Urbaani ja vähemmän urbaani kävelykierros

Kevään ensimmäinen patikkaretkeni suuntautui tänä vuonna Nuuksioon. Menin tällä kertaa kansallispuistoon kuitenkin ikään kuin sivuovesta, sillä suuntasin Nuuksion itäosaan, jossa ei ole merkittyjä reittejä lainkaan. Polkuja risteilee sielläkin tiuhaan tahtiin, ja olin bongannut Outdooractiven sivuilta yhdeksän kilometrin pituisen reittihahmotelman, joka kulkee usean järven ja lammen tuntumassa. 

Itäosan pysäköintialue sijaitsee Yli-Takkulan tilan pihapiirissä, jossa on tilaa ehkä kymmenelle autolle. 

Parkkipaikka ei siis ole kovin suuri, mutta toisaalta tällä suunnalla liikkuu huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin Nuuksion tunnetuimmilla reiteillä.

Kärrypolkua pitkin kohti ensimmäistä vesistöä, Saarijärveä. 

Minulla oli suunnistusapuna Outdooractiven sovelluksen kartta, ja pärjäsin sillä erinomaisesti. Varsinkin vesistöjen tuntumassa suunnistaminen olisi ollut helppoa ilman karttaakin, mutta kallioisilla osuuksilla polut tuppaavat katoamaan, ja kartasta oli pari kertaa ihan oikeasti apua. 

Saarijärven rantoja.

Reitti oli täynnä toinen toistaan upeampia maisemia, ja hienoja evästely- ja maisemien ihailupaikkoja olisi ollut pilvin pimein. 

Sarkkinen. 

Luulin Sarkkista lammeksi, mutta lukemani mukaan se onkin järvi. En tosin edes tiedä, mikä on lammen ja järven ero.

Sarkkisessa oli paljon sammakoita, jotka nauttivat kevätpäivästä kelluskellen vedenpinnassa. Pari arempaa yksilöä otti ritolat, enkä saanut niitä tallennettua kuviin, mutta yksi rohkeampi kaveri ilmestyi reippain vedoin paikalle ja jäi ihailtavakseni. 

Nyt muuten tajusin, miksi sammakkopotkua sanotaan sammakkopotkuksi. 🤣

Vettä kannaksen molemmin puolin. Vasemmalla Sarkkinen; oikealla Suolikas. 

Suolikas.

Jäin syömään eväitäni Pöksynhaaran telttailualueen kupeeseen. Telttailu täällä olisi hyvin askeettista, sillä alueella ei ole minkäänlaisia palveluja, ei huussia eikä tulipaikkaa. Niitä ei ole koko reitin varrella, mikä sekin varmasti verottaa kävijämäärää.

Eväshetki Pöksynhaarassa. Kun kerroin ukkelille myöhemmin evästauostani, ukkeli kysyi, eikö matkan varrella ollut ravintoloita. 🤣

Täälläkin kellui sammakko. Tuntui, että se kyttäsi mun eväitäni. 

Iso Majaslampi.

Kierroksen loppupäässä oli metsäisempi osuus, joka piti sisällään vielä yhden yllätyksen. Täällä on nimittäin on Espoon korkein kohta, 114 metriä korkea Mustavuori (joidenkin lähteiden mukaan nimeltään Mustankorvenkallio). Odotin luonnollisesti hienoja näkymiä Mustavuoren laelta, mutta katin kontit. Korkein kohta oli keskellä metsää, joten sieltä ei nähnyt yhtään minnekään. 

Korkeimman kohdan merkkinä oli kivikasa. Jos kasaa ei olisi ollut, olisin luullut olevani väärässä paikassa. 

 Tulipa siis huiputettua samalla Espoon korkein "vuorikin". 

Reittini kokonaisuudessaan.

Kierros oli kaiken kaikkiaan minulle hyvin mieluinen, sillä korkeuseroja oli aika paljon, eli sain kiipeillä ja lasketella alas mäkiä. Toki myös sooloilin hieman ja kuljin paikoitellen omia polkujani, joten nousua ja laskua tuli ehkä enemmän kuin muuten olisi tullut. Vesistöjä oli ihanan paljon ja muita ihmisiä ihanan vähän, joten täällä sai nauttia hieman autenttisemmasta Nuuksio-tunnelmasta kuin kansoitetuimmilla poluilla. Näin koko kierroksen aikana kymmenen ihmistä, ja niistäkin kuusi heti alkumetreillä. Kuuden eläkeläisen ryhmä tuli alas tiukkaa mäkeä kävelysauvoineen ja piti tullessaan hirveää mekkalaa. Mekkalan syy selvisi pian, kun sain kuulla eläkeläisten nähneen juuri kaksi rantakäärmettä.  

Seuraavaksi sitten hieman urbaanimpi kävely. Sain nimittäin vihdoin ja viimein käytyä tällä viikolla uudella Kruunuvuorensillalla. Silta on Suomen pisin, 1,2 kilometriä, ja sen kannatinpylväs eli pyloni on Suomen korkein. Durgam Cheruvun ylittävä siltakin on muuten samanlainen pylonisilta – sillä erotuksella, että Durgam Cheruvun sillassa on kaksi pylonia, kun taas Kruunuvuorensillassa on yksi. 

Tästä se lähtee. 

Lähdin liikkeelle sillan itäpuolelta, ja tarkoituksenani oli kävellä silta edestakaisin. 

Silta on ollut otsikoissa sillan kummassakin päässä olevien liikuntasaumojen takia, koska ne saattavat olla pyöräilijöille vaarallisia. Saumakohdassa on muutaman sentin syvennys, joka voi yllättää siitä tietämättömän pyöräilijän. Yksi onnettomuuskin on jo sauman takia tapahtunut. 

Onnettomuuden jälkeen liikuntasaumojen näkyvyyttä on parannettu varoitusvärein, tärinäradoin ja heijastimin. 

Itäpään liikuntasauma.

Meikäläinen on kyllä niin tunari, että jos en tietäisi saumoista mitään ja tulisin pyörällä kovaa vauhtia, en ehkä tajuaisi varoituksista huolimatta, että tässä kohtaa on nyt jotain erikoista ja että tässä pitää hiljentää. 🫣

Saumojen yli voi myös hypätä!

Sillan reunassa on jalankulkutie ja sen vieressä pyörätie kaistoineen. 

Sillan toisessa reunassa on raitiovaunukiskot. Ratikkaliikenteen on määrä alkaa ensi vuonna.

Kaiteita reunustavat erikoiset metallilätkät. 

Sillan keskelle oli tehty istuinpenkkejä, mikä oli minusta mainio idea. Penkeillä on varmasti mukava levähtää ja katsella maisemia. Tosin sillalla varmasti tuulee usein sen verran, että se ei välttämättä houkuttele istumaan. 

Pyloni oli niin korkea, että meinasin nyrjäyttää niskani. 

Ylitys alkaa olla lopuillaan.

Länsipäässä tuo varoituslätkä oli laitettu keskelle kulkuväylää, mikä oli minusta hyvä idea. Tuohon minäkin saattaisin jo kiinnittää huomiota. 

Kruununvuorenrantaan pääsee myös yhteysaluksella Meritullintorilta (linja 17). 

Kävelyni ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän, sillä halusin käydä myös tutkimassa, miltä Kruunuvuoren entisellä huvila-alueella näyttää nykyään – entinen huvila-alue kun on aivan sillan vieressä. Olin käynyt huvila-alueella viimeksi 13 vuotta sitten, ja silloin suuri osa huviloista oli vielä pystyssä, hyvin heikossa kunnossa tosin (olen kirjoitellut käynnistäni täällä). 

Nykyään Kruunuvuoressa ei ole jäljellä enää yhtään huvilaa, vaan alue on muutettu virkistyalueeksi.  

Ensimmäiseksi kapusin vanhalle öljysäiliölle, joka on ihan sillan kupeessa.

Siltakin näkyi täältä hienosti.

Matkalla Kruunuvuoren metsiin bongasin erikoisen talon. Tämä on sitä nykyrakentamista... 🙄 

Kruunuvuori oli muuttunut paljon sitten viime näkemän. Polkuja oli parannettu, metsiin oli tehty portaita ja tukikaiteita, ja alueen keskellä olevan lammen kummallekin puolelle oli rakennettu isot katselutasanteet.

Käyntihetkelläni lammella oli hyvin hiljaista, eikä siellä näkynyt edes lintuja, yhtä sorsaa lukuun ottamatta. 

Alueen pohjoisosassa polut oli metsäisempiä ja mäkisempiä, ja siellä täällä saattoi bongata entisten huviloiden portinpieliä ja kivijalkoja.  

Tässä sijaitsi ennen Puutarhurin huvila.

Vertailun vuoksi kuva Puutarhurin huvilasta vuodelta 2013: 

Mitkä maisemat! Tässä oli aiemmin Villa Kissingen huvimaja, joka muistutti siluetiltaan itämaista pagodia. 

Villa Kissinge vuonna 2013.

Kruunuvuoren virkistysalue oli miellyttävä ja yllättävänkin metsäinen paikka keskellä urbaania kaupunkiympäristöä. Ihanaa, että tänne ei ole rakennettu mitään, vaan alue on jätetty lähes luonnontilaan. 

Viimeinen silmäys siltaan.

Äidin kanssa oli tullut aiemmin viikolla puhetta Roihuvuoren kirsikkapuistosta, ja muistin, että eikös se ole jossain tässä lähellä. Kartasta selvisikin, että kirsikkapuistoon oli vain kymmenen minuutin ajomatka. En ollut koskaan aiemmin käynyt kirsikkapuistossa, ja nyt oli suorastaan pakko mennä käymään siellä, kun olin jo niin lähelläkin.  

Kruunuvuoressa tuntui olevan paljon raskasta liikennettä, ja yhdessäkin vaiheessa olin raskaiden ajoneuvojen saartama. Vieressä mennä posotti betoniauto, ja takapuskurissani roikkui jokin kuorma-auto. Menisivät ohi, jos on kerran niin jumalaton kiire!

Siinä Bermudan kolmiossa ajellessamme autoni alta alkoi yhtäkkiä kuulua omituista ääntä. Luulin ensin, että ääni tuli jommastakummasta raskaasta ajoneuvosta, mutta kun kuorma-autot kääntyivät omille teilleen ja ääni kuului edelleen, oli pakko myöntää, että ääni tuli minun autostani. Voihan paska. 🫣 Se oli tietysti pakoputki! 

Mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Kirsikkapuisto oli lähellä, mutta sattumoisin myös tuttu autohuoltoliike oli sekin ihan lähellä. Ajaisinko suorinta tietä autohuoltoon vai kävisinkö kuitenkin ensin kirsikkapuistossa? 

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jos auto ei lähtisi enää käyntiin, korjaamo olisi niin lähellä (850 metrin päässä), että voisin vaikka kävellä korjaamolle ilmoittamaan, että käykääpäs hinaamassa meidän valioyksilö kirsikkapuistosta pois. Harvoin käy näin hyvä tuuri, että auto hajoaa melkein korjaamon vieressä! 

Kirsikkapuut näyttivät olevan jo ihan täydessä kukassa, ja ihmisiäkin oli paikalla kohtalaisesti. Googletin kännykästä, että hanami-juhlaa vietetään helatorstaina 14.5. 

Ensimmäinen tunne oli hämmennys. Tässäkö se paljon hehkutettu kirsikkapuisto nyt tosiaan oli? 

Olin kuvitellut, että kirsikkapuisto olisi paljon isompi ja että puut olisivat levittäytyneet huomattavasti laajemmalle alueelle, mutta puut näyttivätkin olevan yhdessä ryppäässä vesitornin juurella. 

Yritin keskittyä kirsikkapuiden ihailuun, mutten oikein pystynyt, kun auto pyöri mielessäni, vaikka yritin kuinka työntää asian mielestäni. Näpsin siis puistossa vain hätäisiä kuvia, jotta pääsisin jatkamaan matkaani.

Puisto on varmasti hieno paikka piknikille, ja jos ei ole tullut omia eväitä mukaan, niin ei hätää: puistossa on runsain mitoin ruokarekkoja ja ruokakärryjä, joista voi ostaa syötävää. Minulle riitti tämä yksi käyntikerta, ja voin nyt sanoa kirsikkapuiston nähdyksi.

Autoni käynnistyi nätisti, ja lähdin ajelemaan hieman hermostuneena. Yllättäen auton alta ei kuulunutkaan enää yhtään mitään. Mitä ihmettä?

Silloin tajusin, mitä todennäköisesti oli tapahtunut. Vieressäni ajanut betoniauto oli luultavasti singonnut tieltä kiven renkaan väliin, ja kivi oli pudonnut nyt pois. Näin oli käynyt kerran aiemminkin, kolme vuotta sitten, kun olimme juuri käyneet hakemassa uuden auton autoliikkeestä ja tehneet autopujan. Auton alta alkoi kuulua hirveää ääntä, ja palasimme suorinta tietä takaisin autoliikkeeseen valittamaan, että ihan paskan auton myitte, kun se hajosi heti. Autoliikkeen ukot päättelivät äänestä ja sen tulosuunnasta, että renkaan välissä saattoi olla kivi, ja kun kivi putosi maahan, äänikin loppui saman tien. Kivi on ollut minulla siitä lähtien onnenamulettina autossa. 🤭 (Juttua kiviepisodista ja muista kommelluksista auton kanssa voit lukea täältä.)

Saatoin siis jättää korjaamokäynnin välistä ja huristella hiljaisella autolla takaisin Espooseen. Juhuu!