Muurahaispesä

Lupasin edellisen postauksen kommenttiosiossa kirjoittaa vähän nykyisestä terveystilanteestani, ja lupaukset pitää kai pitää, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi kirjoittaa mitään kuolettavan tylsää terveysraporttia. Koska en voi oikein kirjoittaa nykytilanteesta, jollen palaa ajassa taaksepäin, on varmaankin kirjoitettava koko sairauskertomus. Pahoittelut asiasta.

Kesäkuun alussa heräsin yhden salitreenin jälkeisenä aamuna, ja pakarassani oli niin hirveä kipu, etten pystynyt istumaan kunnolla. Tyyny perseen alla auttoi hieman, mutta pidempijaksoinen istuminen oli silti mahdotonta. Ajattelin kivun olevan jonkinlainen harvinaisen ärhäkkä normaali treeninjälkeinen lihaskipu, koska kipu tuntui toisessakin pakarassa. Kun kipu ei kuitenkaan vähentynyt päivien myötä, vaan takareisikin oireili, tajusin, että kyse taisikin olla jostain muusta kuin tavanomaisesta lihaskivusta. 

Koska toinen SI-niveleni on vaivannut minua varmaan ainakin kymmenen vuoden ajan – välillä enemmän, välillä vähemmän – ja koska selkäni oli ollut pahasti juntturassa jo parin kuukauden ajan, päätin mennä kiropraktikolle. Ehkä pakarakivut johtuivatkin selästäni? Kiropraktikolla selvisi, että SI-niveleni sekä pari muuta nikamaa olivat pahasti jumissa, mutta kiropraktikko sai selkäni kivuttomaksi heti ensimmäisellä hoitokerralla.

Pakaraongelmat kuitenkin jatkuivat, eivätkä ne olleet todellakaan ainoa vaiva. Käteni ja jalkani tuntuivat olevan täynnä muurahaisia, joilla oli formularata ihoni alla. Tuntui kuin muurahaiset olisivat juosseet edestakaisin, ylös ja alas. Muurahaisten lisäksi minulla oli lihasnykäyksiä, jotka olivat ehkä vielä muurahaisiakin inhottavampia, sillä tuntui kuin koko kroppani olisi ollut täynnä elohiiriä. Nykäykset eivät jättäneet rauhaan edes yöllä, mutta onneksi ne eivät kuitenkaan olleet niin häiritseviä, etten olisi saanut nukutuksi. Minulla oli ollut noita muurahaistuntemuksia jo edellisenä vuonna mutta huomattavasti lievempänä, ja olin käynyt tutkituttamassa niitä silloin neurologilla asti. Koska niihin ei ollut löytynyt mitään syytä ja koska vaivat olivat lakanneet itsekseen parin kuukauden jälkeen, en osannut tällä kertaa huolestua niistä.

Sitten olivat muut kivut. Suurimmat ongelmani olivat oikea nilkka ja jalkapöytä, isovarpaat, ranteet sekä kämmenten päällyset. Isovarpaita särki jatkuvasti, nilkka ei kestänyt huonoimpina päivinä edes seisomista, ja kämmenten päällyset olivat niin arat, että jopa käsienpesu sattui, kun vesi osui ihoon.

Kesäkuussa yritin vielä harrastaa liikuntaa, ja keksin, että voisin yrittää treenata ylä- ja keskivartaloa, vaikka alavartalo olikin poissa pelistä. Pari päivää ennen juhannusta tein pelkän ylävartalotreenin, jonka lopputuloksena oli hirvittävä kyynärpääkipu. En olisi todellakaan mennyt kyynärpään takia juhannuspäivänä päivystykseen, mutta käsivarteeni oli ilmestynyt iso mustelma, jota vähän säikähdin. Lääkäri diagnosoi kyynärpääkivun tenniskyynärpääksi, ja sitä se ehkä silloin olikin. Nykyään kivun paikka kuitenkin vaihtelee niin, että välillä tuntuu olevan kyse golfkyynärpäästä, välillä tenniskyynärpäästä ja välillä ei kummastakaan, vaan kipu on enemmänkin ojentajassa. Kyynärpää ja ranteet ovatkin suurin syy siihen, miksi postailen nykyään harvakseltaan. Kädet eivät vain kestä olla pitkiä aikoja samassa asennossa, ja koneella olo kostautuu heti kipuna. 

Meikäläisen parhaat ystävät tätä nykyä.

Lisäksi liikunta pahensi neurologisia oireita. Vaikka tein vain varttitunnin mittaisen, todella kevyen ylävartalotreenin tuolilla istuen, se lisäsi pistelyä ja puutumisen tunnetta käsissä ja jaloissa. Suurin ongelma oli kuitenkin vasen jalka, joka meni tunnottomaksi ja voimattoman oloiseksi treenin seurauksena. Tuntui todella epämukavalta pyyhkiä jalkaa suihkun jälkeen kuivaksi, kun jalassa ei ollut kunnolla tuntoa. Ihan kuin kropastani olisi roikkunut jotain ylimääräistä, joka ei oikein kuulunut minulle. Kun pari treeniyritystä oli päättynyt samalla lailla, totesin, että on varmaankin parempi lopettaa treeniyritykset kokonaan. Tunnoton jalka tuntui pelottavalta, kun en edes tiennyt, mistä tunnottomuus ja pistely johtuivat. En halunnut pahentaa oloani, joten jätin suosiolla muun liikunnan ja kävin vain lyhyillä kävelylenkeillä. Kävely oli ainoa liikunta, jota kroppani sieti (ja sitäkin vain maksimissaan puolen tunnin annoksina): voimaharjoittelu pahensi neurologisia oireita; vesijuoksu ja uinti ärsyttivät pakaroita ja takareisiä ja pyöräily kipeytti nilkan, kyynärpään ja takaliston.

Tuntui kuin koko kroppani olisi hajonnut yhtä aikaa, ja kaikki, mitä yritin, kostautui heti. Kaikenlainen tekeminen – siis ihan arkisetkin asiat, kuten ruoanlaitto tai palapelin kasaaminen – kipeytti heti jonkin paikan. Juhannus olikin harvinaisen mieleenpainuva, kun en pystynyt istumaan kunnolla takapuolen takia, seisomaan tai kävelemään pidempiä aikoja nilkan takia enkä tekemään mitään oikealla kädelläni kyynärpään takia. Istuinpehmuste oli kova sana, ja vasen käsi oli pakko värvätä hommiin, vaikka se olikin niin kömpelö ja avuton. 

Kämpin terassilla juhannuksena. Gin tonic auttaa kaikkiin vaivoihin – vasemmalla kädellä juotunakin. 😆

Paras vaihtoehto tuntui olevan täydellinen tekemättömyys, mikä hajotti pään. Sohvalla tai sängyssä makoilu keskellä päivää oli minulle täysin vieras asia, mutta niin vain oli tämmöinenkin taito opeteltava. Olen aina ajatellut, että jos minun pitäisi luopua liikunnasta, se olisi minun henkilökohtainen helvettini, mutta vähänpä tiesin. Eihän sitä koskaan tiedä, miltä jokin tuntuu, ennen kuin joutuu oikeasti kohtaamaan kyseisen asian. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun makasin sängyssä itkemässä joko kivusta tai toivottomuudesta. Ukkeli jaksoi yrittää lohduttaa, enkä kyllä tiedä, miten olisin selvinnyt kesästä ilman ukkelia. Ukkeli jaksoi istua vieressäni, kuunnella ja yrittää löytää sopivia sanoja sekä piristää tuomalla nallen kainalooni.

Yhtenä päivänä oloni saattoi tuntui paremmalta, ja silloin toivoni heräsi: jospa tämä olisi vihdoinkin pian ohi! Seuraavana päivänä tuli kuitenkin taas takapakkia, kun jokin ruumiinosa oli entistä kipeämpi. Muistan, kuinka iloitsin Savonlinnaan lähdöstä heinäkuussa, mutta kun heräsin lähtöpäivän aamuna, kantapääni oli niin kipeä, etten pystynyt kävelemään linkuttamatta. Kantapääni ei ollut kipuillut koskaan aiemmin, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin. Onneksi kipu hävisi päivän mittaan, mutta elämäni oli juuri tällaista: mitään ei voinut oikein suunnitella etukäteen, kun en tiennyt herätessäni, millainen vointi minulla tulisi sinä päivänä olemaan.

Juhannuspäivänä kävelylle lähdössä. Olin polttanut edellisenä päivänä kaulani, olkapääni ja otsani, joten oli suojauduttava kunnolla.

Heinäkuussa päätin mennä vihdoinkin lääkärille. Olin pitkittänyt lääkärille menoa, koska ongelmieni monimuotoisuus ahdisti. Mitä lääkärikin oikein ajattelisi, kun lataisin hänelle kaikki vaivani? Varmasti hän pitäisi minua hulluna tai ainakin luulotautisena! Sitten Mehiläiseltä löytyi lupaavan kuuloinen lääkäri, joka toivotti kuvauksessaan tervetulleeksi "lämminhenkiselle ja paneutuvalle vastaanotolle" ja joka oli saanut asiakkailtaan hyvät arvostelut (9.8/10). Kun vastaanottoaikakin näytti olevan riittävän pitkä (45 minuuttia), varasin ajan kyseiselle lääkärille.

'Lämminhenkinen ja paneutuva vastaanotto' sai aivan uuden merkityksen, sillä lääkäri puhui ainakin puolet vastaanottoajasta itsestään. Vastaanoton aikana selvisi mm. lääkärin poliittinen kanta, hänen mielipiteensä Trumpista, hänen asuinpaikkansa sekä se, miten hän tulee töihin (sähköpotkulaudalla); hänen harrastuksensa (mm. sukellus) ja perhetaustansa (lääkäri oli kasvanut neljän naisen kanssa ja piti kuulemma aina naisten puolia). Lisäksi lääkäri kertoi seikkaperäiset kuvaukset kahdesta asiakkaastaan, joiden kohdalla ikä oli todellakin vain numero, sekä selkävaivan takia peruuntuneesta Italian-matkastaan. Muistipa lääkäri suositella minulle vielä Perseilevän Pertin Instagram-tiliäkin. Kaksi kertaa vastaanoton aikana lääkäri huudahti minulle yllättäen, että "aivokasvainta sinulla ei ole!". Ensimmäisellä kerralla jätin huudahduksen noteeraamatta, kun se tuli niin puskista, mutta toisella kerralla vastasin, että "eipä ole tullut mieleenikään, että olisi, mutta kiitos kumminkin tiedosta". Vastaanottokäynnin lopuksi lääkäri totesi vielä tapaukseni olevan monimutkainen mutta mielenkiintoinen ja vannoi löytävänsä syyn vaivoihini. 

Lääkärin teettämät veri- ja ulostenäytteet olivat kaikki normaaleja, ja jatkohoidosta oli määrä keskustella puhelimitse. Kun lääkäri sitten soitti puhelinvastaanottoaikana, hän soitti 20 minuuttia myöhässä autostaan, selvästi kiireisenä, ja kuuluvuuskin oli tosi huono. Lääkärin ratkaisu pulmiini oli Osmosal eli liuos, jota käytetään estämään veden ja suolojen menetystä äkillisen ripulitaudin yhteydessä. "Et ainakaan menetä mitään, jos kokeilet sitä", lääkäri neuvoi. Tuntui käsittämättömältä, että lääkärin mielestä jokin ripuliliuos ratkaisisi ongelmani, kun minulla ei edes ollut mitään ripulia, ja natrium- ja kaliumarvonikin olivat täysin normaalit. Tajusin, että minun ei kannattanut käyttää enää enempää aikaani kyseiseen lääkäriin, joten en viitsinyt kyseenalaistaa lääkärin mielipidettä, vaan olin vain iloinen, että pääsin hänestä eroon. 

Olin käynyt edelleen kiropraktikolla, ja kiropraktikko suositteli minulle oireideni perusteella neurologilla käyntiä. Olin päättänyt tuon edellisen lääkärikokemuksen jälkeen, etten menisi enää yhdellekään miespuoliselle lääkärille, jos vain pystyisin mitenkään välttämään sitä, sillä kokemukseni miespuolisista lääkäreistä olivat olleet elämäni aikana muutenkin pääsääntöisesti (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) huonoja. Niinpä suunnistin Savonlinnasta palattuani neurologille, koska onnistuin saamaan vasta silloin ajan naispuoliselle neurologille. Kiitin luojaa, että Savonlinnan-lento ei ollut kestänyt kauempaa kuin 55 minuuttia, sillä koneen tärinä pahensi pistelyä ja tuikkimisen tunnetta kehossani, ja koko kroppaani nipisteli lennon aikana. Muutenkin kaikenlainen tärinä pahensi tuntemuksia erityisesti vasemmassa jalassa ja kädessä, ja jopa ostoskärryjen työntäminen tai hampaiden harjaaminen sähköhammasharjalla tuntui epämiellyttävältä.

Nyt tilanne on se, että olen käynyt neurologilla ja ortopedilla. Olen käynyt pään magneettikuvauksessa, jossa ei löytynyt mitään poikkeavaa (ei aivokasvainta eikä MS-tautia, jotka neurologi halusi lähinnä poissulkea). Pään magneettikuvauksen jälkeen oli vuorossa keskushermoston magneettikuvaus, ja minulta kuvattiin kaula- ja rintaranka. Kaularangasta löytyi pienehkö pullistuma, joka voisi selittää yläkropan neurologiset oireet. (Minusta ongelmani ydin on ollut alusta alkaen lantiossa/selässä, mutta neurologin mukaan selän alueen ongelmat eivät aiheuta neurologisia oireita yläkroppaan, joten syyn täytyi olla "ylempänä"). 

Eivätkä magneettikuvaukset tähän loppuneet! Ortopedi laittoi minut vielä lannerangan magneettikuvaukseen, jonne olisin itse ensimmäiseksi mennyt, ja lannerangasta löytyi myös jonkinlainen pullistuma, joka voisi selittää vasemman jalan neurologiset oireet. Nyt olen siis käynyt kolmessa (tai oikeastaan neljässä, kun kaula- ja rintaranka kuvattiin samalla kertaa) magneettikuvauksessa lyhyen ajan sisällä, ja voin kertoa, että magneettikuvaukset sujuvat jo melkoisella rutiinilla. 😆 Näin sitä ihminen kouliintuu, kun on pakko. 

Mehiläisen magneettikuvausaula on tullut pikkuisen liian tutuksi.

Mikään ei kuitenkaan ole pystynyt selittämään pakaran ja takareiden ongelmia, eikä kukaan tunnu tietävän, mistä kipuni johtuvat. Kaikki tuntuvat ajattelevan, että ne johtuvat selästä, vaikka omasta mielestäni peräpään ongelmillani ei ole mitään tekemistä selän kanssa. Ortopedin jälkeen seuraava etappi oli fysioterapeutti, jonka luona kävin tällä viikolla ja jonka neuvosta olen nyt tehnyt venytyksiä ja aktivointiliikkeitä, mutta ainakin näin muutaman päivän jälkeen tuntuu, että noinkin vähäinen rasitus pahentaa sekä kipua että neurologisia oireita. Mutta ehkä alku on hieman hankalaa, ja sitten helpottaa? Haha.

Viimeinen mahdollisuus on sitten ENMG, jonne minulla on neurologin lähete mutta jonne en kuitenkaan ajatellut meneväni, kun peräpään oireetkin olivat helpottaneet levon seurauksena. Nyt kun fysioterapia on taas tuntunut ärsyttävän kyseistä aluetta, taidan kumminkin katsoa vielä tuon ENMG-kortinkin, jos vakuutusyhtiön päätös tulee myönteisenä (ja vaikka ei tulisikaan). Olen kumminkin lepäillyt nyt jo kolme kuukautta, enkä haluaisi lepäillä loppuelämääni, jos on muita ratkaisukeinoja. Kai se on käännettävä viimeinenkin kivi, kun on kerran hommiin ryhdytty.

Muut kivut (kuten isovarpaiden ja kämmenten päällysten kipu, jotka ovat vaivanneet minua pisimpään) ovat jääneet täysin ilman selityksiä, sillä en jaksanut edes kertoa niistä enää neurologille ja ortopedille. Pitäisivät minua kuitenkin ihan kajahtaneena tapauksena! Onneksi nuo muut kivut ovat helpottaneet itsekseen, mutta silti tekemisen kanssa saa olla varovainen, koska liika tekeminen kostautuu kyllä.  

P.S. Joku kyseli aiemmin borrelioosista ja koronarokotuksista. Borrelioositesti on nyt tehty, ja se oli negatiivinen, enkä näe ajallista yhteyttä koronarokotuksiinkaan, sillä kävin edellisessä rokotuksessa tammikuussa, ja oireeni alkoivat kesäkuussa.

Kivaa viikonlopun jatkoa! 

😘