Puolialastomia miehiä

Minulla on aina ollut varsin huono nimimuisti, mutta viime aikoina se on huonontunut entisestään. Minusta on tullut aivan järkyttävän huono muistamaan nimiä! Olenkin saanut nyt päähäni, että minulla on alkava muistisairaus. Jos luen jotain naistenlehden seurapiiripalstaa, minulla on ihan pakonomainen tarve yrittää tunnistaa ihmisiä kasvojen perusteella, ennen kuin luen kuvateksteistä heidän nimensä. Yhä useammin käy niin, etten kerta kaikkiaan saa päähäni jonkun jatkuvasti julkisuudessa olevan ihmisen nimeä, ja sekös meikäläistä rassaa.

Yölläkin kun käyn vessassa, mieleeni saattaa putkahtaa jonkun randomtyypin naama. Sitten alkaa muistelu, että kuka hemmetti tämä nyt olikaan. Enkä muista tyypin nimeä, vaikka kuinka siinä vessapaperia repiessäni pinnistelen muistiani. Iskee ahdistus: miten en muista tämänkään ukon nimeä, vaikka hän on minusta ehkä komein mies ikinä. Sänkyyn takaisin kömpiessäni yritän tyynnytellä itseäni, että nyt on yö, eikä muisti ole ehkä muutenkaan terävimmillään keskellä yötä. Ehkä yöllä kannattaisi keskittyä vain nukkumiseen. Päätän kuitenkin heti seuraavana päivänä ruveta ratkomaan sudokuja tai tekemään sanaristikoita, ja mitä näitä nyt onkaan. (Enkä kuitenkaan tee sitä, vaan ristisanojen sijaan katselen mieluummin jotakin helppoa sarjaa, kuten Married At First Sight Australiaa, jonka uusi kausi alkoi viime viikolla.) Aamulla kun herään, miehen nimi tulee kumminkin mieleeni: Sebastian Rejman.

Aamukahvi-auringonnoususelfie.

Apteekissa bongaan Muistiliiton Miten se nyt olikaan? -lehtisen ja rupean vuoroani odottaessani selailemaan sitä hädissäni. Mitä lehtisessä sanotaan? Onko minun syytä olla huolissani? Rauhoitun hetkeksi, kun tutkin listaa, jossa luetellaan syitä, joiden perusteella kannattaa hakeutua tutkimuksiin: jos unohtaa toistuvasti muutakin kuin ihmisten nimiä. Siis muutakin kuin ihmisten nimiä. En minä ole tainnut hirveästi muuta unohtaa? Paitsi kerran en muistanut, miten tankkaus bensa-automaatilla aloitetaan (laitetaanko maksukortti ensin sisään vai miten). Olen varmasti unohtanut paljon muutakin, mutta olen luultavasti jo unohtanut, mitä olen unohtanut. Pitääkö siis olla kuitenkin huolissaan? 

Eihän tämmöinen panikoiminen varmasti ainakaan auta millään lailla, ja yöunetkin kärsivät, kun pitää miettiä randomtyyppien nimiä kaiken yötä. Ei ole kovin todennäköistä, että muistini alkaisi vielä tässä iässä prakaamaan, vaikka kyllä kai kaikki on mahdollista. Pitäisi ehkä keksiä elämään suurempia murheita, jottei tarvitsisi pohtia kusireissuillaan julkimoiden nimiä.

Mutta vanhoja murheitakin riittää, esimerkiksi polvet. Juuri kun luulin, että olin saanut polveni taas kuntoon ja että voisin palata normaaliin elämään, kävi ilmi, että olin nuolaissut liian aikaisin. Vaivani palasivat, ja niin palasi vitutuskin. Tällä kertaa suivaannuin niin, että päätin mennä näyttämään koipiani ortopedille. Nyt tämä ongelma tutkittaisiin pohjamutia – vai pitäisikö sanoa polvilumpioita – myöten! Ajatuksenani oli päästä magneettikuvaan, sillä magneettikuva oli käsittääkseni ainoa keino selvittää, mitä vikaa polvissa oli (ja kuinka paljon sitä oli). 

Ortopedi oli samaa mieltä, että magneettikuvaus olisi paras vaihtoehto. Fysioterapiastakin olisi magneettikuvauksen jälkeen enemmän hyötyä, kun ongelman laatu olisi tarkalleen tiedossa. (Itse olen tosin hyvin epäileväinen polvifysioterapian hyödystä, sillä minulla on siitä sen verran kokemusta, että tiedän olevani erittäin epämotivoitunut mihinkään diipadaapa-jumppailuun. Mieluummin tekisin jotain järkevämpää ja motivoivampaa salilla.) Vakuutusyhtiö suostui ystävällisesti maksamaan magneettikuvauksen, joten pääsin kuvaukseen melkein heti. 

Magneettikuvauksen ajaksi tarjolla olevaa musiikkia. Vielä olisi ollut tarjolla mm. Runebergin kauneimpia virsiä.

Ahtaan paikan kammo kummitteli ennen kuvausta mielessäni, mutta onneksi putkeen ei tarvitse polvia kuvattaessa mennä ihan kokonaan. Olen käynyt kerran Intiassa kuvauttamassa vasemman polveni, ja koska olen kirjoittanut tuosta kahdeksan vuoden takaisesta käynnistäni postauksenkin, saatoin käydä lukaisemassa, millaiset olivat tunnelmani edellisen magneettikuvauksen jälkeen. Nyt naurattaa, miten paljon draamaa olen saanut revittyä yhdestä magneettikuvauksesta, vaikka olihan se kieltämättä vähän kuumottava (kirjaimellisesti!) tilanne, kun olin unohtanut päälleni rintaliivit, joissa oli metallinen kaarituki. Minun on myös ollut ilmeisen tuskaista olla kuvauksen ajan liikkumatta, mikä sekin huvitti nyt. Nyt kuvaus kesti kaksi kertaa pidemmän ajan, koska nyt kuvattiin molemmat polvet, mutta minulla ei ollut mitään vaikeuksia pysyä aloillani, päinvastoin! Tuntui ihanalta vain saada maata paikoillaan ja ajatella kaikenlaista. Itse asiassa magneettikuvaus tuntui ihan joltain meditointihetkeltä, ja minulla oli kuvauksen jälkeen mukavan rentoutunut olo. Jotain on siis kahdeksassa vuodessa selkeästikin muuttunut!

Bongasin eilen kaksi lenkkeilijää, jotka juoksivat kaupungilla shortsit jalassa ja t-paita päällä. Aamulla, jolloin näin ensimmäisen lenkkeilijän, oli viisi astetta pakkasta, ja iltapäivällä, jolloin näin toisen, pakkasasteita oli kaksi. 

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Meillä on kotona ovisummeri, josta pitää avata ovi kaikille sisään pyrkiville. En ole koskaan asunut tämmöisessä talossa, ja ovisummeriin onkin ollut pieni totutteleminen.

Tänään ovikello soi, ilman että kukaan oli ensin soittanut ovisummeria, mikä ihmetytti suuresti. Kun menin pienen epäröinnin jälkeen avaamaan oven, näin käytävässä yhden naapurin, joka oli jo toisen oven takana. Naapuri oli haistanut palaneen käryä ja lähtenyt tutkiskelemaan, mistä käry tuli. Syyllinenkin oli jo saatu selville, sillä avoimella ovella seisova nuorimies selitti, että hän oli käräyttänyt jotain uunissaan. 😀

Wolt-ruokakuljetusten kanssa on joskus selvimistä, jos kuljettajat ovat jostain syystä tulkinneet osoitteen väärin. Kesällä kävi kerran niin, että ovisummeri soi perjantaina puoli kymmenen aikaan illalla. Kun menin katsomaan summeria, ovella näkyi Woltin kuljettaja. Koska emme olleet tilanneet mitään, en avannut ovea. 

Hetken päästä soi ovikello, ja kun menin avaamaan oven, ketään ei näkynyt missään, mutta käytävällä ovemme vieressä oli kaksi pizzalaatikkoa. 

Ukkeli laittoi viestiä Woltille, että emme ole tilanneet mitään pizzoja ja että nämä jätettiin väärään osoitteeseen. Woltilta tuli vastaus, että he eivät lähtisi enää hakemaan pizzoja takaisin, vaan he lähettäisivät uudet tilalle. Syökää te ne pizzat, jos vain maistuvat! Me olimme jo syöneet illallisen, joten nälkä ei enää todellakaan ollut, mutta sen verran ilmaisen tavaran perään olen, että pitihän pizzoja kumminkin maistella. Kumpikaan ei ollut minun makuuni, joten syömättä jäivät. Ukkeli ei välittänyt edes maistaa.

Tällä viikolla koin pienimuotoisen järkytyksen, kun menin ostamaan tiskirättejä. Olin etsinyt Chifonet-liinoja jo useammastakin kaupasta ja ihmetellyt, kun liinat olivat joka kaupasta loppu. Sitten Citymarketissa bongasin hyllyn reunasta lapun, että Chifonetien valmistus oli lopetettu. Mitä hemmettiä, miksi?! Olen käyttänyt Chifonet-liinoja niin kauan kuin muistan, sillä olen tykännyt siitä, että Chifonetit ovat niin ilmavia (eli kuivuvat nopeasti). En voi sietää sienimäisiä rättejä, kuten Wettexin limaliinoja. Mistä ihmeestä minä nyt löydän hyvän uuden tiskirättimerkin? Suositelkaa hyviä tiskirättejä!

Citymarketissa taannoin bongattua. Muista palauttaa juusto oikeaan paikkaan!

Itä-Savossa on rokotettu – ainakin Hesarin tietojen mukaan – tällä viikolla kokonaiset neljä ihmistä. Meidän äiti on yksi niistä. ❤

Tulipahan taas jaariteltua järjettömiä. Nyt päästän teidät pahasta!

😘