä kotonakin meitä riittää. Ajatus siis vaikkapa viikonlopusta yksin kuulostaisi ihmeelle. Ihanalle sellaiselle. Mutta kuten sanoit, se johtuu siitä, että yksinäsyyden valitsisi itse, eikä olisi siihen pakotettu.
VastaaPoistaIkä vaikuttaa ihan varmasti asiaan jo niinkin, että iän myötä on enemmän sinut oman itsensä ja tekemiensä valintojen kanssa. Oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
PoistaMinulle tuli mieleen kommentistasi, että minulla oli Kotkassa asuessa sellainenkin aika, että en kerta kaikkiaan kyennyt olemaan yksin. Kun tulin käymään kotona, piti nukkuakin siskon huoneen lattialla, koska halusin olla koko ajan jonkun seurassa. Asuntolaelämä oli varsin sosiaalista, ja se kai jäi jotenkin "päälle". Ajatuskin yksin olemisesta ahdisti. Miten erilainen sitä on joskus ollutkaan!
Olen aika sosiaalinen, vaikkei omassa seurassa oleminen haittaa. Nautin rauhallisista viikonloppuaamuista, kun kaikki muut nukkuvat ja saan juoda kahvini ihan yksin. Monia asioita en kuitenkaan halua tehdä yksin, esim juuri leffaan tai reissuun lähteminen on minusta aina kivempaa jonkun kanssa, kun saa jakaa kokemuksen. Kaipaan arjessa aika paljon muiden vuorovaikutusta, ja aikoinaan Suomessa varmasti koin, että liika oma tila saattoi jopa ahdistaa ja yritin keksiä harrastuksia tms. niitä täyttämään ihan vain siksi, että pääsin ihmisten keskelle. Turkissa asuminen sopii kaltaiselleni varmasti aika hyvin, kaupungeissa ei nykyisin enää kukaan tuppaudu kylään, mutta sosiaalisia kontakteja ja seuraa on aina tarjolla.
VastaaPoistaLeffa on minustakin sellainen paikka, johon menisin mieluummin kaverin kanssa, kuten myös kahvilat ja ravintolat. Ravintoloissa yksinäisyys jotenkin oikein korostuu, kun kaikilla muilla on seuraa. Työelämässä minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia olla ihmisten kanssa, enkä ole kokenut ihmisiä mitenkään rasitteena, vaan olen päinvastoin nauttinut siitä, että saan olla ihmisten kanssa. Mutta vapaa-aikana on kiva olla itsekseni omien ajatusteni kanssa, vaikka toisaalta olen huomannut senkin, että jos viihtyy liian paljon oman päänsä sisällä, kadottaa pian suhteellisuudentajunsa ja jopa todellisuudentajun.
PoistaTurkkilainen kaupunkilaiselämä kuulostaa itse asiassa varsin mukavalta. Kammosin Intiassa yllätyskyläilyjä jo senkin takia, että mulla ei ollut koskaan mitään tarjottavaa vieraille (koska söin itse aina kaikki vierasvarat :-D), ja hiippailin kotona asuissa, jotka näyttivät intialaisen mielestä varmasti vähintäänkin hämmentäviltä.
Olen hieman skeptinen tällaisia tutkimuksia kohtaan. Tässäkin otanta on melko suppea, vaikka seurantajakso tietenkin huomattavan pitkä onkin. Mutta tässähän on tosiaan ilmeisesti tutkittu pelkkiä amerikkalaisia miehiä (olisi kiinnostavaa tietää muut tutkimukseen osallistuneiden valintakriteerit eli perhetaustat jne.). Usa on myös kulttuuriltaan hyvin maskuliininen (Suomi kallistuu feminiinisyyden puolelle – en tiedä onko näitä termejä enää sallittua käyttää, mutta ainakin minun opiskeluaikoinani olivat eräs indikaattori eri maiden kulttuureja tutkittaessa).
VastaaPoistaMinäkin olen samanlainen kuin sinä! Olen pienestä asti viihtynyt yksikseni, mutta en ole kokenut itseäni yksinäiseksi. Toki minulla oli kavereita, joten en mikään erakko ollut. Sen sijaan myöhemmin on ollut kausia elämässäni, kun olen ollut hyvinkin yksinäinen, koska ei yksinkertaisesti ollut ketään. Silloin yksinäisyys ei tosiaan olekaan enää kivaa, koska se ei ole vapaaehtoista. Silloin sitä oli yksin, koska ei ollut muita vaihtoehtoja.
Onneksi sitten löytyi ystäviä, joista osa tosin on jäänyt matkalla (ja iso osa juuri siksi, että eivät ole osanneet suhtautua yksin olemisen tarpeeseeni enkä vastaavasti itse ole tajunnut sitä selittää: se on helposti tulkittu ylpeydeksi ja haluttomuudeksi viettää aikaa ystävien kanssa, vaikka siitä ei ollut kyse).
Samastun kyllä niin moniin kohtiin tekstissäsi, että ihan tärisyttää! On ihana huomata, että on muita samanlaisia eikä se itsensä seurassa viihtyminen ja asioiden tekeminen ja kokeminen yksin ole mitään friikkiyttä. Minua ihmismassat väsyttävät, samoin runsas sosiaalinen toiminta. En usein jaksanut töiden jälkeen muuta kuin mennä kotiin ja nukkua, koska olin niin loppu kaikesta siitä sosiaalisuudesta. Toiset saavat voimaa ihmisistä, toisia se kuluttaa.
Mahdollisuus elää suunnilleen kuten haluaa, tuo onnea. Jos minun pitäisi vaikkapa erää suurperheen äitinä, varmaan näivettyisin ja kuihtuisin pois. Joku toinen taas näivettyisi, jos joutuisi elämään minun elämääni.
Sinun kanssasi olisi muuten mahtis lähteä autiotalokierrokselle joskus! :D
Karseesti typoja, en oikolukenut tekstiä vaan pistin vauhdilla menemään. Noh, kaipa tuosta selvän saa :D
PoistaMinä otin tuon tutkimustuloksen kai niin itsestäänselvyytenä ja eksyin pohdinnoissani heti harhateille, ettei tullut mieleenkään kyseenalaistaa tulosta. Mutta aivan totta! Vaikka hyvät ihmissuhteet tuskin tekevät pahaa kenellekään, uskon, että ihmissuhteita arvostetaan aivan erityisen paljon Amerikassa, jossa on varmasti pientä sosiaalista painettakin. Ja otanta oli tosiaan hyvin pieni, enkä tiedä, kuinka hyvin se kattoi kaikki sosiaaliryhmät.
PoistaTodellakin ihana kuulla, että sielunsiskoja löytyy. <3 Hyvin samanlaiselta kuulosti kaikki mitä kirjoittelit!
Minulla on aika hyvä mielikuvitus ja aika omalaatuinen tapa tarkastella maailmaa, ja uskon, että se on ikään kuin pelastanut minut yksinäisyyden tunteelta. Toki vaikeimpina aikoina, kun yksinäisyys ei ollut oma valinta, mikään ei auttanut, mutta toisaalta olin silloin muutenkin aivan eri ihminen kuin nyt ja tarkastelin elämää aivan eri tavalla. Silloin minusta tuntui myös, että yksinäinen ihminen suorastaan huokuu epätoivoisuutta ja saa ihmiset karttelemaan itseään entistä enemmän. Ystävystyminen on jotenkin niin herkkä tapahtuma – pitäisi olla oma itsensä ja antaa toisellekin tilaa olla – että jo pienikin jännittäminen tai pelko saavat koko prosessin tyssäämään alkuunsa.
Minä jaksan olla tutumpien ihmisten seurassa vaikka kuinka pitkään, jos saan välillä pieniä hengähdystaukoja. Olen vähän kaksijakoinen ihminen siinä suhteessa, että toisaalta koen olevani parhaimmillani ihmisten seurassa, sillä sosiaalinen elämä pitää minut jotenkin virkeänä. Vaikka yksinolo on mukavaa, niin siinä on se vaara, että minusta tulee vähän sellainen mörökölli. Toki paljon riippuu ihmisistä, ja jos koen oloni jonkun seurassa epämiellyttäväksi, seurustelu saattaa imeä minusta kaikki voimat.
Ja tuokin on niin totta, että mahdollisuus elää suunnilleen niin kuin haluaa, tuo onnea. On ollut aikoja, jolloin olen verrannut omaa elämääni muiden elämään ja kaihonnut milloin mitäkin, mutta sitten kerran tajusin, että jos saisin päättää, millaista elämää eläisin, elämä olisi jokseenkin juuri tämän näköistä.
Olisi kyllä mielettömän kiva lähteä kanssasi koluamaan autiotaloja! Peukku sille! <3 En ole koskaan tavannut yhtään kanssabloggaajaa, ja ajatus tuntuu hieman pelottavalta. Mitä jos tuottaisinkin toiselle pettymyksen, enkä vastaisi hänen ennakkokäsityksiään, vaan osoittautuisin juuri sellaiseksi tylsäksi lapaseksi, jollainen olen aina pelännyt olevani? Tätä perussettiä siis. :-) Blogini lukijoita olen kyllä tavannut useammankin, mutta se oli Intiassa, mikä on jo lähtökohdiltaankin vähän erilainen tilanne.
Haleja! <3
Olipas ihana ja suorapuheinen kirjoitus <3 -Marra
VastaaPoistaKiitos kaunis, Marra. <3
PoistaHyvä postaus!
VastaaPoistaMieheni on sosiaalisissa tilanteissa sujuva, hauska ja jotenkin helposti lähestyttävä, mutta luonteeltaan varsinainen introvertti. Hän sanoo, että sosiaaliset tilanteet ovat usein hänelle energiaa kuluttavia eikä energiaa antavia. Tästä syystä mies tykkää säännöstellä sosiaalisten tilanteiden määrää. Mies tykkää olla itsekseen rauhassa. Toki se on viisihenkisessä perheessä hyvin harvinaista herkkua. Olenkin naureskellut tälle paradoksille, että rauhaa ja tasaisuutta rakastava introverttimies pariutuu ekstrovertin kanssa ja hankkii ison perheen :D
Minä olen hyvin seurallinen, mutta tykkään myös tehdä asioita yksikseni. Kasvoin siihen yksin menemiseen ja tekemiseen matkatyövuosina. Joskus on suorastaan vapauttavaa, ettei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon vaan voi tehdä juuri niinkuin itse haluaa.
Kiitos, Kepposka. :-)
PoistaTunnistan itsessäni jotain samaa kuin herra Kepposessa. Pystyn olemaan halutessani hyvinkin sosiaalinen ja seurallinen, mutta jos ihmiset ovat minulle vieraita, sosiaalisuus väsyttää minut aika nopeasti.
Kaverin kanssa matkustamisessa on hyvät puolensa, mutta on tosiaan vapauttavaa, kun saa tehdä niin kuin itse haluaa, eikä kysellä keneltäkään mitään.
Yksi lisäys vielä: tutkimusten mukaan suomalaiset ovat (tai kärsivät) vähemmän yksinäisiä kuin muut Eurooppalaiset. Esimerkiksi Etelä-Euroopan vanhukset tuntevat enemmän yksinäisyyttä kuin suomalaiset vanhukset. "Niin sanoo arvotutkija, professori Heikki Ervasti.
VastaaPoistaHänen mukaansa luottamus yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin on Suomessa korkealla tasolla verrattuna Keski- ja Etelä-Eurooppaan, etenkin Itä-Eurooppaan.
Ervastin mielestä suomalaisten yksinäisyydestä liikkuu jopa ”disinformaatiota” eli tarkoituksellisesti harhaanjohtavaa tietoa. Yksinäisyys on aina vakava ongelma, mutta Ervastin mukaan Suomessa yksinäisyys on pienempi ongelma kuin Euroopassa yleensä.
– Suomalaisilla on läheisiä ihmiskontakteja selvästi enemmän kuin eteläeurooppalaisilla. Itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä on enemmän Pohjoismaiden ulkopuolisessa Euroopassa."
Kiitos uudenlaisesta näkökulmasta!
PoistaGoogletin Heikki Ervastista ja tutkimuksesta, jossa hän on osallisena, sillä en ollut kuullut aiemmin kummastakaan. Mielenkiintoista - täytyykin perehtyä tutkimukseen ajan kanssa paremmin.
Näin ensi ajattelemalla tuntuu vaikealta luopua omista (ehkä vähän luutuneista) käsityksistään suomalaisten yksinäisyydestä, mutta olen iloinen, jos yksinäisyys on Suomessa pienempi ongelma kuin voisi kuvitella. Kiitos kommentistasi!