Possut liikenteessä

Kirjoitusaika on ollut viime aikoina tosi vähissä, etenkin täällä Phoenixissa, jonne tulimme toissapäivänä. Muuten olisimme Phoenixiin tuskin eksyneet, mutta täällä asuu ukkelin serkku perheineen, joten olihan täällä käytävä, kun kerran melkein "naapurissa" olimme. Ukkelin siskontyttö tuli Los Angelesiin muistaakseni lauantaina ja ajoimme sitten yhdessä Los Angelesista tänne.

En mielelläni yövy tuntemattomissa paikoissa, ja vähän arkailin tänne serkun huusholliin tuloakin. Olen tavannut kyseisen serkun vain kerran, viime vuoden kesäkuussa Hyderabadissa, ja serkun miestä ja heidän kolmetoistavuotiasta poikaansa en ole koskaan tavannut. Kaikki on kuitenkin mennyt ainakin toistaiseksi tosi hyvin, ja meillä on ollut tosi kivaa. Minusta on taas tuntunut, että sovin ukkelin perheeseen erinomaisen hyvin, kun ihmiset ovat jotenkin niin samanhenkisiä kuin minä. Kovin harvoin tunnen kuuluvani mihinkään - ennemmin tunnen olevani aina jotenkin ulkopuolinen - joten olen asiasta enemmän kuin iloinen.

Duke-koira lempipaikallaan.

Se huono puoli täällä kuitenkin on, että täällä joutuu koko ajan syömään. Serkku perheineen on ilmeisesti päättänyt esitellä meille kaikki lempiravintolansa, ja eilen esimerkiksi söimme aamiaisen Einstein Bros -nimisessä bagelipaikassa, lounaan Pei Wei -nimisessä kiinalaisessa ravintolassa ja uudenvuoden illallisen Persian Room-nimisessä persialaisessa ravintolassa. Vaatteet eivät enää meinaa mahtua päälle, ja sekös ketuttaa. Ruoka on kuitenkin ollut hyvää, joten siinä mielessä en valita.

Eilen Persian Roomissa meillä oli hyvin erikoinen tarjoilija. Hän olisi tarjonnut kolmetoistavuotiaalle serkun pojallekin alkoholia, kun oli niin erityinen ilta. Kun pyysimme tarjoilijaa ottamaan meistä syömisen jälkeen valokuvan, tarjoilija sanoi korjaavansa lautaset ensin pois, "ettette näytä ihan sioilta".:-D

Miten niin sikamainen näky.

Meidän piti lähteä tänään kahden päivän reissulle Grand Canyonille ja Sedonaan, mutta reissu siirtyi huomiselle ja typistyi yhden päivän mittaiseksi, kun Sedonassa on tullut kuulemma lunta, ja lunta oli tiedossa tänäänkin lisää. Pitää siis odotella parempia ajokelejä ja aurinkoisempia päiviä. Täällä Phoenixissakin on ollut aivan järkyttävän kylmä: eilen päivällä lämmintä oli vain muutama aste ja yöllä lämpötila taisi mennä miinukselle. Kävimme eilen serkun ja siskontytön kanssa kaktuspuistossa, ja kun vielä sataa tihutti, meinasimme jäätyä pystyyn. Kaiken kukkuraksi emme löytäneet tietä ulos puistosta ja päädyimme kiertämään ympyrää.

Meinasin kirjoitella Los Angelesin kokemuksistani, mutta täytyy varmaankin jakaa Los Angeles kahteen postaukseen, kun muuten tästä yhdestä tulee liian pitkä. Tämmöisellä lomalla huomaa muutenkin, miten rajallista aika on: olisi ihan hirveästi paikkoja, joita haluaisi nähdä ja juttuja, joita haluaisi tehdä, mutta kun aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Kaiken lisäksi päivä on täälläkin nyt talvella huomattavasti lyhyempi kuin kesällä, ja sekin aiheuttaa luonnolliset rajat paikkojen katselulle, että pimeä tulee jo siinä puoli kuuden maissa. (Kesällä valoisaa aikaa riittää kuulemma kahdeksaan, yhdeksään.)

Olen tällä matkalla tajunnut monesti senkin, miten eri paikoista tulee luoneeksi päässään etukäteen kaikenlaisia mielikuvia ja kuviteltua paikat ihan toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Olin ajatellut esimerkiksi Hollywoodin olevan aivan epätodellinen paikka, jossa kaikki on päällystetty suurin piirtein kullalla ja jossa julkkikset suhaavat edestakaisin pitkillä limusiineillaan. Todellisuudessa Hollywood oli kuitenkin aika tavallinen, paikoin jopa vähän nukkavieru paikka.

Ainoastaan Rodeo Drive, jota sanotaan maailman kalleimmaksi ostoskaduksi ja joka on täynnä hienoja merkkiliikkeitä, vastasi jollakin tavalla mielikuvaani Hollywoodista. Niin hieno Rodeo Drivekaan ei kuitenkaan ollut, ettei tämmöinen pulliainen olisi saattanut mennä Rodeo Driven varrella olevan kahvilan terassipöytään istumaan ja juomaan kahvia. Suuri osa Rodeo Drivella pyörivistä ihmisistä näyttikin olevan turisteja, jotka olivat tulleet paikalle uteliaisuuksissaan, korkeintaan ikkunaostoksille. 

Rodeo Drive.

 
Los Angelesin keskustaan emme hirveästi ehtineet tutustua, mutta sen perusteella mitä Los Angelesin keskustaa näimme, tuli sellainen tunne, ettemme hirveästi mitään menettänytkään. Ihmettelimme, että tässäkö tämän suurkaupungin keskusta nyt oikeasti on. Pilvenpiirtäjien lisäksi keskustassa ei ollut oikein mitään sellaista, mitä keskustassa kuvittelisi olevan – paljon kauppoja ja ravintoloita, ja ennen kaikkea paljon ihmisiä. Keskusta tuntui jotenkin hirveän autiolta ollakseen suurkaupungin keskusta, ja mietimme mahtoiko syynä olla käyntimme ajankohta (alkuiltapäivä), vai johtuiko autius meneillään olevasta lomakaudesta (kaikki ihmiset olivat jossakin muualla).

Los Angeles on kuulemma myös kovin vaarallinen kaupunki, eikä keskustassa kannata juuri liikkua – ainakaan yksinään – enää illalla. Olin siis ihan tyytyväinen, että olimme varanneet hotellin jostain muualta kuin Los Angelesin keskustasta, josta olimme ensin ajatelleet hotellin varata.

Olimme ihmetelleet ylhäällä kukkuloilla myös kaupungin yllä riippuvaa sumumaista verhoa, mutta ukkelin siskontyttö valaisi meitä, että Los Angeles on yksi USA:n saastuneimmista kaupungeista, ja siitä syystä kaupunki peittyy tuommoiseen "sumuun".

Hollywood Boulevard ja Walk of Fame olivat tietysti pakollisia käyntikohteita, kun kerran Hollywoodissa olimme. Sielläpä niitä ihmisiä ja säpinää sitten olikin.

Parkkihallilla oli komea osoite.

Walk of Fame tarkoittaa katukivetykseen upotettuja tähtiä, jotka ovat kunnianosoitus viihdeteollisuudessa menestyneille henkilöille, näyttelijöille, muusikoille, tuottajille, ohjaajille, jopa kuvitteellisille hahmoille. Tähtiä on yhteensä yli 2500, ja niitä on sijoiteltu Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin ympäristöön. Kaikkein eniten väkeä pyöri Michael Jacksonin tähden luona – oli vaikea saada tähdestä kuvaa, kun tähden edessä oli koko ajan joku kontillaan. 

Kahvi Hollywood Boulevardilla.

Nyt lopetan tämän postauksen tähän, kun olemme lähdössä tutkimaan Phoenixin keskustaa ja ehkä johonkin ostoskeskukseen. Serkun poika kun haluaisi ostaa Niken lenkkarit, kun ei hänellä olekaan niitä vasta kuin kolmetoista paria. 

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Ensimmäinen palkinto: puutunut takapuoli

Lupasin seuraavaksi kertoilla San Franciscon nähtävyyksistä, mutta taidan jättää ne kuitenkin vähän tuonnemmaksi ja kertoa ensin matkastamme San Franciscosta Los Angelesiin, jotta pysyn edes jotenkin ajan tasalla matkan etenemisen kanssa.

Nyt olemme siis Los Angelesissa, tai tarkemmin sanottuna Hollywoodissa, jonne saavuimme lauantai-iltana. Meillä oli ollut tarkoitus lähteä San Franciscosta matkaan lauantaiaamuna viimeistään seitsemältä, mutta perjantai-iltana ajattelimme, että ehkä kahdeksaltakin riittäisi. Meillä meni nimittäin perjantaina niissä ukkelin järjestämissä kyläilypaikoissa aika pitkään (ja matkaakin sinne oli melkein 50 mailia suuntaansa), ja olimme takaisin hotellilla vasta yhdentoista jälkeen illalla. Kun illalla piti vielä pakatakin, ajattelimme, että ehkä voisimme nukkua aamulla vähän pidempään. Väliäkö sillä, jos lähtisimme matkaan tuntia myöhemmin.

Suunnitelmissamme oli ajaa Los Angelesiin maisematietä numero 1, jota oli kovasti mainostettu maisemallisesti upeana mutta ajallisesti aika hitaana reittinä. Los Angelesiin pääsee muitakin reittejä pitkin, joista nopein reitti on moottoritie numero 5. Motaria pitkin Los Angelesiin on noin 400 mailia, ja matkaan menee ilman pysähdyksiä 6-6,5 tuntia. Valitsemaamme maisemalliseen rannikkoreittiin suositeltiin käytettäväksi vähintään kaksi päivää, jotta maisemista ehtisi nauttimaan täysin siemauksin, mutta me meinasimme ajaa koko matkan yhdessä päivässä.

Tästä se alkaa!

Matkalle lähtö ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan - mikäpä meillä koskaan sujuisikaan suunnitelmien mukaan! - kun etsimme ensin San Franciscossa varmaan yli puoli tuntia automaattia ja sitten tuskailimme vielä bensa-asemallakin. Mikä ihme siinä on, että silloin, kun ei tarvitse automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin silloin niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä? Ja sitten kun tarvitsisi sitä automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin vastaan ei tule yhtä ainutta.

Bensa-asemallakin kului ainakin vartti, kun ei se sitten ollutkaan tullut selväksi, että mitä litkua ufoon laitetaan. Yritin soittaa autovuokraamoonkin kysyäkseni asiaa, mutta asiakaspalvelu oli suljettu. Lopulta yhdistimme ukkelin kanssa päättelykykymme ja päädyimme laittamaan autoon normaalia bensaa. Vähän kyllä jännitti käynnistää autoa, että mitenköhän tässä käy, mutta hyvinhän siinä kävi.

Kalifornia on tunnettu maataloustuotteistaan, ja matkan alkupäässä näkyikin paljon maatiloja sekä maatilojen tuotteita mainostavia kylttejä. Myynnissä näkyi olevan ainakin marjoja (muun muassa mansikoita), avokadoja, kiivejä ja appelsiineja. Tuntui niin kotoisalta nähdä tien varressa mansikkakauppiaita.

Yhden maatilan pihassa oli asiakkaiden houkutuksena tällainen hauska vanha auto. (Pahoittelen, että kuva on hieman epätarkka, mutta se on ajaessa otettu.)

Olen tähän mennessä saanut jo huomata, että liikennekuri on USA:ssa aika tiukka. Ylinopeutta ja pysäköintiä valvotaan todella tarkasti. En tiedä, sainko matkalla ylinopeussakon, kun tien vierelle oli pysähtynyt moottoripyöräpoliisi, joka mittasi tutkalla autojen nopeuksia. Minulla oli siinä kohdassa hieman liikaa nopeutta, mutta minusta poliisi nosti tutkansa ylös mittausasentoon vasta sen jälkeen, kun olin saanut nopeutta jo alennettua.

Montereyssa pysäköin luvattomalle paikalle muutamaksi minuutiksi ("mitä väliä; kyllä tähän nyt voi hetkeksi pysäköidä"), ja eiköhän paikalle ilmestynyt jostain pysäköintipirkko, joka osoitteli sormellaan pysäköintikieltomerkkiä ja mittarillaan rekisterikilpeämme. En tiedä, saimmeko lopulta sakon, kun en tiedä, annetaanko sakkolaput täällä käteen, kuten Suomessa, vai tulevatko ne jotenkin elektronisesti. Joka tapauksessa harmitti, ja ukkelikin kävi taas kuumana, kun olin ollut niin piittaamaton sääntöjä kohtaan. (Ukkeli on aina oikea lainkuuliaisuus, mutta minun mielestäni lakeja ja sääntöjä voi vähän soveltaa, jos siitä ei ole harmia kenellekään ja jos siitä ei jää kiinni.)

Montereyn satama-aluetta.

Monterey-nimistä kaupunkia oli kehuttu kovasti, ja olihan se ihan nätti pikkukaupunki. Huomasin vain, että mitä enemmän jostakin paikasta lukee kehuja, sitä korkeammiksi ennakko-odotukset muodostuvat, ja sitä varmemmin paikka tulee olemaan pettymys. Juuri tällä lailla kävi Montereyn kanssa. Olihan Monterey viehättävä, mutta ei minusta mitenkään ainutlaatuinen. Taisin jopa sanoa ukkelille, että tämähän on ihan kuin olisi Tammisaaressa tai Naantalissa - mikä ei ollut huono asia ollenkaan, koska tykkään molemmista paikoista kovasti.

Montereyn jälkeen koukkasimme ykköstieltä hieman sivuun ja jatkoimme kuuluisalle 17-Mile Drivelle. 17-Mile Drive on maisemallinen tie, joka kulkee läpi yksityisalueiden ja jolle täytyy maksaa pääsymaksu, 10 dollaria per auto. Tielle pääsee kuuden eri portin kautta, joten lenkin voi aloittaa itselleen sopivaksi katsomastaan kohdasta. Portilla saa mukaansa kartan, johon reitti on merkitty ja johon on merkitty myös kaikki matkan varrella olevat tärkeimmät nähtävyydet. Reitiltä ei voi tosin eksyä muutenkaan, sillä reitti on erittäin selvästi viitoitettu.

Reitti kulki aluksi korkealla mäntymetsien suojassa mutta laskeutui sitten lähemmäs merta.

Pebble Beach.

Matkan varrella näkyi uskomattoman monta golfkenttää (tuntui että koko niemeke oli täynnä golfkenttiä) ja hienoja ja hieman erikoisiakin taloja.

Emme olleet 17-Mile Drivella yksinämme, sillä nyt on amerikkalaisten lomakausi, ja ihan joka paikka on täynnä lomailevia amerikkalaisia. Tälläkin tiellä oli liikennettä välillä ihan ruuhkaksi asti, ja kun joutui ajamaan letkassa, oli pakko madella yhtä hitaasti kuin muutkin. Aikaa 17-Mile Drivella siis kului, enemmän kuin olimme ennakoineetkaan. Tässä vaiheessa viimeistään tuli mieleen, että olisi ehkä sittenkin kannattanut lähteä matkaan hieman aikaisemmin.

Ukkelin toinen kaveri perheineen oli kehunut 17-Mile Drivea kovasti, ja olihan se kaunis, mutta en tiedä, oliko se kuitenkaan kaiken käytetyn ajan arvoinen. (Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että en ole tyytyväinen mihinkään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan luultavasti kyse on vain niistä liian korkeista ennakko-odotuksista. Pitäisi olla muodostamatta mitään ennakko-odotuksia ja lähteä matkaan neutraalin mielin.)

17-Mile Drivelta koukkasimme Carmel-by-the-Sea -nimiseen pikkukaupunkiin, jonka rannan sanotaan olevan yksi USA:n kauneimmista ja puhtaimmista. Kaunis ranta olikin -vesi oli kirkkaan sinistä ja hiekka niin valkoista, että harvoin niin valkoista hiekkaa näkee.

Kuvani eivät siinä auringonpaisteessa oikein onnistuneet, joten nämä kuvat siis tee Carmelille oikeutta. Koska Carmelkin oli tupaten täynnä ihmisiä ja varsinkin autoja, teki mieli päästä jatkamaan äkkiä matkaa.

Carmelin jälken maisemat alkoivat muuttua jyhkeämmiksi ja karummiksi. 

Big Sur -nimistä rannikkoaluetta leimaa karuus, ja karuus viehätti silmääni kovasti. Big Sur alkaa Bixby Bridgestä, joka on yksi maailman korkeimmista yksikaarisista kaarisilloista.

Jotenkin vähän jänskätti ajaa tuota pitkin, kun tiesi, millainen pudotus alla oli.

Maanvyörymävaara.

Päivä kului nopeammin kuin olimme arvanneetkaan, mutta onneksi tiukkamutkaiset ja kapeat vuoristotiet ehtivät loppua juuri, kun päivä alkoi kääntyä illaksi.

Paras osuus matkasta oli kuitenkin vielä edessä - emmekä edes aavistaneet sitä. 

Näimme nimittäin San Simeonissa merinorsuja! Olin lukenut merinorsuista, mutta en tiennyt, että niitä saattoi nähdä aivan tien vierellä. Olin siis aivan täpinöissäni, sillä ranta oli aivan täynnä niitä.

Merinorsut olivat samalla aikaa ihan hirvittävän rumia ja valtavan suloisia.

Merinorsut viettävät 80 prosenttia elämästään meressä mutta nousevat vuoden lopussa maalle parittelemaan, synnyttämään ja hoitamaan lapsiaan.

Tässäkin yhteisössä oli jo nähty iloisia perhetapahtumia.

Merinorsut pitävät niin erikoista ääntä, että sitä ei voi oikein sanoin kuvailla. Otin siis videon, jotta saatte itse kuunnella ja katsella merinorsuja.

Pimeän tultua päätimme hakeutua isommalle tielle ja jatkaa matkaamme suorinta tietä kohti Los Angelesia, kun emme pimeässä kuitenkaan enää mitään näkisi. Navigaattori ystävällisesti avusti nopeimman reitin etsimisessä.

Reitti oli ihan kirjaimellisestikin suora – tiessä oli näkyvissä vain yksi mutka. 

Emme saapuneet Los Angelesiin yhtään liian aikaisin. Kello oli yli puoli kymmenen, joten matkaa oli tehty kaikkinensa yli 13 tuntia. Maileja oli kertynyt mittariin lähemmäs 500, eli melkein 800 kilometriä. Nukutti niin, että jouduin laittamaan ilmastoinnin oikein kovalle, että pysyin paremmin hereillä. 

Oli tosi absurdi tunne, kun Hollywood-kyltit ilmestyivät näkyviin. Hollywoodissa? Minäkö? Ei ole todellista.