Helvetin naapurit

Yksi kerrostaloasumisen iloja on naapureiden läheisyys ja runsaslukuisuus. Naapureita on alla, päällä ja sivuilla, eikä koskaan voi etukäteen tietää, millainen tyyppi naapuriksi osuu. Jos huonosti käy, naapuri saattaa olla juoppo örveltäjä, ketjupolttaja, pianon pimputtaja, öinen bilettäjä tai - mikä pahinta - ulkomaalainen, joka ei tiedä alkuunkaan, kuinka suomalaisessa yhteiskunnassa tulisi elää.

Meillä on käynyt naapurien suhteen aika hyvä tuuri, sillä naapureistamme ei ole minkäänlaista häiriötä. Naapurimme ovat todella hiljaisia, itse asiassa niin hiljaisia, että heiltä ei kuulu koskaan minkäänlaisia ääniä. Joskus havahdunkin ihmettelemään, olenko ainoa ihminen koko talossa, kun mistään ei kuulu mitään. Ja talossamme on sentään 24 asuntoa. Silloin tällöin junnuttava hissin ääni kuitenkin todistaa sen, että kyllä täällä muitakin on. Jonkun ovikin saattaa silloin tällöin paukahtaa käytävässä, mutta sen jälkeen tulee taas hiirenhiljaista, kun koti imaisee menijän mustaan aukkoonsa.

Naapuriemme hiljaisuus on tietenkin vallan mukava asia - tiettyyn rajaan asti. Meillä kun ei aina muisteta hyssytellä, ja välillä tuleekin mieleen, että kuuluvatkohan meidän elämisen äänet kovinkin pitkälle, ja mahtavatkohan ne häiritä jotakuta. Ei meilläkään mitenkään mekasteta, mutta televisio saattaa pauhata joskus myöhäänkin, vessaa vedetään keskellä yötä pitkin Espoon katuja ja suihkussakin käydään silloin, kun muistetaan.

Talomme rakenteet ovat siinä mielessä jotenkin kummalliset, että äänet kuuluvat kaikista huoneistoista kaikkein selvimmin alakerran naapureille. Onneksi meidän alakerran naapurimme on todella kultainen, hieman iäkkäämpi nainen, joka ymmärtää, että äänet kuuluvat normaaliin elämään. Kun olimme pitkään Intiassa, hän tunnusti suorastaan huolestuneensa, kun meiltä ei kuulunut minkäänlaisia ääniä. Yöllisistä vessanvetämis- ja suihkuäänistä hän on todennut, että eivät ne häntä häiritse, koska "hänhän nukkuu yöllä". Yhden ystävällisen vinkin hän kuitenkin kerran antoi: makuuhuoneessa ei kannata riidellä, koska juuri makuuhuoneen äänet kuuluvat hänelle kaikkein selvimmin. :-D

Talomme hiljaisuudesta huolimatta talossamme on kuitenkin yksi keski-ikäinen naisihminen, joka kuulee talossa vaikka minkälaisia ääniä. Pesukoneet jauhavat keskellä yötä, kotieläimiä pahoinpidellään ja rappukäytävässä kolistellaan. Näistä elämää hankaloittavista äänistä, joita ei kuule kukaan muu kuin tämä kyseinen naishenkilö, nainen sitten tiedottelee alakerran ilmoitustaululla. Hän käy ripustamassa ilmoitustaululle käsin raapustettuja isoja lappusia, joihin on merkitty häiriöiden tarkat kellonajat, huoneistojen numerot, tapahtuneen häiriön laatu ("23.09 kova kolahdus huoneistosta D 55") sekä tietysti myös uhkaus ottaa yhteyttä isännöitsijään, "jos ei se kotieläinten rääkkääminen lopu". Kaikki talomme asukkaat ovat jo niin tottuneita näihin pilipali-lappusiin, että kukaan ei ota niitä vakavissaan: se joka ensimmäisenä näkee lappusen ilmoitustaululla, syöttää sen lähimmälle roskikselle. Nyt olenkin vähän ihmetellyt, kun ilmoitustaululle ei ole ilmestynyt pitkään aikaan minkäänlaisia viestejä. Tässähän tulee suorastaan jo vieroitusoireita.

Naapurit myös tunnetusti vahtivat toistensa tekemisiä, ihan suoranaiseen kyttäämiseen asti. Meilläkin on viereisessä talossa yksi naapuri, joka aina tupakalla käydessään (noin kerran tunnissa) kuikkii parvekkeeltaan ensin alas pihalle ja sen jälkeen meidän talon parvekkeille, jos siellä vaikka näkyisi jotakin mielenkiintoista töllisteltävää. Tämän naapurin parvekkeelta näkee suoraan meidän olohuoneeseemme, erityisesti ilta-aikaan, jos meillä ei ole verhoja edessä, ja on pakko tunnustaa, että naapurin pällistely on joskus ärsyttänyt minua hyvinkin paljon. Ärsytykseni lientyi hieman sen jälkeen, kun satuin kerran näkemään jossakin ilmaisjakelulehdessä kuuman keskustelun kyttäävistä naapureista. Keskustelun aloittaja valitti itseään kyttäilevästä naapurista, ja vastaukseksi saadut kommentit olivat niin oivaltavia, että minunkin oli pakko katsoa hieman peiliin: Luuletko, että sinun elämäsi on naapurin mielestä niin kiinnostavaa, että hän haluaa kuluttaa päivänsä vahtimalla sinua? Ehkä naapurisi on vain yksinäinen tai pitkästynyt ja käy siksi välillä parvekkeellaan katselemassa maailmaa. Onko teillä jotain salattavaa, kun niin pelkäät naapureiden katseita, ja pelkäätkö, että naapuri saa salaisuutenne selville? Kuinka voit tietää, että naapuri kyttää sinua, ellet itse kyttäile naapuria? :-D

Olin aiemmin aina tuudittautunut siihen uskoon, että talossamme ei puhuta toisten asioista, eikä kukaan kiinnitä tekemisiimme mitään huomiota. Väärässäpä olin, sen sain havaita huomata heti ensimmäisenä kesänä, kun olimme vasta muuttaneet tähän asuntoon. Mieheni serkku oli tuolloin meillä kylässä, ja hän heitteli (tietämättäni) tupakannatsoja parvekkeeltamme alas. Seuraavana päivänä saimmekin sitten yllättävää postia, sillä postiluukusta kolahtivat talon järjestyssäännöt, kaikki 175 ja puoli sivua. Kohta, jossa kiellettiin tupakantumppien heittely parvekkeelta, oli yliviivattu keltaisella tussilla. Kun olimme tulleet kotiin viimeisimmältä Intian-reissultamme, eräs naapuri, joka osui samaan aikaan hissiin ja jonka kanssa en yleensä hirveästi juttele, totesi, että "ai te olette jo palanneet sieltä Intiasta". Tähän perään hän vielä ihmetteli, kun en ollut yhtään ruskettunut, vaikka olin ollut Intiassa niin pitkään. Koska vietimme lähes koko talven Intiassa, automme oli hautautunut yli puolimetrisen lumikasan alle. Ennen kotiinpaluutamme vanhempani kävivät meillä, ja isäni helpotti paluutamme puhdistamalla automme lumesta. Isäni lumenluontioperaatio herätti useammankin naapurin huomion, ja yksikin kertoi huolestuneena seurailleensa isäni touhuja: "nyt siellä on joku vieras mies niiden auton kimpussa". Vaikka siis kerrostalossa asummekin, emme kuitenkaan ole niin huomaamattomia kuin olin kuvitellut. Emme myöskään voi elää kuin siat pellossa. :-D

Entäpä sitten se "ulkomaalainen naapuri" -osio? Siitähän minulla luulisi olevan kokemusta, koska mieheni on intialainen: eikö siitä aiheudu vaikka minkälaisia konflikteja suomalaisten kanssa?

En tiedä, minkälaisia konflikteja mies on mahtanut poikamiesvuosinaan aiheuttaa, mutta nykyään hän on sopeutunut (lue: muija on kouluttanut) suomalaiseen yhteiskuntaan niin hyvin, että mitään selkkauksia ei tule. Suomi-Intia -ongelmia syntyykin nykyään lähinnä kauhan varressa heiluvasta vaimosta, jonka intialaiskeitosten hajut leviävät aika usein käytäväänkin. Intialainen ruoka kun tunnetusti tuoksuu aika voimakkaasti, ja naapurit siksi väkisinkin tietävät, milloin meillä syödään jotain muuta kuin keittyjä pottuja. Hajut eivät ilmeisesti kuitenkaan haittaa ketään sen suuremmin, koska valituksia ei ole koskaan tullut. Päinvastoin: eräskin naapuri totesi kerran minulle hississä, että "teiltä tulee aina niin hyvät curryn hajut". :-D

Naapurisopua kerrakseen!
(Kuva: Metaldesign-furniture.co.uk)