Parrakkaan miehen arvoitus

Olen yrittänyt ottaa alkuvuoden synkistelyä takaisin ja osoittaa taas kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Se onkin onnistunut erinomaisen hyvin. Päätin myös herättää henkiin – monen vuoden tauon jälkeen – minun päiväni eli päivän, jonka rakennan täysin omien kiinnostuksen kohteideni ympärille.

Tämänkertainen minun päiväni käynnistyi Itä-Pasilasta, jossa kävin katsomassa katutaidetta. Olin lukenut monestakin lähteestä Pasilan katutaiteesta, ja muistelin, että Rva Kepponenkin oli kirjoittanut postauksen aiheesta. Kävin etsimässä Kepposen postauksen vasta, kun omani oli valmis, ja on hauska sattuma, että kummankin postauksen kaksi ensimmäistä kuvaa ovat samat.

Ihmettelen, miksi minä en ollut käynyt aiemmin katsomassa Itä-Pasilan katutaidetta, vaikka katutaide kiinnostaa minua kovasti. Parempi myöhään jne. Teoksia on käsitykseni mukaan lähemmäs sata, ja vaikka en nähnyt ihan jokaista, niin aika monta kuitenkin.

Pasilan katutaideteokset löytyvät kartalla täältä, jos jotakuta kiinnostaa käydä katsomassa. 

Tekijänä ChemiS (Tšekki).

Breeze Yoko (Etelä-Afrikka).

Eska Art (Puola).

Plan B (Suomi).

ChemiS (Tšekki).

Muistelin Itä-Pasilassa kierrellessäni, että kun muutin pääkaupunkiseudulle vuonna 1996 ja etsin asuntoa, Itä-Pasila oli yksi niistä alueista, joilla olisin halunnut asua. Nyt en voi kuin ihmetellä, miksi. Itä-Pasila näytti monin paikoin hyvin nuhjuiselta – talot olivat rapistuneet ja puistot kaipasivat hoitamista, eivätkä isot ja rumat virastotalot asuintalojen keskellä ainakaan parantaneet asuinviihtyvyyttä. 

Peruskorjaustakin alueella tehtiin, joten yritystä kohentaa alueen yleisilmettä on.

Peruskorjattuja Heka-asuntoja Kasöörinkadulla.

Sieltä 1900-luvun lopusta on kulunut toki jo aika monta vuotta, ja aika on nähtävästi tehnyt alueella tehtävänsä. Ehkäpä Itä-Pasila vaikutti viihtyisämmältä silloin, kun talot olivat vielä uudempia.

John Beijer (Ruotsi).

Uneg (Meksiko).

Viv Magia (Suomi).

Waek (Puola).

Pidžin (Liettua).

Poppamaija (Suomi).

Takana: Delicious Brains (Ruotsi); sivuilla: J.P. Köykkä.

Katutaiteen jälkeen oli aika suunnata seuraavaan kohteeseen, joka oli Vallilan siirtolapuutarha. En ollut ikinä käynyt yhdessäkään siirtolapuutarhassa, joten oli korkea aika päästä tutkimaan sellaista lähempää. Minua on aina kiinnostanut tietää, millaista siirtolapuutarhassa on ja mikä niissä ihmisiä viehättää. Olin aina luullut, että ulkopuoliset eivät saa mennä siirtolapuutarhoihin pällistelemään, mutta ainakin Vallilan puutarha on auki yleisöllekin. 

Ensireaktioni oli mykistys. Paikkahan oli kuin jostain satumaasta! Kasvillisuus oli aivan uskomattoman rehevää, kukat kukkivat upeina, vaikka oli elokuun loppu, ja omenapuut notkuivat omenasadosta. Mökit hehkuivat eri väreissä, ja kokonaisvaikutelma oli niin viehättävä, että unohdin olevani Helsingissä. 

Mieleeni tuli, että minäkin saattaisin viihtyä siirtolapuutarhassa, mutta heti seuraavassa lauseessa tyrmäsin ajatuksen. En ole paikallaan viihtyvää tyyppiä, vaan tykkään nähdä maailmaa ja uusia paikkoja, ja jos joutuisin olemaan jatkuvasti mökillä (onhan siirtolapuutarhailukin eräänlaista mökkeilyä) tylsistyisin varmasti yhdessä päivässä. Toiseksi inhoan puutarhahommia ja ylipäänsä kaikkea, mikä liittyy kasvien hoitamiseen ja hengissä pitämiseen, ja siirtolapuutarhassa puutarhanhoito näytti olevan hyvin keskeinen osa elämää. Kolmanneksi yhteisöllisyys ja naapurien läheisyys saattaisi alkaa ahdistaa, vaikka periaatteessa ajatus kiehtoikin. Eihän täällä voi varmaan pieraistakaan ilman että naapurit tietävät siitä. 

Ei ole kuitenkaan vaikea ymmärtää, miksi ihmiset viihtyvät täällä, sillä onhan paikka melkoinen paratiisi keskellä kaupunkia. Mökkeilystä pitävälle kaupunkilaiselle siirtolapuutarhamökki on varmasti oikea unelma, kun mökille pääsee kaiken lisäksi julkisilla kulkuvälineillä. Järveä tai mertahan täällä ei ole, mutta ehkä vesistön läheisyys ei ole kaikille niin tärkeää.

Ihastelin erityisesti mökkien portteja – ja postilaatikoita. 

Uskomattoman idyllinen paikka!

Vallilan siirtolapuutarha on muuten perustettu vuonna 1932, joten satavuotisbileet ovat kohta edessä!

Muutama mielenkiintoinen tapahtuma siirtolapuutarhan varhaishistoriasta (tiedot täältä): 

1936     Vallilassa pidettiin viljelynäyttely. Valittiin toimikunta hoitamaan kukkalähetyksiä sairaaloihin ja vanhainkoteihin.

1937    Kaupunki lahjoitti siirtolapuutarhan käyttöön kerhotalon, joka sai 17.7. nimekseen Toimela.

1939    Alueelle saatiin sähkö, ja kioskille hankittiin puhelin.

1940    Ankara talvi vaurioitti suurinta osaa alueen hedelmäpuista.

1941    Lasten leikkikentälle saatiin keinut, ja palstoille ilmestyi kanikoppeja. 

1942    10-vuotisjuhlat vietettiin perhepiirissä. Alueelle saatiin lupa kasvattaa porsaita. 

1945    Liittokokous pidettiin Helsingissä. Korjattiin edelleen pommitusten jälkiä.

1948    Kotieläinten pito alueella kiellettiin.

1955    Vallila sai omakseen kuulakikkakilpailun kiertopalkinnon.

1957    Yhdistys täytti 25 vuotta, saatiin marssilaulu ja oma lippu.

*****

Sitten minulla olikin jo nälkä, ja päätin suunnata läheiseen thairavintolaan nimeltä Krung Thep Thai Bistro, kun se näytti saaneen hyvät arvostelut. 

Paikan kiihkein lounasaika oli selvästikin jo ohi, vaikka lounasaikaa oli vielä jäljellä melkein kaksi tuntia, sillä pöydät olivat täynnä tyhjiä astioita. Ketään ei näyttänyt kiinnostavan siivota pöytiä likaisista astioista tai täyttää salaattipöydän tyhjinä ammottavia kulhoja. Jäin kuitenkin bistroon, kun en jaksanut nälissäni etsiä enää toistakaan paikkaa, ja tilasin Pad Med Mamuanghimmaphanin. Kuinkakohan monta kertaa tilauksen tekemistä pitäisi harjoitella, jotta osaisi lausua tuommoisen sanahirviön? En jaksanut edes yrittää, joten tilasin "yhden padmedmamuajotain". 😆 

Salaatit – siis se, mitä niistä oli jäljellä – olivat maukkaita, mutta pääruoka ei oikein miellyttänyt. Ruoka oli aivan liian rasvaista ja raskasta minun makuuni, ja jos en olisi tiennyt lihan olevan kanaa, olisin väittänyt sen olevan jotain porsaan kylkeä. Kiitos ja näkemiin. 

Lounaasta voimaantuneena olikin sitten hyvä siirtyä luonnon helmaan eli Lammassaareen, jossa ei sielläkään ollut tullut koskaan käytyä.

Lammassaari kuuluu Viikin - Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueeseen, ja se on varsin tunnettu ja suosittu lintubongauspaikka. Lahdella voi nähdä keväisin ja syksyisin tuhansia muuttolintuja. Saarella ei ole – nimestään huolimatta – lampaita, mikä vähän harmitti, sillä lampaat ovat minusta söpöjä palleroita. 

Vanhankaupunginkosken kävelysillan kupeessa olevalta parkkipaikalta alkaa Lammassaareen johtava esteetön lankkupolku, jonka pituus on 1,2 kilometriä suuntaansa. Sitä lähdin nyt ihmettelemään. 

Lankkupolkua oli mukava ja helppo kävellä, mutta heinät olivat molemmin puolin niin pitkät, että ympärillä olevia maisemia ei nähnyt yhtään. Onneksi matkalla oli kaksi korotettua katselutasannetta, joilta pääsi vähän kurkkimaan, mitä heinien takaa näkyi. 

Kalasataman tornitalothan ne siellä. 

Luulin, että paras lintubongausaika oli jo ohi, mutta ilmeisesti se ei ollutkaan, koska täällä näki edelleen ukkoja putket tanassa. 

Yksi nainenkin oli eksynyt joukkoon.

Kun heinikko loppui toiselta puolelta polkua ja Lammassaaren laitumet alkoivat näkyä, terästin katsettani. Tuollahan oli ihan selvästi lammas! Zoomaus kameralla paljasti kuitenkin, että eläin ei ollut lammas – tai sitten se edusti jotain hyvin eksoottista lammaslajiketta. 😆

"Lampaan" peräpää.

Heiniä vain tois puol polkku.

Lammassaaressa hakeuduin ensimmäiseksi lintutornille, josta avautuikin hienot näkymät lahdelle.

Lisää lampaita.

Tuo mökkeröinen osoittautui myöhemmin piilokojuksi.

Joku oli jättänyt puumerkkinsä lintutorniin.

Lintutornissa olevasta infolapusta luin, että "Vanhankaupunginlahden ruovikoituneilla rantaniityillä laiduntavat Jouko Helanderin omistama karjalauma ja lammaskatras". Mitä, mitä! Missä ne lampaat ovat?! Tahdon nähdä ne ihanat palleroiset. 

Lisää tietoa infolapusta: 

"Eläimet tuodaan Lopelta Vanhankaupunginlahdelle touko-kesäkuussa ja eläimet laiduntavat niin kauan kuin syötävää riittää, pitkälle syyskuuhun asti. Laiduntaminen estää ruovikon leviämistä ja pitää rantaniityn kasvillisuuden monipuolisena ja matalana. Matalaksi syödyllä rantaniityllä puolestaan viihtyvät monet suojelualueen kahlaaja- ja kosteikkolinnut."

Lintutornin vieressä oli esteetön katselulava, jonne pääsee vaikkapa pyörätuolilla. 

Esteettömyys oli kyllä huomioitu tosi kivasti täällä. 

Lintutornin jälkeen päätin mennä tutkimaan sitä piilokojua.

Piilokojullekin johti lankkupolku.

Piilokoju.

En ollut ikinä ennen nähnyt piilokojua tai edes tiennyt semmoisten olemassaolosta, mutta arvasin kyllä kojun tarkoituksen: sieltä voi tarkkailla ja kuvata lintuja huomiota herättämättä ja lintuja häiritsemättä. Harmaahaikarat itse asiassa pesivät vain 300 metrin päässä kojusta, joten asiallisilla välineillä lintujen tarkkailu on varmasti antoisaa puuhaa. 

Kun seisoskelin tuossa kojun edessä ja kuvasin kojua, lankkupolkua pitkin harppoi tarmokkain askelin parrakas mies, joka oli tulossa kojulle. Päätin puikahtaa nopeasti kojuun sisään, jotta ehtisin ottamaan sisältä kuvan, ennen kuin mies tulee kojuun. 

Kojussa on tilaa jopa 40 hengelle.

Hetkinen! Mitä näinkään kaukana niityllä: 

Ihan oikeita lampaita tällä kertaa.

Rupesin ihmettelemään, kun miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä mies oli jäänyt katselemaan tai kuvaamaan jotain kojun ulkopuolelle? Menin ulos kojusta ja hämmästyin: miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Oliko mies päättänyt olla tulematta kojulle ja kääntynyt takaisin vai olinko nähnyt omiani? Jospa mies olikin Lammassaaren kummitus? Vilkas mielikuvitukseni tietysti veikkasi jälkimmäistä ja kehitti villin tarinan siitä, kuinka tämä parrakas mies on joskus hukkunut Lammassaaren rannoille ja palaa aina silloin tällöin kummittelemaan piilokojulle. 

Olin nähnyt ennen lintutornia Kuusiluodon viitan ja päätin jatkaa polkua vielä toiseen suuntaan ja mennä katsomaan, mikä se semmoinen Kuusiluoto oli. 

Kuusiluotoonkin vei lankkupolku (ei tosin ihan koko matkalta), mutta Kuusiluodon edessä oli yllättäen portti ja portinpielessä lappunen. 

Potkaisiko tässä nyt semmoinen onni, että näkisin vielä lisää lampaita? 

Houkuttelevia kallioita.

Ei tarvinnut kuin ylittää nuo kalliot, kun sain vastauksen: 

Nämä lampaat eivät olleet kyllä enää mitään pikku palleroisia vaan isoja jässiköitä, joilla voisi vaikka ratsastaa.

Minulla olisi ollut päivälle vielä yksi käyntikohde, mutta päätin säästää sen toiseen kertaan. Olipa taas ihana, antoisa ja yllätyksellinenkin minun päiväni!