Ei elämä ole yhtä juhlaa. Välillä pitää käydä toisissakin kekkereissä.


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ajatuksia rakkaudesta

Me Naiset -lehden Tunnustuksia rakkaudesta -palsta herättää minussa aina kovasti ajatuksia, joten ajattelin poimia palstalta muutaman kysymyksen ja vastata niihin ihan itse.

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta rakkaus?
Ajattelen rakkautta ensisijaisesti laajempana käsitteenä enkä niinkään yhteen ihmiseen kohdistuvana tunteena. En tiedä, miten sanoisin tämän kuulostamatta ihan hihhulilta, mutta rakkaus tarkoittaa minulle jonkinlaista maailman koossa pitävää voimaa, jota ei voi oikein pukea sanoiksi. Tällainen yleismaailmallinen rakkaus ei kohdistu mihinkään tai kehenkään erityisesti, vaan se ilmenee intohimona elämää kohtaan, se tuo iloa ja antaa toivoa ja tuo toisen ihmisen niin lähelle, että toinen ei oikeastaan olekaan enää erillinen yksilö, vaan jollakin ihmeellisellä tavalla yhtä minun ja muiden kanssa. Tällainen rakkaus ilmenee muun muassa huolenpitona, ilona, haluna tehdä hyvää, kunnioituksena, välittämisenä, toisen ihmisen etusijalle asettamisena, hymynä, kosketuksena, näkevänä katseena, vilpittömänä haluna ymmärtää sekä läsnäolona.

Kahden ihmisen välinen rakkaus on toki sekin yksi rakkauden muoto ja mielestäni hyvin erilainen tunne yleismaailmalliseen rakkauteen verrattuna. Yksittäiseen ihmiseen kohdistuva rakkaus on usein kovin häilyvä ja helposti muuttuva tunne: kyseenalaistamme sitä, vaadimme todisteita, tunnemme epävarmuutta, pelkäämme ja olemme huolissamme. 

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä?
En usko. Toinen henkilö voi toki herättää hyvinkin voimakkaita tunteita jo ensi tapaamisella, mutta en usko, että kyse on rakkaudesta, koska emmehän me tunne toista ihmistä siinä vaiheessa vielä lainkaan. Tuntematonta ei voi mielestäni oikeasti rakastaa. Ehkä "rakastumme" toisen ihmisen ulkonäköön tai mielikuvaan, joka meille hänestä tulee, tai siihen, millaiseksi hän olomme tekee. Jos meillä on ensi hetkestä lähtien toisen kanssa hyvä olla, eikö tunnukin melkein siltä kuin rakastaisi toista?

Millainen olet rakastuneena?
Hullu. Kadotan todellisuuden- ja suhteellisuudentajuni kokonaan; elän täysin omassa maailmassani, johon ei mahdu muita kuin se yksi ihminen; en syö enkä nuku.

Mitä olet oppinut rakkaudesta?
Rakkautta ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä, vaan sitä pitää vaalia ja kunnioittaa. Rakkaus pitää tuoda julki, sillä en usko, että kukaan osaa lukea toisen ajatuksia, vaikka usein niin kuvittelemmekin. En tietäisi melkein mitään kauheampaa kuin sen, että minulle rakas ihminen lähtisi pois, ja joutuisin miettimään, tiesikö toinen, kuinka tärkeä ja rakas hän oli minulle. En tarkoita, että aina pitäisi sanoa rakastavansa toista, koska kaikki eivät osaa tällaisia tunnustuksia vastaanottaa, vaan he voivat tuntea olonsa hyvinkin kiusaantuneiksi. Muitakin keinoja on onneksi olemassa: esimerkiksi intialaiselle anopille halaus tai pelkkä kosketuskin voi kertoa hyvin paljon. 😊

Rakkautta ei saa kiirehtiä, vaan kaikki tapahtuu aikanaan - jos on tapahtuakseen. Rakkautta tai rakasta ihmistä ei voi omistaa eikä määrätä, vaan toiselle on annettava vapaus, vaikka se joskus tarkoittaisikin sitä, että oma sydämemme särkyy. Todellinen rakkaus on pyyteetöntä: se ei odota mitään vastalahjaksi eikä laskelmoi, vaan sille riittää se, että näkee toisen onnellisena ja että saa itse rakastaa. 

Mikä on ollut pahin virheesi rakkaudessa?
Virheitä on ollut ja on yhä edelleen varmasti paljonkin, mutta ensimmäisenä tulee mieleen se, etten ole aina täysipainoisesti läsnä. Vaikka olen fyysisesti paikalla, ajatukseni harhailevat, joko menneessä tai tulevassa, enkä keskity kuuntelemaan ja katsomaan toista kunnolla. Sorrun tällaiseen vajavaiseen läsnäoloon useammin kuin haluaisin myöntääkään. Uskon kuitenkin siihen, että asioiden tunnistaminen on ensimmäisen askel muutokseen, ja toivonkin, että oppisin jotenkin olemaan kokonaisvaltaisemmin läsnä.  

Mitä voi antaa anteeksi rakkaudessa?
Rakkaudessa voi antaa mielestäni anteeksi paljonkin. Paljon riippuu tietysti teoista, niiden syistä ja seurauksista. Minulla on oikeastaan vain yksi asia, jota en voi antaa anteeksi, oli tilanne mikä tahansa, ja se on väkivalta. Olen joutunut nuorempana henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi silloisen avopuolisoni toimesta, ja väkivalta ja alituinen pelossa eläminen musertavat elämän niin täysin, etten halua sitä toista kertaa kokea.

Kuinka voi estää sen, ettei rakkaus väljähdä arjessa ystävyydeksi? 
Ensinnäkin: mitä pahaa ystävyydessä on? Olen itse ajatellut, että jos olen jonkun kanssa yhdessä monta vuosikymmentä, saatan joutua kohtaamaan sellaisenkin tosiasian, etten rakastakaan toista enää samalla tavalla kuin joskus ennen. Elämä on jatkuvaa muutosta; minä muutun, toinen ihminen muuttuu ja kaikki ympärillämme muuttuu, ja minusta on luonnotonta olettaa, että parisuhde pysyisi vuodesta toiseen samanlaisena. Mieluummin olen sellaisen ihmisen kanssa, jota olen joskus rakastanut ja joka on nyt "vain" ystävä, kuin lähden etsimään uutta rakkautta. Kumminkin katuisin sitä jossain vaiheessa.

Minusta parasta lääkettä parisuhteelle on yhteinen tekeminen: tehdään yhdessä jotain sellaista, josta kumpikin on yhtä lailla innostunut. Jos sellaista tekemistä ei ole, sellaista voisi ehkä yrittää keksiä. Innostuneisuus herättää ainakin itsessäni paljon muitakin myönteisiä tunteita, ja ehkä se voisi auttaa myös rakkauden vireänä pitämiseen?

Mikä on kauneinta, mitä rakkaasi on sinun eteesi tehnyt?
Ensimmäisenä mieleeni tulevat heikoimmat hetkeni, jolloin toisen ihmisen läsnäolo on ollut samalla sekä erittäin epätoivottua että erittäin toivottua. Tällainen hetki on ollut esimerkiksi silloin, kun olen maannut sängyn pohjalla vatsataudin kourissa ja toinen on kiikuttanut minulle oksennusämpärin - ja käynyt vielä tyhjentämässäkin sen. Jos taas ajatellaan perinteisempiä kauniita tekoja, mieleeni tulee ensimmäiseksi syntymäpäivänäni Interfloran välityksellä Intiasta asti lähetetty kukka- ja suklaalähetys, johon oli liitetty niin kauniit saatesanat, että itku tuli.

Voiko rakkautta olla ilman seksiä? Entä voiko seksiä olla ilman rakkautta?
Kumpaakin voi olla, ja kummastakin on omakohtaista kokemusta.

Onko rakkaus muuttanut sinua?
Todellakin on. Sanotaan aina, että pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa toista, ja se onkin mielestäni aivan totta. Toisaalta toisen ihmisen rakkaus ja hyväksyntä voivat myös auttaa rakastamaan itseään: jos joku rakastaa minua sellaisena kuin olen, voin ehkä itsekin hyväksyä itseni ja vielä rakastaakin itseäni.


Tulipa pohdittua syvällisiä näin keskiviikon kunniaksi!




10 kommenttia:

  1. Hyvin pohdittu, pisti miettimään omiakin.

    Aika lailla samoilla linjoilla olen. Todellakin kahden ihmisen välinen rakkaus on vain yksi rakkauden ilmenemismuoto. Mitä tulee pitkään avio- tai avoliittoon (omani 27 v), niin olisi suorastaan ihme, jos ei rakkauden muoto ja tunne muuttuisi. Mutta sellainen syvä ystävyys ja yhteenkuulumisen tunne säilyy. Miksi pitäisi rakkauden olla aina samanalaista kuin alkuaikoina? Eihän elämä muutenkaan ole, kaikki muuttuu. Ainoa pysyvä olotila on muutos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että erojen syynä on aika usein se, ettei ymmärretä, että rakkaus muuttuu vuosien saatossa, vaan oletetaan, että sellainen ensihuuma kestää ikuisesti. Minä itse valitsen kuitenkin mieluummin hyvän ystävyyden kuin huonon rakkauden. Ruoho saattaa toki näyttää ensi alkuun vihreämmältä aidan takana, mutta syksy tulee joka pihaan. :-D

      Poista
  2. Hyviä pointteja, joista olin monesta täysin samaa mieltä.

    VastaaPoista
  3. Tähän on helppo samaistua. Meidän liittomme on kestänyt jo 42 vuotta, aika hassua jos säilyisi samanlaisena kuin alussa. Onhan sitä itsekin jo kasvanut ulos nuoruuden kiihkostaan, tunteet tai paremminkin niiden käsittely kehittyy kyllä samaa tahtia, joku voi toki sanoa sitä haalistumiseksi. Ei helkkari tässä iässä enää edes jaksaisi mesoa samalla tapaa pelkkien tunteiden riepoteltavana, sydäntäkin on jo ruvennut ajattelemaan konkreettisemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei tosiaan tarvitse olla enää nuoruudenkiihkoinen tunteissaan. :-) Ja ikä on tuonut itsetuntemusta ja varmuutta ja on oppinut ajattelemaan asioita muutenkin kuin vain sydämen kannalta. Missähän sitä mahtaisi tälläkin hetkellä olla, jos olisi tehnyt aina niin kuin sydän sanoo? :-D

      Poista
  4. Syvallista pohdintaa joista voin yhtya hyvin paljoon. Mulla on tuo sama ongelma lasnaolemisen kanssa, joskus pitaa ihan keskittya tahan maalliseen maailmaan ja tulla pois sielta omasta ulottuvuudestani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että läsnäolemisen ongelma saattaa olla nykyaikana aika monella, kun on näitä nykyajan härpäkkeitä ja kaikenlaisia virikkeitä koko ajan ympärillä. Ehkä läsnäoleminen oli ennen helpompaa?

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus,ja löydän noista kohdistasi monta asiaa,jotka itsekin voisin sanoa.

    VastaaPoista