Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


lauantai 21. maaliskuuta 2015

Jäniksen kokoinen orava

Blogi on ollut tauolla, enkä voi taata, etteikö tauko jatkuisi. Yritän nyt kuitenkin tehdä pienen elvytysyrityksen siltä varalta, että joku on sattunut kaipailemaan.

Huomasin viime kuussa, että Kukkapilli täytti kokonaiset kuusi vuotta. Ensimmäinen postaus kun ilmestyi 12.2.2009. On se vain ihme, että olen jatkanut tätä hommaa näinkin pitkään. On kuitenkin ollut ilmeisesti mieluisa harrastus? Aivan liian harvoin tulee annettua kiitosta teille lukijoille, vaikka on ihan teidän ansiotanne, että Kukkapilli on säilynyt hengissä näinkin pitkään. Sydämellinen kiitos siis kaikille teille, jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida!

Olen miettinyt aikaa muutenkin viime aikoina paljon. Mikä ihme siinä on, että silloin kun on tappavan tylsää tai muuten vain epämiellyttävää tai kun odottaa jotakin mieluisaa tapahtumaa (esimerkiksi lomamatkaa), aika tuntuu kuluvan tolkuttoman hitaasti? Ja miksi taas silloin, kun on kivaa tai kun ei muuten vain haluaisi ajan kuluvan, aika tuntuu oikein lentävän? Eikö olisikin mukavaa, jos elämä olisi kuin videonauha, jota voisi kelata eteen- ja taaksepäin ja jonka voisi halutessaan pysäyttää? Vai olisiko sittenkään? Ehkä on kuitenkin parempi välillä kärvistellä, että osaa sitten nauttia niistä hetkistä, joina ei tarvitse kärvistellä.

Pimenee se aurinko näinkin.

Pitihän tälle ajankulumisasialle jonkinlainen selitys saada. Enhän minä olisi saanut öitäni nukuttua, kun asia olisi vaivannut mieltä. Googlesta löytyi jos jonkinlaista teoriaa (kuten tämä, tämä ja tämä), ja viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin lukevani Weberin ja Fechnerin laista (= havainnon voimakkuus on suoraan verrannollinen ärsykevoimakkuuden logaritmiin), rupesin miettimään, että olenko ihan pöpi. Toisaalta, ajanviettotapa tämäkin: yrittää saada selville, miksi aika kuluu tai ei kulu. Smiley

Koska en löytänyt asialle mielestäni tarpeeksi hyvää selitystä, jouduin keksimään oman: se, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, riippuu siitä, mihin keskitymme. Aika tuntuu menevän nopeasti silloin, kun on mukavaa tekemistä, mikä johtuu siitä, että emme tuijota kellon viisareita, vaan keskitymme siihen itse tekemiseen. Mutta silloin, kun on tylsää tai epämiellyttävää, keskitymme aikaan, vilkuilemme kelloa jatkuvasti, ja aika tuntuu matelevan. Eikö kuulostakin järkeenkäyvältä? Tunnen itseni ihan Einsteiniksi, ja jännityksellä jään odottamaan, saanko tämän ansiosta oman liputuspäivän tai kutsun Linnan juhliin. Täytyykin varata heti aika Raili Hulkkoselle, että hän pääsee ajoissa sorvin ääreen.

Minulla on ajan suhteen toinenkin ongelma: en osaa käyttää aikaani - ainakaan aina -  sillä tavalla kuin haluaisin. Kun olisi tärkeää tekemistä tai tylsiä velvollisuuksia, kaikenlaiset huvitukset tuntuvat vetävän puoleensa ihan vastustamattomasti. Olisipa edes muutama tunti vapaa-aikaa! Mutta sitten kun sitä vapaa-aikaa on ja voin tehdä juuri sitä mitä huvittaa, en osaakaan nauttia joutenolosta enkä oikein keskittyä mihinkään. Tulee tehtyä vähän sitä ja tätä, kunnes huomaan, että siinä se aika taas mennä hujahti ilman, että osasin edes nauttia siitä kaivatusta omasta ajasta. Pitäisi kai opetella olemaan hetkessä paremmin läsnä, mutta siinä on se ongelma, että jo pelkästään tämä trendikäs sanapari, tietoinen läsnäolo, saa karvani pystyyn. Miksi ihmisen pitäisi olla koko ajan "tietoisesti läsnä"? Kyllä ihmisen mieli saa minusta vaellella menneeseen ja tulevaan. Pitääkö elämän olla niin jumalatonta yrittämistä koko ajan, että läsnäolostaankin pitää olla tietoinen?



Toisaalta on myönnettävä, että kyllä tietoisessa läsnäolossa varmasti jokin itu on, ja olen itsekin saanut tietoisesta läsnäolosta jopa apua. Olen kova harmittelemaan jälkeenpäin tekemisiäni ja sanomisiani, ja pystyn vatvomaan asioita jälkeenpäin periaatteessa rajattomasti, mikä on ihan perkeleellisen rasittavaa. Jos jossain myytäisiin vaihtopäitä, kävisin mieluusti ostamassa itselleni semmoisen. Taas yhtenä päivänä, kun murehdin huonosti mennyttä päivää, sain harhautettua ajatuksiani sillä tavalla, että oikein keskittymällä keskityin siihen, mitä ympärilläni oli. Kun keskityin kevätaurinkoon, leskenlehtiin ja muihin juttuihin mitä näin, niin kas kummaa, harmitus katosi ja tuli parempi mieli! Miksi murehtia sellaista, mikä on ollutta ja mennyttä, kun ei sille kumminkaan voi enää mitään? (Tämän kun vielä muistaisikin.)

Viime viikonloppuna päätin jättää märehtimiset yhdeksi päiväksi ja viettää taas minun päivääni: tehdä juuri sitä mitä huvittaa. Nyt ei tehnyt mieli ensimmäiseksi hautausmaalle, kuten viimeksi, vaan tällä kertaa paloin halusta päästä katsomaan Silvolan vanhoja rautamalmikaivoksia. Juu.

Siellähän ne kaivokset olivatkin, keskellä Kaivokselan asutusta metsäisellä mäellä, hyvin aidattuina.






Kaivokset olivat toiminnassa vuosina 1744-1866, ja ne olivat yksi Suomen merkittävimmistä kaivoksista (niistä on louhittu rautamalmia tietojen mukaan 207 952 kippuntaa eli 35 352 tonnia). Syvimmät kaivoksista ulottuvat jopa 50 metrin syvyyteen. Silvolan kaivoksista voi lukea lisää täältä (sivulta 23 alkaen). 

Kaivokset olivat ihan hauska paikka pienelle päiväretkelle, mutta vielä hauskempaa olisi ollut päästä tutkimaan kaivosten pohjia. Päätin kuitenkin jättää kiipeily-yritykset sikseen. Hauskoja olivat myös oravat, joita tuntui olevan alueella aika paljon. Näin muuten elämäni suurimman oravan: se oli vähintäänkin jäniksen kokoinen! Kyseinen yksilö pääsi harmillisesti karkuun, mutta onneksi tämä pienempi kaveri poseerasi.



Seuraavaksi suuntasin kohti Helsingin Pitäjän kirkkoa, joka kai myös Pyhän Laurin kirkkona tunnetaan. Sielläkään en ollut koskaan ennen käynyt, vaikka monta kertaa oli pitänyt. Kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus ja yksi Suomen suosituimmista vihkikirkoista.





Kirkko oli kaunis mutta paljon pienempi kuin olin odottanut. Istuskelin hetken kirkon penkillä ja mietin, että elämä olisi varmasti helpompaa, jos uskoisi johonkin jumalaan. Ei tarvitsisi olla yksin vastuussa elämästään, vaan voisi luottaa siihen, että joku korkeampi voima hoitelee hommat.

Olin ajatellut tällä reissulla kiertää hautausmaat kaukaa, mutta pitihän tämänkin kirkon hautausmaalla pyörähtää, kun kerran kirkon vieressä semmoinen oli.



Kirkon suosio vihkikirkkona on helppo uskoa, sillä kirkossa oli nytkin alkamassa häät, ja kirkon parkkipaikka oli täyttynyt häävieraista. Vieraat olivat levittäytyneet pihalle siihen malliin, että melkein piti ajaa pari leninkiä kumoon, että pääsin pihalta pois.

Sitten suuntasinkin Patterimäelle, jossa on Ursan aurinkokunnan pienoismalli. Pienoismallin tarkoituksena on havainnollistaa aurinkokuntamme rakennetta ja mittasuhteita, ja se on rakennettu mittakaavaan yhden suhde miljardiin. Aurinkoa lähinnä oleva planeetta Merkurius on pienoismallissa 67,8 metrin päässä Auringosta ja kaukaisin eli Pluto 6,1 kilometrin päässä Auringosta. Pluton olen aikaisemmin käynyt etsimässäkin.

En ollut muistanut, että Patterimäellä on myös ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoitusalue, joten ilahduin kovasti nähdessäni taisteluhaudat ja ilmatorjuntapatterit (vai mitä nuo pyöreät pömpelit ovat?).




Aurinkokuntamallin Aurinkokin löytyi helposti: 140 cm:n läpimittainen pallo, "Aurinko", sojotti 20 metriä korkean pylvään nokassa.


Aurinko on pylvään nokassa siitä syystä, että se näkyisi muille pienoismallin planeetoille (paitsi Uranukselle) ainakin kiikareilla. Harmikseni en löytänyt mäeltä lähimpiä planeettoja, joiden olisi myös pitänyt olla Pajamäessä, mutta en ihan hirveästi niitä jaksanut etsiäkään, sillä tarkoitus oli kumminkin käydä Uranuksen luona.

Minun piti viime keväänä käydä Laajalahden luonnonsuojelualueella, joka on lukemani mukaan yksi pääkaupunkiseudun parhaista lintujen tarkkailupaikoista, mutta se jotenkin jäi, ja tuli pyörittyä pelkästään Suomenojalla. Nyt oli tarkoitus käydä katsomassa, josko alueella näkyisi jo kevään ensimmäisiä lintuja. No eihän siellä mitään näkynyt, kun vesikin oli suureksi osaksi vielä jäässä. Oli siellä silti ihan mukava tallustella.

Lintutorni, jonne pääsee myös pyörätuolilla.



Uranus sijaitsee Villa Elfvikin huvimajassa.


Siinä se nyt on.

Kun en nähnyt Laajalahdella muuta kuin yhden mustarastaan, päätin vielä käydä koittamassa onneani Suomenojan lintualtaalla, kun olin nähnyt siellä lenkkeillessäni enemmän sulaa vettä kuin Laajalahdella. Mutta eipä sielläkään näkynyt muuta kuin sorsia, joista en pahemmin perusta, mutta kyllähän noitakin nyt paremman puutteessa katseli.


Älä sorsi sorsia.




Minulla olisi taas niitä velvollisuuksia kasapäin odottamassa, mutta taidankin ruveta katselemaan, josko saisin tekaistua jonkinlaisen leipomuksen kaapeissa olevista aineksista. Tähän blogitekstiin upposi jo niin kauan aikaa, että ei tässä nyt enää kannata ruveta mitään järkevää tekemään.

P.S. Olettehan muistaneet lotota? Tänään kun olisi tarjolla seitsemän miljoonaa. Yhtään en tiedä, mitä sillä rahalla tekisin - tai tiedänpä sittenkin. Ilahduttaisin ukkelia ja sanoisin, että nyt olet vapaa kaikista ikävistä velvollisuuksista ja voit tehdä ihan mitä haluat. Ei tarvitse enää stressata mistään, vaan voit vaikka opiskella tai vain lomailla. Olisi varmaan suhteellisen mieluisa yllätys ukkelille. Smiley

P.P.S Pieni elämänohje: ei kannata ottaa läppäriä mukaan vessaan. Jaa mistäkö tiedän?

30 kommenttia:

  1. Kyllä täällä on jo ehditty kaivata postausta :)
    Kivoja pieniä retkikohteita. Minulla on aina keväisin suunnitelmana viedä pojat linturetkelle, toteutus vain uupuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta kohtahan on paras aika tarkkailla lintuja, joten ehkä se linturetki tänä keväänä toteutuu? :-)

      Poista
  2. Kylla olen kaipaillut kovasti!!!
    Eika turhaan. Taas niin minunkin ajatuksiani herattavaa pohdintaa.
    Ja saattaa olla etta auttaa sinuakin ajatusten kasittelyssa, kun "joudut" laittamaan ne talla tapaa kirjallisena selkokielena, niin etta muutkin ymmartavat. Vai mita luulet?

    Ja retkikohteesi ovat aina niin mielenkiintoisia.

    Miten sen lapparin kavi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ihan ehdottomasti kirjoittaminen auttaa ajatusten jäsentelyssä. Pitäisi kirjoittaa enemmänkin, vaikka johonkin omaan päiväkirjaan, jos ei blogiin, kun sillä tavalla saisi asioihin enemmän jotain tolkkua, mutta kai musta on tullut laiska, kun en jaksa kirjoitella.

      Läppäri vähän kastui...

      Poista
    2. No tanne blogiin jos ei ole hirvean henkilokohtaista, saadaan
      muutkin vahan ajattelemisen aihetta.

      Poista
    3. No katsotaan, jos tässä vaikka vielä innostuisi?

      Poista
  3. Tänään siivoillessani (?) tulit mieleeni yhtäkkiä. Mietin mitä sulle kuuluu, kun ei kuulu 😊
    Mietin jo pitääkö sulle laittaa sähköpostia ja kysyä, mutta tadaa...telepatiaa. Kiva kuulla sinusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkohan antanut itsestäni sellaisen kuvan, että olen joku siivoilija-Pirkko. :-D

      Kyllä tämä selvästikin jotain telepatiaa oli. Kiva että kävit! :-)

      Poista
  4. Mä ihmettelin eile , minne olet kadonnut ja heti tulikin sulta postaus. :-)
    Kaunis tuo kirkko, olen kerran ollut siellä joulukonsertissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selkeästi taisi olla jotain telepatiaa sitten tässäkin. :-)

      Voin kuvitella, että tuo kirkko sopii erinomaisen hyvin joulukonserttiin. Se oli jotenkin niin tunnelmallinen ja koristeellinen, että se melkein huokui jouluista tunnelmaa maaliskuussakin.

      Poista
  5. Kiva kuulla sinusta! Olet taas löytänyt erikoisia paikkoja. Tuo kaivospaikka oli vähän pelottavan oloinenkin. Helsingin Pitäjän kirkossa olen käynyt vihkiäisissä . Se oli todella paljon pienempi kuin kuvittelin etukäteen, mutta kaunis kirkko.

    Ajan käsite on mielenkiintoinen. Hyvää kirjaa lukiessa menee pari tuntia huomaamatta vaan entäs lääkärin odotustiloissa, minuuttikin on kuin nälkävuosi. Mutta vuodet menee kyllä yhä nopeammin kun ikää tulee.

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, tulethan taas käymään♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo kaivos voisi tosiaan olla hieman pelottavakin vähän toisenlaisella säällä, tai varsinkin yöllä. Mutta nyt oli niin ihana kevätpäivä, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja ne oravat rapistelivat menemään, ettei tullut mieleen pelätä. Ja olihan siellä muitakin ulkoiijoita.

      Lääkärin vastaanotolla aika kulkee todellakin hitaasti, varsinkin hammaslääkärin. Siellä ei oikein pysty edes harhauttamaan ajatuksiaan ja keskittymään vaikkapa kirjaan, kun se ympäristö on mitä on, ja tietää mitä on tulossa.

      Tuota, että aika tuntuu kuluvan vanhempana nopeammin, on muistaakseni yritetty selittää ainakin sillä, että vanhempana elettyä elämää on takana enemmän kuin lapsena ja aika suhteutuu siitä syystä eri tavoin: esimerkiksi vuosi on kuudesosa kuusivuotiaan lapsen elämästä mutta vain kuudeskymmenesosa kuusikymppisen elämästä, ja tästä syystä aika tuntuisi vanhemmasta ihmisestä menevän nopeammin. Minä en oikein usko tätä selitystä, kun ihminen kuitenkin elää jokaisen minuutin ja tunnin kerrallaan eikä suhteuta koko ajan aikaa elettyyn elämään. Itse uskoisin, että aika tuntuu kuluvan vanhempana nopeammin siksi, että kaikenlaisten askareiden, ihmisten ja ärsykkeiden määrä lisääntyy elämän varrella - tulee työtä, ystäviä, puoliso, lapsia, lastenlapsia, harrastuksia, lasten harrastuksia jne. - ja aika tuntuu menevän kaikessa puuhastelussa nopeammin.

      Kiitos, yritän palailla taas joskus. :-)

      Poista
    2. Sitä piti vielä kysyä, että oliko se jäniksen kokoinen orava sellainen kalajuttu? :D :D

      Poista
    3. Ei kun se oli ihan tosijuttu. :-) Luulin tosiaan sitä oravaa ensin jänikseksi, kun se valtava mötkäle kiipesi ylös sieltä kaivosmontusta, enkä edes tajunnut epäillä havaintoani - kuinka jänis pystyisi kiipeämään melkein pystysuoraa seinämää. :-D Mutta sitten kun näin otuksen lähempää, tajusin, että eihän se ollutkaan jänis vaan orava. Hyppäsi vielä puuhunkin, enkä ole ainakaan koskaan kuullut, että jäniksetkin kiipeilisivät puissa. :-D

      Poista
  6. Tänä vuonna Haukilahden rannalta on voinut bongailla poikkeuksellisen paljon erilaisia vesilintuja, koska jäät ovat sulaneet pois tai olleet hyvin heikkoja. Aamuisin allien huutoa riittää ja niitä on lautaksi asti ollut. Koskeloita, telkkiä, joutsenia ja sorsia myös paljon. Kenties nyt kun tuli uusi kylmä keli niitä taas täällä on. Etenkin ns. koirarannan kohdalla eli kahden kivisen aallonmurtajan ja Toppelundin päiväkodin kohdalla. Kannattaa esim tänään auringon paistaessa kävellä katsomaan.
    Myös minusta hauskaa, että jälleen kirjoittelit kivoista havainnoistasi! Hyvää kevättä Satu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa hienolta, kiitos vinkistä! Joutsenia olen nähnyt muutaman Kuusisaaren liepeillä, mutta muualla en ole niitäkään vielä nähnyt. Harmi kun en taida tänään ehtiä Haukilahteen – ja se aurinkokin näkyi katoavan - mutta toivottavasti pääsen sinne tässä lähipäivinä. Harmittaa lintujen ja luonnon kannalta, että tuli taas näin kylmä. Mutta muuten kylmyys tuli ihan tilauksesta: sain aamutuimaan sulatettua pakastimen, kun en ole saanut sitä koko talvessa tehtyä. :-)

      Hyvää ja aurinkoista kevättä sinullekin!

      Poista
  7. Ai niin, Patterimäki ja Taivaskallio olivat minun lapsuuden maisemia sikäli, että äidin ja isän puoleiset isovanhemmat asuivat Pajamäessä ja Käpylässä. Kiitos kuvistasi, joiden mukana muistan pääsiäisen ajat ja keväiset kävelyt vaarin kanssa juoksuhautoja ja pajunkissoja ihmettelemässä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taivaskalliolla olen kerran käynyt, ja sekin on tosi kiva paikka! Kävin siellä aikaisin viime keväänä, ja tuumin silloin, että tätä paikkaa pitää tulla katsomaan kesällä uudestaan. No se kesä sitten meni ja Taivaskallio unohtui, mutta tänä kesänä meinaan kyllä käydä siellä uudestaan.

      Ihania lapsuusmuistoja. :-)

      Poista
  8. Minä heti teilaan tuon ajatuksen, että vanhempana askareiden ja ärsykkeiden määrä lisääntyy, se ehkä liittyy hektisiin 30-40 -vuotiaisiin, mutta esim. kutosella alkavalla minä-ihmisellä ei ole mitään ulkoisia aikasyöppöjä ja silti se aika hurahtaa ohi, sitä on kai tullut sen verran hitaammaksi itse. Onkohan tätä kukaan tutkinut, että aika olisikin verrannollinen omaan liikkeen ja ajatuksen nopeuteen... hei jaetaan se nobel-palkinto keskenämme, jooko
    Suuri kiitos myös jänisoravasta. Meinaan olin kovasti pettynyt jossain vaiheessa kun näin ensimmäisen elävän oravan ja se oli tosi PIENI, olin aina kuvitellut sen jäniksen kokoiseksi. Satu voikin olla totta! Olethan sinäkin :)
    Mukavia retkeilypaikkoja löysit taas kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nytpä minulla taitaakin selitykset loppua, joten hyväksyn tuon sinun teoriasi, että vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin siksi, että ihminen tulee itse hitaammaksi. Mutta toisaalta, onhan niitä kovinkin vikkeliä vanhempia ihmisiä, vanhuksiakin. Tai ainakin liikkeiltään vikkeliä; ajatuksen nopeutta ei taida tietää kukaan muu kuin ihminen itse. Juu, jaetaan vaan se nobel keskenämme – otatko etu- vai takapuolen? :-)

      Kyllä jäniksen kokoinen orava on ihan totta, vaikka tämä vähän kalajutulta haiskahtaakin. :-D Seisoin siinä kaivoksen reunalla ja kuuntelin, että mikä ihme sieltä kaivoksesta oikein kiipeää ylös. Sitten katsoin, että no jänönenhän se siinä... ei kun se perhana onkin orava! Oli niin kaukana ja liikkui niin liukkaasti, että en millään saanut sitä vangittua kameraan (yhdessä kuvassa näkyi pelkkä häntä). Olen hirveän huono tunnistamaan eläimiä, mutta oravan ja jäniksen sentään erotan toisistaan. :-D

      Poista
  9. Kiva kuulla sinusta ja päästä mukaan retkellekin. Minun elämä kun tuntuu jumittuneen pikakelaukselle ja etenevän koko ajan turhan nopeasti. Ei ole siis aikaa käydä retkillä eikä kuvaamassa. Ja ilman kuvia ei tule myöskään kirjoitettua. Olen toistaiseksi koko ajan ollut varma, että kyllä se kohta tästä helpottuu ja jostakin tulee päiviini lisätunteja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava, että olit mukana retkellä! Toivottavasti sinun elämäsi tahti helpottaa pian ja pääset retkeilemäänkin. Toisaalta, eipähän ainakaan käy elämä tylsäksi, kun on koko on ajan jotakin...

      Poista
  10. Moi,
    olet ollut usein mielessä. Kiva, kun pitkästä aikaan kirjoitit!! Viime viikolla mietin jo, että soitan sinulle, mutta taas tuli joku asia, joka piti tehdä ensiksi./Marja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla. :-) Mukavaa kevään jatkoa teille!

      Poista
  11. Myöhästyneet onnittelut kuusi vuotiaalle! Oliko Raililla vielä aikoja? Minulla ei ole toivoakaan, että Sauli ja Jenni kutsuisivat käymään. Jännään siis sinun puolestasi. Onneksi mahdolliset Nobel- juhlallisuutesi eivät osu samalle päivälle. Tuosta ajankäytöstä en osaa sanoa muuta kuin, että minuun iskee aina ihmeellinen siivousvimma, kun pitäisi lähteä töihin. Ajatuksiani harhautan taas siten, että jos harmittelen mokaamistani tai jotain myttyyn mennyttä suunnitelmaani, kuvittelen vielä huonomman mäihän. Eipä enää harmita pieleen matkakaan, kun saan itseni uskomaan, että olisin tullut reissulla ryöstetyksi tai kidnapatuksi. Täytyy myöntää, että olin kateellinen, kun luin Ameriikan reissustasi. Sitten ajattelin, että minut olisi varmaan bongattu johonkin elokuvaaan, olisin viettänyt jetset elämää ja sortunut huumeisiin... ja kas olin ihan tyytyväinen, että olla möllötin kotona. Sinun matkakertomuksia oli muuten todella mukava lukea! Mukavaa kevättä ja mielenkiintoisia retkiä jatkossakin. Tiedä vaikka joskus törmäät uudelleen siihen suureen oravaankin. Oiskohan se ollut jäniksen ja oravan risteytys eli oris?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllä Raililla oli vielä aikoja, mutta ei huolinut mua asiakkaakseen, kun sanoi, että ei hän tuolle pärställe pysty mitään tekemään. :-D

      On se kyllä kumma, miten sitä aina keksiikin kaikenlaista muuta tekemistä silloin, kun olisi jotain ns. velvollisuuksia. Minä olen oikein mestari vetkuttelussa ja tekosyiden keksimisessä, mutta toisaalta – kyllä ne asiat aina jotenkin lutviutuvat, vaikka ei niin hirveästi panostaisikaan. Töihin on tosin pakko mennä, joten siinä eivät mitkään vitkuttelut auta.

      Tuota vielä huonomman mäihän kuvittelua en ole koskaan kokeillut, mutta olisi varmaan ihan kokeilemisen arvoinen juttu. Ei ole kiva harmitella aina omia tekemisiään jälkeenpäin. Onneksi olen sentään päässyt tavasta jonkin verran eroon.

      Onhan siellä maailmalla joutua vaara kaikenlaisiin selkkauksiin. Kerran Intiassa mua tultiin pyytämään yhdellä ostarilla mukaan Bollywood-filmiin, mutta en viitsinyt mennä. :-D Se tuottaja oli ihan ihmeissään, että etkö tosiaan halua mukaan Bollywood-leffaan. Ei tosiaankaan kiinnostanut, kun tiedän, millaisia rooleja niissä yleensä valkonaamoille on tarjolla. Pääosaahan mulle olisi pitänyt tarjota. :-)

      Kiitos, mukavaa kevään jatkoa sinullekin! Kyllä se näkemäni eläin saattoi hyvin olla oris. Nyt tuntuu, että mun on ihan pakko mennä sinne kaivoksille vielä joskus kytikselle, että näen sen oravan uudestaan – ja saan sen ikuistetuksi myös kameralle.

      Poista
  12. Taas meillä on kosketuspintaa. Kävit rippikirkossani. :)
    Ja samassa kirkossa olen itse ollut monen rippijuhlissa sekä useammissakin häissä. Silvolan kaivosmonttujen lähellä on myös Silvolan tekoallas, jonka voi hyvin bongata lentokoneesta nousun yhteydessä.
    Siellä Pitäjän kirkon hautuumalla on mm. Henri Toivosen (ralliautoilija) hauta ja muitakin kuuluisuuksia.

    Niin ja onnittelut blogille synttäreistä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kappas, kauniissa kirkossa olet ripille päässyt! Mun rippikirkkoni oli paljon ankeampi. (En ole kyllä ihan varma muistanko oikein, missä kirkossa pääsin ripille.)

      Näin muuten Silvolan tekoaltaan kartalta matkalla kirkolle (ei osaa suunnistaa Vantaalla ilman karttaa, ei). Melkein meinasin käydä sielläkin, mutta kun en tiennyt, olisiko paikka edes näkemisen arvoinen. Ei kannata ottaa elämässä turhia riskejä. :-)

      On varmaan lähdettävä uudestaan Pitäjän kirkon hautausmaalle niitä julkkiksia bongaamaan. Kiitos vinkistä!

      Kukkapilli kiittää!

      Poista