Naurattaa, ei naurata, naurattaa

Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään huumoria ja sitä, miksi ihmisiä naurattavat niin kovin erilaiset asiat. Miksi se, mikä naurattaa minua, ei naurata jotakuta toista ollenkaan - ja päinvastoin? Kertooko huumorintajumme meistä jotakin? Mistä huumori ylipäänsä kumpuaa?

Huumori on oikeastaan aika vaikea laji, sillä sen kanssa saa olla joskus tarkkana. Yhdessä nauraminen on ihanaa, ja huumori yhdistää ihmisiä mielestäni luontevammin kuin mikään muu, mutta toisaalta huumori voi myös erottaa ja jättää jopa ulkopuolelle. Huumori ei myöskään tunnu olevan kaikille ihmisille yhtä tärkeää: joku toinen kaipaa elämäänsä enemmän huumoria ja hauskuutta kuin joku toinen.

Itsestäni tuntuu, että elämä kävisi kovin raskaaksi, jos huumoria ei olisi, ja siksi pyrinkin etsimään hauskuutta aktiivisesti elämääni. Yksinkertaisimmillaan huumorin etsintä voi olla sitä, että katson televisiosta jonkin hauskan ohjelman, joka naurattaa ja saa hyvälle tuulelle. Toisaalta pyrin lähestymään elämää kokonaisuutenakin huumorin näkökulmasta ja etsimään hauskuutta sieltäkin, missä sitä ei näyttäisi ensi silmäyksellä olevan. Huumori tuo myös moneen asiaan toisenlaisen näkökulman, eikä esimerkiksi epäonnistuminenkaan haittaa, kun sille voi myöhemmin nauraa. 

Yritin etsiä kattavaa listaa huumorin eri lajeista, mutta koska en sellaista löytänyt, kokosin oman listan. Moni huumorin laji jäi varmasti puuttumaan listalta. Millainen huumori sinuun puree?

• Tilannekomiikka ja hauskat sattumukset.
• Perinteiset vitsit. 
• Hauskat kertomukset. Jokainen varmasti tuntee jonkun tarinaniskijän, joka ilahduttaa muita jutuillaan, jotka ovat ainakin hänen omasta mielestään hauskoja.
• Vessahuumori eli pieru- ja kakkajutut. 
• Alapäähuumori.
• Kohellushuumori: törmäilyä ja koheltamista esimerkiksi Duudsonien tyyliin.
• Sarkasmi/lakonisuus.
• Kuiva huumori.
• Itsensä pilkkaaminen eli pilan tekeminen omista heikkouksista ja puutteista.
• Sanailu ja kielellä leikittely, kuten munansaannokset ja sanojen kaksoismerkitykset.
• Toisten kustannuksella vitsailu.
• Musta huumori. 
• Käytännön pilat ja kepposet.

Itseäni naurattaa erityisesti tilannekomiikka. Yllättävät tapahtumat, jotka eivät sovi tilanteeseen lainkaan, saavat nauramaan. Kerron muutaman esimerkin, vaikka ne eivät näin jälkeenpäin kerrottuna ehkä nauratakaan. Tilannekomiikalle onkin tyypillistä, että jälkeenpäin kerrottuna tapahtumat eivät tunnu läheskään yhtä hauskoilta kuin sattuessaan.

Kohlasimme kerran äidin kanssa marketissa jotakin, ja vieressämme seisonut leikkelemyyjä ilmeisesti seurasi touhujamme. (Jostakin syystä minulle ja äidille sattuu aina kaikkea hassua, kun olemme yhdessä liikkeellä.) Kun hetken ajan päästä kävelimme leikkeletiskin ohi, myyjä madalsi ääntään ja tarjosi äidilleni leikkelettä, jonka hän oli käärinyt tupakan muotoon: "Palaako rouvalla?" Repesin tilanteelle niin totaalisesti, että minun piti poistua hekottelemaan toiseen hyllyvälikköön. Hetken ajan päästä äiti tuli tuomaan minullekin lihapalaa: myyjä oli kuulemma käskenyt äitiä viemään maistiaisia myös "siskolleen". Siinä vaiheessa minulta loppui huumori - olinko muka niin vanhan näköinen, että menisin äitini siskosta?! - vaikka myyjä oli tietysti vain yrittänyt imarrella äitiäni. Yhteen suuntaan kun kumartaa, niin toiseen pyllistää!

Tämä toinen episodi sattui joskus teininä, kun olimme äitini kanssa kauppakeskuksen hississä. Sain siinä hissimatkalla päähäni tehdä pienen käytännön pilan. Laitoin nenäni melkein kiinni ovenrakoon, siis siihen keskelle, josta ovet ensimmäiseksi aukeaisivat. Kun hissi pysähtyisi ja ovet avautuisivat, hissiä odottavat ihmiset saattaisivat säikähtää, kun naamani olisikin siinä ihan lähietäisyydellä. Kävi kuitenkin niin hassusti, että hissiä oli odottamassa romaninuorukainen, joka oli saanut täsmälleen saman idean kuin minäkin: hänkin oli laittanut nenänsä melkein oviin kiinni, ja ilmeisesti hänenkin aikomuksenaan oli säikäyttää hississä sisällä olijat. Kun hissi sitten pysähtyi ja ovet aukesivat, olimme nuorukaisen kanssa melkein nenät vastakkain. Säikähdimme kumpikin ensin ihan hirveästi, mutta lopulta säikähdys suli melkoiseksi naurukohtaukseksi.

Tilannekomiikassa naurattaa usein tilanteen absurdius. Tässä seuraavassa videonpätkässäkään ei naurata kiroilu, vaan se, miten absurdilta kiroilu tuossa tilanteessa tuntuu.



Käytännön piloissa minua ei naurata ihmisten höynäyttäminen, vaan näen käytännön pilatkin tilannekomiikan kannalta. Minusta on suunnattoman huvittavaa, kun asiat lähtevät kehittymään täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan.

Seuraavaksi kaksi klippiä Possesta, jota olen innostunut katsomaan vasta tänä vuonna ja joiden sätkyukko-osuudet ovat minusta parasta ohjelmassa. Sätkyukossa (tai -akassa) joku julkkis naamioidaan aina jonkin paikan työntekijäksi, ja Possen väki antaa julkkikselle korvanappiin ohjeita, mitä tämän tulee sanoa tai tehdä.

(Tämä ensimmäinen klippi on tosin jo viime kaudelta, ja jälkimmäinen liikkuu minun mielestäni jo hyvän maun rajoilla.)
 





Monenlaiset kielijututkin naurattavat.

Seuraavassa lääkäreiden saneluja kirjasta Molemmista päistä tähystetty:

Lentopalli iskeytynyt peukaloon. Pyydetään kohteliaimmin peukalon RTG.

Kävely hankalaa, ahdistavaa, kumartuminen ja ylösnouseminen aiheuttavat myös oireita. Puita sisään viedessään joutuu hengittämään.

Iho kunnossa, ei yski, eikä nuhi.

Potilas on nyt tilanteessa, että harkitsee tekonivelen asentamista omaisten kanssa.

Astunut toisella jalalla tyhjän päälle, oikea jalka ollut korkealla ylhäällä noin 1,5 metrin korkeudessa ja vääntynyt alas tullessaan.

Pakaran paiseen haavan paraneminen persekuntoon.

Tänään ensin ystävien kanssa kouristanut, tuotu tämän jälkeen sairaalaan kouristamaan.

Hänellehän on vuosikausia sitten tehty pukamien vuoksi avoleikkaus, lisäksi gynekologi operoinut omaa puoltaan.

Aamiaisella potilas oksensi kokonaisen kulhon.

Kaksi viikkoa sitten kaatunut, sormi ollut samaan aikaan korvassa. 

*****

Vessahuumori ja alapääjutut naurattavat nekin, tiettyyn rajaan asti. Tämä oli minulla nuorena vessan seinällä, mutta jossakin vaiheessa elämää se hävisi. Ilahduin kovasti, kun löysin sen taas netistä!

Sen sijaan perinteiset vitsit eivät minua yleensä naurata, sillä jo vitsien lähtöasetelma (nyt kerron vitsin; kohta pitää nauraa) vie nauruhalut. Huumorin tulee olla jossain määrin spontaania, ja hyvässä huumorissa on minusta tilaa omalle oivaltamiselle - hauskuuden "pointti" pitää ikään kuin saada keksiä itse. Pilkkahuumori, piikittely tai minkäänlainen toisen ulkonäköön tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuva huumori ei sekään naurata.

Myöskään Putouksen tyyliset hahmot, jotka toistelevat viikosta toiseen samoja hokemia ja joiden "hauskuus" perustuu naaman vääntelyyn ja/tai ulkonäöllisiin seikkoihin, eivät naurata. Hahmoistakin voisi saada niin paljon hauskempia, jos näyttelijät viitsisivät kehitellä hahmoja pidemmälle, mutta minusta tuntuu, että näyttelijät haluavat mennä yli siitä, missä aita on matalin. Vai naurattaako jotakuta tällainen?



Minusta tällainen huumori on katsojien aliarvioimista, ja tulen suorastaan pahalle tuulelle tällaisesta. On Putouksessa ollut sellaisiakin hahmoja, joissa on ollut vähän enemmän sisältöä, ja siksi olen sarjaa kai viitsinyt katsoakin. Tällaisista hahmoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Jussi Vatasen Karim Z. Yskowicz ja samaisen näyttelijän kotirouva Antsku, Antti Holman Kissi Vähä-Hiilari sekä Mari Perankosken Karjalan Kandalfi.

Entä niin sanottu huumorintajuttomuus: onko huumorintajuttomia ihmisiä olemassa? Joskus voisin vannoa, että huumorintajuttomia todellakin on olemassa, mutta ehkä kyse onkin vain siitä, että huumorintajuttomilta vaikuttavien ihmisten huumorintaju on aivan erilainen kuin minun? Ehkä emme naura samoille asioille, ja ehkä minä vaikutan toisen mielestä aivan yhtä huumorintajuttomalta kuin hän minun mielestäni? On myös mahdollista, että huumorintajuttomia ihmisiä todellakin on. Ehkä he syyllistyvät huumorintajuttomuudellaan jopa kuolemansyntiin.

Vaikka huumorilla onkin tärkeä sosiaalinen tehtävä, en kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että yksin naurattaisi vähemmän ja hillitymmin kuin seurassa ja että yksin nauramisessa ei ole järkeä. Itse ainakin nauran aivan samalla tavalla, olin sitten yksin tai jonkun seurassa. Nauran esimerkiksi joskus jotakin ohjelmaa katsoessani niin kamalasti, että pelkään naapurien häiriintyvän. Onneksi meillä on mukavat ja ymmärtäväiset naapurit! Omalla kohdallani muiden seurassa tai yksin nauraminen eroavatkin ehkä siinä, mikä kulloinkin naurattaa: seurassa naurattavat enemmän tilannekomiikka, sanailu ja hassut sattumukset, mutta yksin ollessa tulee naurettua enimmäkseen jollekin televisiossa nähdylle tai luetulle jutulle.

Yleisesti tunnutaan ajattelevan, että huumorintajulla ja persoonallisuudella on jonkinlainen yhteys ja että se, millainen huumorintaju meillä on, paljastaa myös, millaisia ihmisiä olemme. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, tehty tutkimuksia ja kirjoitettu artikkeleita. Uskon, että huumorintajumme todellakin kertoo luonteestamme jotakin, mutta en siltikään usko, että huumorintajun perusteella voisi luokitella ihmisiä mitenkään tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Väitän näin senkin takia, että itseäni esimerkiksi eivät naurata aina samat asiat, vaan huumorintajuni vaihtelee tilanteen, mielialan, seuran ja muiden tekijöiden mukaan. Huumorintaju kertookin mielestäni enemmän tavastamme tarkastella ympäröivää maailmaa kuin siitä, millaisia ihmisinä olemme. Joka tapauksessa huumori ja nauraminen ovat meille hyväksi: nauru rentouttaa, vähentää stressihormonien tuotantoa ja kivun tunnetta sekä lisää endorfiinien tuotantoa - mutta vain silloin, jos nauru on aitoa.

Huumori on myös erittäin kulttuurisidonnaista, ja saattaa viedä hyvinkin kauan, ennen kuin pääsee vieraaseen kulttuuriin niin hyvin sisälle, että alkaa nauraa samoille asioille kuin alkuperäisväestö. Tämä pätee erityisesti kielelliseen huumoriin, sillä kieleen perustuvia hauskuuksia voi muutenkin olla mahdoton kääntää toiselle kielelle. Erityisesti yhteiskunnallinen ja poliittinen huumori vaativat jonkinasteista yhteiskunnallista tietämystä.

Avautuvatko nämä intialaiset pilapiirrokset sinulle?

Toisaalta huumorintaju voi olla hyvin samanlainen kulttuurieroista huolimattakin. Ukkelin Tirupatin-kaverilla on esimerkiksi hyvin samankaltainen huumorintaju kuin itselläni, ja se perustuu hyvin paljon sanailuun ja tilannekomiikkaan. Kun olimme viimeksi Tirupatin-mökillä, ja istuskelimme illalla puutarhassa, kaveri laittoi hyttyskierukan palamaan, sijoitti sen tuolini alle ja totesi, että "se vie sun pierutkin mennessään".

Tähän on hyvä lopettaa.