Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Miksi tuo saa aina paremmat lihat

Annoskateus. Se on, kuulkaas, hirvittävä asia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin viime aikoina ottamiani valokuvia (joita ei ole monta, ellei viime viikonlopun häröilypäivääni lasketa mukaan) siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain postaukseen kelpaavaa materiaalia.

Olimme muutama viikko sitten ukkelin kanssa syömässä pidemmän kaavan mukaan, mikä on niin harvinaista, etten edes muista edellistä kertaa. Ukkelihan pyörii ravintoloissa (siis ihan syömässäkin) jatkuvasti, mutta minun kanssani hän päätyy aina jonnekin Mäkkärin tiskille. (Vika ei ole hänen, mutta ei se toisaalta ole minunkaan. Syyttäkäämme siis Putinia.) Sen harvan kerran kun sitten lähdemme "oikeaan" ravintolaan, odotukset ovat korkealla. Ruoan tulisi olla hyvää, ja mikä tärkeintä: ruokaa tulisi olla paljon. Eihän ravintolasta ole hyvä nälkäisenä poistua.

Ukkeli otti tällä kertaa pääruoaksi karitsankaretta ja minä otin päivän kala-annoksen, kun luvassa oli kuulemma kuhaa, perunakrokettia ja kukkakaalipyrettä.

Kun annos tuli pöytään, pettymys valtasi mieleni: tässäkö tämä nyt on?

Jee, porkkanoita! Niitä ei kotona saakaan.

Silmäilin tilaamaani annosta: kyllä siinä tosiaan kalanpala ja perunakroketti oli. Kukkakaalipyrettäkin löytyi pieni nokare kalan alta, eli annos vastasi hyvin tarjoilijan kuvausta.

Samaan aikaan pöydän toiselle puolelle purjehti lautasellinen ruokaa.





Ei auttanut itku markkinoilla: pakkohan minun oli se kuhanrääpäle ja perunakroketti syödä, kun olin kerran annoksen itselleni tilannut. (Mainitsinko jo, että annokseen kuului myös porkkanaviipaleita?) Onneksi ukkeli antoi minulle (säälistä) yhden lampaansiivun, ja sitä järsiessäni saatoin todeta, ettei lammas ollutkaan niin hyvää kuin miltä se oli näyttänyt, ja lihaakin kimpaleessa oli aika vähän. Tuli vähän parempi mieli.

Pääruoan jälkeen seuraava pettymys teki jo tuloaan. Jälkiruokalistalta ei nimittäin löytynyt mitään sellaista, mitä olisin halunnut tilata (tällainenkin on näköjään mahdollista). Ainoa suklainen jälkiruoka (koska jos ravintolassa tilaa jälkiruoan, sen on oltava ehdottomasti suklainen - kuka esimerkiksi tilaa jälkiruoaksi jäätelöä, tai vielä pahempaa, kupin kahvia?) oli jälkiruoka nimeltä "suklaata ja kirsikkaa". Mistä tuleekin mieleeni toinen asia, jota voisin kritisoida, eli ruokalistat. Eikö niitä voi kirjoittaa sillä lailla, että asiakaskin ymmärtää, mitä ruoka pitää sisällään? Kuvittelin "suklaata ja kirsikkaa" -annoksen koostuvan parista palasta suklaata ja muutamasta kirsikasta, joten oli pakko oikein vaivata tarjoilijaa ja tiedustella, mitä annos mahtoi pitää sisällään. Kun kuulin annoksen sisältävän suklaakakkua ja kirsikkasorbettia, päätös oli helppo.



Kadehdin ukkelin juustolautasta niin paljon, että unohdin ottaa siitä kuvankin.

Annoskateus ei siis ole mikään leikin asia, ja se voi vaivata ihmistä jo ihan nuorella iällä, jopa jo päiväkodissa. Minä odottelen, että milloin tulisi sellainen ravintola, jossa asiakkaalla olisi oikeus vaihtaa annos toiseen ihan vain sillä perusteella, että annos ei näytä hyvältä.

Nyt ukkelin ollessa Intiassa olen taas saanut muistutuksen siitä, kuinka mukavaa on, että meillä on käytössämme tätä nykypäivän modernia teknologiaa. Soittelemme ukkelin kanssa nimittäin facetime-videopuheluita, kun on niin mukava, että näkee toisen naaman. Siinä samalla voi tehdä näppäriä havaintoja tyyliin "etkö ole vieläkään käynyt parturissa"; "onko tuo meidän vanha tyyny vieläkin tallella" tai "miksi kaivat koko ajan nenääsi". Olen yrittänyt ajoittaa soittoni tarpeeksi myöhäiseen ajankohtaan, jotta appivanhemmat olisivat jo nukkumassa, ettei tarvitsisi videopuhella heidän kanssaan. Ei siinä mitään, kivahan anopin naamaakin olisi nähdä, mutta on jotenkin jännittävää puhua hänen kanssaan naamatusten puhelimessa. Kaiken lisäksi paikalla saattaisi olla muutakin sukua, ja saattaisin huomata olevani videopuhelussa vaikka kenen kanssa. Sehän olisi ihan hirveän vaarallista.

Yhtenä iltana ukkeli soitti juuri, kun pyörin läheisellä ostarilla lippalakki päässä (selvennykseksi sanottakoon, että olin lähtenyt lenkille ja tarkoitus oli ladata bussilippu siinä samalla). Kun vastasin puhelimeen, oli pelko persiissä, että nyt oli se hetki, kun anoppi haluaisi jutella - kaljakuppilan edustahan on optimaalinen paikka puhella anopin kanssa. Vielä kun joku alkuasukas olisi ilmestynyt taakseni örveltämään, olisin voinut todeta anopille, että "tässä mä viettelen iltaa ihan perinteiseen tapaan."

Sitten vakavampaan aiheeseen eli jääkaappimagneetteihin. Taisin bongata jääkaappimagneetteja ensimmäiseksi Sirokolla, ja ne nähtyäni minullekin tuli luonnollisesti kova tarve esitellä jääkapin oveani. Kovin monta magneettia meillä ei ole, ja nekin vähäiset ovat pääasiassa tylsiä matkamuistomagneetteja.







Ovessa on myös muutama tärkeä postikortti, joiden katseleminen jaksaa aina ilahduttaa.




Ovessa on myös jostakin lehdestä leikkaamani lista siitä, kuinka vältetään keskustelun karikot.


Tämä piti oikein laittaa jääkaapin oveen, kun neuvot olivat minusta niin hyviä - kaikki paitsi tuo viimeinen. Minusta sellainen, joka menee henkilökohtaisuuksiin ja alkaa osoitella toisen heikkoja kohtia tai vaikkapa arvostella toisen ulkonäköä, ei ole mitenkään erityisen taitava keskustelija. Toisen heikkouksien korostaminen on minusta vain osoitus siitä, että kyseinen henkilö ei enää mitään muuta keksi ja että kaikki muut keinot on käytetty.

Nämä säännöt ovat roikkuneet ovessa jo monta vuotta, mutta en tiedä, olenko oppinut niistä mitään. Olen muutenkin hyvä lukemaan kaikenlaisia neuvoja ja oppaita mutta äärettömän huono oppimaan niistä mitään. Elämähän olisi hirveän tylsää, jos pyrkisi oppimaan virheistään.

Jääkaapin ovessa on vielä myös sanamagneetteja (en tiedä, millä nimellä noita tarkalleen ottaen kutsutaan), joita sain joskus rasiallisen. Sanoja oli laatikossa sen verran niukalti, että en saanut niillä mitään korkealentoisia ajatuksia aikaiseksi, vaan niistä tuli tämmöisiä köyhän miehen aforismeja.

Elämä on iloinen asia.




Nyt on aika lähteä yrittämään, josko nukkumatti korjaisi meikäläisen.

30 kommenttia:

  1. Tuo annoskateus on kamalaa, me on tehty miehen kanssa usein niin etta on tilattu siksi samat annokset tai ainakin vaihdettu puolessa valissa ellei olla tilattu samaa :) Paras on varmasti liukuhihna sushibaari, siinahan nakee ne kökkeröt lautasella joten tietaa mita ottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ja ukkelilla on sen verran erilainen maku, että samojen annosten tilaaminen ei oikein onnistuisi. Tai oikeastaan maut eivät ole niin kovin erilaiset, mutta jostain syystä meidän tekee ravintolassa aina mieli eri ruokia. :-) Ronkitaan kyllä usein toistemme lautaselta maistipaloja, mikä ei ole ehkä kauhean sivistynyttä käytöstä "hienommassa" ravintolassa, mutta mitä väliä.

      En tykkää sushista, joten siitä ei ole tähän hätään apua, mutta samaa ideaa voisi laajentaa muihinkin ruokiin. Tosin liukuhihnalla pyörivät pihvit eivät hirveästi houkuttelisi. :-D

      Poista
  2. Annoskateus on tuttua. Tulee testattu paremassa paikassa muutaman kerran vuodessa.

    Jääkaappimagneetit. Huokaus. Meillä oli pari jääkaappia sitten ovi täynnä niitä, myös matkoilta tuotuja ja tuliaisina saatuja. Sitten uuden jääpakastinkaapin tultua päätin, että en halua niitä siihen. Myin osan kirpputorilla ja osa pyörii täällä missä mikäkin. Esim veitsitelineessa (se magneetti) istuu kaloja montaa lajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi ehkä kokeilla jotakin toista taktiikkaa ensi kerralla ravintolassa. Voisi koettaa vaikka semmoista, ettei tilaisikaan sitä, mitä itse aikoi, vaan pyytäisi seuralaista kertomaan, mitä tämä on aikeissa tilata, ja sitten tilaisikin sitä. Siinä olisi sekin etu, että jos valinta menisi pieleen, voisi syyttää sitä toista. :-) Ja sitten jos olisi samanlaiset annokset, ei ainakaan tulisi annoskateutta - ellei sitten naapuripöydässä näytä olevan jotain herkullisempaa.

      Minullakin magneetit ovat vähentyneet, kun osa niistä on pudonnut lattialle, kun on tullut availtua jääkaapin ovea vähän turhan rehvakkaasti. Aika turhiahan ne ovatkin.

      Poista
  3. Annoskateus, hih, mutta se on niin Murphyn laki, että toinen saa aina enemmän ja parempaa. Mitä hienompi ravintola sitä suurempi pettymys, varsinkin Ranskassa, ei ihme että pysyvät laihoina. Siksi rakastankin suomalaisia noutopöytiä, saa mitä haluaa ja yli tarpeenkin, ei se laatu vaan se määrä :)
    Löytyi sitten niitä magneettejakin lopulta ihan kiva määrä. Tuo viimeinen sopisi hyvin tänne, missä punaisen lihan syöminen kaksi kertaa päivässä on must, ilman sitä kuolema korjaa heti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se vaan on niin totta, että toinen tuntuu saavan aina paremman annoksen kuin mitä itse saa. Mikä siinä onkin, että toisen annos näyttää aina jostakin syystä paremmalta kuin oma? :-)

      Mä rakastan myös suomalaisia (ja muunkin maalaisia) noutopöytiä. Kaikki herkut näkee yhdellä silmäyksellä, ja ihan itse saa valita sen, mikä näyttää houkuttelevimmalta. Ja todellakin: ei se laatu vaan se määrä. :-D

      Poista
  4. Meillä on noita samoja magneetteja suomeksi ja saan - yllätys yllätys - lukea sellaisia helmiä kuin "kuka on tuo iso ääliö. Äiti" ja "olutharha".

    Annoskateus, joskus on oikeasti tullut nieleskeltyä kyyneliä, kun niin harvoin käy ulkona ja sitten tajuaa, että tuo mun olis pitänyt ottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, sanamagneetit voivat siis toimia myös eräänlaisena piiloviestimenä. Meillä ei toimisi, kun ukkeli on tuskin edes huomannut, että meillä on tuommoisia sanoja jääkaapin ovessa.

      Harvoin ulkona käyvät ovat varmasti annoskateellisempia kuin sellaiset, jotka käyvät ravintoloissa usein. Kun ulkona syö harvoin, odotukset ovat kovat ja sitä myöten pettymyskin varmasti suurempi. T. nimim. kokemusta on. :-(

      Poista
  5. Niin katsos sen vuoksi korealainen ravintola on ykkönen: kukaan ei tilaa omaa annosta, vaan kaikki on jaettavaksi. Tällä metodilla olen säästynyt kalvavalta annoskateudelta jo kolmatta vuotta!

    Ja matkamuistojääkaappimagneetit (huh mikä sana!) on muuten ihan parhaita. Tai no, jääkaappirunous on parasta, mutta toiseksi parasta nyt ainakin. Josta tulikin mieleen, että pitääpä ryhtyä taas kaivamaan omatkin jääkaappimagneettirunot esiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intiassa on myös sama systeemi, että annokset tuodaan pöytiin kulhoissa, jotka on tarkoitettu jaettaviksi, mikä toimii kyllä erinomaisen hyvin. Taitaa aika monessa Aasian maassa olla sama systeemi? Siellä syöminen taitaa olla muutenkin sosiaalisempi tapahtuma kuin täällä meillä Suomessa, missä syömisen tarkoitus on kai lähinnä saada vatsansa täyteen. Kuitenkin Intiassakin länsimaisissa ravintoloissa tuodaan lautasannokset, kun pihvien yms. jakaminen on vähän vaikeaa.

      Onhan noista matkamuistomagneeteista jotain iloa ollut. Niitä on myös näppärä tuoda matkoilta, kun ovat pieniä ja halpoja.

      Poista
  6. Juu ja annoskateuteen voi tosiaankin törmätä, mitä erilaisemmissa paikoissa. Päiväkotiannoskateuden lisäksi on olemassa myös esimerkiksi sairaala-annoskateutta, sekin on tullut todistettua. Kävin vasta katsomassa leikkauksesta toipuvaa ystävääni sairaalassa Huonekaverina ollut vanhempi rouvashenkilö sai melkein itkupotkuraivarit, kun hänelle tuotiin liemiruoka (väri harmaanbeige) ja ystäväni sai makaroonilaatikkoa (myös harmaanbeige). Tämäkin tapahtui Oulussa, liekö annoskateus erityisen tyypillistä tälle alueelle.

    Oivallisia ohjeita keskustelun karikkoihin :) Kakkonen voisi olla yhtenä selityksenä suomalaisten hiljaisuudelle ja viitonen tuntui minustakin hieman kyseenalaiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä elävän elämän esimerkistä. :-) Totta puhuakseni minäkin saattaisin saada itkupotkuraivarit, jos toinen potilas saisi makaronilaatikkoa ja minä jotain lientä. Sattuu nimittäin makaronilaatikko olemaan meikäläisen lempparia. :-)

      Ovatkohan oululaiset tosiaan jotenkin annoskateellisempaa porukkaa kuin muut...

      Olen muuten tuota kakkoskohtaa kokeillutkin, ja se todistetusti toimii. :-) Mikään ei saa tehokkaammin toista lopettamaan utelua kuin hiljaisuus. Voi olla, että suomalaiset ovat omaksuneet tämän konstin vähän liiankin kanssa.

      Poista
  7. Minulla tahtoo aika usein kayda oman ukkelin kanssa niin, etta han on kateellinen minun annokselleni. Yleensa kuitenkin paatamme yhdessa kummankin annokset ja syomme ne sitten puoliksi. Nain tulee enemman makuja maisteltavaksi. Siis paitsi jos otan possua tai merenelaimia, joihin han ei koske.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meille ei taas koskaan käy noin päin! Tai ei ukkeli ole ainakaan koskaan julkistanut, että olisi ollut kateellinen minun annokselleni. Mutta se johtuu varmaan siitä, että hän saa ravintolaruokaa niin usein...

      Puoliksi syöminen on hyvä ajatus, mutta käytännössä vähän vaikea toteuttaa. Melkein tarvitsisi ylimääräiset lautaset, jotta annokset saisi jaettua suhteellisen siististi. Minä ainakin saan hirveän sotkun aikaiseksi, jos yritän siirtää tavaraa omalta lautaseltani toisen lautaselle pelkällä haarukalla ja veitsellä. Tietysti voisi syödä myös suoraan toisen lautaselta, mutta mä en tykkää syödä toisen jämiä. :-)

      Poista
  8. Annoskateus on tuttua,;on tullut tilattua yhtä ja sitten harmitellut ettei tilannutkaan sellaista mitä se toinen tilasi. Usein tosin jaettiin syötävät eksän kanssa,silloin kun ei ollut kyse pihvistä,joka mulle on aina ollut yök.Siis puoliksi niin että otin vähän häneltä ja hän minulta,sharing siis;D
    Tuo kuharääpäle (itse se kalapala) ei näytä lainkaan hullummalta ja jälkkäri näyttää hurjan hyvältä.....
    Kivat magneetit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaista napostelujakamista mekin ollaan ukkelin kanssa harrastettu. Pizzastakin vaihdetaan aina päittäin yhdet slaissit, ja se vaatiikin hieman taitoa, että kumpikin saa samanaikaisesti siirrettyä toisen lautaselle palan lötköä pizzaan ilman, että jompikumpi tai molemmat pizzapalat ovat pöydällä. ;-D

      Tuo kuha-annos näyttää kuvassa paljon isommalta kuin mitä se oli, sillä oikeasti se oli (ainakin minusta) tosi pieni. Siis ainakin jos sitä vertasi ukkelin annokseen. :-) Onneksi jäkiruoka oli mieleinen!

      Poista
  9. Ehkä tuon vuoksi aina sovitaan miehen kanssa, että jaetaan molemmat annokset. Varma peli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun joku vielä kertoisi minulle, että miten tuo annosten jakaminen käytännössä tapahtuu. Leikataanko kaikki puoliksi ja siirrettään sitten toisen lautaselle, ja miten toisen lautaselle saa ylipäänsä siirrettyä puolikkaan annoksen, kun siellä on jo kokonainen annos? Olen varmaan jotenkin tyhmä, mutta en mitenkään ymmärrä.

      Poista
  10. No niin, tuo kala-annos oli sitten sen ravintolan intepretaatio nouvelle cousinista - tosin vain kokonsa puolesta. Olisin ollut hyvin vihastunut kokkiin, että kehtaakin ison rahan edestä tuollaista tarjota. Tottahan se kiukuttaa, kun saa isolla rahalla huonoa ruokaa, mutta en sitä kauaa sure. Riskit kuuluvat elämään.
    Minua kiinnostaa jo kauan tuo annoskateus, koska en sitä itse tunne, mutta ex-mieheni suvussa se näytti olevan jo neuroottista. Vastenmielsintä oli se toisten/minun lautaselta törkkiminen. Tuo Oulun tapaus selittää jotakin. Saattaa olla niinkin, että anoppivainaa ei antanut kaikille lapsilleen pienenä samaa/yhtä paljon ruokaa vaan lempilapselleen parhaat palat ja kielsi muita syömästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riskit kuuluvat toki elämään, mutta on asioita, joissa en halua riskejä ottaa, ja yksi niistä on ravintolassa syöminen. Siksi varmaan syönkin harvemmin “hienommissa” ravintoloissa, kun niissä ei voi tietää, millaisia kokin tulkintoja eteensä saa. Parempi vaan mennä johonkin takuuvarmaan mättöpaikkaan. :-)

      Muistan, että minuakin ärsytti suhteemme alussa, kun ukkeli halusi maistella ruokia mun lautaseltani. Taisin ajatella jotenkin, että "syö vaan omalta lautaseltasi; tämä on mun annos". Aikojen kuluessa olen kuitenkin tottunut siihen törkkimiseen ja nyt olen itsekin hyvin kärkkäästi kinuamassa tavaraa ukkelin lautaselta – varsinkin jos siellä näyttää olevan parempaa tavaraa kuin omalla lautasellani. :-)

      Poista
  11. Ahhahaa, kiitos yön nauruista, olipa muutama tosi hauska kohta eikä vähiten noi pari viimeistä kuvaa :D

    Mulla on joku luontainen kyky valita ravintolassa hyvä annos. Olen mokannut vissiin vain kerran, sekin johtui kielimuurista, kun en osaa ranskaa ja tarjoilija ei osannut englantia. Halusin pihvin ja sain lihakeittoa. No, melkein sinne päin...

    Muutoin meillä käy lähes aina niin, että kun ollaan miehen kanssa syömässä ulkona, se on kade mun annokselle. Niinpä se on vuosien varrella kehittänyt systeemin, että pistää mut tilaamaan eka, ettei käy TAAS niin, että mä mietin ja mietin ja se tilaa ekana ja sitten mä sanon omani ja onnistun taas tilamaan jonkun jackpotin. Pääruoan kanssa se yleensä kärvistelee ja maistaa multa jotain, mutta jos jälkiruoan kanssa menee pieleen, niin sitten joko tilataan molemmille uudet jälkkärit päälle tai yksi ylimääräinen vielä puoliks. Annoskateus on siis meilläkin tuttua, mutta niin päin, että mies on kärttynen, kun mä onnistun tilaamaan paremman annoksen.

    Toi suklaakakku kyllä näyttää hiton hyvältä, alkoi vatsa kurnia, pöh...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin haluaisin omata tuollaisen luontaisen kyvyn valita aina hyvä annos! Meidän taloudessa se kyky taitaa olla siunaantunut ukkelille, ainakin näin sivusilmin katsottuna. Ehkä mulla pitäisi olla sellainen ruokalista, jossa on kuvat annoksista – tosin harvoin ne kuvatkaan (jossain ABC:llä esim.) vastaavat oikeita annoksia sellaisina kuin ne eteen tuodaan.

      Tuosta lihakeittokokemuksestasi tuli mieleen, että en ole ulkomailla läheskään niin annoskateellinen kuin Suomessa. Mistähän se mahtaa johtua? Ehkä olen ulkomailla seikkailunhaluisempi, ja siitä syystä siellä ei ole niin väliä, vaikka saisinkin eteeni jotain, mitä en ehkä ihan ajatellut tilaavani.

      Suklaakakku maistuu aina. :-) Ja ravintolassa varsinkin. :-D Suklaa on mun heikko kohtani (tai sanotaanko että yksi niistä), ja suklaakakkua tulee tehtyä kotona tosi harvoin (eli ei koskaan), kun joutuisin syömään sen ihan yksin, ja sehän olisi ihan kamala tragedia.

      Poista
  12. Annoskateus on kyllä paha juttu. Itse syön mielelläni kalaa ravintolassa, mutta se on riskialtista. Mies tilaa yleensä aina pihvin ja harva ravintola onnistuu sen pilaamaan. Kalan kanssa taas menee helposti pieleen. Kastikkeessa ei ole makua ja lisukkeet ovat kovin pienet. Monesti olenkin päätynyt kateutta välttääkseni tilaamaan kanssa pihvin :) Reiluuden nimissä mielestäni miehenkin pitäisi välillä valita kalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tilaan ravintolassa yleensä pihvin (siitä yllättävästä syystä, että pihvejä tulee harvemmin kotona paisteltua), enkä oikein tiedä, miksi menin tällä kertaa valitsemaan tuon kalan. Ai niin – siksi kun söin alkuruoaksi ankkaa, ja ajattelin, että en mä nyt voi ankan perään enää pihviä syödä (yritin olla hienompaa kuin olenkaan, ja heti se kostautui). Tarjoilijakin sai kala-annoksen kuulostamaan niin herkulliselta, että päätin tehdä poikkeuksen pihvilinjaan. Ensi kerralla tiedän sitten taas tilata pihvin. :-)

      Poista
  13. Ai kauhee, ehkä paras ruokapostaus ikinä! :D Ja täällä yksi annoskateellinen myös, joka on jopa joskus ravintolasta poistuttuaan joutunut menemään kotiin kaupan kautta, koska jäi nälkä.

    En käy ns. kermaperseravintoloissa, koska ei kiinnosta mitkään über-eksoottiset mätöt, joita tulee lautaselle noin lusikallinen. Eli mennessäni syömään ravintolaan odotan saavani riittävästi ruokaa.

    Vaan monesti on niin, että mies saa LIHAA sisältävän JÄTTIannoksensa suunnilleen samalla hinnalla kuin minä aneemisen vegeannoksen. Tämä siis Suomessa. Brittilässä pubeissa (joissa siis yleensä syön, jos syön ulkona) myös vegeannokset ovat ns. rekkamiehen annoksia eivätkä mitään piperrystä. Viime kesänä (Suomessa) meinasi ihan tulla itku ravintolassa, kun näin oman annokseni. Niin kamala pettymys se oli. Mitä ne siellä oikein luulee? Että veget ovat jollain helvetin dieetillä koko ajan ja heille riittää kärpäsenkakan kokoinen annos samalla hinnalla kuin toisille runsas liha-ateria?!

    Huh, anteeksi avautuminen mutta alkoi ihan suututtaa. Onneksi laitoit loppuun kuvia jääkaappimagneeteista, niin rauhoitun. Minäkin niitä keräilen ja nimenomaan noita matkamuistomagneetteja. On kiva muistaa, missä kaikkialla on ollut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin välttelen kermaperseravintoloita (osuva nimi muuten :-D) viimeiseen asti, koska minäkään en voi sietää niitä piperryksiä, joissa pääasia tuntuu olevan ruoan ulkonäkö eikä se, tuleeko asiakas syöneeksi. Ja hintakin niistä ns. ruoka-annoksista osataan ottaa.

      En muista, olisinko itse joutunut koskaan menemään ravintolasta vielä kauppaan muuta kuin suklaata ostamaan. Joskus kun on iskenyt nuukuus, enkä olekaan tilannut ravintolassa jälkiruokaa, vaikka mieli olisi tehnyt, niin on pitänyt paikata moka menemällä kauppaan ja ostamalla suklaata. Tähän päälle pitää tehdä vielä sellainenkin tunnustus, että olen mennyt joskus kauppaan, vaikka olisin sen jälkiruoan tilannutkin, koska “syödään nyt sitä suklaata sitten, kun kerran sille linjalle lähdettiin”. :-)

      Kauheaa. Mä en varmaan ikinä uskaltaisi tilata ravintolassa kasvisannosta. Kasvisruoka olisi mulle ihan liian suuri riski, varsinkin sinun kokemuksistasi luettuani. Todellakin ymmärrän ärtymyksesi! Sen verran olen itse ollut ravintoloissa töissä, että olen ollut havaitsevinani kokeilla sellaista asennetta, että liha (ja muut proteiinit) ovat ainoaa oikeaa ravintolaruokaa, ja kasvisruokailijat ja muut “ruokarajoitteiset” (ruokarajoitteiset siis kokkien mielestä; ei minun) ovat välttämätön paha. Ehkä tämä asenne näkyy lautasellakin – kokkien mielestä on ihan sama, mitä ja kuinka paljon kasvisruokailijan lautasella on, kun sehän on “vain” kasvisruokaa. (Tätä ei tietenkään voi yleistää, koska varmasti on myös paljon kasvisruokamyönteisiä kokkeja ja ravintoloita.)

      Harmittaa, kun en ole tajunnut alkaa kerätä jääkaappimagneetteja ihan “aikojen alusta” vaan vasta viime vuosina. Asuntovaunulla tehdyiltä Euroopan-kierroksilta magneetteja olisi kertynyt paljon. :-)

      Poista
  14. Hehhee :D. Mua ei annoskateus yleensä vaivaa, mutta mulla on yksi ystävä, joka aina ensin tiedustelee kaikilta, että mitä sää otat ja mitä sää otat ja sitten kun lopulta tekee oman valintansa, alkaa heti tilauksen tehtyään katumaan ja lukee uudelleen listaa sillä mielellä, että olisko sittenkin pitänyt ottaa joku toinen :). No yleensä ei, koska syö varmuuden vuoksi myös kaikkien muiden lautasilta :D

    Mutta toi kakkoskohta noista keskustelun karikoiden välttelyistä olis kyllä kokeilemisen arvoinen :D. Kuinkahan hyvin sitä tosiaan pystyis teeskentelemään, ettei kuullut mitään...

    Ja todellakin. Punaista lihaa syömällä näkee valon :). Toivottavasti ei kuitenkaan ennenaikojaan, koska tykkään siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin sympatiseeraan tuota ystävääsi (mistähän mahtaa johtua!). :-) Millaistakohan olisi muuten olla syömässä toisen annoskateellisen kanssa? Syömisestä ei ehkä tulisi mitään, kun kumpikin vaan kyräilisi toisen lautasta. :-D

      Mä olen kokeillut tuota kakkoskohtaa esim. tilanteessa, jossa toinen on sanonut mielestäni jotain tosi tyhmää (mä itsehän puhun aina vaan viisaita). Kun en ole reagoinut toisen sanomaan mitenkään, henkilö on tajunnut olla jatkamatta aiheesta. Mistä tulikin mieleeni, että vaikeneminen on oikeastaan melkoista vallankäyttöä – kun ei reagoi toisen puheeseen vaan vaikenee, toinen tajuaa, että vaikenemiseen oli jokin syy mutta ei ehkä tajua sitä, mikä se syy oli. Aika ikävää oikeastaan.

      En mäkään haluaisi nähdä ennenaikaista valoa, koska tässä pitää ehtiä vielä kaikenlaista. Kuten syömään erinäisissä ravintoloissa. ;-)

      Poista
  15. Mä saan Armastukseni hyvin hyvin harvoin ravintolaan, koska hän on ammatiltaan kokki ja on sitä mieltä, johon minäkin usein yhdyn, että harvoin ravintolassa saa niin hyvää ruokaa kuin hänen tekemänsä on. Mutta meillä se menee niin, että usein Armastus katselee minun annosta "sillä silmällä" ja välillä vaihdetaan ihan reilusti lautasta, että molemmat saavat maistaa toisen annosta.

    Meillä tuo jääkaappimangeettien kerääminen on lähtenyt niiiiin lapasesta, etten kehtaa keroa :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helppo uskoa, että teillä kotiruoka on parempaa kuin ravintolaruoka. Ukkeli on sanonut meillä monesti samaa, mutta minä olen hieman eri mieltä. Ravintolaruoassa kun on se hyvä puoli, että sitä ei tarvitse itse tehdä. :-)

      Nyt minua alkoi hirveästi kiinnostaa ne teidän jääkaappimagneetit. :-D

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3