Ähkyn saa pyytämättäkin

Vieras tuli ja meni, ja taas on palattu ns. normaaliin elämään. Nähtävyyksiä sun muita tuli katseltua siihen malliin, että nyt ei tee mieli lähteä vähään aikaan mihinkään.

Ajattelin säästää teitä sen verran, etten laita kuvia ja selostuksia ihan jokaisesta paikasta, jossa kävimme, vaan kirjoittelen vain mielenkiintoisimmista paikoista tai niistä, joista en ole jo aiemmin höpissyt. Siitä huolimatta on varoitettava ennakkoon, että tästä postauksesta saattaa tulla pitkä. Jos siis tuntuu, että et ole oikein lukutuulella, kannattaa ehkä luovuttaa jo tässä vaiheessa.

Sää oli koko ukkelin siskontytön vierailun ajan enimmäkseen aika kamala, vaikka tietysti asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Olisi voinut esimerkiksi sataa joka päivä kaatamalla. Nyt vettä tuli vain muutamana päivänä, ja silloinkin tihutellen. Tihkusadekin kyllä haittasi, koska kameran linssiin meni vesipisaroita, ja linssiä sai olla pyyhkimässä jatkuvasti. Nykyajan ihminen kun ei ole nähnyt mitään, ellei sitä ole ikuistettu mahdollisimman moneen valokuvaan ja kameraan.

Siskotyttö on sosiaalisen median suurkuluttaja, joten selfieitä otettiin tämän tästä. Nähtävyyspaikkojen liepeillä näkyi muutenkin niin paljon selfieitä ottavia ihmisiä, etten ollut tajunnutkaan, miten valtavan laajalle levinnyt ilmiö selfie on.

Mutta kyllä minäkin tiedän somesta ja selfieistä jotain, ja se piti tuoda tietysti myös julki. Kysyin tytöltä, onko hän ottanut vielä yhtään belfietä, mutta hän ei ollut kuullutkaan moisesta. Siispä kerroin, että belfie on omasta takapuolesta otettu selfie (= bottom selfie), jonka julkaisemisessa ovat kunnostautuneet ainakin Kim Kardashian ja Rihanna. Tulipahan sivistettyä tyttöä, että hänelle jäi matkasta edes jotain käteen. 

Kuvassa on Helsingin Katajanokalle pystytetty maailmanpyörä, jonka pitäisi avautua tänään. Kukkapilli on kerrankin ajan tasalla! Helsingin Sanomien mukaan "rakennustarkastaja tutkii vielä laitteen, ja mikäli kaikki on kunnossa, pääsevät asiakkaat gondoleihin alkuillasta". Kuvan vasemmassa laidassa näkyy musta VIP-gondoli, jonka 195 euron hintaan kuuluu pullo samppanjaa. VIP-gondolissa on myös lasipohja ja nahkatuolit. Hip hurraa.

Olen käynyt Tuomiokirkon alla olevassa holvistossa eli kryptassa muistaakseni vain kerran aikaisemmin, vaikka se on minusta oikeastaan paljon kiinnostavampi (ja huomattavasti vähemmän kansoitettu) nähtävyys kuin itse kirkko.

Kryptassa oli esitteillä Olli Jokisen taidetta, ja taulut olivat semmoisia, että olisin voinut jopa huolia yhden itselleni.

Starbucks piti myös katsastaa, kun ukkeli hinkui sinne niin kovasti. Itse en tunne pienintäkään kiinnostusta starbuckseja, burgerkingejä tai muita vastaavia kohtaan, enkä suoraan sanottuna oikein ymmärrä, kuinka joku viitsii jonottaa kyseisiin paikkoihin tuntitolkulla.

Helsingin Starbucks on myös asiakasmääräänsä nähden aivan liian pieni: itse en ainakaan yhdistä puolen tunnin odottamista tai epämiellyttävällä jakkaralla keikkumista miellyttävään kahvihetkeen. Kahvitkin olivat ihan hirveissä hinnoissa, mutta niin ne taitavat olla kaikissa muissakin erikoisemmissa paikoissa.

Kuva-arvoitus: mikä tämä on? Viiden pisteen vihje:

Kolmen pisteen vihje:

Nollan pisteen vihje:

Sitten siirrytäänkin näppärästi Helsingistä Turkuun, jossa kävimme viikonloppuna. Päätimme lähteä Turun suunnalle, koska pidämme ukkelin kanssa länsirannikosta ja koska viime Turun-matkasta piti ottaa revanssi (sehän meni auto-ongelmien takia vituroilleen) .

En ole missään muualla nähnyt niin kummallista parkkipaikkaa kuin hotelli Hamburger Börsissä. Parkkipaikalle mennään nimittäin hissillä. Autolla.

Auto ajetaan hissiin, ja hissillä ajellaan kaksi kerrosta ylöspäin, jolloin saavutaan (ahtaalle) parkkipaikalle. Jos hissiajelu autolla ei vielä muuten kuulosta jännittävältä, niin lisäjännitystä tuo se, että hissin ovien avautuessa vastassa saattaakin olla toinen auto, joka on pyrkimässä samaan hissiin. Hissiin pyrkijä saa sitten peruutella ketterästi alta pois. Ei tee mieli hirveän monta kertaa päivässä tätä hissimatkaa tehdä.

Hamburger Börs on siitä kiva, että se sijaitsee torin laidalla, aivan keskustassa.

Ikkunasta on kiva katsella torilla ostoksia tekeviä ihmisiä.

Valitsimme hotellin myös sen takia, että huonehintaan kuuluu pääsy viereiseen liikuntakeskus Lumoon. Vaikka en muuten kuntosalilla käyntiä harrastakaan (koska en pidä kuntosaleista), niin matkoilla minulle tulee aina ihme hinku päästä hotellien kuntosaleille (ainakin noin niin kuin teoriassa). Mutta niin siinä vain taas kävi, että muut huvit veivät mennessään, ja kuntosali jäi käymättä.

Hotelliaamiaisten suurena ystävänä on mainittava, että Börsin aamiaisella tuntuu olevan kaikki aina enemmän tai vähemmän loppu - täydennystä toki tulee, jos on malttia odotella ja kysellä. Pitäisi varmaan olla kärppänä aamiaisella heti, kun aamiaistarjoilu aloitetaan, mutta minä en ainakaan jaksa herätä lomalla kovin aikaisin (ukkeli vielä vähemmän).

Ensimmäiseksi suuntasimme Turun linnaan. Olen käynyt linnassa joskus aikaisemmin (kenties useammankin kerran?), mutta en muista aiemmista kerroista mitään. Joskus minua oikein nolottaa, kun en muista vuosien takaisia juttuja ollenkaan, mutta on asiassa hyvätkin puolensa: asiat saa kokea aina uudestaan, niin kuin ne kokisi ensimmäistä kertaa.

Esilinna.

Päälinnan sisäpiha.

Lippuaulan portaikko.

Sturen kirkko.

Keskiaikainen kuninkaansali.

Renesanssiaikainen kirkko.

Kuninkaan sali.

Iso näyttely.

No kappas, mitä täältäkin löytyi. Tulkaa kaikki mamman luokse!

Linna oli hieno, mutta minun makuuni ehkä hieman liian hienostunut. Minusta linna saisi olla hieman "räjähtänyt" - siis sellainen, että linnan historia ja elämä olisivat paremmin nähtävissä. (Nyt linnan pohjakarttaa katsellessani minusta alkoi tosin tuntua, että näimmeköhän linnasta ihan kaiken, mitä nähtävissä oli. En tiedä. Pitää kai ottaa linnastakin joskus revanssi.) 

Kävimme myös merikeskus Forum Marinumissa, joka tuli juostua aika nopeasti läpi, koska emme tunteneet suurta intohimoa moottoreita, miinoja ja Suomen merenkulun historiaa kohtaan.

Moottoreita lattiasta kattoon. Kiehtovaa.

Edellä mainituista ja muista vastaavista esineistä kiinnostuneille merikeskus on varmasti oivallinen paikka.

Varsinaista näyttelyä paljon kiinnostavampi paikka oli näyttelylaiva Bore. Merikeskuksen rannassa oli muitakin laivoja, muun muassa Suomen Joutsen, jota emme harmillisesti päässeet katsomaan, kun kesäkausi ei ollut vielä alkanut. Kesäkausi alkoi (ja Suomen Joutsenkin olisi ollut vierailtavissa) käyntiämme seuraavana päivänä. Kuinka ollakaan.

Borella oli jotenkin kummallinen, vähän aavemainenkin tunnelma, mikä johtui varmasti siitä, että saimme kulkea näyttelyssä aivan yksinämme. Ihan kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin. Laivassa haisikin semmoiselta jännältä, menneeltä ajalta.

Koska ilmat olivat mitä olivat, suuntasimme illalla sisätiloihin pelaamaan hohtogolfia, kun paikka sattui olemaan niin sopivasti ihan torin laidalla. Olimme kaikki yhtä surkeita pelaajia (minä olin tietysti kuitenkin paras ), mutta hauskaa oli silti - tai juuri sen takia.

Hohtogolf on ihan tavallista minigolfia, mutta pelihalli on varustettu erilaisin valo- ja ääniefektein. Pelin aikana eteen tulee muitakin yllätyksiä, jopa siinä määrin, että kauhualueelle on alle 15-vuotialta pääsy kielletty.

Kaikkein iljettävin rata oli minusta tämä, jossa roikkui "ruumiita" pusseissa.

Kun pallo meni reikään, pussit alkoivat sätkiä, ikään kuin ruumiit olisivat olleet elossa.

Siskontytön kanssa juteltuani rupesin miettimään näitä nuoria, jotka ovat asuneet ulkomailla syntymästään asti. He mahtavat elää melkoisessa ristipaineessa: ympärillä ovat länsimaiset ystävät, jotka eivät tiedä intialaisista perinteistä mitään, mutta oma suku voi olla hyvinkin perinteinen, jopa vanhoillinen. Siskontyttö haluaisi muuttaa valmistuttuaan omilleen New Yorkiin muutamaksi vuodeksi, mutta tytön äiti on tätä vastaan, koska intialaisiin perinteisiin ei kuulu se, että muutetaan kotoa pois ennen avioliittoa. Tytön isä on hyvinkin myötämielinen ajatusta kohtaan, ja isä tuntuu muutenkin olevan sallivampi, mutta äiti haluaisi noudattaa perinteitä tiukemmin. Varmaan juuri tästä syystä tyttö kapinoikin äitiään vastaan.

Toinen juttu, jota mietin myös paljon, ovat kieliasiat. On mielenkiintoista - ja toisaalta myös hyvin surullista - nähdä, mitä äidinkielen taidolle käy, jos kieltä ei käytä vaan antaa sen rapistua. Uskon nimittäin, että kyse on useimmissa tapauksissa tietoisesta valinnasta: ei haluta ylläpitää äidinkielen taitoa vaan koetaan outo kielitausta ehkä jopa hieman häpeällisenä asiana. Siskontyttö ei puhu telugua kuin Intiassa asuvien isovanhempiensa (eli appivanhempieni) kanssa, ja hänen kielioppinsa on kuulemma hyvin vajavaista ja aksenttikin erikoinen. Jopa omien vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa tyttö käyttää ainoastaan englantia: vanhemmat puhuvat tytölle telugua, ja tyttö vastaa englanniksi.

Oli myös järkyttävää kuulla, kuinka yleistä huumeidenkäyttö USA:ssa on. Siskontytön eräs opiskelijatoverikin oli kuollut äskettäin heroiinin yliannostukseen. Jopa ns. hyvien perheiden lasten keskuudessa kovien huumeiden käyttö on hyvin tavallista. Huumeita on myös todella helppo saada, kun kauppiaina toimivat toiset opiskelijat. Pistää miettimään, miksi huumeidenkäyttö on Amerikassa niin yleistä - ovatko käytön taustalla henkilökohtaiset ongelmat, vai käytetäänkö huumeita lähinnä siksi, että kaveritkin käyttävät.

Illalla kävimme tutustumassa paikalliseen yökerhoon, jossa ihmettelimme väen vähyyttä. Tanssilattialla oli vain kourallinen thaityttöjä sekä yksi samaan seurueeseen kuulunut suomalainen.

Yksi thaitytöistä piti lattialla omaa showtaan, mikä aluksi huvitti, mutta hetken päästä kiljuminen alkoi kyllästyttää.

Siskontyttö oli jo ehtinyt ilmeisesti ottaa videon tanssilattian hurjasta menosta ja lähettää sen ystävilleen, kun hän sai pian bumerangina kommentteja, että voiko tuo olla tottakaan.

Nyt mukaan on eksynyt jo yksi valkolakkikin.

Oletteko muuten koskaan miettineet esimerkiksi vaatekaupassa jonkin biisin kuullessanne, että onpa hyvä biisi; mikähän tämä mahtaa olla? Minä olen, ja joskus olen jopa mennyt kyselemään myyjältä biisin perään. Mutta nyt ei tarvitse myyjiä enää tämänkään asian tiimoilta vaivata, sillä biisien tunnistamiseen on kehitetty oma kännykkäsovellus, Shazam. Antaa vain biisin soida hetken, ja sovellus kertoo, mikä biisi on kyseessä. Voi elämä.

Mieleenpainuvin käyntikohde Turussa oli ehkä kuitenkin Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli, joka oli arkkitehtuuriltaan aika huikea.

Kappelissa ei ollut ketään muita, joten saimme paikalla olleelta vapaaehtoistyöntekijältä henkilökohtaisen ja varsin perusteellisen esittelyn, vieläpä englanniksi. (Ja voi nolous: meillä ei ollut edes sen vertaa käteistä, että olisimme voineet maksaa kahden euron vapaaehtoisen sisäänpääsymaksun.) Kappeli täytti juuri kymmenen vuotta, ja kappelin synnytti Hannu Konolan idea yhdistää sielun ja silmän ravinto, uskonto ja taide. Kappelissa järjestetään sekä uskonnollisia tilaisuuksia - häitä, hautajaisia ja kastetilaisuuksia - että taidenäyttelyitä. Nyt kappelissa oli automuotoilija Miika Heikkisen näyttely Apostolien autot - "Aaseista autoihin", ja autoja esittävät teokset tuntuivat vähän hassuilta tuossa ympäristössä.

Kappelin historiasta en meinaa kirjoitella sen enempää, vaikka se kiinnostava onkin, mutta siitä voi halutessaan käydä lukemassa lisää esimerkiksi täältä.

Myöhästyimme lounasajalta, joten suunnistimme lähimpään ruokapaikkaan, joka eteemme osui. Se sattui olemaan Scandic Plazan Bryggman's Restaurant & Deli. Tilasin siellä pahaa aavistamatta lohikeiton, joka oli alkuruokalistalla mutta jota sai myös pääruokana, jos maksoi vähän enemmän (alkuruokana 11,60; pääruokana 16,60).

Järkytys oli melkoinen, kun ruoka kannettiin eteeni: sitä tuli koko padallinen.

En pidä hienojen ravintoloiden pienistä piperryksistä, mutta nyt tuli todistettua se, että en pidä ihan tämänkään kokoisista annoksista. Söin keittoa kolme lautasellista, jaoin sitä kavereillekin, mutta silti sitä jäi. Jäin miettimään, onko tämänkokoisissa annoksissa enää mitään järkeä, kun eihän kukaan pysty tuollaista padallista yksinään vetämään, vaikka keitto olisi kuinka hyvää (ja hyvää se olikin). Siinähän menee ihan hirveästi ruokaa hukkaan!

Kun tämän samaisen päivän ruokailusaldoon lasketaan mukaan vielä hotellin aamiaispöytä (josta kuitenkin ilmeisestikin löytyi sen verran syötävää, että sain vedettyä itseni sielläkin ähkyyn), olinkin sitten taas pari päivää ihan kipeä. Kirjaimellisesti. Minulla on nimittäin sellainen kummallinen ongelma, että jos syön liikaa (siis aivan todella liikaa; ei mitään yhtä tai kahta ylimääräistä lihapullaa), koko ylävartaloni tulee kipeäksi ja kosketusaraksi (älkää naurako siellä!). Joskus jopa naaman iho on niin kipeä, että naaman peseminen sattuu. En voi käsittää, mistä tämä voi johtua, eikä googlettaminenkaan ole tuottanut tulosta. Onko kukaan muu kokenut tällaista? Vaiva on todella inhottava, ja vähän nolokin. Onneksi sitä pystyy kuitenkin ehkäisemään ennalta, mutta joskus lähtee vähän lapasesta.

Kun nyt ruoasta ruvettiin puhumaan, niin laitetaan tähän loppuun (juu, kyllä tämä postaus meinaa nyt tosiaankin loppua) vielä kuva kesän ensimmäisestä pehmiksestä, jonka nautimme Merisatamanrannassa.

Huomatkaa kuvassa oleva kaistale sinistä taivasta.

Siskontytölle kävi vähän köpelösti, kun hänellä oli niin kiire somettamisen kanssa, että jäätelö suli käsiin. Onneksi tilanne saatiin pelastettua kupilla ja lusikalla - ja onneksi ei ollut mikään helteinen ilma!