Tuli ja leimaus

Edellisen postauksen kommenttilaatikossa kyseltiin, teemmekö anopin kanssa yhdessä ruokaa, ja kyllähän me teemme. Olen kirjoitellut aiheesta aiemminkin, mutta ehkä yksi kerta lisää ei ole pahitteeksi. 🙈

Kertoilin syksyllä Suomessa, että minusta on tullut aamuvirkku. Tapasin herätä siellä neljän ja viiden välillä, ja usein olin jo puoli seitsemän aikaan salilla. Illalla taas uni korjasi usein jo ennen yhdeksää. Intiassa nukun kuitenkin jostain syystä paljon pidempään, ja herään täällä varsin myöhään – seitsemän ja kahdeksan välillä. Ukkeli sanoi, että taisin olla Suomessakin Intian ajassa, kun täällähän on kello talvella 3,5 tuntia Suomea edellä (kesäaikana 2,5 tuntia). 

Sitten herättyäni juon ensimmäiseksi kuuman veden, jonka anoppi on keittänyt minulle valmiiksi termokseen. 💜 Sen jälkeen keitän kahvin, jonka juon (usein ukkelin kanssa yhdessä) sanomalehteä lukiessani. Sitten onkin aika siirtyä keittiöön kyselemään anopilta, mikä on päivän agenda, eli mitä olisi tarkoitus tänään kokata. Anoppi on aloittanut hommat jo paljon aikaisemmin, ja jo vilkaisu keittötasolle usein paljastaa, mitä ruokia on tänään suunnitelmissa, kun anoppi on nostellut vihannekset pöydälle valmiiksi. Anopille suurin työ on vihannesten pilkkominen, joten hänelle on iso apu, jos joku pilkkoo vihannekset. Minulle pilkkominen taas on todella pieni (suorastaan olematon) vaiva. Kun appivanhemmat ovat kaksistaan, appiukko usein auttelee anoppia vihannesten pilkkomisessa. 

Tässä pilkon beerakaya-nimistä vihannesta, joka on suomeksi käsittääkseni luffa tai intiansienikurkku.

Minusta on ihana saada autella anoppia, kun kumminkin osallistun ruokien syömiseenkin, ja onhan kokkailu sellainen meitä yhdistävä juttukin. Juttelemme siinä samalla usein kaikenlaista, ja joskus kotiapulainen tai autonkuljettaja häärii keittiössä. Kotiapulainen ei tosin laita ruokaa, vaan hän vain siivoaa, pesee käsipyykkiä ja tiskaa tiskit. Kotiapulainen oli vaihtunut sitten viime näkemän, sillä autonkuljettajan äiti ei enää käy anoppilassa, kun hänen polvensa tuli niin kipeäksi. Ilmeisesti asiaan liittyi muutakin eli rahaan liittyviä erimielisyyksiä, mutta olisikin ihme, jos semmoisia ei olisi tullut.

Tässä on tulossa aamiseksi egg fried ricea eli paistettua munariisiä.

Egg fried rice on hyvä aamiainen silloin, jos edellispäivältä on jäänyt riisiä – ja sitä useimmiten on. Tähän väliin on pakko sanoa, että en oikein ymmärrä sitä ylenmääräistä pelottelua, joka keitettyyn riisiin Suomessa usein liitetään (kuten tässä artikkelissa). Voin kertoa, että riisi ei todellakaan siirry ainakaan täällä anoppilassa heti jäähdyttyään jääkaappiin, enkä silti tiedä ketään, joka olisi sairastunut edellispäiväisestä riisistä. Itse olen unohtanut kerran Intiassa keitetyn riisin koko yöksi tiskipöydälle ja silti syönyt sitä seuraavana päivänä, eikä minulle käynyt kuinkaan. En siltikään kannusta ketään kokeilemaan tätä kotona. 🙈

Valmis egg fried rice. Ihan älyttömän hyvää!

Yhtenä päivänä muistelimme anoppilan entistä kotiapulaista Lakshmia, joka oli anoppilassa kahtena ensimmäisenä vuonna anoppilassa käydessäni (2004 ja 2005) ja joka oli silloin vielä nuori tyttö. Lakshmi soittelee anopille edelleen, ja siitähän se muistelumme lähtikin. Appivanhemmat asuivat tuolloin vielä Nelloressa, ja Lakshmi tykkäsi nukkua keittiössä pöydän alla, vaikka muitakin huoneita olisi ollut. Syy oli se, että tyttö oli näin mahdollisimman lähellä jääkaappia, josta hän saattoi ryövätä itselleen yön aikana herkkuja. Kerrankin hän oli syönyt yön aikana kokonaisen kilon intialaisia makeisia. 😂 Siitä nousi muistaakseni pienimuotoinen meteli.

Tässä on tulossa kaaram dosaa eli kaaram-tahnalla täytettyä dosaa (tahna näkyy tuossa dosa-pannun vieressä).

Lähes kaikki ruoat alkavat poopun tekemisellä.

Poopu tarkoittaa sitä, että kokonaiset mausteet paistetaan öljyssä ennen muiden ainesten lisäämistä. Öljyyn lisätään punaista kuivattua chiliä, chana dal- ja urad dal -linssejä, sinapinsiemeniä ja jeeran siemeniä, ja niiden jälkeen lisätään sitten muut ainekset, kuten valkosipuli, sipuli ja currylehdet. Jos taas tehdään esimerkiksi kormaa, poopuun käytetään toisenlaisia mausteita, kuten kardemummaa, kanelitankoa, neilikkaa ja tähtianista. 

Anoppi tekee voin edelleen perinteisellä tavalla. Keitetyn maidon päältä kerätään paksua kermaa monen päivän ajan, minkä jälkeen kerma kirnutaan (en tiedä, onko kirnuaminen tässä oikea termi) tuollaisella tähden muotoisella puisella työvälineellä nimeltään kavvam. Lopulta heraneste ja voi erottuvat.

Valmista voita!

Anoppilassa syödään nykyään tosi harvoin muuta kuin kasvisruokaa, ja minäkin sopeudun täkäläiseen ruokavalioon silloin kun olen täällä, koska en jaksa stressata jostain proteiinista tai mistään muustakaan. Ei-kasvisruoka on useimmiten kalaa, koska appiukkokin syö sitä. 

Tässä levitetään marinadia kalalle.

Kuten huomaatte, ruoanvalmistus täällä anoppilassa on usein kirjaimellisesti käsityötä, ja sitäkin voisi joku kauhistella. Törmäsin taannoin Instagramissa "jonkun keksimään" keinoon mitata, kuinka paljon riisiin pitää lisätä keitinvettä, ja se Instagram-postaaja näytti, kuinka veden määrä mitataan sormella (riisin päällä pitää olla vettä sormen toiseen niveleen asti). Postaaja sai kauhistelevia kommentteja, kuinka ällöttävää on tunkea sormi tuolla lailla ruokaan. Samaa mittauskeinoa on käytetty Intiassa iät ja ajat, ja anoppi käyttää sitä edelleen. Minusta siinä ei ole (enää) mitään ihmeellistä, jos anopin sormi käy ruoassa, mutta ymmärrän kyllä, että asia voi herättää toisenlaisia tunteitakin.

Salitreenin jälkeen olen kuitenkin ottanut tavakseni laittaa itselleni kanaa, eikä kanan ostaminen voisi olla helpompaa. Ukkeli tilaa paketin Licious-nimisestä online-kaupasta, ja hetken päästä lähetti tuo paketin ovelle. Kana on todella hyvälaatuista, hygieenistä ja hyvää. Alkuviikosta tein kanasta salaatin, kun meillä kerran oli niitä vihanneksiakin niin paljon, mutta se oli virhe.

Saan Suomessakin raaoista kasviksista ilmavaivoja ja turvotusta, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Vatsa turposi palloksi, ja perästä kuului. 🙈 Seuraavalla salaatintekokerralla sitten höyryttelin kasviksia mikrossa (anopin ohjeiden mukaan) pari minuuttia, ja oloni oli sen salaatin huomattavasti parempi kuin edellisellä kerralla, mutta oireita tuli silti. Kaikkein parhaiten vatsalleni tuntuvatkin sopivan kypsennetyt kasvikset, joten siinä mielessä intialainen ruoka sopii minulle erinomaisesti.

Eräänlainen mortteli, jolla liiskataan esimerkiksi valkosipulinkynnet.

Ilta-aterialle teemme anopin kanssa phulka-leipiä, jotka paistetaan pannulla ilman öljyä. Riisiä on toki illallisellakin, kuten sitä on kaikilla muillakin päivän aterioilla jossakin muodossa. Riisiähän on idleissä ja dosissakin, mutta jauhettuna. Phulkien tekokin on yhteinen projekti: minä kaulin, ja anoppi paistaa. 

 

Eilen sattui hassu juttu. Anoppi puhui tyttärensä kanssa puhelimessa, kun olimme alkamassa paistaa phulkia. Yritimme sytyttää kaasuliettä yhteistuumin, koska anopin toinen käsi oli varattu puhelimelle. Anoppi käänsi liettä nupista auki, ja minä suuntasin sytyttimen kohti liettä. Liedestä kuului valtava humahdus, ja pannun alta leimahti valtava liekki, joka osui käteeni ja hihaani. Vetäisin käteni äkkiä pois, ja anoppikin lopetti puhelunsa lyhyeen. Siinä sitten ihmettelimme, että mitäs se nyt tuolla tavalla leimahti. Onneksi hihani ei sentään syttynyt palamaan eikä kädellenikään käynyt mitään hyvin lievää polttelua lukuun ottamatta. Kyllä kokkaileminen on jännittävää.

Ukkeli oli pari päivää Bangaloressa, ja hän palasi eilen illalla vasta vähän ennen puoltayötä. Minä olin yksinäni anoppilassa – appivanhempien kanssa tietenkin. Joskus ennen muinoin olisin saattanut tuntea oloni hieman orvoksi ilman ukkelia, mutta nyt sellainen ei tullut mieleenikään. Anoppilassa on jotenkin niin helppo olla, ja anoppi on minulle melkein kuin toinen äiti.

Kävin torstaina iltapäivänä metrolla vähän kaupungilla kaupoilla, ja vaikka reissu oli sinänsä ihan turha, niin olipahan se taas hyvä muistutus siitä, miten rasittavaa pidempien matkojen kävely liikenteen seassa voi olla. Porottava aurinko, liikenteen meteli, pakokaasut ja pöly, ylämäki ja jano ei ole välttämättä ihan paras yhdistelmä. 😆 Autokin olisi ollut käytettävissäni, mutta en viitsinyt ottaa sitä, jos appiukolle olisi tullut tarve lähteä johonkin.

Metrolla matkustaminen oli sen sijaan yhtä miellyttävä kokemus kuin ennenkin, eikä vähiten sen ainoastaan naisille tarkoitetun osaston takia. 

Naisten osaston erottaa muusta junasta vain tuo katossa roikkuva köysi, mutta rajojen noudattamisesta huolehditaan hyvin. Yhdelläkin asemalla vartija pisti päänsä sisään metron ovesta ja huusi köyden väärällä puolella seisoneita miehiä siirtymään omalle puolelleen. 

Kuten kuvasta näkyy, naisia matkustaa yleiselläkin puolella, mutta heillä on mukanaan yleensä aina joku mies, jonka kanssa he matkustavat yhdessä. Naisten osastolla matkustaa naisia joko yksin tai naisseurassa. 

Myös vanhuksille oli tullut metroon oma osasto.

Sunnuntaina juhlitaan Intian tasavallan päivää, ja GVK Mall oli koristeltu Intian lipun värein.

Vanha Ambassador! 😍 Näitä näki vielä 2000-luvun alussa liikenteessä todella paljon, mutta nyt ei enää lainkaan. Tätäkään yksilöä ei ole taidettu ajaa pitkään aikaan...

Metroraiteet kulkevat muun liikenteen yläpuolella.

Olen videoinut metromatkoja ennenkin, mutta en tätä asemanväliä. 😆 Tämä on viimeinen asemanväli, kun menen metrolla anoppilaan, ja oma asemani on tuo videon lopussa näkyvä Durgam Cheruvu. Laskeva aurinko ja likainen ikkuna vähän häiritsevät, mutta toivoakseni eivät liikaa.

Viikonloppuja!