Peruspäivä

Täällä on arki asettunut taas uomiinsa. Päivät alkavat muistuttaa hyvin paljon toisiaan, mikä tarkoittaa ehkä sitä, että kohta on päästävä seikkailemaan jonnekin. Aamuni ovat alkaneet tähän asti aina dosa-lätyillä, vaikka toin minä mukanani kaksi pakettia Weetabixejakin. Ne eivät ole kuitenkaan jostain kumman syystä oikein houkutelleet, ja paketit ovat vielä avaamatta. 😆 

Näitä kun vetäisee aamulla kolme, niin hyvin jaksaa lounaaseen asti.

Aamiaisen jälkeen rupeamme anopin kanssa tekemään keittiöhommia. Anoppilassa on pääpaino kasviruoassa, mutta minun täällä ollessani pöydässä nähdään tavallista useammin kalaa, kanaa ja katkarapuja, koska anoppi tietää, että tykkään ei-kasvisruoasta. Kasvisten käsittelyssä on aina oma hommansa, mutta kun kaikki on pilkottu, ruoka valmistuu yleensä aika nopeasti. 

Erilaisia lehtivihanneksia työn alla.

Okraa pilkkomassa.

Kotiruoka on hyvin erilaista kuin ravintolaruoka, paljon kevyempää ja – jos ihan totta puhun – myös parempaa. Kotiruokaa pystyy syömään loputtomiin, mutta ravintolaruokaan kyllästyy (tai ainakin minä kyllästyn) muutamassa päivässä. Tykkään autella keittiöhommissa jo senkin takia, että tuntuisi hirveän nololta olla tekemättä mitään ja odottaa vain valmista nenän eteen, kun anopillakin on jo ikää, ja keittiössä seisoskelu aiheuttaa hänelle erinäisiä kipuja. Valitettavasti meillä on anopin kanssa vain aivan päinvastainen logiikka keittiöhommissa: anopin mielestä työt pitää tehdä hitaasti, jotta ajankulua riittää pidemmäksi aikaa, ja minusta taas hommat pitää tehdä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsee kivempien asioiden pariin. Tänään anoppi tokaisi minulle, että "annan minä sinulle minkä homman tahansa, niin se on viidessä sekunnissa tehty". 😆 Anoppi valmistaa yleensä koko päivän ruoat aamupäivällä, ja illalla tehdään korkeintaan phulka-leipiä ja keitetään illalliselle riisiä.

Opiskelen samalla hieman uusia reseptejä, sillä löysimme viime vuonna Espoosta mainion intialaisen ruokakaupan, josta saa tosi hyvin kaikenlaisia intialaisen keittiön kasviksia. Joidenkin kasvisten käyttö on minulla aika rajoittunutta, ja osaan tehdä niistä vain muutaman ruoan, mutta onneksi anopilta saa lisää ideoita.

Yksi uusi ohje rumpukepeille.

Minun ja anopin laittaessa ruokaa kotiapulainen tiskaa keittiön yhteydessä olevassa pyykki-tiski-varastohuoneessa, siivoaa (lähinnä siis lakaisee ja luuttuaa lattiat, mutta tarpeen mukaan pesee myös vessat jne.) sekä pyykkää. Pesukoneessa pestävät pyykit anoppi pesee itse koneella, mutta käsipyykin hoitaa kotiapulainen – ja käsipyykkiä riittää, sillä sareja ei voi pestä koneessa. Lisäksi sareihin laitetaan pesun yhteydessä tärkkiä, jolla on monta tehtävää. Tärkki vähentää ryppyisyyttä, saa sarit näyttämään paremmilta ja uudemmilta ja myös suojaa kangasta, mikä takaa sareille pidemmän käyttöiän.

Anopilla on jo työt tehty, ja on aika katsella tv-sarjoja. Kotiapulainen pesee parvekkeella sareja.

Eilen projektina oli murukku-suolapalojen valmistus. Murukkut ovat minun suurta herkkuani, joten anoppi päätti valmistaa niitä estelyistäni huolimatta. Kotiapulainen paistoi herkut, ja anoppi toimi työnjohtajana. 

Murukkutaikina puristetaan tuommoisen muotin läpi kuumaan öljyyn.

Sitten taikinan annetaan paistua hetki.

Valmiita murukkuja.

Murukkuja lautasellani.

Kun murukkuja nyt kerran on, niin kai minun täytyy niitä syödäkin, vaikka periaatteessa yritän hieman katsoa, mitä tungen suustani sisään – huonolla menestyksellä! Olin ottanut Suomesta mukaani pahan päivän varalle taas Maraboun 300 gramman suklaalevyn, ja sunnuntai-iltana kävi perinteiset, eli vetäisin koko levyn kerralla napanderiin. En voinut jälkeenpäin muuta kuin ihmetellä, että miksi. Siksi, kun sitä oli?

Tänään sain maistaa elämäni ensimmäisen kerran jakkihedelmää, kun se oli vihdoin kypsynyt sopivaksi (siltä sunnuntain hedelmätarhakeikalta). Autonkuljettaja leikkasi hedelmän auki, ja sisältä se näytti tältä:

Syötävä osuus eli pienet pallurat, joiden keskellä on siemen, kaivettiin hedelmän keskeltä.

Jakkihedelmä oli minusta yllättävän hyvää, ja mausta tuli mieleen ensimmäiseksi jäätelö!

Sanomalehti sopii uskomattoman moneen tarkoitukseen, kuten olen joskus aiemmin kirjoitellutkin, mutta tänään yllätyin, sillä vielä löytyi käyttötarkoitus, johon en ollut ennen törmännyt. Sanomalehti sopii nimittäin näköjään myös lasipöytien pyyhkimiseen ja kiillotukseen. Kotiapulainen ruiskaisi ennen lattianpesua ämpäristä hieman vettä sohvapöydälle ja pyyhki hetken päästä pöydän rutatulla sanomalehden palasella. Kätevää.

Iltapäivällä noin neljästä eteenpäin alkaa suosituin kyläilyaika, ja maanantaina kylässä kävivät autonkuljettajan vaimo ja heidän kymmenkuukautinen tyttärensä. En meinannut uskoa korviani, kun kuulin, että autonkuljettaja oli antanut lapselleen anopin nimen! Autonkuljettajan vaimo oli ollut asiasta eri mieltä, mutta mies oli pitänyt päänsä ja vaatinut, että lapsen pitää saada anopin nimi. Liikuttavaa. ❤

Lapsi ei pelännyt minua yhtään, vaikka olenkin ulkomaalaisena vähän erinäköinen. Yleensä pidän vieraisiin lapsiin kohteliasta etäisyyttä, mutta tätä lasta teki jostain syystä mieli pitää sylissä ja kanniskella edestakaisin. Esittelin tytölle parvekkeelta tietysti myös tiellä tööttäilevät autot ja hiekkakasan päällä makaavat koirat.

Koiria on kuusi, ja ne makaavat välillä kaikki saman hiekkakasan päällä, välillä levittäytyneenä pitkin pihaa. Hiekkakasat ovat tuossa anoppilan parvekkeen edessä olevalla tyhjäksi raivatulla tontilla, johon tulee kuulemma puisto. Saapa nähdä, miten puiston kanssa käy...

Autonkuljettajan vaimo ja tytär viihtyivät täällä melkein kolme tuntia, ja annoin heidän mukaansa paketillisen Fazerin suklaita sekä vähän rahaa. Fazerin suklaat ovat muuten olleet todella suosittuja kaikkialla maailmassa, ja moni osaa jo pyytääkin niitä tuliaisiksi. Minustakin suomalainen suklaa on maailman parasta – vaikka itse fanitankin Marabouta. 😆

Tiistai-iltana autonkuljettajalla oli menoa, joten minä kävin hakemassa ukkelin toimistolta. Totesin, että en välttämättä haluaisi mitään tilapäistä autonkuljettajan pestiä itselleni, kuten toissa vuonna, kun autonkuljettajan käsi oli operoitu. Hyderabadin liikenne on lisääntynyt räjähdysmäisesti, ja ruuhkissa istuminen kysyy aikaa ja kärsivällisyyttä. Ruuhka-aikojen ulkopuolella edestakaiseen matkaan toimistolle menee puolisen tuntia, mutta nyt aikaa meni tunti ja kymmenen minuuttia.

Tässä istun enkä muuta voi.

Kuten taisin jo kertoakin, Hyderabadia rakennetaan todella vimmaisesti, ja nimenomaan ylöspäin. Kun rakennetaan korkeita tornitaloja, väestöntiheys kasvaa, mikä tarkoittaa myös sitä, että autojen määrä lisääntyy. Kun teitä ei voi leventää, lopputulos ei voi olla mikään muu kuin jäätävät ruuhkat. Minulta ovat ajohalut kadonneet ihan kokonaan, ja istun mielelläni vain kyydissä, jos joku muu ajaa. Piti vielä nähdä tämäkin päivä! 😆

Iltasella – joko auringon laskiessa tai päivällisen jälkeen – monet intialaiset tykkäävät käydä kävelyllä, joko puistoissa tai omilla asuinalueellaan. Tämän asuinalueen ympäri kiertää tie, ja kierroksella on mittaa ehkä 400–500 metriä. Ihmiset heittävät sitten tätä rundia, kuka kuinkakin monta kertaa.

Asuinalueen naisia iltakävelyllä.

Iltakävelyllä ukkelin kanssa.

Ainakin yksi liskokuva pitää laittaa joka Intia-käynnillä. Tämä tyyppi tarkkaili minua parvekkeemme seinältä, kun ripustin pyykkejä.

Kun kuvasin tätä lintua (mikä lienee), viereeni pysähtyi skootteri, ja sitä ajanut mies kysyi, haluaisinko gheetä (kirkastettua voita). En ollut ihan varma, olinko kuullut oikein, ja piti varmistaa mieheltä, että oikeinko tosiaan tämä oli kysynyt, haluaisinko gheetä. Sitten huomasinkin skootterin kyydissä kaksi teräspurnukkaa, joissa oli ilmeisesti sitä gheetä. Sanoin, että en tarvitse gheetä, koska olen täällä vain käymässä, jolloin mies halusi tietää, missä asun. Vastasin jotain epämääräistä, mutta mies ei antanut periksi, vaan sanoi, että jos en kerran itse tarvitse gheetä, voisinko mennä kysymään anopiltani, tarvitsisiko tämä gheetä. En ollut aikeissa palata vielä anoppilaan, ja pienen vänkäämisen jälkeen mies antoi viimein periksi ja lähti menemään ghee-purkkeineen.

Jos olen liikkeellä ihan lenkkeilymielessä, menen läheiseen Durgam Cheruvun puistoon, josta kirjoittelinkin jo toissa syksynä. Silloin koko järven ympäri kiertävä kävelyreitti ei ollut vielä valmis, joten nyt piti lähteä katsastamaan, mikä oli kävelyreitin tilanne tällä hetkellä.

Puisto oli alkumatkasta hyvin samanlainen kuin toissa vuonnakin, mutta järvi oli ehkä vähän rehevöityneempi kuin muistin.

Veneajelut järvellä näyttävät olevan edelleen suosittuja.

Mulla oli taas Suomi-paita päällä. 

Sillan alle oli tullut vuokraamo, josta sai vuokrata mm. kajakkeja ja SUP-lautoja.

Taloja järvinäköalalla.

Järven pohjukassa näkyi kuitenkin jotain, mitä ei toissa vuonna ollut. 

Näytti siltä, että moskeijan tienoille oli rakennettu jonkinlainen silta. Lähempi tarkastelu paljasti, että näin tosiaan oli. 

Moskeija oli jätetty paikoilleen – totta kai, koska täällä ei saa kajota mihinkään uskonnollisiin rakennuksiin, olivat ne miten omituisia kyhäelmiä tai miten hirveitä rotiskoja tahansa – ja silta oli tehty kiertämään moskeija järven puolelta. 

Katsoin ensin, onko moskeija enää käytössäkään, mutta ainakin pihalla istui mies, ja portit olivat auki, joten moskeija on kai edelleen toiminnassa. 

Mikä ihmetytti minua kaikkein eniten oli se, että myös sortunut moskeija oli jätetty paikoilleen, ja silta kiersi senkin.

En voi käsittää, miksi tuota hirvitystä ei ole voitu purkaa. Toisaalta Intiassa on monta muutakin asiaa, joita en voi käsittää, eivätkä ne ihmettelemällä siitä miksikään muutu. 😆

Yllätyksekseni järven ympäri kiertävä kävelyreitti oli valmis melkein loppuun asti, ja vain aivan loppupätkä puuttui.

Kartalta saa ehkä paremman käsityksen reitistä. 

Moskeija (Masjid) on tuossa ihan alareunassa.

Pähkäilin pitkään, mikä lintu tämä mahtaa olla, ja tulin siihen tulokseen, että ehkä smyrnankalastaja (white-throated kingfisher).

Näköalapaikka.

Loppupätkä oli käveltävä tien vierustaa.

Anoppilan lähikauppa eli Ratnadeep.

Loppuun vielä video Durgam Cheruvun puiston edessä olevista ruokakärryistä, jotka ilmestyvät paikalle aina iltaisin. Tuoksut ovat huumaavan ihanat! Video ei ole mikään katseluelämys johtuen siitä, että jouduin puikkelehtimaan pysäköityjen autojen ja ihmisten seassa, ja valotkin heijastuvat paikoitellen tyhmästi puhelimeen.

Näkemisiin! 

😘