Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Naurattaa, ei naurata, naurattaa

Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään huumoria ja sitä, miksi ihmisiä naurattavat niin kovin erilaiset asiat. Miksi se, mikä naurattaa minua, ei naurata jotakuta toista ollenkaan - ja päinvastoin? Kertooko huumorintajumme meistä jotakin? Mistä huumori ylipäänsä kumpuaa?

Huumori on oikeastaan aika vaikea laji, sillä sen kanssa saa olla joskus tarkkana. Yhdessä nauraminen on ihanaa, ja huumori yhdistää ihmisiä mielestäni luontevammin kuin mikään muu, mutta toisaalta huumori voi myös erottaa ja jättää jopa ulkopuolelle. Huumori ei myöskään tunnu olevan kaikille ihmisille yhtä tärkeää: joku toinen kaipaa elämäänsä enemmän huumoria ja hauskuutta kuin joku toinen.

Itsestäni tuntuu, että elämä kävisi kovin raskaaksi, jos huumoria ei olisi, ja siksi pyrinkin etsimään hauskuutta aktiivisesti elämääni. Yksinkertaisimmillaan huumorin etsintä voi olla sitä, että katson televisiosta jonkin hauskan ohjelman, joka naurattaa ja saa hyvälle tuulelle. Toisaalta pyrin lähestymään elämää kokonaisuutenakin huumorin näkökulmasta ja etsimään hauskuutta sieltäkin, missä sitä ei näyttäisi ensi silmäyksellä olevan. Huumori tuo myös moneen asiaan toisenlaisen näkökulman, eikä esimerkiksi epäonnistuminenkaan haittaa, kun sille voi myöhemmin nauraa. 

Yritin etsiä kattavaa listaa huumorin eri lajeista, mutta koska en sellaista löytänyt, kokosin oman listan. Moni huumorin laji jäi varmasti puuttumaan listalta. Millainen huumori sinuun puree?

  • Tilannekomiikka ja hauskat sattumukset.
  • Perinteiset vitsit. 
  • Hauskat kertomukset. Jokainen varmasti tuntee jonkun tarinaniskijän, joka ilahduttaa muita jutuillaan, jotka ovat ainakin hänen omasta mielestään hauskoja.
  • Vessahuumori eli pieru- ja kakkajutut. 
  • Alapäähuumori.
  • Kohellushuumori: törmäilyä ja koheltamista esimerkiksi Duudsonien tyyliin.
  • Sarkasmi/lakonisuus.
  • Kuiva huumori.
  • Itsensä pilkkaaminen eli pilan tekeminen omista heikkouksista ja puutteista.
  • Sanailu ja kielellä leikittely, kuten munansaannokset ja sanojen kaksoismerkitykset.
  • Toisten kustannuksella vitsailu.
  • Musta huumori. 
  • Käytännön pilat ja kepposet.

Itseäni naurattaa erityisesti tilannekomiikka. Yllättävät tapahtumat, jotka eivät sovi tilanteeseen lainkaan, saavat nauramaan. Kerron muutaman esimerkin, vaikka ne eivät näin jälkeenpäin kerrottuna ehkä nauratakaan. Tilannekomiikalle onkin tyypillistä, että jälkeenpäin kerrottuna tapahtumat eivät tunnu läheskään yhtä hauskoilta kuin sattuessaan.

Kohlasimme kerran äidin kanssa marketissa jotakin, ja vieressämme seisonut leikkelemyyjä ilmeisesti seurasi touhujamme. (Jostakin syystä minulle ja äidille sattuu aina kaikkea hassua, kun olemme yhdessä liikkeellä.) Kun hetken ajan päästä kävelimme leikkeletiskin ohi, myyjä madalsi ääntään ja tarjosi äidilleni leikkelettä, jonka hän oli käärinyt tupakan muotoon: "Palaako rouvalla?" Repesin tilanteelle niin totaalisesti, että minun piti poistua hekottelemaan toiseen hyllyvälikköön. Hetken ajan päästä äiti tuli tuomaan minullekin lihapalaa: myyjä oli kuulemma käskenyt äitiä viemään maistiaisia myös "siskolleen". Siinä vaiheessa minulta loppui huumori - olinko muka niin vanhan näköinen, että menisin äitini siskosta?! - vaikka myyjä oli tietysti vain yrittänyt imarrella äitiäni. Yhteen suuntaan kun kumartaa, niin toiseen pyllistää!

Tämä toinen episodi sattui joskus teininä, kun olimme äitini kanssa kauppakeskuksen hississä. Sain siinä hissimatkalla päähäni tehdä pienen käytännön pilan. Laitoin nenäni melkein kiinni ovenrakoon, siis siihen keskelle, josta ovet ensimmäiseksi aukeaisivat. Kun hissi pysähtyisi ja ovet avautuisivat, hissiä odottavat ihmiset saattaisivat säikähtää, kun naamani olisikin siinä ihan lähietäisyydellä. Kävi kuitenkin niin hassusti, että hissiä oli odottamassa romaninuorukainen, joka oli saanut täsmälleen saman idean kuin minäkin: hänkin oli laittanut nenänsä melkein oviin kiinni, ja ilmeisesti hänenkin aikomuksenaan oli säikäyttää hississä sisällä olijat. Kun hissi sitten pysähtyi ja ovet aukesivat, olimme nuorukaisen kanssa melkein nenät vastakkain. Säikähdimme kumpikin ensin ihan hirveästi, mutta lopulta säikähdys suli melkoiseksi naurukohtaukseksi.

Tilannekomiikassa naurattaa usein tilanteen absurdius. Tässä seuraavassa videonpätkässäkään ei naurata kiroilu, vaan se, miten absurdilta kiroilu tuossa tilanteessa tuntuu.



Käytännön piloissa minua ei naurata ihmisten höynäyttäminen, vaan näen käytännön pilatkin tilannekomiikan kannalta. Minusta on suunnattoman huvittavaa, kun asiat lähtevät kehittymään täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan.

Seuraavaksi kaksi klippiä Possesta, jota olen innostunut katsomaan vasta tänä vuonna ja joiden sätkyukko-osuudet ovat minusta parasta ohjelmassa. Sätkyukossa (tai -akassa) joku julkkis naamioidaan aina jonkin paikan työntekijäksi, ja Possen väki antaa julkkikselle korvanappiin ohjeita, mitä tämän tulee sanoa tai tehdä.

(Tämä ensimmäinen klippi on tosin jo viime kaudelta, ja jälkimmäinen liikkuu minun mielestäni jo hyvän maun rajoilla.)
 





Monenlaiset kielijututkin naurattavat.



Seuraavassa lääkäreiden saneluja kirjasta Molemmista päistä tähystetty:

Lentopalli iskeytynyt peukaloon. Pyydetään kohteliaimmin peukalon RTG.

Kävely hankalaa, ahdistavaa, kumartuminen ja ylösnouseminen aiheuttavat myös oireita. Puita sisään viedessään joutuu hengittämään.

Iho kunnossa, ei yski, eikä nuhi.

Potilas on nyt tilanteessa, että harkitsee tekonivelen asentamista omaisten kanssa.

Astunut toisella jalalla tyhjän päälle, oikea jalka ollut korkealla ylhäällä noin 1,5 metrin korkeudessa ja vääntynyt alas tullessaan.

Pakaran paiseen haavan paraneminen persekuntoon.

Tänään ensin ystävien kanssa kouristanut, tuotu tämän jälkeen sairaalaan kouristamaan.

Hänellehän on vuosikausia sitten tehty pukamien vuoksi avoleikkaus, lisäksi gynekologi operoinut omaa puoltaan.

Aamiaisella potilas oksensi kokonaisen kulhon.

Kaksi viikkoa sitten kaatunut, sormi ollut samaan aikaan korvassa. 

*****

Vessahuumori ja alapääjutut naurattavat nekin, tiettyyn rajaan asti. Tämä oli minulla nuorena vessan seinällä, mutta jossakin vaiheessa elämää se hävisi. Ilahduin kovasti, kun löysin sen taas netistä!

Sen sijaan perinteiset vitsit eivät minua yleensä naurata, sillä jo vitsien lähtöasetelma (nyt kerron vitsin; kohta pitää nauraa) vie nauruhalut. Huumorin tulee olla jossain määrin spontaania, ja hyvässä huumorissa on minusta tilaa omalle oivaltamiselle - hauskuuden "pointti" pitää ikään kuin saada keksiä itse. Pilkkahuumori, piikittely tai minkäänlainen toisen ulkonäköön tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuva huumori ei sekään naurata.

Myöskään Putouksen tyyliset hahmot, jotka toistelevat viikosta toiseen samoja hokemia ja joiden "hauskuus" perustuu naaman vääntelyyn ja/tai ulkonäöllisiin seikkoihin, eivät naurata. Hahmoistakin voisi saada niin paljon hauskempia, jos näyttelijät viitsisivät kehitellä hahmoja pidemmälle, mutta minusta tuntuu, että näyttelijät haluavat mennä yli siitä, missä aita on matalin. Vai naurattaako jotakuta tällainen?



Minusta tällainen huumori on katsojien aliarvioimista, ja tulen suorastaan pahalle tuulelle tällaisesta. On Putouksessa ollut sellaisiakin hahmoja, joissa on ollut vähän enemmän sisältöä, ja siksi olen sarjaa kai viitsinyt katsoakin. Tällaisista hahmoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Jussi Vatasen Karim Z. Yskowicz ja samaisen näyttelijän kotirouva Antsku, Antti Holman Kissi Vähä-Hiilari sekä Mari Perankosken Karjalan Kandalfi.

Entä niin sanottu huumorintajuttomuus: onko huumorintajuttomia ihmisiä olemassa? Joskus voisin vannoa, että huumorintajuttomia todellakin on olemassa, mutta ehkä kyse onkin vain siitä, että huumorintajuttomilta vaikuttavien ihmisten huumorintaju on aivan erilainen kuin minun? Ehkä emme naura samoille asioille, ja ehkä minä vaikutan toisen mielestä aivan yhtä huumorintajuttomalta kuin hän minun mielestäni? On myös mahdollista, että huumorintajuttomia ihmisiä todellakin on. Ehkä he syyllistyvät huumorintajuttomuudellaan jopa kuolemansyntiin.

Vaikka huumorilla onkin tärkeä sosiaalinen tehtävä, en kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että yksin naurattaisi vähemmän ja hillitymmin kuin seurassa ja että yksin nauramisessa ei ole järkeä. Itse ainakin nauran aivan samalla tavalla, olin sitten yksin tai jonkun seurassa. Nauran esimerkiksi joskus jotakin ohjelmaa katsoessani niin kamalasti, että pelkään naapurien häiriintyvän. Onneksi meillä on mukavat ja ymmärtäväiset naapurit! Omalla kohdallani muiden seurassa tai yksin nauraminen eroavatkin ehkä siinä, mikä kulloinkin naurattaa: seurassa naurattavat enemmän tilannekomiikka, sanailu ja hassut sattumukset, mutta yksin ollessa tulee naurettua enimmäkseen jollekin televisiossa nähdylle tai luetulle jutulle.

Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että huumorintajulla ja persoonallisuudella on jonkinlainen yhteys ja että se, millainen huumorintaju meillä on, paljastaa myös, millaisia ihmisiä olemme. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, tehty tutkimuksia ja kirjoitettu artikkeleita. Uskon, että huumorintajumme todellakin kertoo luonteestamme jotakin, mutta en siltikään usko, että huumorintajun perusteella voisi luokitella ihmisiä mitenkään tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Väitän näin senkin takia, että itseäni esimerkiksi eivät naurata aina samat asiat, vaan huumorintajuni vaihtelee tilanteen, mielialan, seuran ja muiden tekijöiden mukaan. Huumorintaju kertookin mielestäni enemmän tavastamme tarkastella ympäröivää maailmaa kuin siitä, millaisia ihmisinä olemme. Joka tapauksessa huumori ja nauraminen ovat meille hyväksi: nauru rentouttaa, vähentää stressihormonien tuotantoa ja kivun tunnetta sekä lisää endorfiinien tuotantoa - mutta vain silloin, jos nauru on aitoa.

Huumori on myös erittäin kulttuurisidonnaista, ja saattaa viedä hyvinkin kauan, ennen kuin pääsee vieraaseen kulttuuriin niin hyvin sisälle, että alkaa nauraa samoille asioille kuin alkuperäisväestö. Tämä pätee erityisesti kielelliseen huumoriin, sillä kieleen perustuvia hauskuuksia voi muutenkin olla mahdoton kääntää toiselle kielelle. Erityisesti yhteiskunnallinen ja poliittinen huumori vaativat jonkinasteista yhteiskunnallista tietämystä.

Avautuvatko nämä intialaiset pilapiirrokset sinulle?




Toisaalta huumorintaju voi olla hyvin samanlainen kulttuurieroista huolimattakin. Ukkelin Tirupatin-kaverilla on esimerkiksi hyvin samankaltainen huumorintaju kuin itselläni, ja se perustuu hyvin paljon sanailuun ja tilannekomiikkaan. Kun olimme viimeksi Tirupatin-mökillä, ja istuskelimme illalla puutarhassa, kaveri laittoi hyttyskierukan palamaan, sijoitti sen tuolini alle ja totesi, että "se vie sun pierutkin mennessään".

Tähän on hyvä lopettaa.

29 kommenttia:

  1. Nauroin ääneen (yksin) noita lääkärinsaneluja ja myös nuo intialiset kuvat herättivät hupia.

    Parasta nauraminen on kun se tulee spontaanistio, kuten äsken, ja kumpuaa rennosti ja pidäkkeettömästi.

    Muistan yhden lääkärinsanelujutun, joka voisi hyvin olla totta meillä ainakin:
    "Lähes päivittäin tulee tilanteita, joissa ei muista, mitä vaimo on sanonut"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Spontaani nauru on ihanaa! Inhoan muuten sellaisia väkisinnaurettuja ohjelmia, enkä ymmärrä, miksi niissä pitää olla ne taustanaurajat? Ovatko katsojat muka niin tyhmiä, etteivät tajua muuten nauraa oikeassa kohdassa?

      Tuo sanelu pätisi meilläkin. Tosin se pitäisi muuttaa muotoon, että "päivittäin tulee useita tilanteita, joissa ei muista, mitä vaimo on sanonut". :-)

      Poista
  2. Olitpas taas jaksanut oikein analyyttisesti paneutua aiheeseen! Minä tykkään kovasti hauskoista ihmisistä, ehkä siksi etten itse oikein osaa tai kehtaa kovin usein "huulta heittää". Mutta aina luokan tai työpaikat pellet ovat olleet viihdyttävää seuraa. Fingerborit ovat yleensä tosi hauskoja, ja monet komediatkin saavat meikäläiselläkin huutonaurua aikaan, muttei aina. Täytyy olla tietyllä tuulella niin kaikki naurattaa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, minähän tykkään analysoida kaikkea, joten piti analysoida nyt tämä huumoriasiakin. :-)

      Itsekin tykkään hauskoista ihmisistä. Heidän seurassaan on jotenkin helpompi olla kuin totisten torvensoittajien.

      Poista
  3. Mun ehdoton suosikkilaji on tilannekomiikka. Ja kuiva huumori. Ja ihan aidot tarinat, joiden kertoja on aidosti hyvä kerronnassaan. Ja Fingerpori tottakai. Mutta taitaa mennä tohon kuivan huumorin kategoriaan.

    Possea en kertakaikkiaan pysty katsomaan. Pirkka-Pekka sais jo pysyä mieluummin siellä lintutornissa, jossa on paljon uskottavampi kuin ampuilemassa Viivi Pumpasta päin pläsiä kuminauhalla. Ja Lordi Lallin kaltaiset keinotekoiset hahmot aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, mutta sen sijaan tykkäsin mm. Svetlana ja Irma Rönköstä.

    Toisten vedättäminen tai toisten kustannuksella nauraminen on mun mielestä inhottavaa. Eikä kyllä nappaa alapää- eikä pieruhuumorikaan. Eikä se, että joku aloittaa vitsin kerronnan sanoilla "tää on tosi hauska juttu", muttei muistakaan, miten se meni :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, olet vaihtanut profiilikuvan! Kiva kuva!

      Kuulostaa siltä, että tässä huumoriasiassa ollaan aika erilaisia. Itse en ole oikein kuivan huumorin ystävä, tai sekin riippuu niin siitä ihmisestä, kuka sitä viljelee. Tarinoiden kanssakin on vähän niin ja näin - kertoja saa olla tosi hyvä, ettei keskittymiseni herpaantuisi, varsinkin jos juttu on pitkä. Monesti tulee ajateltua vain, että milloin tämä loppuu. Ehkä en ole kuullut tarpeeksi hyviä tarinoita?

      Pirkka-Pekastakin tykkään, mutta hänen esiintymisensä on jäänyt Possessa aika vähälle. Tuommoista kuminauhalla ampumista en ole nähnytkään; kuinkas se on mennyt minulta ohi. Ei olisi kyllä naurattanut minuakaan. Ihan unohdin Svetlana ja Irma Rönköt! Minäkin tykkäsin heistä.

      Kyllä minustakin olisi hyvä muistaa juttu kokonaisuudessaan, ennen kuin alkaa sitä kertoa. :-)

      Poista
  4. Minua naurattaa oikeastaan lähinnä tilannekomiikka ja fiksu sarkasmi. Keskeistä on minulle se, että huumori jotenkin yhdistää - joko niin, että yhdessä nauretaan samaa päätöntä tilannetta tai sitten fiksua oivallusta joka purkautuu sarkasmin muodossa. Aika harvoin nauran oikein kunnolla ihan itsekseni. Huumori on selvästi mulle sosiaalinen juttu! Kaikki sellainen huumori missä pointti on se, että joku jää jutun ulkopuolelle onkin sitten toisaalta itselleni suorastaan vastenmielistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarkasmi on minusta aika vaikea laji, kun se menee monesti sellaiseksi piilotetuksi pilkaksi ja kritiikiksi, ja sellaisesta sarkasmista en pidä. Muuten sarkasmi menee kyllä.

      Minäkin nauroin ennen paljon vähemmän yksin - nauroinko koskaan? - mutta nyt olen kai keksinyt, että elämästä pitää ottaa kaikki mahdollinen ilo irti ja hohottaa kaikelle mahdolliselle älyttömälle.

      Minusta sellainen huumori, jolla jätetään joku ulkopuolelle, ei ole huumoria ollenkaan. Minusta se on jo ilkeilyä.

      Poista
    2. Me harrastetaan kotona aika paljon sellaista ihan ystävällismielistä kevyttä sarkasmia - sillä saa yllättävän hyvin lapset unohtamaan kiukuttelunsa. Itse en lapsena yhtään ymmärtänyt sarkasmia mutta tämä meidän trio on kai saanut parempaa harjoitusta, tai ovat muuten vaan äitiään nokkelampia! Ja toisaalta saatetaan myös keskenämme esimerkiksi tästä nykyisestä kotimaastamme puhua sarkastisesti - pilkka ei osu siis kenenkään paikallaolijan nilkkaan. On tosiaan hienoinen raja missä oivaltavan sarkastinen kommentti kääntyy ihan vain ilkeilyksi sekin ja sellaisesta en minäkään tykkää.

      Poista
    3. Minä en taida oikein osata sarkasmin taitoa, vaikka ukkeli kyllä väittää minun olevan joskus sarkastinen! Noloa tunnustaa, mutta minun sarkasmini taitaakin mennä sinne verhotun kritiikin puolelle, joka ei varmasti naurata ketään - kaikkein vähiten ukkelia. Voi ei.

      Poista
  5. Mietin tässä mikä viimeksi nauratti ,ja kai se oli Siskonpedin jaksot,joita katsoin netin kautta (onneksi näkyvät täälläkin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkohan koskaan nähnyt ainuttakaan Siskonpedin jaksoa? Mikä kauhea aukko sivistyksessä; tämähän pitää korjata heti. :-)

      Poista
  6. Minua nauratti tämä postaus. Nuo sanelut oli ihan parasta A-luokkaa. Minäkin olen tilannekomiikan ystävä ja sekalaiset muut asiat naurattavat. Nauran mielelläni myös itselleni ja pitkille piuhilleni. Fingerpori on mm. ollut monen naurun aihe siksi, että minulla on mennyt tooooosi kauan ennen kuin olen tajunnut siihen piilotetun vitsin. Ja sitten kun rupean hihittämään, niin sille ei joskus meinaa tulla loppua. Töissä minua naurattaa joka päivä asiakkaiden toilailut. Ja se vasta naurattaakin, kun vedättävät minua 10-0. Mussukat. Lasten ollessa pieniä sai myös nauraa monesti lasten suusta-jutuille. Jne. jne. Hyvähän se on, että on hauskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa siltä, että sinulla on elämässäsi paljon iloa ja naurua! Ihanaa. <3

      Minäkin nauran mieluusti itselleni, ja siksi en kai ota törttöilyjäni kovin vakavasti, kun niille voi nauraa jälkeenpäin. Jos ei ihan heti, niin ainakin jonkin ajan päästä.

      Lasten suusta -jututkin ovat hyviä! Lapsilta tulee joskus niin hyviä oivalluksia. :-)

      Poista
  7. Ai että mua nauratti se ensimmäinen Possen pätkä. Sen viimeisen miehen oli pakko olla näyttelijä, kun tuollaisessa tilanteessa kysytään, että oletko humalassa ja vastaus on, että toivoisin olevani :D :D

    Minua naurattaa eniten tilannekomiikka ja myös poliittinen satiiri. Possea olen välillä katsellut ja siellä on ihan hulvattomia pätkiä. Edellä mainitussa Siskonpedissä on myös timantteja kohtia. Brittisarjojen huumori uppoaa yleensä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä mietin, että olisikohan se mies aavistanut, mistä on kyse (tai ainakin ajatellut jotain piilokamera-juttua), kun mies jo siihen tiskille tullessaan kysyi jotenkin, että "oletko sinä se likaisten temppujen nainen?". Että olisiko hän kuullut vaikka joltakin edelliseltä asiakkaalta, mitä kaupassa oli meneillään.

      Minä katson nykyään tosi vähän (lue: en yhtään) brittisarjoja, vaikka nuorempana katsoin niitä paljonkin. Pitäisi kai ruveta katsomaan uudestaan, kun silloin ainakin naurattivat kovasti.

      Poista
  8. Minulla ei ole huumorintajua. Yhtään ei naurata piilokamerat ja ns. käytännön pilat eli ihmisten vedättäminen ja häiritseminen. Mitään siskonpetejä ja putouksia en ole ikinä katsonut. Nuo sanalliset pilat joskus huvittavat hieman, esim. Withouterspoon ja de faro olivat hauskoja. Enhän minä nyt suorastaan naura, yleensä, mutta tulee sellainen mukava olo rintalastaan, ja joskus saattavat suupieletkin hieman nytkähtää. Ihmiset monesti pyytävät minua selittämään, kun eivät ymmärrä Fingerporeja, joten ei se siitäkään ole kiinni, etten tajuaisi vitsiä. Paisi siis niissä käytännön piloissa, kun niissähän ei sitä ole. Joskus väsyneenä saatan yllättäen revetä jonkun Mr. Beanin edessä. Kyllä tämä epäilemättä on kuolemansynti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intialaisista kuvista taas ensimmäinen ja kolmas nostivat lähinnä suuttumuksen tunteen, keskimmäistä en ymmärtänyt. Katukauppias on samalla varas, missä on vitsi, häh? Yksikään ei huvittanut yhtään!

      Monesti kyllä pilakuvalla pääsee vaikuttamaan lukijaan suoremmin kuin tekstillä. Jonkun asian naurunalaiseksi tekeminen jotenkin läpäisee vastaanottajan kriittisen seulan.

      Poista
    2. Taisi tuo ensimmäinen kommenttisi, että sinulla ei ole huumorintajua, olla huumoria. :-) Kun en mitenkään usko, että sinulla ei olisi huumorintajua, kun ainakin blogistasi välittyy ihan toisenlainen kuva. Eläinten seikkailuista lukiessa tulee hyvä mieli ja usein naurattaakin!

      On ihan totta, että pilakuvalla pystyy vaikuttamaan lukijaan suoremmin kuin tekstillä. Vaikutus tulee myös paljon nopeammin kuin tekstin kautta. Yksi kuva voi todellakin kertoa enemmän kuin tuhat sanaa! Tuokin poliisiasema-pilakuva kertoo todella paljon, kun katselee kuvaa tarkkaan, eikä kuva tosiaankaan välttämättä naurata, kuten eivät nuo muutkaan kuvat. Kai joskus on vain helpompi lyödä asiat lekkeriksi kuin tehdä niille jotakin.

      Itse ymmärsin tuon keskimmäisen kuvan niin, että kauppias myy näennäisesti kärrystään banaaneja, mutta kärryn alla on sivubisnes, ja sieltä myydään viinaa. Tosin ensin katsoin, että mikäs ketsuppipullo tuo on. Voi tuo tietysti olla banaani-ketsuppikauppiaskin, mutta sitten en minäkään ymmärrä vitsiä. :-D

      Poista
  9. Tilannekomiikka on parasta, ja pienet jutut. Vieläkin naurattaa kun esikoinen (silloin 5v, myt melkein 18v) vetäisi jalkaan pikkusiskon collegehousut ja huusi sitten mulle keittiöön 'äiti miks mulla on shortsit vaikka on talvi'', se kun miehen sateenvarjo kääntyi ympäri 25v sitten jne. Saatan revetä tuollaisesta ihan totaalisesti. Tai legendaarinen vessakäynti lentokoneessa sillin 3v keskimmäisen kanssa: juuri kun hän oli pöntöllä, tuli kuulutus, jolloin neiti hyppäsi äkkiä alas, kurkisti kauhistunut ilme kasvoillaan pönttöön ja tuumasi 'se puhui mulle!). Siis mikä hysteerinen naurukohtaus. Ehkä näissä naurattaa paljonkin toisten kummastuneet ilmeet. :-D Jostain syystä myös tv-ohjelma Vino Show (ja just se vino huone) osui mulla naurunappulaam, enkä osaa selittää miksi, mutta nauroin ihan lattialla asti useaan kertaan. Siskonpeti on kyllä tosi mainio muös, suosittelen! Minusta suoerhauska on se äiti, joka ei suostu syömään muden kanssa ja loppujen lopuksi vetäytyy ruumisarkkuun odottamaan kuolemaa 'eihän meikäläisestä niin väliä'. Sananmuunnokset ja hassut nimet naurattaa myös. Joo. Perheen mielestä mulla on huono huumorintaju, mun mielestä taas erittäin hyvä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuommoiset hupaisat sattumukset voi tosiaankin muistaa vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin, ja aina ne vaan jaksavat naurattaa. :-) Tuo puhuva vessanpönttö oli kyllä päivän paras! :-D Ja saattaa hyvinkin olla, että toisten ilmeet ovat juuri ne, jotka eniten naurattavat.

      Vino Showta en koskaan katsonut, ja nyt vähän harmittaa. Löytyisiköhän se vielä netistä jostain. Minä en ole sentään kierinyt vielä koskaan lattialla, mutta ukkelin serkku nauroi kerran meillä kylässä ollessaan niin kamalasti, että hänkin kieriskeli lattialla. Minä puolestani nauroin serkun kierimiselle, mutta hymyni hyytyi siinä vaiheessa, kun serkku totesi, että "onpas teillä sohvan alla paljon pölyä". :-D

      Minä luin jostain, että oma huumorintaju on paras ja ainoa oikea huumorintaju, ja olen ehdottomasti samaa mieltä! Nauretaan siis jatkossakin kaikille omituisille jutuille! :-)

      Poista
  10. Tämä juttu kyllä nauratti, intialaisvitsitkin, musta huumori, sanaleikit, hyväntahtoinen sarkasmi... kaikki aidosti hauska. Putouksen tyyppiset ei naurata sitten yhtään, ei mikään keinotekoinen, ei toisten mollaaminen, mikä näyttää olevan ihan muotia nykyään.
    Kaikki parasta on kun saa hysteerisen naurunpuuskan, jota ei millään voi lopettaa,sen parempaa terapiaa en tiedä. Yleensä se vielä tapahtuu ihan väärässä paikassa. Minulle yleensä on käynyt juuri niin..
    Kerronpa yhden esimerkin Suomesta. Meillä oli silloin seinänaapurina sellainen hyvin hyvin pedantti salkku+pukumies, oikea vanhanajan juppi, joka juuri ja juuri nyökkäsi tervehdyksen ohittaessaan. Tyttären kanssa kerran mentiin katsomaan tanssiesityksiä ja eikös tämä heppu yllättäen hypellyt edessämme polvisukissa kansantanssia. Se oli jotenkin NIIN auttamattoman erilaista, mitä hänestä kuviteltiin, että saatiin molemmat ihan hullunnaurukohtaus, tytär joutui poistumaan kesken salista, minä en kehdannut vaan tyrskin käsiini ja yritin olla hörähtelemättä ääneen, hyvä etten pissannut housuihini. Ihan kamala tilanne :D Naurattaa vieläkin kun ajattelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin nauraminen on kaikkein parasta terapiaa, siis sellainen ei-pakotettu nauraminen, joka tulee suoraan sydämestä (tai vatsasta tai mistä lienee). Äidin kanssa saadaan joskus tällaisia kohtauksia, että nauretaan ihan päättömästi jollekin jutulle, jossa ei ulkopuolisin silmin ole ehkä mitään hauskaa.

      Aivan hillitön tuo naapuriepisodi! Minä yritän juuri kuvitella meidän hieman vastaavanlaista juppinaapuria hyppimään sukkahousuissa, ja jo mielikuva naurattaa ihan suunnattomasti. :-D

      Minulle on myös sattunut useasti, että naurukohtaus tulee ihan väärässä paikassa. Itse asiassa pelkään mennä elokuvateatteriin katsomaan komediaa, kun pelkään, että alan nauraa ihan väärässä kohdassa, kun kaikki muut ovat hiljaa ja kun elokuvassa ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään huvittavaa. Näin on käynyt. Ja sitten kun sellainen hysteerinen naurukohtaus tulee, niin sillehän ei loppua tule, kuten tuossa sinunkin kansantanssiesityksessäsi kävi. :-)

      Poista
  11. Mulle huumori on elämän suola. Johtuneeko se sitten savolaisista geeneistäni :) En voisi elää tosikkojen keskellä. Tilannehuumori on parasta ja ennen kaikkea itselle nauraminen. Eräs elämänfilosofioistani onkin: "Lyhyin yhteys kahden ihmisen välillä on yhteinen nauru". Sinulla on hyvä tilannehuumorintaju ja siksi luenkin hykerrellen seikkailusistasi. Kiitos nauruista :D T:Sole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen, että vastaus tulee vasta nyt. Jostain syystä en ole saanut ilmoitusta sähköpostiini kommenteista. :-(

      Oiken hyvä elämänfilosofia sinulla. Olen ihan samaa mieltä! Yhdessä nauraminen voi minustakin yhdistää kaksi ihmistä helpommin kuin mikään muu. Ja itselle nauramisen taito on hyvä osata. Kun osaa nauraa itselleen, löytyy aina jotain nauramisen aihetta. :-) Mukavaa loppuviikkoa!

      Poista
  12. Mua naurattaa yllattavat tilanteet ja taalla mua kylla naurattaa valilla tama turkkilainen elama. Tanaan aloin nauramaan yksikseni kun jain tytön koululle vietya seisomaan yhden talon avonaisen ikkunan eteen, siella oli menossa kovaaaninen aamuvaittely ilmeisesti avioparin valilla. Siihen viereen pysahtyi vanhempi mies ja kysyi etta mista ne tappelee. En ole varma, sanoin ja sitten tilanne alkoi vaikuttaa taysin kahelilta. Vanhemman miehen mielesta se oli kai ihan normaalia kun ei hanta niin hekotuttanut. Vakisinnauramisesta en tykkaa enka sellaisesta liian hienosta/vaikeasta huumorista, muhun iskee oikeassa tilanteessa kakkahuumori ja mr. bean.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sain revittyä monenlaista hupia intialaisesta elämästä. Ehkä huumori on jonkinlainen selviytymiskeinokin, tai ainakin minulle oli. Muistan ottaneeni aluksi kaikki intialaiset kummallisuudet kauhean vakavasti, ja tulin helposti pahalle päälle, kun intialainen elämä ärsytti. Sitten kun keksin, että intialaisiin erikoisuuksiin voi suhtautua huumorilla, oma olokin helpottui huomattavasti. :-)

      Poista
  13. Minä en ole erityisen huumorintajuinen ihminen vaan patamusta tosikko. Minusta huumorintaju onkin pahasti yliarvostettu ominaisuus ;)

    Mutta ne huumorin lajit jotka joskus huvittaa, on lähinnä roisit ja härskit jutut, pissa/kakka/pierujutut ja muu totaalisen mauton kuten munasaannokset. Sarkasmia harrastan itse myös ihan vahingossa, ilman että on tarkoitus edes olla sarkastinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori ominaisuutena on loppujen lopuksi aika epämääräinen käsite. Jäin miettimään esim. erilaisia deitti-ilmoituksia, joissa huumorintaju taitaa olla yksi niistä ominaisuuksista, joita tulevalta kumppanilta useimmin toivotaan. Huumorintaju pitäisi oikeastaan määritellä tarkemmin, koska huumorintajut voivat olla hyvinkin erilaiset. On aika kaameaa, jos toista naurattaa poliittinen satiiri, ja toinen tykkää kakkajutuista. :-)

      Minäkään en pelkää roiseja ja härskejä juttuja. Sain niihin aika hyvän perehdytyksen, kun menin opiskelemaan 18-vuotiaana merenkulkuoppilaitokseen. Ukkojen jutut laivoilla olivat nimittäin välillä sellaisia, että heikompaa olisi saattanut hirvittää. :-D

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3