Ensitreffit alttarilla

Nyt sitten siihen hääpostaukseen, jota lupailin.

Häät kestivät kolme päivää, ja ohjelma oli seuraavanlainen:

Keskiviikko 
9.00 Nalugu-tilaisuus sulhasen kotona
14.00 Mehendi-tilaisuus morsiamen kotona

Torstai
9.00 Aamiainen
10.00 Sulhanen saapuu hääpaikalle
11.52 Muhurtham
12.30+ Cocktaileja, lounas etc.
16.00 Hääseremoniat päättyvät

Perjantai
9.00 Satyanarayana pooja
11.00 Eteläintialainen aamiainen

Jos ette ymmärtäneet, mitä nuo kaikki omituiset sanat tarkoittivat, ei hätää: selitän ne kyllä myöhemmin, kun sinne asti pääsen. 😊

Intialaiset valmistautuivat häihin varsin perusteellisesti, sillä piti käydä pedikyyrissä, manikyyrissä ja kampaajalla. Vaatteet oli tilattu hyvissä ajoin joko netistä tai käyty ostamassa Intiasta, ja siskon kotiin oli tilattu hääpäivän aamuksi stylisti, joka laittoi siskontyttöjen tukan, auttoi pukeutumisessa ja korujen valinnassa. Sisko kävi kampaajalla häitä edeltävänä iltana, koska kampaaja osaisi föönata tukan kivasti, ja tukka olisi sitten aamua varten valmis. Nuoremman siskontytön piti käydä karvanpoistoliikkeessä poistattamassa karvat ylähuulensa päältä, ja käsivarretkin tytön olisi pitänyt vahauttaa, mutta siihen tytär ei suostunut. Phoenixin-serkku vahasi tytön käsivarret sitten illalla kotona.

Minä leväytin ostamani koltut tiistai-iltana sängylle ja kutsuin siskon ja Phoenixin-serkun palaveriin. He saisivat päättää, mitä laittaisin päälleni minäkin päivänä ja mitä koruja laittaisin asujen kanssa. Oma koruvarastoni oli varsin kehno, mutta onneksi talosta löytyi lisää koruja. Minusta oli alkanut tuntua, että aiemmin ostamani mekko ei olisi sopiva yhteenkään tilaisuuteen (johan siinä tulisi kylmäkin!), ja olin aivan oikeassa. Onneksi kaupasta oli löytynyt muita vaatteita.

Nalugu-tilaisuuden mekoksi sisko ja serkku valitsivat tämän:

En tajunnut ottaa mekosta varsinaisena juhlapäivänä yhtään kuvaa, joten tämä kuva on otettu vasta jälkeenpäin kotona. Tukkanikin oli juhlissa toisella tavalla, mutta laitoin sen nyt kuvaa varten kiinni, jotta korut näkyisivät (vaan eivätpä ne taida näkyä sittenkään).

Olin kerennyt käymään edellisenä päivänä mekkokaupan jälkeen vielä korukaupassakin. Jos minun pitää ostaa koruja, niin suunnistan ensimmäiseksi Swarovskiin, sillä Swarovskin korut miellyttävät minua jostain syystä kovasti. Rakastuin tuohon kaulaketjuun ja korvakoruihin niin tulenpalavasti, että ne oli pakko saada.

Sääennuste ei luvannut ensimmäiseksi hääpäiväksi hyvää. Keskiviikoksi oli nimittäin luvassa kova lumimyrsky, ja lunta saattaisi tulla säätiedotuksen mukaan 15-25 senttiä.

Kun saavuimme keskiviikkoaamuna sulhasen kotiin, lunta satoi hiljalleen, ja takapihalla näytti tältä.

Olin jotenkin kuvitellut, että intialaistaustaiset nuoret, jotka ovat asuneet koko ikänsä Amerikassa, eivät välittäisi intialaisista perinteistä, vaan rupeaisivat seurustelemaan länsimaiseen tyyliin ja valitsisivat puolisonsa itse. Siksi olinkin äärettömän hämmästynyt kuullessani, että ukkelin vanhimman serkun poika - häiden sulhanen siis - oli valinnut järjestetyn avioliiton. Sulhanen ei tosin ole ilmeisesti mikään kovin dynaaminen tyyppi, ja ikääkin hänellä on jo 30 vuotta, joten ehkä nämä tekijät selittävät ainakin osaltaan miehen ratkaisun. Minähän en ollut nähnyt sulhasta koskaan aikaisemmin, vaan tapasin hänet ensimmäisen kerran vasta nyt.

Olen maininnut ennenkin tämän, mutta sanon vielä selvyyden vuoksi saman asian uudestaan: intialainen järjestetty avioliitto ei tarkoita samaa kuin pakkoavioliitto (vaikka voi se joskus tietysti sitäkin tarkoittaa). Vaikka vanhemmat tai muut suvun vanhemmat jäsenet etsivät nuorelle puolison, nuorellakin on sanansa sanottavana, ja morsian- ja sulhasehdokas saavat tutustua toisiinsa ennen häitä. Puolisoehdokasta valitessa otetaan huomioon muun muassa perheen tausta, kasti ja sosiaalinen status. Jos puolisoehdokas ei miellytäkään, naimisiin ei ole pakko mennä, vaan silloin etsitään uusi kandidaatti. Tämänkin sulhasen tapauksessa oli käynyt niin, että ensimmäinen morsianehdokas tai hänen perheensä (en ole varma kumpi), ei ollut halunnutkaan edetä häihin asti.

Nalugu-seremonian tarvikkeita.

Nalugu-seremonia on eräänlainen sulhaseksi tai morsiameksi julistamistilaisuus, ja se aloittaa hääjuhlat. Sulhanen ja morsian pitävät kotonaan omat nalugu-seremoniansa ja juhlivat siis erillään, pelkästään omien läheistensä kanssa. Morsianta ei siis vielä keskiviikkona nähty. Joku oli kuitenkin jo nähnyt morsiamen ja tiesi kertoa, että tyttö oli kaunis ja pitkä (kumpikin ehdottomia hyveitä intialaiselle morsiamelle). Naluguun kuuluu monenlaisia elementtejä, mutta tärkein on ehkä se, että kukin käy vuorollaan hieromassa tulevaan aviopuolisoon kurkumatahnaa. Sitten tuleva aviopuoliso käy kylvyssä ja vaihtaa vaatteet. Morsiamen nalugu-seremonia on hyvin samankaltainen kuin sulhasenkin.

Seremonioiden jälkeen olikin sitten vuorossa lounas.

Ohjelmassa oli myös vapaamuotoista seurustelua, pelejä ja sen sellaista. Sulhasen kotona on iso kellarikerros, jossa on biljardi ja melkoisen hyvin varustettu kuntosali, ja minun piti toki käydä kokeilemassa salin laitteita. Maastavedot onnistuivat juhlamekossakin, mutta kyykkyjä en uskaltanut tehdä, kun pelkäsin, että mekko repeää takapuolesta.

Intialainen carom-peli.

Mehendi-tilaisuus alkoi morsiamen kotona kahdelta, ja meidän naisten oli tarkoitus käydä vaihtamassa ukkelin siskon kotona vaatteet ja mennä sen jälkeen morsiamen kotiin. Mehendit tarkoittavat hennamaalauksia, joilla koristellaan morsiamen kädet ja usein jalatkin. Mehendit ovat erittäin oleellinen osa morsiamen koristuksia, mutta koristustehtävän lisäksi niiden uskotaan myös rauhoittavan morsiamen hermoja stressaavassa tilanteessa. Ukkelin sisko aikoi hänkin ottaa mehendi-koristeluja käsiinsä ja sai minutkin innostumaan hieman asiasta. Olen aina pitänyt mehendejä rumina, kun henna on niin ruman väristäkin, mutta päätin nyt kokeilla jonkinlaisia pieniä maalauksia. Lähtisiväthän ne iholta kuitenkin lopulta pois. 

Lumisade oli kuitenkin yltynyt niin, että kukaan ei uskaltanut lähteä ajamaan. Mitään talvirenkaitahan Amerikassa ei käytetä (lumiketjuja joskus kylläkin), joten on joko ajettava kesärenkailla tai olla ajamatta ollenkaan. Niinpä siis odottelimme, että lumisade laantuisi ja että tiet aurattaisiin.

Takapiha iltapäivällä.

Illan edellä muutama uskalias päätti lähteä kokeilemaan autoilua, kun oli saanut ensin lapioitua autonsa lumen alta esiin. Matka oli tyssännyt kuitenkin heti alkuunsa, kun auto oli jäänyt jumiin jo pihatielle. Ei ole varmaankaan helppoa ajaa kesärenkailla kahdenkymmenen sentin umpihangessa! Minulla oli päälläni vain tuo mekko ja avonaiset korkkarit (ei siis edes takkia), joten hangessa paarustaminen olisi ollut kohtuullisen mielenkiintoista. Mietinkin, että jos joudun kävelemään lumessa, otan kengät pois, ja kävelen paljain jaloin. Suomalaisella sisulla siitäkin selvittäisiin.

Lopulta kuulimme, että päätiet oli aurattu, ja porukka alkoi valua hiljalleen koteihinsa. Meidän lähtiessämme kello oli puoli kahdeksan illalla, joten olimme viettäneet juuri kymmenen tunnin mittaisen nalugu-seremonian. Mehendit jäivät siis välistä, mutta jos olisimme päässeet mehendi-tilaisuuteen, olisin laittanut päälleni tämän mekon.

Mekon lyhyt helmakaan ei olisi haitannut, sillä mehendi-tilaisuus oli tarkoitettu vain naisille. 🙈Mekon kanssa olisin laittanut Phoenixin-serkun hauskan kullanvärisen pallokaulaketjun ja samaa sarjaa olevat korvikset.

Nyt kun katselen kuviani, huomaan selvästi, miten yksinkertaisia vaatteeni ovat intialaisten vaatteisiin verrattuna. Minä kuitenkin tykkään selkeälinjaisista ja laskeutuvista vaatteista, sillä tunnen oloni mukavaksi sellaisissa vaatteissa. En tykkää jäykistä ja kahisevista vaatteista, koska ne tekevät minullekin jotenkin jäykän olon! Vanhemmiten minusta on tullut - jos mahdollista - vieläkin jääräpäisempi tämän asian kanssa, enkä halua laittaa päälleni mitään vain jotakuta muuta miellyttääkseni. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, niin sitten saan olla kelpaamatta. Värejä vaatteissani olisi saanut toki olla enemmän (esimerkiksi rakastamaani oranssia), mutta en kehtaa valittaa, kun vaatteet miellyttivät sentään muuten.

Suvun vanhemmilta naisilta tuli toki kyselyjä, laittaisinko ensi häissä päälleni sarin. Nämä häät olivat nimittäin vasta alkusoittoa, sillä sulhasen sisko on vain kaksi vuotta sulhasta nuorempi, ja ukkelin vanhempi siskontyttökin on jo naimaiässä. Suvun naiset näyttävät olevan miehiä oma-aloitteisempia, sillä kumpikin tytöistä seurustelee. Sulhasen sisko toi jopa poikaystävänsä ja tämän vanhemmat veljensä häihin, mikä oli minusta jo aika edistyksellistä. Ukkelin siskontyttö kertoi, että hän haluaisi järjestää sellaiset destination wedding -häät, jotka vietettäisiin jossakin ulkomailla, ja koko hääväki lennätettäisiin sinne. Tytön haaveissa olisi kuulemma järjestää häät Malediiveilla, kun se olisi niin lähellä Intiaakin. Suvun vanhemman väen ei siis tarvitsisi lentää Intiasta esimerkiksi Amerikkaan asti. Saa nähdä, joutuuko tässä lähtemään kohta Malediiveille häihin!

Varsinainen hääpäivä oli torstaina, ja sisko ja serkku valitsivat hääpäivän asukseni tämän.

Tämä juhlapaikan vessassa(!) otettu kuva on vähän huono, joten laitan mekosta vielä toisen kuvan, vaikka näytänkin kuvassa ihan paskaa syöneeltä (aurinko paistoi suoraan silmiini).

Tämä mekko oli tuommoinen kultakirjailtu (kullitettu), ja mekko oli siitä näppärä, että kaulus oli niin korkea, etten tarvinnut mekon kanssa edes kaulakorua.

Menimme hääpaikalle useammalla autolla, ja minun kyydissäni olivat ukkeli sekä siskontytöt. Maisemat olivat eilisen myräkän jälkeen melko lumiset.

Hieman epäilytti, miten ajaminen onnistuisi mekossa ja korkkareissa, mutta onneksi asiassa ei ollut minkäänlaista ongelmaa.

Amerikkalaisissa autoissa ärsyttävät kaiken maailman varoitusäänet, kun tällainen ääniin tottumaton ei tiedä, mistä mikäkin ääni varoittaa. 

Tässä olin pysähtynyt liikennevaloihin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveä kilkatus. Varoitusäänen syynä oli se, että lumipenkka oli liian lähellä! Yhtenä päivänä olin pysäköinyt ostoskeskuksen parkkiin ja istuin autossa kännykkääni räpläten, kun alkoi kuulua taas kauhea kilkatus. Tällä kertaa syynä oli se, että joku käveli auton ohitse!

Juhlapaikalla olikin jo aamiaistarjoilu odottelemassa.

Häät järjestettiin juhlatilassa, jossa oli suuri sali varsinaisia hääseremonioita varten sekä paljon pienempiä tiloja esimerkiksi ruokatarjoiluja varten.

Kun sulhanen saapui hääpaikalle, oli aika siirtyä salin puolelle odottelemaan seremonioiden alkua.

Muhurtham tarkoittaa suotuisaa ajankohtaa naimisiinmenolle ja se saadaan selville sillä tavalla, että astrologi vertaa tulevien aviopuolisojen horoskooppeja ja päättää muhurthamista niiden perusteella. Tällä pariskunnalla muhurtham oli torstaina 8.3. kello 11.52, ja siitä syystä häät piti järjestää keskellä viikkoa eikä esimerkiksi lauantai-iltapäivänä, jolloin ihmiset olisivat päässeet töistään ja kouluistaan helpommin paikalle.

Sulhanen odottelee lavalla morsiamen saapumista.

Naimisiinmeno on intialaisille nuorille erittäin jännittävä tapahtuma, sillä häämenot ovat pitkät ja monivaiheiset, eikä nuorilla ole usein hajuakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä mikäkin seremonian osio tarkoittaa. Seremonioita johtava pappi kertoo kyllä, mitä nuorten pitää milloinkin tehdä, mutta nuorten hämmennys on välillä aika ilmeistä. Oloa ei varmasti helpota yhtään se, että sukulaiset ja valokuvaajat tungeksivat ympärillä ja tulevat välillä suorastaan iholle, kun kaikki haluavat nähdä tapahtumat mahdollisimman läheltä.

Morsian kannetaan paikalle. Näyttävä sisääntulo, sanoisin.

Intialaiset häät voivat olla hyvinkin erilaiset riippuen perheistä ja heidän taustastaan, ja minulle tällainen morsiamen kantaminen juhlapaikalle oli ihan uusi juttu. En ole nähnyt tuollaista missään muissa häissä aikaisemmin.

Sekin oli uutta, että vaikka tulevat aviopuolisot olivat tavanneet jo aikaisemmin, pari istui kuitenkin ennen seremonioiden alkua verholla toisistaan erotettuina.

Tällä jäljiteltiin ilmeisesti entisajan tyyliä, jolloin puolisot todellakin tapasivat toisensa vasta häissä. Todellinen ensitreffit alttarilla!

Väliverho on laskeutunut.

Ei mikään intiimi kahdenkeskinen hetki.

(Huomasin taas, että Blogger latistaa värit. Ärsyttävää. Värit olivat oikeasti paljon kirkkaammat kuin mitä kuvat antavat ymmärtää.)

Hääseremonia on hyvin monivaiheinen, ja siihen kuuluu monenlaisia elementtejä. Riisi on häissä tärkeässä asemassa, sillä se symboloi vaurautta, menestystä ja onnea mutta myös hedelmällisyyttä.

Riisiä sulhasen päälle...

... ja morsiamen päälle.

Sormus sormeen. Myös morsiamen käsissä olevat mehendit näkyvät hyvin.

Kukkaköynnösten laittaminen puolison kaulaan symboloi parin yhteyttä kyseisestä hetkestä alkaen. Sulhanen aiheutti häävieraissa nauruntyrskähdyksiä, sillä hän laittoi köynnöksen ensin vahingossa omaan kaulaansa.

Tästä se rakkaus voi alkaa!

Saptapadi eli "seitsemän askelta" on häiden ehkä tärkein osio, ja siinä puolisot ottavat seitsemän askelta pyhän tulen ympäri. Sen alkajaisiksi sulhasen huivin toinen pää sidotaan morsiamen sarin liepeeseen.

Huomatkaa hennamaalaukset morsiamen jalassa.

Jokainen seitsemästä askeleesta edustaa yhtä lupausta tai valaa, jonka puolisot toisilleen vannovat. Lyhyesti sanottuna puolisot lupaavat toimia yhteistyössä, jotta avioliitosta tulisi onnellinen ja menestyksekäs. Jos lupausten tarkempi sisältö kiinnostaa, asiasta voi käydä lukemassa lisää esimerkiksi täältä. 

Kun viralliset hääseremoniat olivat ohi, oli aika vaihtaa vapaalle. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että monet lapset ja jotkut aikuisetkin kävivät vessassa vaihtamassa vaatteensa mukavampiin. Brooklynin-serkun vaimo oli kysynyt minulta aamulla, oliko minulla tarkoitus vaihtaa vaatteita hääseremonioiden jälkeen, eikä minulla tietenkään ollut sellaista aikomusta. Intialaiset häävaatteet ovat niin raskaita ja epämukavia, että varsinkaan lapset eivät jaksa niitä kovin kauan pitää. Brooklynin-serkun vaimolla ja kanssaminiällä oli niin raskaat, kullalla koristellut sarit, että tuskin nekään mitkään maailman mukavimmat päällä olivat. Minä ihmettelin hiljaa mielessäni, että pitääkö sitä sitten laittaa päälleen sellaiset vaatteet, joissa ei edes jaksa olla, mutta jokainen taaplaa tyylillään.

Ruoka on tietysti vieraiden mielestä hääjuhlien tärkein asia, eikä näissä häissä ollut ruoassa säästelty. Ruokalajeja oli valtavasti, eikä ollut pelkoa, että ruoka loppuisi kesken.

Dosien eli riisi-linssilättyjen paistopiste.

Lämpimien ruokien osastoa.

Omat alkuruokani: masala dosa ja pani puri.

Makeita herkkuja.

Tarjolla oli myös avoin baari, mikä tarkoitti sitä, että vieraat saivat juoda mitä halusivat ja miten paljon halusivat. En nähnyt, että baaritiskillä olisi ollut hirveästi tunkua. Ruoka tuntui kiinnostavan kaikkia enemmän.

Ruokailun jälkeen oli tiedossa vielä hääkakku sekä ns. häätanssi. Nämä elementit olivat selkeästi länsimaisista häistä lainattuja, sillä en ole ennen hääkakkuihin ja häätansseihin intialaisissa häissä törmännyt.

Hääparikin oli vaihtanut kevyempää vaatetta ylleen.

Häätanssi aiheutti minussa lähinnä myötähäpeää, sillä tanssi oli vain yksi pyörähdys lattialla.

Siis todellakin: sulhanen pyöräytti morsiamen kerran ympäri, ja se oli sitten siinä. Onneksi kerkesin kuitenkin ikuistamaan tilanteen kameralle!

Odottelimme aikamme, vieläkö tiedossa olisi jotain muuta, mutta kun mitään ei tapahtunut, lähdimme viiden maissa pois.

Perjantaina olisi ollut uskonnollinen pooja-seremonia sulhasen kotona, mutta minun turnauskestävyyteni alkoi jo loppua. Kun siis ukkeli sanoi edellisenä iltana, että seuraavan päivän tilaisuuteen ei olisi mikään pakko mennä, otin tiedon ilolla vastaan. Minulle nämä häät oli jo nähty, enkä jaksanut enää toista potentiaalista kymmenen tunnin rutistusta sulhasen kotona. Ihmisten kanssa seurustelu oli ollut mukavaa ja yllättävän helppoakin, mutta rajansa kaikella. Ärsytti sekin, että kaikki tuntuivat kantavan huolta siitä, oliko minulla ollut häissä tylsää. Yhdelle kysyjälle vastasin, että oli; toiselle, että ei ollut; ja kolmannelle, että ilotulituksetkin alkavat tuntua tylsiltä, jos ne jatkuvat tuntitolkulla.

Jos olisin mennyt pooja-tilaisuuteen, olisin laittanut päälleni tämän mekon.

Tämänkään mekon väri ei ole kuvassa lainkaan sellainen kuin mitä se oikeasti on. Mekko on oikeasti sellainen koboltin- tai sähkönsininen.

Minua tosin mietitytti, oliko mekko liian vartalonmyötäinen (seksikäs?) kyseiseen tilaisuuteen, mutta muut olivat sitä mieltä, että ei. Minusta mekko ei ollut todellakaan mikään paras vaihtoehto, vaan mekko olisi sopinut paremmin ehkä johonkin iltatilaisuuteen. Mutta ehkä sellainen tilaisuus tulee vielä. Olisin laittanut mekon kanssa anopin ostamat timanttikorvikset sekä ukkelin siskon ison hopeisen riipuksen.

Nyt olen saanut varmasti kaikkien päät niin pyörälle, että on hyvä poistua takavasemmalle.

Yrittäkäähän toipua intialaisesta hää-ähkystä! 

Lainahöyhenissä

Nyt pitäisi taas pukea kaikki kokemukset sanoiksi, enkä oikein tiedä, mistä aloittaisin. Minulla oli kyllä tarkoitus päivittää blogia Amerikassakin, mutta toisin kävi. Oli niin kiireinen matka, että välillä mentiin oikein minuuttiaikataululla.

Heti alkuun täytyy tuottaa pettymys sellaisille, jotka odottavat jonkinlaista kuvallista New Yorkin kierrosta. Sellaista ei nimittäin ole tulossa. Se johtuu siitä, että vietin suurimman osan ajasta New Jerseyssä, ja sekin vähäinen aika, jonka vietin Manhattanilla, meni kieli vyön alla kaupoissa juostessa. Mekkokuvia joudutaan myös odottelemaan ensi postaukseen, sillä ajattelin tehdä ensin jonkinlaisen yleiskoosteen matkasta ja kirjoittaa myöhemmin häistä ihan erillisen postauksen.

Auringonnousu Panamassa.

Olin etukäteen haaveillut katselevani vähän New Yorkin kaupunkiakin, mutta haaveet karisivat mainittuun ajanpuutteeseen sekä kylmyyteen. New Yorkissa oli nimittäin aivan järkyttävän kylmä, eikä ulkona tehnyt mieli olla yhtään kauempaa kuin oli aivan pakko. Suomen pakkasiin verrattuna New Yorkin nollan celsiusasteen lämpötilat eivät ole tietysti mitään, mutta Bolivian jälkeen tuollaiset lämpötilat tuntuivat melko jäätäviltä. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, jos meillä olisi ollut kunnon vaatteet, mutta ukkelilla ei ollut edes takkia mukana! Lainasimmekin ukkelin siskon ja tämän miehen vaatteita - minä siskon trenssitakkia ja ukkeli siskon miehen fleecetakkia - ja niillä sitten pärjäilimme koko viikon. Oikein nauratti etukäteishaaveeni Keskuspuistossa TRX:llä jumppaamisesta: olisi ollut varmasti näky, kun olisin roikkunut TRX-naruissa huulet sinisinä ja punainen trenssitakki päälläni.

Meillä oli ollut alun perin tarkoitus käydä Panaman-välilaskun aikana mekko-ostoksilla, mutta valvotun yön jälkeen kaupoissa kuljeskeleminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ukkeli oli varannut meille välilaskun ajaksi kaupungista hotellin, ja ehdotin ukkelille, että mitä jos unohtaisimme shoppailun ja rentoutuisimmekin vain hotellin uima-altaalla. Se sopi ukkelille oikein hyvin, kun hänellä oli kaiken lisäksi vielä flunssakin.

Tämä Sortis-hotelli oli oikein kiva, ja jos joskus vielä Panamaan eksymme, menemme varmasti samaan hotelliin uudestaankin (ehkä jopa ihan yöpymään!). Sortis oli puolet halvempi kuin viimekertainen Waldorf Astoria, ja samalla myös ainakin tuplasti mukavampi.

Panamaa aamuauringossa.

Vastaanoton hauska, noppakuutioista tehty seinä.

Bolivian liharuokien jälkeen yksinkertainen lohi-avokadoleipä maistui aivan taivaalliselta. Voisinko saada tällaista ruokaa aina?

Olimme onnekkaita, että olimme menossa New Yorkiin vasta lauantaina, sillä perjantaina Amerikan itärannikolla oli hirveä myrsky, ja JFK:n lentokenttäkin suljettiin. Lauantaina lennot pääsivät laskeutumaan kentälle jo lähes normaalisti.

Ukkelin Phoenixin-serkku ei ollut yhtä onnekas, sillä hänen oli määrä saapui New Yorkiin juuri perjantaina. Kun serkun kone oli ollut viidentoista minuutin päässä JFK:stä, lentokoneen laskeutuminen JFK:lle kiellettiin, ja lento ohjattiin Cincinnatin kentälle. Serkku joutui siis viettämään yönsä Cincinnatin lentokentällä aika karuissa olosuhteissa.

(Kuva on serkun ottama.)

Yövyimme koko matkan ajan muuten siskon perheen luona New Jerseyssä, mutta kaksi yötä vietimme Manhattanilla. Ukkeli oli varannut Manhattanilta hotellin sitä varten, että minä pääsisin näppärästi kolttuostoksilleni. Hotelli sijaitsi SoHossa, lähellä parhaita putiikkeja, joista varmasti löytyisi minullekin jotain. Kyllä kai nyt kuka tahansa nainen löytäisi New Yorkin kaupoista vaatteita, varsinkin jos on saanut luvan ostaa mitä tahansa: hinnalla ei olisi väliä; maksakoot mitä maksavat?

Niinhän sitä kai luulisi. Minä onneton sain kuitenkin tuhrattua vaatekaupoissa koko päivän ilman että löysin ainuttakaan vaatekappaletta! Ukkeli seurasi urhoollisesti mukanani aamusta iltaan, mistä täytyy antaa kyllä oikein kunniamaininta. En vieläkään oikein ymmärrä, mikä minun ongelmani oikein oli, ja miksi vaatteita ei kerta kaikkiaan löytynyt. Vaatteet eivät vain jotenkin tuntuneet sopivan joko minulle tai häätilaisuuteen.

Etron vaatteet ihastuttivat väreillään mutta näyttivät päälläni ihan kamalilta.

Tässä asussa oli ihanat värit, mutta ainakin minun päälläni tuo kolttu näytti ihan aamutakilta. Asu ei ollut minusta millään lailla hintansa (5000 dollaria eli n. 4000 euroa) väärti. Tuollaisia saisi jostain Henkkamaukasta varmaan parillakympillä! Anteeksi nyt vain taas kaikki muotiasiantuntijat, kun en ymmärrä hyvän päälle.

Tämmöiset putiikkiliikkeet ovat kyllä siitä kivoja, että niissä saa aivan erinomaista palvelua. Ukkelinkin on mukava istua nojatuolilla tai sohvalla.

James Perseen näkeminen ilahduttaa aina!

Ainoat New Yorkissa ottamani katukuvat:

Bloomingdalesin edessä Broadwaylla.

Tonnikalaleipä hotellin huonepalvelusta.

Vaatteiden ostaminen jäi lopulta viimeiseen mahdolliseen päivään ennen häitä, eikä aikaakaan ollut paljon, sillä meidän piti lähteä New Yorkista takaisin New Jerseyhin viimeistään iltapäivällä. Kaiken lisäksi minun oli mentävä kaupoille yksin, sillä ukkelilla oli veljensä kanssa menoa pankkiin. Oli siis pakko luottaa omaan makuuni. Sain tuhrattua kaupoissa kokonaisen aamupäivän ja pitkälle iltapäiväänkin, ja lopulta riipaisin yhdestä kaupasta mukaani neljä mekkoa. Siinä mielessä oli kyllä onnea, että löysin viime hetkellä kuitenkin sellaiset vaatteet, joista itse tykkäsin. 

Valokuvia tuli otettua koko matkalla harmittavan vähän. Olisi ollut esimerkiksi valtavan mielenkiintoista kuljeskella New Yorkin kaduilla kuvaamassa ihmisiä, mutta tämä ei ollut nyt sellainen matka, että olisi ollut aikaa siihen. Kaikkea kun ei voi saada, ja minä puolestani sain ehkä jotakin vieläkin arvokkaampaa: yhdessäoloa läheisten ihmisten kanssa. Ukkelin veli ja Brooklynin serkku asuivat perheineen newjerseyläisessä hotellissa, ja veli oli varannut samasta hotellista huoneen meillekin. Minusta oli kuitenkin kivempi asua ukkelin siskon luona, sillä pidän siskosta ja hänen perheestään aivan valtavasti. Kotona on myös - yllättäen, heh heh - kodikkaampi tunnelma kuin hotellissa, jossa asuminen on aina jotenkin muodollista. Kaiken lisäksi hotellissa asui myös armas kanssaminiäni eli ukkelin veljen vaimo, jota pyrin välttelemään niin pitkälle kuin mahdollista. Parempi siis asua vähintään eri rakennuksessa kuin hän. Toinen maanosa on vieläkin parempi.

Naapurustoa ukkelin siskon asuinalueella.

Matkan aikana juhlittiin myös ukkelin vanhemman siskontytön synttäreitä. Oli muuten elämäni paras porkkanakakku!

Perheen WhatsApp-ryhmässä oli käyty aktiivista keskustelua jo monta viikkoa ja suunniteltu tulevia häitä.

Kun Brooklynin serkku tiedusteli, miksi sulhasen isä oli ollut keskusteluissa niin hiljaa, sulhasen isä ilahdutti taas omaperäisellä huumorillaan:

Amerikkalainen työ- ja kouluilmapiiri on varsin erilainen kuin esimerkiksi Suomen, mikä tuli taas todistettua. Lapset eivät olleet saaneet häitä varten koulusta vapaata mitenkään helposti, sillä vain parin päivän poissaololuvan saaminen oli tuntunut olleen kiven takana. Työajat tuntuvat hurjilta, ja esimerkiksi ukkelin vanhempi siskontyttö, joka työskentelee rahoitusalalla, joutuu olemaan töissä usein puoleenyöhön asti. Kuuntelin hieman kauhuissani monta muutakin ihmistä, jotka kertoivat, kuinka töistä ei pääse oikeastaan koskaan irti. Työmatkoihinkin saattaa mennä ruuhkien ja välimatkojen takia aikaa tuntikaupalla.

Ukkelin Phoenixin-serkku haluaisi muuttaa Phoenixista jonnekin muualle, mutta New Yorkiin hän ei kuulemma missään nimessä haluaisi. Serkulla (joka työskentelee lääkärinä) on nyt Phoenixissa hyvät työajat, yhdeksästä puoli neljään, eikä hän kuulemma haluaisi omistaa elämäänsä työlle, kuten New Yorkissa pitäisi tehdä. Serkku haluaa pitää kiinni vapaa-ajastaan, vaikka se sitten tarkoittaisikin samalla pienempää palkkaa.

Mutta ehkä sellainen tietty suuruudenhulluus kuuluu jollakin tavalla amerikkalaiseen mentaliteettiin. Kaiken pitää olla mahdollisimman suurta, oli kyse sitten muropaketista, autosta tai talosta. Näin New Jerseyssä niin suuria taloja, etten voinut uskoa, että talot olivat vain yhden perheen koteja. Kaiken lisäksi - näin joku tiesi minulle kertoa - jättimäisessä talossa saattoi asua joskus vain kaksi ihmistä!

Vaatimaton gallonan eli 3.78 litran kokoinen maitopurkki. Tästä kaataminen vaatii jo taitoa!

1.36 kilon kokoinen muropaketti.

Mietin näitä amerikkalaisia ruokapakkauksia, että mitähän varten niiden täytyy olla niin suuria. Eivätkö ihmiset jaksa käydä kaupassa kovin usein, joten on hyvä ostaa kerralla tarpeeksi tavaraa? Vai syövätkö amerikkalaiset niin paljon, että pienemmät pakkaukset eivät riitä kuin muutamaksi päiväksi? Vai onko amerikkalaisilla turvallinen olo, jos kotona on paljon tavaraa, jos tulee vaikka jokin katastrofi, eikä pääse kauppaan?

Ravintola-annoksetkin ovat suuria, mikä aiheutti hieman vaikeuksia, kun silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Siitä huolimatta tykkään käydä Amerikassa ravintoloissa, sillä ruoka on useimmiten hyvää ja sitä on siis riittävästi. Myös amerikkalainen asiakaspalvelu on alkanut miellyttää vuosien saatossa aina vain enemmän ja enemmän, vaikka korvani särähtää edelleenkin, jos myyjä kutsuu minua kaupassa sweetieksi tai honeyksi.

Brunssi Americana Dinerissa. Oma vasemmanpuolimmainen annokseni oli nimeltään "A Little Bit of Everything", ja sitähän tuo nimenomaan oli.

Pannullinen pastaa Piccola Cucinassa SoHossa.

Continental breakfast The Dominick -hotellissa.

Breakfast flatbread Agricolassa Princetonissa.

Kuinkakohan kauan pöytiinohjausta joutuisi odottelemaan?

 
New Yorkin kylmyys oli siinä mielessä ikävää, että sisätiloissakin oli niin viileää. Kuitenkin kaikki paikalliset (intialaiset mukaan luettuina!) tuntuivat pärjäävän amerikkalaisissa sisälämpötiloissa hyvin - jopa t-paidoissa. Ukkeli miettikin, että mikä meitä (ukkelia ja minua siis) oikein vaivasi, kun meillä oli koko ajan niin kylmä. En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että olemme tottuneet Suomessa niin lämpimiin sisätiloihin, että amerikkalaiset sisätilat tuntuivat niihin verrattuina viileiltä. Lattia oli ukkelin siskon luona niin jäätävä, että ikävöin villasukkia, ja aamusuihkut olisivat herättäneet kuolleetkin. 

New Yorkin shoppailupäivien aikana kurkkuni tuli kipeäksi, ja olin ihan varma, että minullekin tulee flunssa. Minulla on ollut flunssa viimeksi kolme vuotta sitten, enkä voi oikein ymmärtää, miten olen onnistunut olemaan sairastamatta flunssaa niin pitkään. Vitamiinit, terveysmehut ja sen sellaiset eivät ole ainakaan terveyteni salaisuus, sillä en harrasta mitään sellaisia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minussa on jotakin todella pahasti vialla, kun flunssatkin kiertävät minut kaukaa. 😀

Lopuksi vielä piipahdus Princetoniin, joka sijaitsee vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä ukkelin siskolta. Kävimme pyörähtämässä Princetonissa lauantaina, kun häähumut olivat ohitse. Princeton on varsin viehättävä pikkukaupunki, joka tunnetaan erityisesti ylipistostaan.

Princetonia iltavalaistuksessa.

Kävimme ensin kaikki brunssilla, minkä jälkeen minä, ukkelin siskontyttäret sekä sulhasen sisko läksimme kierrokselle yliopiston alueelle.

Siskontytöt ja meikäläinen. Taustalla Nassau Hall.

Minulle oli yllätys, että yliopistoalueella saa kuljeskella ihan vapaasti, mutta hyvä niin. Tosin päädyimme myös sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ehkä ihan tarkoitettuja turistien pällisteltäviksi.

WHIG Hall.

East Pyne.

McCosh Hall.

Kappeli.

Taidemuseo olisi ollut varmasti hieno paikka taiteesta kiinnostuneelle, mutta itse en ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut katsella tauluja (kysymys kuuluu, että milloinkohan olisin sillä tuulella).

Sain kuitenkin valokuvan yhdestä päättömästä museovieraasta...

... ja Claude Monet'n Water Lilies and Japanese Bridge -taulusta:

Hieno saldo taidemuseokierrokselle, vai mitä?

Tuli myös pyörähdettyä yhdessä luentosalissa ja opiskelijoille tarkoitetussa kahvila-oleskelutilassa, jossa oli tarjolla uunituoreita, ilmaisia pipareita.

Pipareita piti tietenkin syödä suurin sallittu määrä eli kolme kappaletta, kun niitä kerran ilmaiseksi sai.

Huomasin, että Princetonissa on myös kuntosali, ja se piti luonnollisesti päästä näkemään. Kuntosalirakennuksessa oli pieni hakeminen, sillä Princetonin alue on varsin suuri, mutta löytyihän se sali lopulta. Kuntosaliin tutustuminen meinasi kuitenkin tyssätä heti alkuunsa, sillä meillä olisi pitänyt olla jonkinlainen henkilökortti. Sulhasen sisko kävi vastaanottotiskillä kysymässä, pääsisimmekö tutustumaan saliin, ja lupa tuli. Tutkimmekin sitten kaiken mahdollisen pukuhuoneista alkaen.

Yksi monesta kardiohuoneesta.

Tanssisali.

Voimaharjoitteluhuone. Tämä olisi kiinnostanut erityisen paljon, mutta en kehdannut edes yrittää sisään saapikkaissani ja trenssitakissani.

Princetonissa oli myös todella kiva jäätelöbaari (Fruity Yogurt & Cafe), jossa kävimme vielä viimeisenä iltana puoli yhdentoista aikaan illalla. Jäätelöbaari toimii itsepalveluperiaatteella: asiakas saa itse ottaa kuppiinsa jäätelön ja lisukkeet, ja annoksen hinta määräytyy painon mukaan. Erittäin kannatettava systeemi!

Elämä on, ja sitten sinä kuolet. Varsinkin jos varastat jäätelöbaarista.

The End. 🙏