Pitää syödä, että jaksaa

Nyt tulisi asiaa intialaisesta ruoasta. Seuraavan postauksen yritän sitten vihdoinkin kirjoittaa jostakin muusta kuin näistä Intia-jutuista. Ettei vain olisi taas jotain kevätpörriäisten kuvia tuloillaan...

Kuten aiemmin jonkin postauksen kommenttiketjussa kävikin jo ilmi, eteläintialainen ruoka on hyvin erilaista verrattuna pohjoisintialaiseen ruokaan. Pohjoisintialainen ruoka on yleensä suomalaisille tutumpaa jo ihan siitä syystä, että täkäläiset ravintolat taitavat olla lähes yksinomaan pohjoisintialaisia, eikä niistä saa eteläintialaisia erikoisuuksia. En tiedä, mistä tämä tarkalleen ottaen johtuu, mutta minusta tuntuu, että eteläintialaisen ravintolan perustaminen saattaisi olla liian suuri riski. Eteläintialainen ruoka kun on ainakin oman kokemukseni mukaan vaikeammin lähestyttävää kuin pohjoisintialainen, ja ainakin itselläni kesti aikansa, ennen kuin totuin etelän ruokiin. En ollut sitä ennen juurikaan syönyt pohjoisintialaista (tai mitään muutakaan intialaista) ruokaa saati sitten ehtinyt tottua siihen, joten minulle etelän ruokiin tutustuminen oli ehkä vielä helpompaa kuin sellaiselle, jolle intialainen ruoka jo tarkoittaa jotain, kuten naan-leipiä, butter chickeniä tai palak paneeria.

Eteläintialaiset aamiaisherkut samalla lautasella (idli tosin puuttuu): vasemmalla on vada (linsseistä tehty uppopaistettu rinkilä), ylhäällä on sambar-keitto (mausteinen linsseistä ja kasviksista tehty "kastike"), oikealla oleva pötkylä minikokoinen masala dosa eli mausteisella perunaseoksella täytetty linssilettunen ja etualalla upma eli mannaryyneistä tehty puuro. Oikealla pienessä kulhossa on kookoschutneytä.

Olen miettinyt, että eteläintialainen ruoka on suomalaiselle vaikeammin lähestyttävää varmasti ainakin siksi, että etelän keittiössä käytetään monia suomalaiselle vieraita aineita, kuten tamarindia, kookosta, sinapinsiemeniä ja omituisia vihanneksia. Ruoan koostumuskin saattaa olla suomalaiseen suuhun hieman outo: rasam tuntuu vetiseltä, idlit kuivilta, curryt liian ohuilta ja paistetut kasvisruoat oudoilta. Ruokalajien yhdistely ja syöntitapakin saattaa vaatii totuttelua - kuinka esimerkiksi tuommoinen vada-rinkilä syödään?

Syödään Etelä-Intiassakin muutakin kuin vain etelän ruokia. Buffetpöydät ovat esimerkiksi yleensä aika Pohjois-Intia -voittoisia, mikä johtuu varmaankin jo ihan käytännön syistä: pohjoisintialaiset ruoat säilyvät seisovassa pöydässä kauemmin freeseinä kuin monet eteläintialaiset erikoisuudet, jotka pitää kiikuttaa suoraan keittiöstä pöytään.

Edessä vasemmalla mutton rogan josh (mausteista lammasta kastikkeessa), oikealla kodi kuura (eteläintialainen kanacurry), ylhäällä chicken biryani (kana-riisi -pataruoka), jonka kanssa syödään tyypillisesti oikella olevaa mirchi ka salania (chilicurrya) ja vasemmalla olevaa raitaa (jogurttikastiketta).

Dal makhani ja suosikkileipäni kulcha, tässä masala kulcha -versiona.

Jälkiruokapöydät ovat buffeteissa minun taivaani. Jos jälkiruokapöytään kuolisin, niin kuolisin taatusti onnellisena.

Tällaiset herkut löysivät tällä kertaa tiensä lautaselleni.

Ensin kakkuosasto eli browniekakku, muistaakseni kirsikkakakku ja vadelma-juustokakku (?), ja samalla lautasella myös kesar kalakand. Oikealla suklaamousse ja malai peda. 

Vasemmalla ylhäällä khubani ka meetha (hyderabadilainen aprikoosijälkkäri), edessä balusahi (hieman baklavamainen mutta tiiviimpi rinkilä) ja oikealla ikisuosikkini gulab jamun. Jäätelöt, joita oli kolmea eri lajia, unohtuivat kuvasta.

Näin lähelle "oikeaa" lomaa pääsin, että näin uima-altaan. Tosin en uima-allaselämästä välitäkään, joten ihan sama.

Kuolema tämän buffetin jälkeen melkein tulikin - siis minulle ja anopille. Meitä on nimittäin kahdessa eri sarjassa painijoita: kevyessä sarjassa painivat ukkeli ja appiukko, jotka syövät aina hyvin viisaasti ja maltillisesti, ja raskaassa sarjassa painimme minä ja anoppi, jotka syömme itsemme tavallisesti kanveesiin. Asiaan kuuluu myös se, että ukkeli ja appiukko pystyvät repimään minun ja anopin syömisestä melkein rajattoman määrän huumoria. Nytkin sitä naljailua kesti ensin koko kotimatkan, ja sitten se jatkui vielä myöhemmin kotonakin. Kyllähän meitä itseämmekin vähän nauratti, kun homma oli lähtenyt taas vähän lapasesta. Anoppi vannoi, ettei ikinä enää lähtisi seisovaan pöytään: "te saatte mennä, mutta minä en tule!" Samaa olisi tehnyt minunkin mieleni vannoa, mutta mitä sitä turhaan vannomaan, kun ei se tule pitämään paikkaansa kuitenkaan.

Loppuillan kärsimme anopin kanssa päänsärystä, ja minulla päänsärky jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Onneksi anopilla oli hyvä lääke siihenkin: hän laittoi teräskannussa vettä pakastimeen ja antoi olla sen siellä jonkin aikaa, minkä jälkeen minun piti pestä naamani jääkylmällä vedellä.

Muistatteko, kun kerroin fenkolinsiemenistä, että ne parantavat ruoansulatusta? Niitä tuodaan ravintolassa usein ruoan jälkeen tällä tavalla tarjolle. Vasemmalla on tavallisia fenkolinsiemeniä ja oikealla sokerikuorrutettuja. Jos ei ota jälkiruokaa, niin noilla sokerikuorrutetuilla pystyy hyvin korvaamaan jälkiruoan.

Anopilla on rajaton määrä tietoa eri ruoka-aineiden terveyteen vaikuttavista ominaisuuksista, sillä hän on aikoinaan opiskellut alaa, ja anopin sukupolvella tieto on muutenkin vielä hallussa. Anoppi osaa kertoa, mikä edistää aineenvaihduntaa (esimerkiksi amla eli intialainen karviaismarja), mikä auttaa ripuliin (unikonsiemenet ja sarviapilansiemenet), mikä ummetukseen (papaija), mikä viilentää kehoa (jogurtti), mitä diabeetikoiden on hyvä syödä (karvaskurkkua ja durrajauhoista tehtyä leipää), mikä parantaa ruoansulatusta (jeera eli juustokumina), mikä on hyvä lääke lähes kaikkeen (kanelivesi) tai millaista hammastahnaa entisaikoina käytettiin, kun moderneja hammastahnoja ei ollut vielä keksitty (sekoitettiin hiiltä, suolaa ja jeeraa). Toivon, että muistaisin kaiken, mitä anoppi on minulle kertonut, mutta suuri osa on tainnut mennä kuin vesi hanhen selästä. Harmillista.

Papaijamehu (papaija edistää sekin ruoansulatusta).

Eräänä päivänä kotiapulainen tuli hakemaan anopilta palkkarahojaan ja tekaisi samalla meille durrajauhoista tehtyjä leipiä (jonna rotte).

Tämä ei ole muuten se sama kotiapulainen, joka minulta niitä rahoja tivasi, vaan tämä tuurasi sitä toista muutaman päivän ajan, kun hän oli poissa.

Leivät olivat hillittömän kokoisia normaaliin roteihin verrattuna, ja oli kyllä hieno katsoa, miten näppärästi leipä osaavissa käsissä syntyi. Anoppi ei kuulemma osaa tehdä näitä leipiä yhtä taitavasti kuin kotiapulainen, ja minä en osaisi varmaan ollenkaan. Päätin kuitenkin, että yrittänyttä ei laiteta, ja ostin Suomeen paketillisen durrajauhoja (vaikka niitä saisi kyllä täältäkin).

Kun ihmettelin leipien tekoa, anoppi sanoi, että hän pyysi kotiapulaista tekemään niitä minua varten, johon apulainen tokaisi, että kaikkihan täällä tehdään sinua varten. Minä hieman nolostuin, sillä appiukko ja anoppi ovat vähänkin turhankin helposti toteuttamassa toiveitani, jos minulla sellaisia on. Minua nolottaa, jos minun takiani ruvetaan tekemään asioita, ja siksi olenkin oppinut varomaan, mitä suustani päästän.

Yritin kerran kysellä ukkelilta syytä, mistä appivanhempien arvostus johtuu. Että johtuuko se jotenkin siitä, että minä olen heidän vanhimman poikansa vaimo eli vanhin miniä (onko tämä siis jokin kulttuurinen juttu), vai arvostavatko he samalla tavalla toistakin miniäänsä ja muita sukuun tulleita naisia. Ukkeli oli sitä mieltä, että appivanhemmat arvostavat minua sen takia, koska olen niin omatoiminen, aktiivinen ja sopeutuvainen, eikä minulla ole esimerkiksi ruoan suhteen mitään rajoitteita, vaan syön ihan kaikkea (no se on kyllä totta!). Minusta on kuitenkin vähän omituista, että ukkelin perhe ja suku tuntuvat pitävän minusta kovasti, koska minulla ei omasta mielestäni ole lainkaan sellaisia ominaisuuksia, joita hyvällä (intialaisella) miniällä kuuluisi kai olla. Mutta tuntemattomia näyttävät olevan intialaisten tiet.

Mangojakin kerkesin maistamaan!

Mangosesonki oli vasta niin alussa, että eiväthän nämä mangot olleet ihan vielä maukkaimmillaan, mutta minun suuhuni ne maistuivat hirmuisen hyviltä.

Ananastakin tuli ostettua (kuvassa autonkuljettaja ja anoppi). On muuten hottiksen näköinen ananasmyyjä. Paha täti jäi autoon odottamaan, ettei pistänyt poikaa suihinsa.

Jos jälkiruokapöytä on minulle taivas, niin toinen taivas on intialainen makeiskauppa.

Ostimme täältä muun muassa suosikkimakeisiani sunnundaluja.

Sunnundalut tehdään kolmesta aineksesta: sokerista, linsseistä ja gheestä (rasvasta). Olen ajatellut, että sunnundaluja voi syödä paremmalla omatunnolla kuin esimerkiksi suklaata, kun sunnundaluissa on jotain ihan oikeasti ravitsevaakin eli niitä linssejä. Huomaatteko muuten, miten taitavan monipuolisesti intialaiset käyttävät linssejä? Ne sopivat lähes kaikkeen, jopa makeisiin!

Olisin halunnut tuolta kaupasta myös suosikkisuolapalojani eli murukkuja, mutta anoppi sanoi, että ei osteta niitä kaupasta, vaan tehdään niitä itse, niin saadaan parempia.

Murukkutehdas käynnistyy.

Murukkujen tekeminen ei ole vaikeaa, mutta minulla ei ole kotona tuommoista "puristinta", jonka läpi taikina painetaan, jotta saadaan suikaleita.

Olen ihan tarkoituksella jättänyt tuon murukku-työkalun ostamatta, koska muuten olisin uppopaistamassa murukkuja varmaan alvariinsa.

Anoppi tekee muuten voinkin itse. Hän tekee sen sillä tavalla, että kerää jogurttiastian (jogurttikin tehdään tietysti itse) päältä rasvaa kolmen, neljän päivän ajan, minkä jälkeen hän vatkaa rasvan sellaisella puisella vatkaimella voiksi.

Appivanhemmat eivät juo jääkaappikylmää vettä, mutta heillä on omat keinonsa veden viileänä pitämiseen.

Savikipossa on vettä ja savikipon alla olevassa kulhossa hiekkaa, joka kuulemma pitää veden viileänä.

Yllätän joskus itseni edelleen ihmettelemästä sitä, miten monet jutut tehdään Intiassa lattialla istuen. Kun esimerkiksi tullaan maalaistorilta, kaikki vihannekset levitellään kasseista lattialle, josta ne sitten erotellaan omiksi kasoikseen. Myös maapähkinöiden kuoriminen tehdään lattialla istuen.

Pähkinä kopautetaan lattiaa vasten, jotta kuori halkeaa ja pähkinät saa ulos.

Maapähkinät kuorimisoperaation jälkeen.

Pähkinät pitää vielä paahtaa pannulla, ja sitten ne ovat valmiita käytettäviksi. (Ihan noin mustia pähkinöiden ei kuuluisi olla, mutta tällaista sattuu joskus - anopillekin!)

Kun istuimme anopin kanssa pähkinöitä kuorimassa, paikalle pelmahtivat myös erään talossa käyvän kotiapulaisen lapset. Lapset eivät kuulemma oikein viihdy siinä huushollissa, jota äiti siivoaa, vaan he tulevat mieluummin anoppilaan istumaan.

Lapset myös tykkäävät istua tuoleilla, mikä ei ole työväelle normaalisti sallittua. Anoppi kuitenkin katsoo asiaa läpi sormien, kun "hehän ovat vasta lapsia; he eivät vielä ymmärrä". Minua nauratti, kun lapset istuivat tuoleilla kuin joku kuningaspari konsanaan.

Ennen Suomeen lähtöä pitää aina käydä myös vihannestorilla ostamassa mukaan tärkeimpiä juttuja, kuten currylehtiä ja vihreitä chilejä.

Parkkipaikan lähellä ihmettelin vuohta, jolle tuntui maistuvan kaikki pahvista ja muovista alkaen.

Näppärä kypäräständi.

Rumpukeppejä (drumsticks) pitää myös aina ostaa Suomeen.

Niitä currylehtiä.

Maalaistorin hinnasto. Okra esimerkiksi maksaa 21 rupiaa (28 senttiä) kilo; kaali 10 rupiaa (13 senttiä) kilo ja valkosipuli 25 rupiaa (33 senttiä) kilo.

Halusin täydentää myös teräsastiavalikoimaani, joten kävimme anopin kanssa hänen vakikaupassaan, jossa olemme käyneet monesti ennenkin. Kauppa oli laajentunut, ja liikkeen koko oli yli tuplaantunut: kaupan takaosaan oli tehty yksi iso myymälähuone lisää.

Ihmettelin, miksi laukkumme painoivat takaisin tullessa 22 kiloa enemmän kuin Intiaan mennessä, mutta kun levitin pöydälle kaikki mukaan tarttuneet ruokatavarat, en enää ihmetellyt asiaa.

Mukavaa sunnuntaita! Muistakaahan syödä hyvin!

Olen niin zen

Tätä juttua kirjoittelenkin taas täällä koti-Suomessa, jonne näyttää tulleen kevät. Hienoa! Polttelee jo päästä kuvaamaan kevään lintuja ja muita luonnon ihmeitä, mutta vielä olisi muutama Intia-juttukin kirjoitettavana. Niiden kanssa näyttää tosin käyvän taas samalla tavalla kuin ennenkin, että Intia tuntuu täällä Suomessa niin kaukaiselta asialta, että siitä kirjoittaminenkaan ei tahdo luonnistua. Tarkoituksena olisi kirjoitella vielä ainakin ruoasta, ehkä vaatteistakin, ja pari muutakin kirjoitusideaa olisi, mutta saa nyt nähdä, miten asian kanssa käy.

Viimeksihän jäimme siihen, että ukkeli oli patistamassa minua ja anoppia pedikyyriin. Anoppi ei lopulta jalkahoitoon lähtenyt, joten ukkeli sanoi varaavansa minulle ja itselleen kylpylästä ajan hierontaan ja jalkahoitoon. Vastustelin aluksi ja melkein sain ukkelin perumaan ajan, mutta sitten ajattelin, että jos kerran ukkeli hyvää hyvyyttään järjestää jotakin tämmöistä, niin enkö voisi unohtaa kitinäni ja yrittää ehkä jopa nauttia.

Kylpyläkäynti ei alkanut hyvin, sillä olin ollut ostoksilla, ja myyjät olivat saaneet minut taas raivoihini. Jos jotakin asiaa Intiassa inhoan, niin se on ostosten teko, varsinkin silloin, jos minulla ei ole aavistustakaan, mitä ostaisin (= tuliaiset). Minun täytyy saada katsella ja miettiä rauhassa, enkä voi sietää sitä, että joku tulee vierelleni seisomaan ja esittelemään minulle sitä tai tätä, koska silloin viimeisinkin keskittymiskykyni herpaantuu. Jos yksi myyjä sattuukin uskomaan, että haluan katsella ihan rauhassa, viereen ilmestyy pian toinen onneaan koettamaan, ja sama rumba alkaa taas alusta. Tunnelma tiivistyy entisestään sillä, että yrittää shoppailla nälkäisenä. Nälkäisenähän tunnelma on tunnetusti muutenkin katossaan.

Voisin jatkaa marmatusta vastenmielisistä shoppailukokemuksista vaikka kuinka pitkään, mutta en nyt jaksa. Hermot kuitenkin tuolla reissulla menivät (ei varmasti jäänyt myyjällekään epäselväksi, sori vaan), mikä olikin oikein mukava lähtökohta rentouttavalle hieronnalle.

Kun olin saanut vähän ruokaa sisuksiini, oli aika siirtyä kylpylän puolelle.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Istuimme odottamassa vastaanotossa, että meidät ohjattaisiin eteenpäin, ja oikein nauratti, kun vastaanotto oli niin zen.

Buddhat istuivat hyllyllä, vesi solisi rauhoittavasti, ja minä mietin, että vielähän tästä ehtisi kadota vähin äänin. Jännitystä lievitti hieman se, että ukkeli oli pyytänyt meille parihieronnan ja samanaikaisen jalkahoidon, joten ukkeli olisi koko ajan vieressäni henkisenä tukena.

Pian kaksi hieman kiinalaisen näköistä naista toi meille juomista ja pyysi meitä seuraamaan itseään. Ukkeli kertoi myöhemmin, että naiset olivat Koillis-Intiasta, jossa ihmiset muistuttavat piirteiltään hieman kiinalaisia. Koillis-Intiassa on kuulemma huono työllisyystilanne, minkä takia monet lähtevät etsimään töitä etelämpää.

Meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä (hierontapöytää siis), ja meitä opastettiin vaihtamaan yllemme sängyn päällä korissa olevat vermeet.

Korista löytyi aamutakki ja kertakäyttöalushousut, jotka herättivät hilpeyttä, sillä ne näyttivät ukkelin päällä ihan inkohousuilta. Ei tullut mieleen katsoa itseäni peilistä, mutta luultavasti olisin saanut itsestäni oikein ikimuistoisen selfien.
 
Ukkeli oli ottanut meille "deep tissue" - hieronnan, jossa hierotaan lihaksia syvemmältä kuin tavallisessa hieronnassa. Sain tietää tämän vasta hieronnan jälkeen, kun ei ollut tullut mieleeni kysellä ukkelilta, millaisen hieronnan hän oli ottanut, eikä ukkelillekaan ollut juolahtanut mieleen kertoa sitä minulle. Siinä hierottavana ollessani ajattelin kyllä useammankin kerran, että melkoista touhua tämä hieronta.

En ensi alkuun osannut rentoutua ollenkaan, kun päässäni pyöri kaikenlaisia tärkeitä ajatuksia, kuten "mitä jos jalkahoidossa on tarjolla vain punaista kynsilakkaa"; "eipä tullut otettua edes kampaa mukaan"; "miksi tuon hierontaöljypurkin pitää olla noin hankalassa paikassa pöydän alla" ja "mitä jos minua alkaa nyt pierettää". Vatsanikin alkoi elämöidä jotenkin ihan omituisesti - olimmehan käyneet juuri ennen hierontaa syömässä. Luojan kiitos emme sentään olleet käyneet KFC:ssä vetäisemässä hampurilaisaterioita, mitä ukkeli oli ensimmäiseksi ehdottanut! Pikkuhiljaa onnistuin kuitenkin edes jollakin tavalla rentoutumaan, vaikka todellinen rentoutuminen jäi kyllä kaukaiseksi haaveeksi. Sekin vähän harmitti, kun lihakset eivät sattuneet olemaan (vatsalihaksia lukuun ottamatta) mitenkään kipeät. Olisi mielenkiintoista tietää, miltä samainen hieronta tuntuisi esimerkiksi PT:n salirääkkäyksen jälkeen.

Hieronnan paras osuus oli hieman yllättäen päähieronta: tuntui jotenkin hirmuisen hyvältä, kun joku hieroi päätä! Tosin viimeistään siinä vaiheessa, kun hieroja raastoi hiuksiani öljyisillä käsillään suuntaan jos toiseenkin, kamman unohtuminen alkoi toden teolla harmittaa. Onneksi olimme aiemmin muuttaneet suunnitelmiamme ja päättäneet olemaan menemättä suoraan hieronnasta appiukon serkun luokse kyläilemään.

Hieronta kesti tunnin, minkä jälkeen oli aika käydä suihkussa. Etukäteen ajateltuna tunti oli kuulostanut aivan hirvittävän pitkältä ajalta, mutta se kuluikin yllättävän nopeasti. Suihkun jälkeen oli vuorossa sitten jalkahoito.

Pedikyyri odottaa jossakin tuolla kulman takana.

Jalkahoito tehtiin tilassa, jossa oli kuusi mukavaa taaksepäin kallistuvaa nojatuolia, ja tuolien vieressä sijaitseville pöydille oli aseteltu pyyhkeet kauniisti viuhkan muotoon. Seinällä oli televisio, jossa pyöri noin kaksikymmentä vuotta vanhoja intialaisia musiikkivideoita.

Ukkeli istutettiin yhteen tuoliin ja minut hänen viereensä, minkä jälkeen toinen samoista hierojanaisista alkoi hoitaa ukkelin jalkoja ja toinen minun.

Jalkahoitajan tarvikkeet - ja siisti jalat.

Olin huojentunut, kun näin paikan kynsilakkavalikoiman: tarjolla oli paljon muutakin kuin punaista lakkaa (voin laittaa kynsiini mitä tahansa muuta väriä mutta en punaista).

En ollut jalkahoitoon täysin tyytyväinen, mutta tulivathan ne jalat kuitenkin hoidettua. Mieleistäni kynsilakkaakin sain.

Hoitojen päätteeksi meille tuotiin kupilliset kuumaa inkiväärijuomaa sekä vettä.

Ukkeli oli hyvä olla mukana siinäkin mielessä, että hänellä on nämä tippausasiat paremmin hallussa kuin minulla. Nytkin ukkeli tajusi jättää naisille reilut tipit. Tosin minusta tuntuu, että ukkeli on välillä vähän turhankin avokätinen tippaaja, mutta parempi kai niin päin? Minua välillä oikein tuskastuttaa, kun en tiedä, mikä olisi kulloinkin sopiva summa tippiä. Ravintolat, taksit, pysäköintipalvelut ja muut vastaavat tutummat tilanteet vielä menettelevät, mutta nämä epätavallisemmat tilanteet aiheuttavat päänvaivaa. Milloinkohan opin - ja opinko koskaan?

Intia tarjoaa loistavia mahdollisuuksia itsetutkiskeluun, koska Intiassa eteen tulee sellaisia tilanteita, joihin ei Suomessa voisi koskaan törmätä. Yksi itsetutkiskelun paikka avautui minulle taas viimeisenä päivänämme Intiassa. Olin anoppilassa makuuhuoneessamme, kun kotiapulainen tuli sinne lakaisemaan lattiaa. Ensimmäiseksi kotiapulainen kysyi, lähtisimmekö seuraavana päivänä, ja sitten hän kysyi, moneltako tarkkaan ottaen lähtisimme. Kun nainen kuuli, että lähtisimme aamulla neljältä (siis paljon ennen kuin hän tulisi töihin), hän sanoi, että minun pitäisi antaa hänelle tänään sata rupiaa, koska en olisi enää seuraavana päivänä paikalla. Olin aikonutkin antaa naiselle rahaa, koska Intiassa on tämmöinen käytäntö, että työntekijöille jätetään vähän ylimääräistä. Nyt minua kuitenkin rupesi ärsyttämään naisen suorasukainen pyyntö, joka kuulosti minun korvaani ihan vaatimukselta, ja tekeydyin ymmärtämättömäksi. En muka ymmärtänyt, mitä nainen sanoi, vaikka oikeasti ostin vain sillä tavalla itselleni aikaa miettiä, miten asian kanssa toimisin. Tällä lailla käyttäytyy viisas ihminen. Huoh.

Annoin kuitenkin lopulta kotiapulaiselle rahaa (enemmän kuin mitä nainen oli pyytänyt), mutta jäin miettimään omaa reaktiotani. Miksi ärsyynnyin niin kovasti naisen suorasukaisesta pyynnöstä? Ärsyttikö minua se, että nainen ajatteli, etten tajuaisi antaa hänelle rahaa, ellei hän sitä itse pyytäisi, vai ärsyttikö minua naisen käytös ja tapa ilmaista asia mielestäni vähän röyhkeästi? Pitikö kotiapulaisen olla minun mielestäni nöyrä ja ottaa vastaan se, mitä hänelle annettaisiin, eikä olla avoimesti vaatimassa mitään? Vai ärsyttikö minua vain se, että minulta itseltäni vietiin ikään kuin valinnan mahdollisuus, kun toinen noin selkeästi "saneli säännöt"? En päässyt pohdinnoissani oikein mihinkään selkeään lopputulokseen, mutta luulen, että kyse saattoi olla lähinnä tuosta viimeisestä syystä - olenhan muutenkin sellainen vapausfriikki. Ymmärsin toki senkin, että sata rupiaa voi olla iso raha ja että sadasta rupiasta voi olla joskus paljon kiinni; aivan kuten tajusin senkin, että suuremmalla todennäköisyydellä saa, jos itse pyytää. Intia opettaa, aina vaan. Tässä oli oppituntini numero 285 643.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, mitä autonkuljettaja teki, kun tarjosin hänelle rahaa hänen jättäessä meidät lentokentälle. Kun ojensin pojalle seteleitä, poika parkaisi, että ei, hän ei ota rahaa - ja pakeni autoon! Jos en olisi ehtinyt avata etuovea ja heittää rahoja etupenkille pojan viereen, poika olisi varmaankin kaasuttanut pois paikalta ilman rupian rupiaa.

Vuoden omituisimman näköinen kakku -palkinto menee tälle hieronnan ja jalkahoidon jälkeen nautitulle vadelma-valkosuklaakakulle.

Kahvilan seinällä oli aivan ihania intialaisaiheisia tauluja, ja olisin halunnut ostaa tauluista lähes jokaisen. Tauluilla oli kuitenkin hintaa aivan liian paljon (50 000 rupiaa, eli 650 euroa, ja sitä luokkaa), joten ne jäivät nyt ainakin tällä kertaa ostamatta.

Kävimme appiukon serkulla sitten seuraavana päivänä, kun olimme ensin selvittäneet tiemme Hyderabadin toiselle laidalle. Vierailun tarkoituksena oli käydä katsomassa serkun taloa, joka oli valmistunut vasta kaksi kuukautta sitten. Serkulla ei ole rahasta puutetta, ja talokin oli niin hieno, etten ole tainnut niin hienossa talossa vielä ennen käydäkään.

Koska olimme lähellä Osmania-yliopistoa, kävimme ajelemassa myös kampusalueella, joka oli aivan hillittömän suuri. Harmitti, kun oli jo pimeää, eivätkä rakennukset ja kampusalue näkyneet kunnolla. Mietinkin, että olisi kiva tulla kampusalueelle joskus uudestaan ihan ajan kanssa, valoisaan aikaan.

Yliopiston päärakennuksessa oli jokin tapahtuma meneillään.

Hyderabadin poikkeuksellinen lämpöaalto taisi muuten loppua samana päivänä, kun me läksimme Hyderabadista, ja tällä viikolla lämpötilat näyttävät jäävän jopa alle 40 asteen. Mutta ehkä toimme vähän sitä lämpöä tänne Suomeen, kun tämän viikon ilmat näyttävät sääennustusten mukaan ihan kivoilta? 

Aurinkoista viikon jatkoa!