Kaikissa tuoksuissa ei pitäisi pyöriskellä.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Hei! Nimeni on Sohva Peruna

Tarkkasilmäiset ovat jo huomanneetkin, että Kukkapillissä ei ole kauheasti viime aikoina tapahtunut. Tätä pitäisi kai selitellä jotenkin. Eipä tässä sen kummempaa kuin että: 1) kiire 2) tyhjä pää. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. En muista, että blogiin kirjoittaminen olisi koskaan ollut näin vaikeaa kuin se viime aikoina on ollut - on tuntunut, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Toivottavasti tästä ei tule pysyvä olotila. Smiley Onneksi ystävälliset ihmiset ovat potkineet minua persuksille, ja nyt minulla onkin vakaa aikomus vääntää jonkinlainen hengentuotos. (Niin että jos jollakin on kirjoitusvinkkejä tai jotain, mistä haluaisi erityisesti lukea, otan (säädyllisiä) ideoita ilomielin vastaan!)

Mutta onhan minulla näitä auringonnousukuvia, joita olen näpsinyt pitkin syksyä. Nehän ovat mitä parhainta blogin täytettä? Syksyssä onkin kivaa se, että auringonnousu näkyy meidän parvekkeelle, ja aurinkokin nousee siihen aikaan, että olen sopivasti aamukahvilla päivän tärkeää hetkeä kärkkymässä.


Tässä aurinko nousee Fortumin pääkonttorin takaa, ja Haukilahden vesitornikin on päässyt sopivasti kuvaan. Huomatkaa myös kottarainen kello kymmenessä.




Tämä on vain jokin kalvakka vaaleanpunainen aamu, ja taustalla näkyy nostureita Helsingissä.


Aurinko on vaihtanut nousupaikkaansa, ja nyt kuvaan on päässyt Koneen pääkonttori (tai lähinnä sen yläosa). Rakennus tuotti tosin hieman päänvaivaa, kun en millään keksinyt, mikä rakennus voisi olla kyseessä. Kunnes sitten eräänä aamuna, kun ajoin kyseisen rakennuksen ohi, lamppu syttyi: tuohan se on!

Sitten seuraakin erivärisiä pilviä...



... ja taas yksi auringonnousu.




En tiedä, minkä takaa aurinko nyt nousee. Puiden?

Sitten viimeisimpänä (mutta ei tietenkään vähäisimpänä) nouseva aurinko ja aurinkopilari.


Aurinkopilari on Suomen toiseksi yleisin haloilmiö, ja se lähtee auringosta joko pystysuorasti ylöspäin tai alaspäin (kyllä se tuosta kuvasta näkyy, jos oikein tarkasti katsoo). Aurinkopilari voi näkyä vain silloin, kun aurinko on matalalla.

Yksi kuukin oli näköjään eksynyt joukkoon.


Tämä on varmaankin illalla otettu?

Tiesittekö muuten, että tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää? Miten sattuikaan. Luin tämän eilen Hesarista, mikä olkoon todisteena siitä, että minäkin luen lehtiä ja seuraan ajankohtaisia tapahtumia. Joskus kyllä ihmettelen, mitä minä lehdestä oikein luen: joinakin aamuina ukkeli kysyy, että luitko lehdestä sitä tai tätä - ja minä en ole edes nähnyt kyseistä juttua! Silloin herääkin kysymys, olemmeko lukeneet samaa lehteä ensinkään. Ehkä minä skannaankin lehdestä vain kaikki tärkeät asiat, kuten Satupäivät, ja ukkelille jäävät sitten ne "vähemmän tärkeät" aiheet.

Satupäivän kunniaksi päätin kaivaa esille vanhan - ja kaikkein rakkaimman - satukirjani, Hanhiemon satuaarteen. Miten paljon muistoja kirja herättikään! Tai ei ehkä niinkään muistoja kuin tunnetiloja; Kolme karhua herättää suloisia tunteita, kun sitten taas Susi! Susi! herättää karmivia muistoja. Viimeksi mainitun juonihan on lyhyesti se, että olipa kerran poika, joka paimensi isänsä lampaita vuoristossa. Paimenpojan elämä oli vain kovin yksinäistä ja päivät pitkiä, jolloin poika muisti, että isä oli käskenyt poikaa huutamaan heti apua, jos tämä näkisi suden. Poika keksi, että tätähän voisi hyödyntää: apua huutamalla koko kylä juoksisi paikalle, eikä hänellä olisi enää yksinäistä. Kaksi kertaa poika tekikin näin (huusi apua, vaikka sutta ei näkynyt mailla halmeilla), ja kyläläiset juoksivat paikalle. Vaan kolmannella kerralla, kun susi tulikin sitten ihan oikeasti, kukaan ei enää tullutkaan paikalle, kun kaikki ajattelivat, että siellä se poika taas petkutti heitä. Satu päättyy näin: "Kyläläiset säikähtivät ja arvelivat, että ehkäpä pojalla sittenkin oli jokin hätänä. He ottivat aseet kouraansa ja kiiruhtivat laitumelle. Mutta he tulivat liian myöhään. Susi oli mennyt jo tiehensä, eikä paimenesta ollut jäljellä muuta kuin hänen suippo lakkinsa."

Tämä satu on - jos näin voi sanoa - vainonnut minua läpi elämän ja toiminut minulle alitajuisesti jopa ehkä jonkinlaisena elämänohjeena: ei kannata pitää turhaan melua itsestään, koska sitten jos todellinen tarve tulee, kukaan ei ehkä enää tulekaan!

Että olkaahan varovaisia, mitä satuja lapsillenne luette. Sadut voivat jättää elämänmittaiset traumat!

Nallet ovat aina turvallinen valinta.

Mieleeni on jäänyt myös Bambi-kirja, joka sekin on minulla tallessa jossain (en jaksanut etsiä rojujen keskeltä). En muista enää, mitä Bambissa tapahtui, mutta koin sadun lapsena niin järkyttävän surulliseksi, että en vieläkään halua lukea satua uudestaan.

Rojuista tuli mieleeni, että rojulaatikoista tuli etsittyä myös vanhoja nuottivihkoja. Olen nimittäin jo pitkään palanut halusta elvyttää vanhan harrastukseni, nimittäin kosketinsoittimen soittamisen. Tai silloin aikoinaan, kun minä vielä harrastin soittamista, soittelin sähköuruilla, mutta nykyään tuo kosketinsoitin on kai oikeampi termi (ja soittimen muotokin on hieman muuttunut). Olen jo valkannut kaupasta mallin, jonka ehkä haluan, mutta en ole vielä uskaltanut mennä sitä ostamaan. Suurin syy on se, että rakastin aikoinaan soittamista niin paljon, että pelkään, että jos meille semmoinen soitin ilmestyy, niin en enää muuta teekään kuin soitan kaikki liikenevät vapaa-ajat - ja vielä vähän muulloinkin. Itse asiassa lainasin jo kirjastosta nuottejakin, ja olen myös valinnut ensimmäisen kappaleen, jonka haluan oppia soittamaan. Meinasin aloittaa muistin virkistämisen niinkin helposta kappaleesta kuin Coldplayn A Sky Full Of Stars. Smiley Ukko Nooa olisi ehkä realistisempi vaihtoehto, mutta kuka sitä nyt jaksaa pimputtaa. Ei meillä kyllä ole soittimelle mitään paikkaakaan, mutta uskon, että se on vain järjestelykysymys. Kyllä sitä tilaa sitten löytyy kun tarve on. Ihan vielä en uskalla mennä soitinta ostamaan, kun on erinäisiä projekteja hoidettavana, mutta pian, pian...

Eihän tämä kirjoittaminen nyt niin vaikeaa ollutkaan. (Lukeminen saattoi olla sitten sitäkin vaikeampaa.)

P.S. Saattaa olla, että joudutte seuraavaksi lukemaan taas tyräraporttia. On nimittäin olemassa suuri vaara, että pääsen tyypistä tulevalla viikolla eroon.

29 kommenttia:

  1. Onnea nimpparin johdosta! Mulla on tuo sama ihana kirja. Nuo vanhat sadut ovat aika julmia ja siksi varmaan jänniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimpparionnittelut myös sinulle, armas kaimani! :-)

      Vanhat sadut ovat tosiaankin aika julmia. (En tiedä, ovatko nykypäivän sadut tässä suhteessa kovinkin erilaisia.) Minä taisin olla lapsena aika herkkä, ja siitä syystä jotkin sadut tuntuivat niin voimakkailta kokemuksilta, että niitä pitää vielä aikuisenakin muistella.

      Poista
  2. Hyvää nimipäivää ja sunnuntaita!

    Aurinkokuvasi tuovat mieleeni Espoossa asutut vuodet, samoja seutuja olen kulkenut ainakin 15 vuotta. Aurinko on muuten tosi alhaalla ja kirkas, sen totesin viikolla ajaessamme mummoilureissulle Järvenpäähän. Vanhat sadut ovat erittäin julmia, esimerkiksi Lumikki- satua oli pakko keventää lukiessani sitä 3-vuotiaalle pojantyttärelle.

    Jos jotakin olen harmitellut, niin soittotaidon puuttumista. Toivottavasti sinulla aikaa ja innostusta löytyy soittamiseen. Onnea myös tulevaan viikkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Aurinko on tosiaan kirkas – nyt se nousee jo niin myöhään, etten enää ehdi katselemaan auringonnousua parvekkeelta, vaan joudun ajelemaan vasta-aurinkoon, ja kyllä siinä häikäistyy.

      Pitäisi varmaan perehtyä nykyajan satuihin, kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten ne mahtavat erota noista vanhan ajan saduista. Mutta julmia vanhat sadut todellakin ovat! Ei ole ihme, jos niitä joutuu vähän keventämäänkin.

      Minunkin soittotaitoni on kadoksissa - varmaan niin kadoksissa, että joudun aloittamaan melkein alusta. No, eipähän ole sitten tekemisen puutetta. :-)

      Mukavaa sunnuntai-illan loppua ja uuden viikon alkua myös sinulle!

      Poista
  3. Ehdinkin jo ihmetellä, että minne olet hävinnyt. Mulla oli pienenä myös tuo karhusatukirja, mutta englanniksi, serkku oli tuonut sen Englannista, Goldilocks an the three bears ja katselin kovasti kuvia, kun en tietenkään osannut englantia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossakin kirjassa on ihanat kuvat! Varsinkin nuo nallet ovat niin suloisia...

      Poista
  4. Ihania auringonnousu kuvia. Mun suosikki tarinoita lapsena oli Pekka Töpöhännät, niitä äitini luki veljelleni ja minulle. Olin aina niin onnellinen, kun Pekalla meni hyvin ja Maija Maitoparta tykkäsi hänestä.

    Meillä on kanssa usein niin, että mä mietin ollaanko luettu ollenkaan samaa Hesaria, kun mä puhun jostain mitä olen lukenut niin Armastusei tiedä asiasta mitään ja jos hän kertoo jotain mulle niin oon ihan että täh?

    Hienoa, että pääset tyrästä eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tykkäsin Pekka Töpöhännistä! Mutta se yksi kissa – oliko se Monni tai joku vastaava – oli kyllä tosi ärsyttävä.

      Hassua, että teillä on Hesarin kanssa sama juttu. Lukevatkohan miehet lehdestä sitten yleensäkin eri asioita kuin naiset?

      Katsotaan nyt, pääsenkö tyrästä eroon. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että vielä tässä viime metreillä saattaa tapahtua jotain, ja leikkaus peruuntuu.

      Poista
  5. Kiva kuulla kuulumisia pitkästä aikaa! Ja nähdä kauniita kuvia. Toivottavasti lisää on tulossa, tyräraporttia tai mitä vain! Minä kirjoitin tässä äskettäin kokonaisen viikon verran kuulumisia niin pääsin bloginkirjoittamisessa taas vauhtiin. Tosin nyt on aika taas vaihteeksi vähissä... Mutta lukemaan sentään ehdin ja siksikin painostanut teitä muita kirjoittamaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että olet yhä mukana Kukkapillin matkassa!

      Ehkä tämä blogikirjoittaminen on välillä vähän tuurittaista – joskus on enemmän innostusta ja/tai aikaa, ja tulee kirjoiteltua enemmän, ja sitten taas joskus homma ei tunnu luistavan yhtään.

      Poista
  6. No kiva etta patisteluni (ja ehka muidenkin) tuotti tulosta. Tasta se putki taas alkaa!!
    Ja tyräraporttia odotan kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saas nähdä, alkaako putki ja mikä putki. :-D Tyräraportilla lupaan ahdistella, jos leikkaus toteutuu, ja jään henkiin.

      Poista
  7. Väittävät, että aurinko nousee idästä, mutta se on kyllä kukkua, Suomessa ei ainakaan kannata sen mukaan suunnistaa. Mutta on sinulla oiva asuinpaikka, saat katsella parvekkeeltasi tuollaisia taivaita, vau!
    Minä luin pienenä Grimmin kauhusatuja ja näin yöllä niistä painajaisia, mutta ne oli niin jänniä etten voinut olla lukematta. Ne alkuperäiset taitavat olla pannaan julistettu nykyään. Kerran kerroin pojanpojalle sadun kolmesta porsaasta, joiden talon susi puhalsi kumoon. Poika asui kerrostalossa ja sen jälkeen pitkän aikaa joka kerta kun tuulesi, poika pelkäsi että talo kaatuu. Lakkasin kertomasta moisia traumatisoivia kauhusatuja :)
    Mutta kiva kun pääsit blogivauhtiin, tyräjututkin on meille monelle yhteistä kauraa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS: Miten ihmeessä sait kuusta noin selkeän lähikuvan, otitko sen kaukoputken kautta?

      Poista
    2. Juu, ei se aurinko tosiaankaan nouse Suomessa idästä eikä laske länteen. Ihmeellisen paljon vaihtelee auringonnousupaikat ihan lyhyen ajan sisällä. Nyt ei sitä auringonnousua enää edes näy meidän parvekkeelta, kun on taas talo edessä. (Nyt blondi miettii kovasti, että vaikuttaakohan ensi viikon kellon siirto tähän asiaan jotenkin...)

      Jotkut lapsuudessa kuullut jutut ovat kyllä sellaisia, että ne rupeavat elämään ihan omaa elämäänsä. Meidän naapurin mummo sanoi, että kaivon luukkua (kaivon päälle oli tehty sellainen mökin mallinen rakennelma) ei saa avata, tai muuten talo romahtaa. En tiedä, kuinka vanhaksi asti kuvittelin, että niin tosiaan käy. :-D

      Tyrät ovat näköjään tosiaan paljon yleisempiä kuin olisin osannut kuvitellakaan. Täälläkin kommentoijissa on ollut jo monta, jolla on jokin tyrä.

      Otan kuusta kuvia silleen, että käytän sellaista pientä pöytäjalustaa, zoomaan zoomin maksimiasentoon, ja sitten käytän kahden sekunnin itselaukaisijaa, ettei käsi heilauta kameraa.

      Poista
  8. Hienoja auringonnousukuvia!
    Soittotaidon elvyttäminen kuulostaa hyvältä projektilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että soittotaidon elvyttämisessä todellakin on projektia. :-D

      Poista
  9. Kolme karhua on niin ihana satu! Onpa komeita auringonnousuja, ei ihme, että et ole ehtinyt tänne kirjoitella kun niitä olet ihallut. vaikka illalla ei kyllä aurinko nouse... :)

    Mutta hyvä on kuulla, että hengissä olet, vähällä oli jo sähköpostikysely olemassaolosta :D

    VastaaPoista
  10. Piti vielä myöntää, että olen kade soittotaidostasi. Myönnän siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, illalla ei tosiaan aurinko nouse. Mutta onneksi kuu nousee (ainakin joskus) – sitäkin on mukava katsella.

      Kolme karhua on minustakin niin ihana, ehkä lempparisatuni. Nallefanitukseni on ehkä saanut alkunsa siitä?

      Mun soittotaitoa ei paljon kannata kadehtia. Kun se, että olen joskus osannut soittaa, ei tarkoita sitä, että osaisin yhä edelleen. :-) Luulen, että "soittaminen" on melkoista räpellystä ensi alkuun – ja ehkä pitkään vielä sen jälkeenkin. Kun ei vain hermo menisi ja kärsivällisyys loppuisi. Näinkin kun on joskus käynyt...

      Poista
    2. Niin, ja mukava, että olet muistanut olemassaoloni. ♥

      Poista
  11. Eihän sitä aina jaksa kirjoittaa;minäkin olen ollut vähän saamaton Appelsiinipuun alla mutta en ruokapuolella. Ja ihanat auringonlaskut.Mä olen aina tykännyt tuosta sadusta:) Minäkin sain satukirjoista pienenä traumoja kuten Sirokko,mutta H.C.Andersenin kirjoista.Sain ne synttärilahjaksi ja ensin kirjat piti siirtää toiseen huoneeseen mutta se ei auttanut.Auttoi vasta kun kirjat annettiin serkulle ,ja silloin loppuivat painajaisunet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onneksi tämä bloggailu on vain harrastus, eikä ole mikään pakko kirjoittaa, jos ei siltä tunnu.

      Aika kauheat painajaisunet olet kyllä saanut, kun vasta kirjoista luopuminen auttoi. Itse en sentään onneksi ole saduista painajaisia saanut; taisi äiti olla kuitenkin aika valikoiva satujen suhteen. Muutenkin meillä oli aika tiukka kasvatus sen suhteen, mitä esim. telkkarista sai katsoa.

      Poista
  12. Mukava kun olet jaksanut taas kirjoittaa. Olet ottanut kuvan entisestä työpaikastanikin :) Sadut ovat ihania, ihmiset ja kertomukset. Miksiköhän saduissa on usein paha äitipuoli, en itsesiassa muista yhtään satua missä olisi paha isäpuoli. Ja muutenkin naiset, jos eivät ole prinsessoja, ovat vähän arveluttavia ja tyhmiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, vai olen sattunut kuvaamaan entisen työpaikkasi auringonnousun aikaan. :-)

      Jännä tosiaan, miten saduilla on se tietty kaava, jota ei sovi rikkoa. En muista minäkään yhtään pahaa isäpuolta – ehkä paha isäpuoli olisi liian pelottava asia? Moneen satuun liittyy myös jokin opetus, ja näin aikuisena ne satujen opetukset tuntuvat joskus turhan kärjistetyiltä ja jotenkin ärsyttäviltä.

      Poista
  13. Kiva kuulla Satuilua taas pitkästä aikaa. Luin kyllä tämän heti ilmestyttyään, mutta kiirettä piti täälläkin. Ihan karsea viikko. Tänään sain loput kirjaamiset kirjattua ja sen päällä karsean migreenin. Mutta nyt elämä voittaa. Aamulla vielä kollgeoille aamupalapalaveri ja sitten alkaa LOMA.

    VastaaPoista
  14. En tiedä voiko mukavaa leikkausta toivottaa mutta ainakin sellaista toipumisaikaa sitten! Sormien verryttely kosketinsoittimen parissa kuulostaa ainakin passelilta aktiviteetilta suolenmutkien järjestelyoperaation jälkeen :)

    Itse olin aika herkkä satujen suhteen, kiitos ja ylistys vanhempien harjoittamalle sensuurille! Puistattaa vieläkin eräs äänikirja Grimmin Tuhkimo-versiosta, jossa miesääni selosti sisarpuolten varpaiden ja kantapäiden viipalointia. Myös Aisopoksen sadussa kuoliaaksi nääntynyt heinäsirkka oli todella traaginen. Ylipäänsä kaikki sadut joissa tsaari/keisari/kuningas päätti mestauttaa ihmisiä aiheuttivat pitkäaikaiset traumat. Olisi kiintoisaa tietää mikä opetus niissä oli taustalla, "jos mokaat pääsi hakataan kirveellä irti" kenties? En vielä aikuisenakaan ymmärrä tietyn aikakauden satujen pelotteluideologiaa.

    Jutunnälkäisen blogiyleisön viihdyttämisestä ei ainakaan tarvitse ottaa stressiä, arkistossa on hyvä kokoelma vanhoja juttuja joita lueskelee oikein mieluusti uudestaan. Osan kanssa täytyy kyllä olla tarkkana, ettei ihan hullun leimaa saa otsaansa kun erehtyy hymyilemään (varsinainen etikettimoka!) ja hihittelemään julkisella paikalla... Ja toki olemme kiitollisia auringonlaskuista, hautausmaista ja ötökkäkuvista (ellei niiden sesonki ole jo ohi pipokauden alettua), jos sellaisten parissa jaksat puuhailla.

    Hyvä, ettei leikkausta tuon kauemmin tarvinnut odotella, tsemppiä siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Saara. Täällä on jo toipumisaika käynnistynyt, eli leikkaus on jo tehty. Kuvittelin, että homma on kuin hammaslääkärillä vähän kävisi, ja seuraavana päivänä voisi lähteä jo vaikka kävelylle, mutta aika kivuliaalta tuntuu olo tällä hetkellä.

      En ymmärrä minäkään joidenkin satujen pelotteluideologiaa. Minusta sadut voisivat muutenkin olla harmittomia kertomuksia, joista tulee hyvälle tuulelle ja jotka kuunneltuaan voisi mennä nukkumaan hymy huulilla. Mutta saisivatkohan lapset sitten väärän käsityksen, että maailmassa on aina kaikki hyvin?

      Onpas kiva, jos vanhoista jutuistakin löytyy luettavaa! Mutta hautausmaalle onkin jo pitkän aikaa tehnyt mieleni – semmoisella täytyisi varmaan pikapuoliin piipahtaa. :-)

      Poista