Hyvää uutta vuotta

Minulta meni vuodenvaihde monestakin syystä ihan huomaamatta ohi, eikä ollut aikaa eikä energiaa miettiä alkavaa vuotta yhtään. Se vähän harmitti, sillä uudenvuodenaatto on minusta vuoden toiseksi paras päivä – omien synttärien jälkeen tietysti! Synttäritkin menivät tänä vuonna ihan persiilleen, kun korona-mörkö oli imaissut meikäläisen mustaan aukkoon. Nyt kesäkuun alussa olin päättänyt tehdä useita pieniä muutoksia elämääni, ja kesäkuun ensimmäinen päivä tuntuikin jotenkin aivan erityiseltä päivältä. Niinpä sitten päätinkin, että minun uusi vuoteni alkoi tänä vuonna kesäkuun ensimmäisestä päivästä. Sama kai se on, minä päivänä sitä vuotensa aloittaa.

Yksi muutoksista putkahti mieleeni viime viikolla, kun mietin, kuinka saisin sijoitettua kaikki treenivälineet parvekkeelle mahdollisimman huomaamattomasti. Kahvakuulien, käsipainojen ja levypainojen sijoittelu on tuottanut aina päänvaivaa, eivätkä lisääntyneet neliömetrit tuntuneet yhtään helpottavan asiaa, oikeastaan päinvastoin (kummallista kyllä). Silloin sain ajatuksen, jollaista en olisi ikimaailmassa uskonut saavani: lopettaisin kotona treenaamisen kokonaan. Veisin kaikki painot ja muut treenivälineet alakerran varastoon, enkä toisi niitä sieltä enää koskaan ylös. Niin loppui pari vuosikymmentä jatkunut kotona treenaaminen yhteen päätökseen. Minusta on muutenkin alkanut tuntua sellaiselta, että mitä järkeä tällaisen vanhan akan on yrittää rehkiä painojen kanssa. Ennemminkin kannattaisi liittyä senioreiden tuolijumpparyhmään.

Parvekkeen toisesta päästä ei siis tullutkaan treeninurkkausta, mutta ei hätää: tilalle löytyi kyllä muutakin käyttöä.

Hikistä hommaa tämäkin.

Olin hankkinut parvekkeelle taitettavan serminkin, jonka olin ajatellut kääntäväni treenaamisen ajaksi parvekelasien eteen, jotteivät vastapäisen talon raksamiehet näkisi minun jumppailujani (ikään kuin vanhan akan heilumiset ketään edes kiinnostaisivat). Olin myös ajatellut säilöä sermin taakse treenipenkin ja painot aina silloin, kun en käyttänyt niitä. Treenikamat veivät nurkassa yllättävän paljon tilaa, ja minun olisi kuitenkin pitänyt kaivaa aina kaikki esiin ennen treeniä. Ainainen säätäminen ei houkutellut yhtään, sillä sitä on nähty jo yhden elämän tarpeiksi. Nurkkaan oli tarkoitus tulla myös puunvärinen treenimatto, mutta se näyttikin ihan hirveän rumalta. Nyt sekin on alakerran varastossa.

Sermi sai jäädä kuitenkin taitettuna tuonne kulmaan, jos sitä joskus vaikka tarvitsee johonkin muuhun tarkoitukseen.

Joskus vätystelystä on hyötyäkin. Minun oli tarkoitus laittaa ensimmäisessä kuvassa näkyvä naulakko Toriin ja antaa se ilmaiseksi jollekulle sitä mahdollisesti haluavalle. Otin naulakosta jo kuvatkin, mutta en vain saanut ilmoitusta tehtyä. Minun teki hirveästi mieli amppeleita, mutta parvekkeen katossa ei ole mitään koukkuja, enkä arvaa ruveta itse poraamaan parvekkeella, kun se vaatisi vähän järeämpää kalustoa. Ruuvinvääntimenkin ostin vasta tänne muuton jälkeen, sillä tähän asti elämässä on selvitty käsipelillä.

Sitten keksin, että teenkin naulakosta amppelitelineen, niin ei tarvitse porailla mitään, eikä tarvitse tehdä sitä ilmoitustakaan Toriin. Win-win!

Tuohon mahtuu amppeleita kolmelle sivulle, ja minusta telineestä tuli aika kiva. Joku sisustusasiantuntija saattaa olla ihan kauhuissaan minun ratkaisuistani, mutta siinähän on. Eipä täällä kenenkään muun tarvitse asuakaan kuin meidän. Se on kuitenkin käsittääkseni pääasia, että itse viihtyy parvekkeellaan.

Aurinko paistaa parvekkeelle puoleenpäivään asti, joten siihen asti aurinkotuoli toimii D-vitamiinin tankkauspisteenä. Illanvilakalla aurinkotuolissa on mukava loikoilla viltin alla. 

Tuohon makuuhuoneen oven ja amppeleiden viereen tuli iskän tekemä arkku, joka on kulkenut mukanani aika monta vuotta, ja arkun viereen tuli kaksi vanhaa taittotuolia.


En oikein tykkää arkusta enkä taittotuoleista, enkä haluaisi niitä parvekkeelle laisinkaan, mutta arkku päätyi tuohon käytännön syistä: senkin sisällä on treenikamaa – erilaisia kuminauhoja, TRX, joogasälää, pieniä käsipainoja jne.. En keksi arkulle muutakaan paikkaa, enkä toisaalta keksi parvekkeen tuohon kohtaan mitään muutakaan laitettavaa. Arkku ja tuolit saavat siis olla tuossa, vaikka niillä ei olekaan oikein mitään käyttöä. Vähän nuo kyllä häiritsevät, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että esineillä saisi mieluusti olla jokin funktio. En tykkää turhasta krääsästä, enkä arvosta kauneutta niin paljon, että hankkisin kauniita esineitäkään ihan vain sen takia, että ne näyttävät kauniilta.

Huomasitteko muuten, että Nallen esi-isä on päässyt istumaan arkun päälle?

Luppakorva, nimen sain, korvani nääs lerputtaa...

Tämä nalle oli viettänyt niin monta vuotta pahvilaatikossa, että sen oli jo korkea aika päästä tarkkailemaan maailman menoa. Siinä on mamman ostaman nallen hyvä istua, iskän tekemän arkun päällä.  

Jos peruutetaan lisää, tulee vastaan meikäläisen "yrttitarha".

Tässä kuvassa on peräseinän sermikin vielä levitetty, ja sermin takana on treenikamaa piilossa.

Olen joskus muinoin haalinut parvekkeelle kaiken maailman yrttejä ajattelematta yhtään, tuleeko niitä käytettyä vai ei. Nyt oli onneksi sen verran järkeä, että ostin vain sellaisia yrttejä, joita (luultavasti?) käytän.

Ruohosipulia, laakeria, lehtipersiljaa, tilliä, sitruunatimjamia, korianteria ja basilikaa.

Alhaalla on vielä oreganoa, ja tuohon vatiin olisi tarkoitus istuttaa sarviapilaa, mutta kappas vain – en ole saanut vielä aikaiseksi!

Naurava Buddha -patsas päätyi tuohon, sillä olen saanut patsaan intialaiselta ystävältäni, ja se on siitä syystä tärkeä. Kaiken lisäksi naurava Buddha tuottaa onnea. 

En halua kasvattaa itse mitään muuta syötävää kuin yrttejä, sillä kasvien viljely on minusta hermoille käyvää puuhaa. Ensin kasvatat jotain hirveällä vaivalla ja pieteetillä, mutta sitten kun kasvin olisi aika tuottaa satoa, sitä ei ehkä tulekaan. Olenkin todennut, että minun on paras pysyttäytyä kasveissa, joiden tuoton tietää jo ostohetkellä. What you see is what you get, WYSIWYG.

Yrttihyllyn kasaaminen olikin kinkkisempi juttu. Ruuvien reiät olivat aivan liian pienet, mutta se minulla olikin jo etukäteen tiedossa, sillä olin lukenut tuotteen arvostelut. En nyt jaksa selostaa jännittävää kasausprosessia sen tarkemmin, mutta opinpahan taas muutaman asian:
– aina vika ei ole tuotteessa, vaan vika voi olla kasaajassakin
– aamu on iltaa viisaampi.

Muistatoimiaohjeidenmukaan.

Ylempänä olevassa kuvassa näkyvät vielä tähtisilmät, joihin ihastuin puutarhakaupassa ja joita istutin kolmeen eri ruukkuun. Ihanan isoja ja värikkäitä kukkia! Olen muuten pohtinut, että ihmisillä taitaa olla jonkinlainen kukkaidentiteettikin, ja minulla se tuntuu olevan sellainen, että kukkien pitää olla isoja ja mieluusti mahdollisimman värikkäitä. Rakastuin daalioihin, ja niitäkin on kahdessa (vai kolmessa) värissä.

Samettikukista en periaatteessa pidä, mutta niitäkin piti ostaa muutama, kun yhden samettikukan väri viehätti.

Kellokukka 'Mary Mee'.

Yritin lukea ennen kukkien ostamista eri kukkien valon ja ravinteiden tarpeesta ja suunnitella ostamista nämä asiat mielessä pitäen. Kaupassa kukat kuitenkin saivat pauloihinsa, enkä jaksanutkaan enää välittää faktoista, vaan ostin kivalta näyttäviä kukkia periaatteella "kyllä ne varmaan menestyvät meidän parvekkeella".

Muut kasvit tuntuvatkin pärjäävän ihan hyvin, mutta tähtisilmille kävi vähän hullusti. Kaikkien kukat jotenkin kutistuivat ja surkastuivat. Muistelen kyllä lukeneeni, että tähtisilmät vaativat aurinkoisen paikan, ja mitä aurinkoisempi paikka, sitä suuremmat kukat. Tähtisilmä ei menestynyt yhdessäkään ruukussa, ei edes ihan tuossa parvekkeen reunalla, jonne kuitenkin paistaa aurinko puoleenpäivään asti. Ei auttanut muu kuin kaivaa tähtisilmät ylös ja istuttaa uudet kukat tilalle. Tällaista se on tämä meikäläisen viherpeukalointi.

Tämäkin tähtisilmä on enää muisto vain.

Anopinkielikin pääsi parvekkeelle. Nuo korkeat jakkarat, joita minulla on kolme kappaletta, ovat nekin iskän tekemiä. Maalasin ne valkoisiksi, niin ne saivat vähän uutta ilmettä.

Sitruspuunkin ostin, mutta siitä tuli sisäkasvi, kun hankin pari muutakin viherkasvia sisälle, ja kolmikko näyttää kivalta yhdessä. Viherkasveja Plantagenista ostaessani opin myyjältä semmoisenkin asian, että on olemassa ravinnetikkuja, joita voi laittaa kasveihin. Ei siis tarvitse pelata minkään lannoitelitkujen kanssa. Eipä ole ihmekään, jos meikäläisen kasvit eivät ole menestyneet, kun en ole koskaan lannoittanut niitä mitenkään. Nolottaa myöntääkin. Nyt ostin tikkuja ison paketillisen ja tökkäsin anoppiinkin heti neljä kappaletta.

Maton hankkiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi puuhaksi. Puuritilät ja sen sellaiset karsiutuivat heti alkuunsa, sillä kaikki puujutut olivat minusta liian ulkotilamaisia. Värikäs matto olisi ollut kiva, mutta parvekkeesta olisi saattanut tulla liian sekava. Pituuskin aiheutti haastetta, sillä tarvitsimme mattoa 11 metriä (toinen pää jäi vajaaksi sen kuntoilupisteen maton takia, jota ei sitten tullutkaan). Pitkiä mattoja oli vaikea löytää muuta kuin 80 senttiä leveinä, ja siihen oli tyydyttävä. Käytännön syistä otimme mattoja kolme kappaletta (11 metriä pitkää mattoa saattaisi olla pikkuisen hankala käsitellä). Ukkeli halusi mattojen olevan erilaisia, mutta minä en oikein saanut ukkelin ajatuksesta kiinni. Lopulta mattokaupan myyjä ehdotti, että mitä jos käyttäisimme matoissa samoja värejä, mutta vastaväreinä, siis valko-harmaata ja harmaa-valkoista. Näin teimme, ja lopputuloksesta tuli minusta aika kiva.

Tuo värikäs ovimatto (joka on oikeasti Ikean kylpyhuonematto) on saanut ukkelilta lähtötuomion, ja se lähtee siitä heti, kun tilalle löytyy parempi. Eli ei välttämättä koskaan. 😆

Vaalea matto parvekkeella hieman arvelutti, mutta matto oli hyvä ostos ainakin siinä mielessä, että se tuo jotenkin tosi paljon valoa parvekkeelle.

Olohuone-ruokailutilaan johtavalla ovella parveke alkaa vihdoinkin loppua, ja näkymä toiseen suuntaan on tämmöinen.

Vaikka parvekkeellamme on pituutta 14,4 metriä, leveyttä sillä ei kauheasti ole, vain 175 senttiä. Kapeus on aiheuttanut aika paljon rajoituksia sille, mitä parvekkeelle voi laittaa, ja on pitänyt ajatella tarkkaan sitä, mitä me oikeasti parvekkeella teemme. Siis istuskelemme, kahvittelemme, juomme drinksuja, vilvoittelemme löylyjen välissä, loikoilemme, katselemme laivoja ja merta, olemme läppärillä ja padilla.

Ystävältä saatu nallemuki. Nalleystävän lempimuki. ❤

Emme koskaan esimerkiksi syö parvekkeella, sillä minusta ruokien ja astioiden kuskaaminen edestakaisin on aivan suunnattoman ärsyttävää. (Samasta syystä inhoan piknikkejä.) En näe mitään syytä sille, miksi pitäisi syödä parvekkeella, kun syömisen voi hoitaa paljon mukavammin ja vaivattomammin sisällä ruokapöydän ääressä (ja ruokapöytä on kuitenkin melkein parvekkeen oven edessä). Ruokailuryhmän hankkiminen ei siis käynyt mielessäkään.

Jokin sohva olisi ehkä ollut kiva, mutta koska meillä oli jo nuo mustat tuoli ja pöytä, emme viitsineet ostaa uusia kalusteita, paitsi tuon riipputuolin.

Tämä on muuten aivan älyttömän mukava istua!

Miekin olen muuttanut! Mie viihdyn täällä tosi hyvin! Ja minun esi-isäkin asuu täällä!

Toinenkin Buddha-patsas, jolla on myös oma historiansa.

Jos nyt vielä jotain parvekkeelle haluaisin, niin jonkinlaisia lyhtyjä. Koska en haluaisi lattialle enää lisää tavaraa, lyhdyt pitäisi kiinnittää seinään jotenkin, mikä tuottaisi taas ongelmia. Lisäksi minulla on ehkä liian selvä visio siitä, millaiset lyhdyt haluaisin, ja siitäkin tulisi varmasti päänvaivaa. Haluaisin sellaiset vanhan ajan katulyhdyn tyyppiset lyhdyt (vähän niin kuin tuossa kuvassa).

Viihdymme kumpikin parvekkeella loistavasti, ja ukkeli on viettänyt parvekkeella varmasti jo nyt enemmän aikaa kuin edellisessä asunnossa koko kahdeksantoista vuoden aikana yhteensä. Suurelta osin tämä johtuu tietysti parvekelasituksista, jotka pitävät parvekkeen aika lämpinä viileämpänä päivänäkin. Ukkeli on nimittäin pesunkestävä intialainen, joka ei siedä yhtään kylmää.

Jaahas, tästä tulikin nyt tällainen parvekepostaus. Taisikin olla ensimmäinen ns. sisustuspostaus tässä blogissa. Saa nähdä, jääkö tämä lajissaan myös viimeiseksi. 😆

Isoveli valvoo, kenen pizzoja syöt

Olen haaveillut jätteettömästä elämästä. En niinkään ekologisista syistä (vaikka tietysti pitäisi), vaan sen takia, että jätteistä eroon pääseminen on tehty täällä Jätkäsaaressa tavallista hankalammaksi (tämä on oma kokemukseni; joku muu voi olla asiasta toista mieltä). 

Jätteet menevät Jätkäsaaressa Rööriin, joka tarkoittaa "innovatiivista putkikeräysjärjestelmää, joka tuo huipputeknologian jätehuoltoon". Röörin sivuilla järjestelmää kuvaillaan seuraavasti:

"Jätteet sujahtavat hetkessä maanalaista putkistoa pitkin keräysasemalle, josta ne jatkavat matkaansa uudelleen kierrätettävänä raaka-aineena, poltettavana energiana tai biokaasuna.

Vaikutus ihmisten arkeen ja asumismukavuuteen on ilmeinen. Ei enää perinteisiä jätesäiliöitä pihapiirissä, ei roska-autoliikennettä talojen välittömässä läheisyydessä. Järjestelmä on helppo käyttää, turvallinen ja äänetön.

Miten kaikki sitten oikein tapahtuu? Uudet talojen keräyspisteet sijaitsevat joko pihalla tai rappukäytävässä. Asukkaat lajittelevat jätteet asianmukaisella tavalla – sekajäte, biojäte, paperi, kartonki ja muovipakkaukset – ja vievät ne oikeaan luukkuun ja putkeen. Muuta ei tarvitse tehdä – keräyspisteet tyhjentävät itse itsensä, automaattisesti.  Zooom – 70 km tuntinopeudella jäte vilahtaa keräysasemalle oikeisiin jätekontteihin. Kuorma-autot noutavat täydet jätekontit keräysasemalta ja kuljettavat materiaalin kierrätykseen."

Kuva Röörin sivulta.

Äkkiseltään ajateltuna tämmöinen järjestelmä on hieno teknologinen edistysaskel, mutta minä en ole vielä päässyt ihan sinuiksi järjestelmän kanssa.

Ensimmäinen käynti talomme sisäpihallamme olevassa jätehuoneessa jännitti, sillä 70 kilometrin tuntivauhdilla maan alla suhaavat roskapussit kuulostivat todella pelottavilta. Kuvittelin jo mielessäni, kuinka avaisin jäteluukun, ja imu olisi niin valtaisa, että käteni lähtisi roskapussin mukana kuiluun. Onneksi ukkeli lähti henkiseksi tueksi ensimmäiselle roskienvientireissulle.

Kokemus ei ollut loppujen lopuksi kuitenkaan mitenkään eriskummallinen, sillä seinässä olevat jäteluukut muistuttivat aika tavalla Medellínin roskakuilua. Luukun suullakaan ei tuntunut minkäänlaista imua, vaan pussi vain putosi jonnekin tyhjyyteen.

Jätehuoneeseen päästäkseen tarvitsee Rööri-lätkän, jota näytetään seinässä olevalle lukijalle.

Jokaisen jäteluukun vieressä on samanlainen lukija, ja ennen kunkin luukun avaamista avainlätkää täytyy näyttää lukijalle. Kun valo muuttuu vihreäksi, luukun voi avata. 

Nyt saapi heittää tavaraa sisään.

Joskus lukijaan syttyy punainen valo, mikä tarkoittaa kai sitä, että putkessa on tukos. Tästä päästäänkin Röörin ärsyttäviin puoliin. Putkeen mahtuvat vain tarpeeksi pienet jätteet, joten on turha haaveilla siitä, että putkeen voisi tunkea esimerkiksi litistetyn pahvilaatikon (mikä onnistuu perinteisemmissä kartonkien keräysastioissa). Jopa pizzalaatikot pitää repiä pienemmiksi paloiksi. Jos siis ostaa jotain isompaa, esim. uuden huonekalun, joka tulee hehtaaripahvilaatikossa, joutuu joko repimään pahvilaatikon pieniksi paloiksi (jos mielii tunkea laatikon Rööriin) tai vaihtoehtoisesti viemään pahvilaatikon kauemmas lajitteluhuoneisiin. Pahvilaatikoita on tullut nyt muuton yhteydessä ärsyttävyyteen asti, ja koska minulla on parempaakin tekemistä kuin paloitella pahvilaatikoita postimerkin kokoisiksi paloiksi, olen suosiolla vienyt pahvilaatikot autolla muualle.

Toinen ärsyttävä asia on se, että Röörissä ei ole metallin- eikä lasinkeräystä, joten nämäkin jätteet pitää kiikuttaa kauemmas pihapiiristä. En ole vielä käynyt tutustumassa Jätkäsaaren omiin lajitteluhuoneisiin, koska lajitteluhuoneiden löytäminen on tuottanut hankaluuksia. (Lajitteluhuoneisiin olisi tarkoitus viedä sellaiset jätteet, joita ei voi laittaa Rööriin.) Muutenkin tuntuu helpommalta viedä isot pahvit, metalli ja lasi kauppareissun yhteydessä johonkin ekopisteeseen kuin tehdä jätteiden takia erillinen reissu jonnekin päin Jätkäsaarta. Ihan helvetin ekologista ajella jätteet takakontissa ympäri kaupunkia.

Rööri-pömpeleitä läheisen Hoasin opiskelijatalon pihassa.

Olen miettinyt sitäkin, kontrolloidaanko kunkin asunnon tuottamaa jätteen määrää ja laatua jotenkin. Kontrollointi kun olisi varsin helppoa, kun jokainen luukun avaamiskerta varmaan rekisteröityy jonnekin. Voisin hyvin kuvitella, että jos joku ei jaksaisi lajitella jätteitään ja kävisi viemässä koko ajan vain sekajätettä, asiasta rupeaisi tulemaan kyselyjä, kun tyyppi kävisi jatkuvasti vain sekajäteluukulla. En tiedä, olenko vain taas vainoharhainen kuvitellessani, että joku kyttää tekemisiäni, vai tarkkaillaanko jätteitä oikeasti jotenkin.

Seuraava askel olisikin sitten se, että ihmisiä ruvettaisiin laskuttamaan tuotetun jätteen määrä perusteella. Mitä useammin käyt aukomassa Röörin luukkuja, sitä isompi lasku tulee. Isoveli kyllä rekisteröi jokaisen luukun aukaisun, että äläpä käy turhaan luukussa roikkumassa.

Mutta se niistä jätteistä.

Olen bongaillut laivoja. Helpoimpia bongattavia ovat olleet tietenkin Länsiterminaali 2:n laivat, jotka pyörivät tuossa ihan silmien edessä. Viking Linen Mariella ei ole liikahtanut koko aikana laiturista mihinkään, mikä johtuu tietysti siitä syystä, että Suomen ja Ruotsin välinen laivaliikenne on pysähdyksissä.

Mariella on jämähtänyt satamaan, mutta taustalla Gabriella seilaa.

Mariellalla tehtiin perheemme ensimmäinen ulkomaanmatka – tietysti Ruotsiin – muistaakseni vuonna 1986. Siitä alkoikin reissaaminen, joka jatkuu varmasti taas, kunhan selätetään ensin tämä koronan perkele.

On ollut muuten mielenkiintoista havaita, että vaikka rakastan matkustamista ja voisin olla matkalla jatkuvasti, en ole ikävöinyt matkustamista tänä keväänä lainkaan. Ehkä se johtuu siitä, että on ollut tätä muuta säätöä, ja nyt kun viihdyn kotonakin, ei ole hinkua muualle. Tai sitten se johtuu vain siitä, että on turha kiusata itseään sellaisella, mitä ei kuitenkaan voi saada. Turha vonkua ulkomaille, kun ei sinne kuitenkaan pääse. Mutta se on varma, että heti kun rajat aukeavat, ja saa taas matkustaa ilman rajoituksia ja karanteeneja, niin se on moro.

Gabriella on liikennöinyt koko toukokuun ajan, ja olen vähän ihmetellyt, minne, sillä olin kuvitellut, että Gabriellakin liikennöisi Helsinki–Tukholma -väliä. Nyt kun kävin tutkimassa asiaa Port of Helsinki -sivulla, kävikin ilmi, että Gabriella liikennöi Helsingin ja Tallinnan väliä ja lähtee Katajanokan terminaalista.



Tallink Siljan Starkin rupesi liikennöimään (tosin harvakseltaan) 14. päivän jälkeen, mutta siihen asti se törötti paikallaan Länsiterminaalissa. Megastar on sen sijaan liikennöinyt koko ajan, samoin kuin Eckerö Linen Finlandia.

Finlandia horisontissa.

 
Sataman läheisyydessä on muuten ihan omanlaisensa äänimaailma. Välillä kuuluu tasaista puksustusta, kun laiva peruuttaa laituriin, ja välillä törähtää laivan torvi, kun laiva on lähdössä satamasta. Ajoramppi kolisee, kun autot ja rekat ajavat laivaan tai laivasta pois, ja siitä tietää, että jokin laiva on taas tullut satamaan.

Kauempana avomerellä kulkee Helsinki–Travemünde -laivareitti, jolla liikkuu enimmäkseen rahtialuksia. Jotkut aluksista ottavat toki matkustajiakin. Reitti on niin kaukana, että saan zoomata kameralla ihan tosissani, jotta näkisin jotain. Olenkin alkanut haaveilla paremmin zoomaavasta kamerasta, mutta koska se tarkoittaisi myös sitä, että pitäisi hommata järkkäri, taidan unohtaa suosiolla haaveeni. Pokkarilla on niin mukava vain näpsiä kuvia.

Hapag-Lloydin rahtialus.

Tuntemattomaksi jäänyt kaukainen seilaaja.

Toinen tuntematon alus.

Finbo Cargo, joka liikennöi Vuosaaren sataman ja Tallinnan Muugan välillä.

Finbo Cargo kuuluu muuten myös Eckerö Linelle, ja se kuljettaa pääasiassa rahtia mutta myös matkustajia. Alus liikennöi aiemmin Liverpoolin ja Dublinin välillä. Finbo Cargo on saanut nimensä Finbo-nimisestä saaresta, joka sijaitsee Ahvenanmaalla Eckerö-saaren pohjoispuolella.

Jokin Finnlinesin aluksista.

Finnlinesin laivat liikennöivät Helsingin ja Travemünden väliä, ja matka kestää 29 tuntia suuntaansa. Reitillä liikennöi kolme identtistä alusta, Finnstar, Finnmaid ja Finnlady, joten tämä on kai jokin niistä.

Hitsit sentään, kun rupesikin tekemään mieli laivalle! Kauankohan pitää vielä odotella...

Kangastuksia

Viikko on vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja muuton työläys on jo ehtinyt hävitä mielestäni kokonaan. Nyt kun ajattelen muuttoa, minusta tuntuu, että eihän se nyt mikään kovin iso homma ollutkaan. Minulla on taipumus unohtaa vastoinkäymiset ja koettelemukset saman tien, enkä tiedä, onko se aina ihan hyvä asia. Siksi olenkin tyytyväinen, että kirjoitin tuon edellisen postauksen ihan tuoreeltaan. Jos muutto rupeaa kangastelemaan uudestaan mielessä kovin pian, tarvitsee vain käydä lukemassa tuo edellinen kirjoitus, ja muuttohalut katoavat varmasti sen sileän tien. Uutta muuttoa ei ole tulossa kuitenkaan lähitulevaisuudessa, jos se minusta mitenkään riippuu. Olen nimittäin kääntänyt jälleen kerran takkini: minusta tuntuukin nyt sellaiselta, etten halua muuttaa tästä ikinä pois. Tässä on nyt hyvä.

Vaaleanpunainen ilta satamassa.

Tämä asunto on muuttanut myös aika radikaalisti käsitystä ja toiveita siitä mahdollisesta tulevasta omasta asunnosta, joka tällä hetkellä tuntuu tosin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Jos vielä joskus sen oman asunnon hommaamme, asunto saisikin sijaita ihan toisenlaisessa ympäristössä kuin olin alun perin ajatellut. Haluaisin asua jossakin avarammassa paikassa kuin esimerkiksi Matinkylässä Länsiväylän vieressä. Oli siis todellinen onni, että se yksi asunto meni sivu suun, koska tämän asunnon jälkeen olisi harmittanut suuresti, jos olisi pitänyt muuttaa siihen! Mitä iloa on täydellisestä pohjasuunnitelmastakaan, jos asuinympäristö on sellainen, että se ei miellytä tai että se pahimmassa tapauksessa jopa ahdistaa? Avaruuden tuntu tuntuu tekevän hyvää minun päänupilleni, sillä on jotenkin ihmeellisen rauhoittavaa, kun saa tuijotella talojen kattojen ylle tai merelle. Ehkä kauas tuijottelu on jonkinlaista piilomeditointia, joka rauhoittaa samalla lailla kuin "oikea" meditointikin.

Satamassa sataa lunta – toukokuussa.

Mutta luontoahan täällä ei ole, ei sitten yhtään. Toissapäivänä kun kävin hakemassa Espoosta viimeisiä tavaroita vanhasta asunnostamme, oikein yllätyin, kun pääsin Länsiväylän alkupäähän ja näin tien vieressä vihertävät puut. Kevät oli edistynyt jo muutamassa päivässä valtavan harppauksen! Tässä meidän lähiympäristössämme ei ole yhden yhtä puuta, ja jos en liikkuisi kotoa pariin viikkoon, kesä pääsisi tulemaan ihan varkain. (Kävin tarkistamassa asian ikkunoista ja totesin puhuneeni palturia: kyllä tuolla raksamiesten parkkipaikalla näkyy sittenkin yksi puu. 😆) Tilanne on kuitenkin tulevaisuudessa muuttumassa, sillä aivan tuohon parvekkeemme alle on rakenteilla puisto, Hyväntoivonpuisto, josta tulee Jätkäsaaren suurin viheralue. Puistosta tulee kokonaisuudessaan reilun kilometrin mittainen ja 88 metriä leveä eli suunnilleen Kaivopuiston kokoinen. Puistoa on rakennettu jo hyvän matkaa, mutta tämä viimeinen eteläosan pätkä on vielä täysin alkutekijöissään.

Puiston valmis osa vihertää tuolla takana, ja uskoisin, että etualalla näkyvä aluekin avataan pian.

Puiston eteläpäässä menee kuitenkin vielä aikaa.

Eteläpäähän on suunnitteilla myös lähiliikuntapaikka ja uimapaikka, mutta ihmettelen, mihin meinasivat sen uimapaikan laittaa, kun satama on tuossa ihan vieressä.

Ainoa kosketus luontoon täällä ovat olleet toistaiseksi lokit, jotka käyvät välillä kahlaamassa vesilammikossa, ja välillä ne tappelevat hampurilaispihvistä. Kun olin tulossa sieltä Espoon-keikaltani, pysähdyin liikennevaloihin hampurilaispaikan viereen ja näin, kuinka lokit nokkivat tohkeissaan maassa olleen paperikassin sisältöä. Yksi lokki onnistui saamaan suuhunsa puolikkaan hampurilaispihvin, ja muut halusivat halusivat tietysti heti päästä osille. Pihvin löytänyt lokki lähti lentoon saalis suussaan, ja muut lokit lehahtivat kiihtyneinä perään. En nähnyt, mitä pihville kävi, sillä seurasi taistelu, ja se käytiin autoni katolla. Istuin autossa keskellä auton kattoa kohti syöksähteleviä lokkeja ja mietin, että tämähän on kuin jostain Hitchcockin elokuvasta.

Sivuhuomautuksena sanottaakoon, että kävin toissapäivänä Sortti-asemallakin – tällä kertaa Konalan Sortissa. Olisin kyllä kehdannut(?) käydä Ämmässuollakin, mutta kilometrejä olisi tullut paljon enemmän kuin Konalaan (seli seli). Mitään kommelluksia ei onneksi sattunut, ja käsilaukkukin köllötti koko käynnin ajan turvassa autossa.

Koronajonoa Sortti-asemalle.

Tällä kertaa kyydissäni oli lähinnä puutavaraa kirjahyllyn muodossa. Päätimme nimittäin ukkelin kanssa, että kirjahyllyä ei meidän huusholliin enää tule, joten vanhasta hyllystä oli päästävä eroon. Nopein tien onneen oli sahata reilut kaksi metriä korkea kirjahylly käsisahalla palasiksi, jotta hylly mahtui auton takakonttiin ja saattoi jatkaa matkaansa Sortti-asemalle. Pilkkomisessa oli hommaa, ja sahanpuruakin tuli eteisen lattialle melkoinen keko, mutta tulipahan sahattua. Sahaamisen jälkeen katsoin, että mitäs palkeenkieliä minulla roikkuu haaroista, jolloin huomasin, että olin sahannut työn tuoksinassa housunikin. Onneksi oli sentään housut jalassa, ettei mennyt jalka! Iskä oli puuseppä, mutta ei ole tyttärestä polvi ainakaan parantunut...

Jätkäsaaren asuinmpäristön keskeneräisyys ei kuitenkaan haittaa. Pitää vain osata katsoa tarpeeksi kauas, keskeneräisen puiston ja rakennustyömaiden yli talojen katoille, taivaalle tai merelle. Jo ensimmäisen vuorokauden aikana sain nähdä upean punaisen täysikuun, auringonlaskun sekä auringonnousun.

Taivaalla oli harmillisesti pilviä, mutta onneksi pilvien välistä näkyi pieni pala kuuta.

Aurinko laskee jonnekin Pohjois-Espoon taakse.

Ja aurinko nousee Tuomiokirkon takaa.

Mustarastaan liverrystä ja luonnon vehreyttä täällä ei ole, mutta toisaalta täällä ovat meri, laivat ja avaruus. Voi olla, että luontoa tulee vielä ikävä, mutta nyt olen onnellinen näin.

Toinen auringonlasku ja aurinkopilari (pystysuora haloilmiö).

Pari viikkoa sitten kirjoittelin siitä, että meillä oli tarkoitus yrittää myydä entinen asuntomme. Otimmekin yhteyttä välittäjään, joka tuli seuraavana päivänä katsomaan asuntoa ja antamaan siitä hinta-arvion. Teimme samalla myyntisopimuksen, ja vaikka minä olin hyvin skeptinen myymisen suhteen, välittäjä oli kuitenkin rohkaiseva ja sanoi, että asuntokauppa kävi edelleen hyvin. Ihmiset laittoivat asuntojaan nyt poikkeusaikana vähemmän myyntiin, joten kilpailua oli myös vähemmän, joten mahdollisuudet asunnon myymiselle olivat ehkä jopa paremmat kuin normaaliaikana.

Välittäjä kävi valokuvaajan kanssa ottamassa valokuvat asunnosta (kun minä olin ensin "stailannut" asunnon saamieni ohjeiden mukaan), ja myynti-ilmoitus oli välitysliikkeen omilla sivuilla pari viikkoa sitten torstaina ja Etuovessa ja Oikotiellä perjantaina. Lauantaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka myös tekivät asunnosta tarjouksen jo saman päivän iltana. Kaksi muutakin katsojaa kävi, mutta ei tuottanut vaikeuksia hyväksyä ensimmäisten tekemää tarjousta, koska se oli paras. Asuntomme meni siis kaupaksi käytännöllisesti katsoen kahdessa päivässä, mikä tuntuu minusta vieläkin ihan käsittämättömältä. Pakko tässä on kumminkin ruveta uskomaan, että asia on totta, sillä kauppakirjat allekirjoitettiin eilen, ja asunnon hallintaoikeus siirtyy uusille omistajille huomenna. Nyt ei siis ole enää paluuta vanhaan, eikä vanhaa asuntoa tarvitse enää edes ajatella, kun se ei ole enää meidän. Sitä kahden asunnon loukkuakaan ei tullut. 😊

Näkymä edellisen asunnon parvekkeelta. Lehdettömänä aikana horisontissa näkyi pienen pieni siivu merta, ja vitsailinkin, että meillä on merinäköala.

Tämä uusi vapaus maallisista rasitteista on saanut minut ajattelemaan, etten välttämättä haluaisi enää ollenkaan omistusasuntoa. Tuntuu niin helpolta asua vuokralla, kun ei tarvitse miettiä yhtiökokouksia, tulevia korjauksia ja korjauslainoja tai mitään muitakaan omistusasumiseen liittyviä "iloja". Nyt olemme vapaita tekemään mitä haluamme: pysymään tässä vaikka lopun elämäämme, muuttamaan milloin tahansa kuukauden irtisanomisajalla tai vaikka lähtemään ulkomaille ja laittamaan tavarat jonnekin varastoon. Tuntuu kuin taakka olisi nostettu harteilta ja olisi paljon helpompi hengittää.

Puolessa vuodessa on tapahtunut todella paljon, enkä olisi kyllä ikinä osannut viime vuoden lopulla arvata, miten elämä tulee lähiaikoina muuttumaan. Minun oli tarkoitus käydä joulukuussa auttamassa vanhempiani muutossa, palata sen jälkeen Kolumbiaan ja olla siellä ainakin kesään asti. Nyt olemme kuitenkin Suomessa, asuntomme on myyty, ja asumme Jätkäsaaressa, jossa en olisi ikinä kuvitellut asuvani, saati sitten viihtyväni. Ehkä ukkelin aivoverenvuoto sai tajuamaan, että jos elämässä haluaa tehdä jotakin, se on tehtävä heti, eikä jäätävä odottamaan otollisempaa ajankohtaa. Sitä kun ei ehkä koskaan tule.

Minun piti laitella vielä kuvia merestä ja laivoista, mutta jätän ne toiseen kertaan, kun eiköhän tässäkin ollut riittävästi asiaa yhteen postaukseen. On kuitenkin pakko laittaa vielä muutama kuva erikoisesta ilmiöstä, jonka näin viime viikonloppuna.

Meressä näkyi tuommoinen jännä vaaleampi kaistale, ja kaistaleessa näkyi kaksi kuvajaista, jotka tajusin kangastuksiksi. Piti oikein googlettaa, mistä kangastus johtuikaan, ja selvisi, että ilmiö johtuu lämpötilaeroista ja ilman tiheyseroista. Aivan meren pinnassa on kylmempää (ja tiheämpää) ilmaa kuin ylempänä, joten valo taittuu lämpimämmästä ilmakerroksesta alaspäin.

Kuva täältä.

 
Kangastuksen avulla on mahdollista nähdä horisontin takana olevia kohteita, tässä tapauksessa siis rahtilaivoja, jotka näkyvät katsojalle ylösalaisin.

Kuvassa näkyy myös Harmajan luotsiaseman majakka.

Näkemisiin! 😘

Kun tänään lähden

Täällä istuu nyt aika väsynyt ihminen. Kun muuttoauto äsken ajoi pihaan, piti oikein itkeä tirauttaa – ei mitenkään vollottamalla mutta sillä lailla pienesti. En tuntenut mitään varsinaista kaihoa, mutta väsymys varmaankin purkautui kyyneleinä. Nyt odottelemme tässä ukkelin kanssa, että tavaraa lastataan autoon, ja kun en keksinyt muutakaan tekemistä, päätin kirjoitella blogiin.

Tavaroiden muuttamisen jälkeen olisi sitten vielä se tavaroiden purkaminen, mutta olettaisin sen sujuvan helpommin kuin pakkaamisen. Purkamiseen on varattu aikaa vajaa viikko aikaa, ennen kuin muuttolaatikot haetaan pois, mutta olen ajatellut, että jos aika loppuu kesken, kaadan laatikoista kaiken kolmannen makuuhuoneen lattialle ja käyn onkimassa siitä aina mitä milloinkin tarvitsen.

Sieltä se kyyti tulee!

Luulin, että muutto olisi ihan pala kakkua, mutta yllättävän koville tämä on ottanut. Yönet ovat olleet mitä ovat olleet, ja alaselässä tuntuu, että on tullut nosteltua painavia. Treenitkin oli pakko laittaa tauolle, kun unielämä alkoi kieliä ylirasituksesta. Yhtenä yönä uni ei tullut millään, vaikka olin aivan valtavan väsynyt. Ajatukset vetivät ihan omaa rallia, ja aina kun olin vaipumassa uneen, säpsähdin hereille. Säpsähtelyä jatkui jonnekin aamukolmeen, kunnes nukahdin lopulta muutamaksi tunniksi. Minulla on aiempaakin kokemusta siitä, että en saa säpsähtelyn takia nukuttua, ja se on sen merkki, että on kiireesti löysättävä tahtia. Jos säpsähtely jää ikään kuin päälle, ei tarvita monta yötä, kun tulee jo ihan hermoraunioksi.

Tiistaina pyöräilin uudelle asunnolle, kun minun oli tarkoitus jättää pyörä sinne ja vähän siivoilla asunnolla. Olimme käyneet asunnolla jo kerran aiemmin, vapunpäivänä, mutta silloinen käynti oli ollut varsin pikainen, eikä se ollut jättänyt oikein mitään erityistä tunnejälkeä. Tuli vain sellainen tunne, että jaahas, tällainenko tämä nyt sitten on.

Crusellinsilta Ruoholahden ja Jätkäsaaren välissä.

Tiistaina oli valtavan upea ilma, mutta en osannut nauttia pyöräilystä yhtään, kun oli vain työnteko mielessä. Olin ajatellut pyyhkiä asunnossa kaikki hyllyt, jotta tavaroita olisi sitten mukavampi laitella paikoilleen, pestä vessat sekä parvekelasit. Aika pian kuitenkin huomasin, että kaikenlainen sisäsiivouksen teko oli turhaa hommaa, sillä kaikki oli jo valmiiksi niin siistiä. Parvekelaseissa olikin sitten enemmän puuhaa, varsinkin ulkopinnoilla, ja luulen, että sitä hommaa riittää jatkossakin. Parvekkeella on nimittäin pituutta 14,4 metriä, korkeita parvekelasia on 17 kappaletta ja vieressä on rakennustyömaa. Mutta en valita – ainakaan vielä 😜 – sillä minulla ei ole koskaan aiemmin ollut lasitettua parveketta eikä varsinkaan noin isoa.

Nyt saakin heitellä ideoita kehiin, mitä tuonne parvekkeelle voisi laittaa! Kaksi tuolia ja pieni pöytä meillä jo onkin, ja tänään sinne tulee myös sellainen riipputuoli (ukkelin heräteostos lauantaina, kun oltiin ostamassa uutta ruokapöytää). Jonkinlainen kiva mattokin tuonne olisi mukava saada, mutta en ole ehtinyt perehtyä mattoasiaan – tai muihinkaan sisustusjuttuihin – vielä yhtään. Ukkeli näytti minulle netistä jotain sellaista rullattavaa puumattoa, ja se näytti kivalta, mutta en kyllä tiedä, miten hyvä se on käytössä (onko liukas jne.). Mitään puulaattoja en missään nimessä halua, sillä meillä olin alun perin tässä asunnossa sellaiset, ja inhoan sellaisia sydämeni pohjasta. Pituuden puolesta tuonne mahtuisi vaikka mitä, vaikka aika kapeahan tuo on. Tuli jo mieleen sellainenkin juttu, että pitäisiköhän ostaa teltta ja nukkua parvekkeella teltassa. 😀 Toisaalta jos parvekkeella olisi paljon tyhjää tilaa, parveketta voisi hyödyntää erilaisiin liikunnallisiin juttuihin, kuten askelkyykkyihin kävellen, farmer's carry- juttuihin tai erilaisiin hyppyihin (sori naapurit).

Sauna näyttää tässä kuvassa jotenkin ihan kulahtaneelta, vaikka ei se oikeasti sitä ole.

Tiistaina uudella asunnolla tuntuikin jo ihan kivalta, ja saunankin kävin koeistumassa. Sauna on melko pieni, mutta kyllä me ukkelin kanssa sinne mahdumme, ja yksinäni mahdun pötköttämäänkin lauteille. Kävin lauteiden alla tarkistamassa, millaiset nappulat kiukaasta löytyy, että osaan lämmittää saunan heti sillä minuutilla kuin mieli tekee. Ei ollut vaikea systeemi (edes minulle!). Säilytystilaa asunnossa on aivan valtavasti, ja upouudet varastotilatkin näyttävät hieman toisenlaisilta kuin meidän nykyinen nuhjuinen kanakoppi.

En itse valitsisi asuntoon tuollaisia pintamateriaaleja niin lattiaan, keittiöön kuin saunaankaan, mutta toisaalta eipä tuossa ole tarkoituskaan asua loppuelämää. 

Iloitsin jo etukäteen siitä, että talossa olisi varmasti parempi pyörävarasto kuin meillä tässä vanhassa asunnossa. Minähän olen säilyttänyt pyörää täällä parvekkeella ja joutunut roudaamaan sitä edestakaisin hississä. Se ei ole ollut mitään maailman nautinnollisinta puuhaa, sillä hissimme on niin pieni, että pyörä pitää nostaa hississä pystyasentoon, ja pyörän mahduttaminen hissiin on senttipeliä.

En kumminkaan löytänyt uudelta asunnolta pyörävarastoa, vaikka tutkin kaikki mahdolliset ovet ja kurkin kaikki mahdolliset ikkunat. Lopulta rupesin ahdistelemaan pihalla näkemiäni ihmisiä tyyliin "asutko sä täällä? tiedätkö missä täällä on pyörävarasto?", mutta kukaan ei oikein osannut sanoa. Lopulta vein pyörän taas uudenkin asunnon parvekkeelle (mahtui sentään hissiin vaakatasossa!) ja päätin etsiskellä pyörävarastoa paremmalla ajalla.

Pyörävarasto löytyikin eilen autohallin yhteydestä, mutta vielä en ole löytänyt, miten pyörävarastoon pääsee ulkokautta.

Taisin jossain vaiheessa tulla sanoneeksi, että muuttovalmistelut ovat sujuneet yllättävän hyvin. No, tällaistahan ei pitäisi koskaan päästää suustaan, koska silloin universumi tms. järjestää taatusti lisähaastetta. Meille lisähaaste tuli auton muodossa, sillä autossa ilmenneet käynnistysvaikeudet pahenivat, ja kaksi kertaa auto ei meinannut startata ollenkaan. Onneksi sain auton maanantai-iltana Audi-liikkeeseen, jossa vika tutkittiin heti tiistaiaamuna, ja syyksi paljastui akku sekä jokin sähkötermostaatti. Otin liikkeestä sijaisauton, ja kun pääsin urheilumallisen uuden Audin makuun, melkein toivoin, että autoremontti ei valmistuisi vielä keskiviikkona vaan vasta torstaina. Tuommoisella reippaalla autolla on vähän toista ajella kuin meidän 16 vuotta vanhalla kotterolla. Vaikka hyvä peli sekin on ollut, kun on jaksanut kiertää Lapit ja Virot, mutta nyt alkaa ressukkaa ikä jo vähän painaa.

Eilen illalla kävimme viemässä tavaraa pakastimeen ja jääkaappiin, ja piti heti tilata illallinen uudelle asunnolle, kun Helsingin puolella on kotiinkuljetuksissa parempi valikoima kuin Espoossa.

Tilasimme intialaista, ja ihan syötävää tuo oli, mutta ei mikään mullistava makuelämys. Kuvan ulkopuolella oli vielä kasvissamosat. Kaiken lisäksi meillä ei ollut muita ruokailuvälineitä kuin yksi lusikka, mutta onneksi sormin syöminen ei tuota hankaluuksia. Lautasiakaan ei ollut, mutta kaksi pakastusrasiaa pelasti tilanteen. Saapa nähdä, tuleeko tuolla tilattua ruokaa kotiin useammikin, vai iskeekö kyllästyminen "ulkoruokintaan".

Täällä alkaa näyttää siltä, että kohta alkaa olla valmista, joten lopettelen nyt tähän. Pahoittelen mahdollisia kirjoitus- tai ajatusvirheitä. Huomenaamulla haluaisin nukkua mahdollisimman pitkään, ilman että herään joskus kolmen, neljän aikaan miettimään muuttoasioita.