Varastettu kännykkä ja ikkunaostoksia

Perjantai-iltana, kun ukkeli oli lähettänyt jo autonkuljettajan kotiin, päätimme lähteä ukkelin kanssa ex tempore olusille ja syömään vähän jotain. Paikaksi valikoitui Post Card-niminen tapasbaari, jolla oli valet parking (suomeksi kai pysäköintipalvelu), eli pysäköintipaikkakin järjestyisi talon puolesta. Ravintolan eteen saavuttuamme ukkeli kerkesi luikahtaa autosta ulos ennen minua, ja minä jäin antamaan auton avainta pysäköintipalvelun miehelle ja odottelemaan parkkilappua vastineeksi siitä.

Tuli kuvattua ulko-ovella olevat talon säännötkin, mutta en arvannut, että olisin seuraavana päivänä taas täällä tuijottelemassa samaa taulua – varsinkin tuota viimeistä kohtaa.

Ravintola oli paikkana oli ihan jees mutta erittäin meluisa, koska isolta screeniltä tuli Intia–Englanti -krikettipeliä.

Ensimmäinen olut: Bira Blonde. Arvosana 2+/5.

Toinen olut oli vanha tuttu Kingfisher Ultra. Arvosana 4+/5.

Post Cardin ruoka oli erittäin myönteinen yllätys! Tilasimme intialaisia tapaksia, jotka olivat taas sen verran kookkaita, että muuta emme tarvinneetkaan. 

Keema podi idli eli mini-idlejä ja jauhelihakastiketta. Superhyvää!

Murgh malai tikka eli kermaista kanaa. Erinomaista tämäkin.

Post Card oli kaiken kaikkiaan hyvä kokemus, ja tuumasimme, että voisimme tulla tänne toistekin. Neljä olutta ja kaksi tapasta kustansivat 3000 rupiaa (33,5 euroa). Ei siis mitään kovin halpaa lystiä, mutta tämäntyyliset paikat ovat yleensä tätä hintaluokkaa.

Kun autonkuljettaja näki seuraavana päivänä (tämän hän kertoi meille jälkikäteen) auton avaimessa pysäköintipalvelusta avaimeen jääneen kumilenkin, hänelle tuli paha tunne ja hän säntäsi autoon katsomaan, oliko hänen kännykkänsä tallella. Eipä ollut. Autonkuljettaja piti vanhaa, käytöstä poistamaansa kännykkäänsä etupenkkien välissä olevan käsinojan sisällä lokerossa. Yleensä hän ottaa puhelimen illalla mukaansa, mutta nyt hän ei ollut tehnyt sitä, kun ei ollut tiennyt, että me lähtisimme autolla vielä jonnekin. Me taas emme olleet ukkelin kanssa tienneet, että autonkuljettaja pitää puhelintaan lokerossa ja että puhelin oli meillä mukana autossa. Kännykkä oli täynnä autonkuljettajalle tärkeitä kuvia, mm. kaikki hänen pienen tyttärensä kuvat, ja mies kertoi ruvenneensa itkemään, kun hän tajusi, että kaikki kuvat olivat menneet.

Autonkuljettaja lähti selvittelemään asiaa Post Cardiin ja vietti siellä hyvän tovin, mutta tuli takaisin tyhjin käsin. Päätimme ukkelin kanssa lähteä autonkuljettajan mukaan Post Cardiin, ja niin marssimme kaikki joukolla ravintolaan vaatimaan johtajaa paikalle. Johtaja ilmestyikin pian ja totesi muistavansa minut ja ukkelin edellisillalta (me sen sijaan emme muistaneet nähneemme johtajaa). Selitimme johtajalle, mitä oli tapahtunut, mutta hänen oli vaikea uskoa, että joku pysäköintipalvelun miehistä olisi vienyt puhelimen, koska "mitään tällaista ei ole koskaan aiemmin sattunut". Puhelimen oli kuitenkin täytynyt kadota meidän ollessamme ravintolassa, sillä autonkuljettaja oli katsellut puhelintaan vielä edellisenä päivänä, ja aamulla sitä ei enää ollut autossa.

Johtaja suhtautui asiaan yllättävänkin ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti ja rupesi selvittelemään asiaa. Paikalle tuli toinenkin pomo, joka oli vastuussa pysäköintipalvelusta. Kävi ilmi, että pysäköintipalvelussa pidettiin erinomaisen hyvin kirjaa siitä, mihin aikaan kukin asiakas jättää ja noutaa autonsa, ja kuka auton pysäköi. Ravintolan väki sai siis helposti selville, kuka oli pysäköinyt automme, ja epäilyt kohdistuivat lopulta yhteen henkilöön. Toki pomot pyysivät autonkuljettajaa tutkimaan vielä kerran auton läpikotaisin ja olivat itsekin mukana seuraamassa tapahtumaa.

Tosiasia oli kuitenkin se, että vaikka epäilty oli löytynytkin ja vaikka hän olisi puhelimen ottanutkin, hän ei tulisi ikinä antamaan puhelinta takaisin, koska hänhän myöntäisi sillä tavalla syyllisyytensä. Toiseksi, jos mies myöntäisi syyllisyytensä, hän menettäisi hyvin todennäköisesti myös työpaikkansa. Miehellä oli siis paljon pelissä, ja hän tulisi siitä syystä takuuvarmasti kieltämään viimeiseen asti, että hän oli ottanut puhelimen.   

Pomot eivät tavoittaneet oletettua varasta, vaikka odottelimme ravintolan terassilla pitkälti toista tuntia. Johtaja ehdotti, että ravintola voisi korvata autonkuljettajan puhelimen ja hankkia tilalle uuden, mutta autonkuljettaja ei halunnut uutta puhelinta, koska eihän se toisi valokuvia takaisin. Tavailin terassilla istuessani talon sääntöjä ja mietin, että niinhän se valitettavasti on, että arvoesineet ovat omistajan vastuulla, eikä meidänkään olisi pitänyt jättää autoon mitään arvokasta. Eniten minua ärsytti se, että tyypin on täytynyt oikein etsimällä etsiä, löytyisikö autosta mitään arvokasta, sillä puhelinhan ei ollut edes näkyvillä vaan siellä käsinojan lokerossa piilossa. 

Autonkuljettajalle tuli jostain syystä mieleen kokeilla soittaa varastettuun puhelimeen, vaikka puhelin ei ollut hänellä enää käytössä eikä hän ollut ladannut siihen saldoakaan. Puhelin oli ollut pitkään mykkä – mutta nyt se kuitenkin hälytti. Näytti siis siltä, että varkaan oli onnistunut ladata puhelimeen saldoa ja että puhelin oli hänellä nyt käytössä. Ravintolan johtaja ja pysäköintipalvelun pomo yrittivät hekin soittaa puhelimeen, mutta turhaan. 

Ravintolan johtaja kertoi, että hänellä on poliisissa joku tuttava, joka voisi yrittää jäljittää puhelimen, kun puhelin oli nyt kerran päälläkin, ja neuvoi meitä lähtemään kotiin. Olimme istuneet terassin kuumuudessa (onneksi sentään varjossa) jo pitkän aikaa, ja päätimme lopulta lähteä takaisin anoppilaan. Minä olisin halunnut jäädä vielä odottelemaan, koska pelkäsin, että jos lähtisimme pois, se olisi merkki siitä, että olimme luovuttaneet. 

Ajoimme Post Cardista mattokaupoille, koska ukkeli oli kyllästynyt anoppilan kylpyhuoneiden ja makuuhuoneiden mattoihin. Appivanhemmat tulisivat Tirupatista parin tunnin päästä, joten vielä ehti tehdä anoppilassa parannuksia. 😆

Darpan on meidän vakkarikauppa, jos tarvitsemme jotain tekstiilejä kotiin. Toisessa kerroksessa ovat petivaatteet ja pikkumatot.

Nyt lähti mattoa tulemaan.

Valitsimme neljä mattoa ja lähdimme ajelemaan kohti anoppilaa. Matkalla autonkuljettajan puhelin soi, ja langan päässä oli pysäköintipalvelun pomo, joka kysyi, missä asumme. Autonkuljettaja selitti anoppilan sijainnin, ja pomo sanoi tulevansa hetken päästä käymään. Ihmettelimme, mitä asiaa miehellä olisi, mutta päätimme olla spekuloimatta, koska pianhan se selviäisi.

Olimme hädin tuskin päässeet anoppilaan, kun pomokin ilmestyi anoppilan ovelle. Mies oli hyvin anteeksipyytävän oloinen ja pahoitteli kovasti tapahtunutta. Sitten tapahtui jotain uskomatonta: mies kaivoi taskustaan autonkuljettajan varastetun puhelimen ja ojensi sen kumartaen ukkelille. Emme olleet uskoa silmiämme: oliko varastettu puhelin nyt todellakin tässä?! Emme saaneet koskaan selville, millä keinoilla johtaja ja pysäköintipomo olivat saaneet varkaan palauttamaan puhelimen, mutta ilmeisesti varas ei ollut tajunnut, että puhelin voitaisiin jäljittää, ja hän oli säikähtänyt tätä ja suostunut palauttamaan puhelimen ilman virkavallan puuttumista asiaan. Pysäköintipalvelun pomo pyyteli monta kertaa anteeksi yhteen liitetyin käsin ja me kiittelimme häntä vähintään yhtä monta kertaa. 

Miehen lähdettyä ukkeli totesi, että olipahan seikkailu. 😅 Autonkuljettaja oli luonnollisesti onnensa kukkuloilla, ja minä mietin, että ihmeiden aika ei ole ohi. En olisi ikinä uskonut, että tarina päättyisi tällä tavalla. 

Mietin myös, että varas oli todennäköisesti ottanut puhelimen siitä syystä, että minä olin ulkomaalainen. Hän ei ehkä ehtinyt nähdä ukkelia, koska ukkeli poistui autosta niin nopeasti, kun jätin autoa pysäköintipalveluun. Varas luultavasti ajatteli, että tuommoinen yksinäinen ulkomaalainen nainen on helppo kohde, ja hän tuskin arvasi, että ilmestyisimme seuraavana päivänä joukolla vaatimaan puhelinta takaisin.  

Tämän pitkän sepustuksen päätteeksi pieni kuvakokoelma sunnuntai-illalta, kun päätin käydä kävelemässä vaihteeksi jossain muualla kuin Durgam Cheruvulla. Tulipa katseltua näyteikkunoita oikein urakalla. 😆

Kauppojen ovilla on yleensä aina vartijat, joten näyteikkunoitakaan ei saa pällistellä rauhassa. 😆

Parempaa seppälää lapsillekin.

Tämä on näköjään sellainen kauppa, että kengät pitää jättää ulkopuolelle.

Kuten kuvasta näkyy, intilaisten arkikengät ovat yleensä hyvin simppeleitä, ja niiden tärkein ominaisuus on se, että kengät on helppo sujauttaa jalkaan ja ottaa pois.

Toinen kengät pois -kauppa.

Tämän mainoksen pystyssä pitäminen on kovaa työtä.

Tämä puoti oli harmillisesti toisella puolella tietä, enkä viitsinyt lähteä ylittämään tietä pelkästään tämän takia. Pitää ehkä käydä kuvaamassa ikkunat joskus myöhemmin lähempää, kun täällä näytti olevan parhaat vermeet.

Ganapati eli Ganesha yhden kaupan ovella.

Tässä rakennuksessa oli ennen H&M, mutta Henkka ja Maukka ei jostain syystä oikein menesty Intiassa (ainakaan Hyderabadissa). 😆

GoColors on vakkarikauppani (ei tosin tämä kuvan myymälä), jos tarvitsen legginsejä, churidareja tai mitä tahansa housupuolta intialaisten yläosien kaveriksi. Go Colorsista saa alaosia kaikissa maailman väreissä! Viimeksi ostin kullanväriset churidarit. 

Mitä luulette, jokohan näyteikkunat alkaisivat riittää? 😆

Loppuun vielä taulupäivitys maanantailta.

Toisesta taulusta oli hävinnyt kuva (oli ilmeisesti kelvannut jollekulle), mutta kehykset olivat saaneet jäädä paikoilleen.

Viikon jatkoja!

Yksi päivä vain (ja vähän toistakin)

Jatkan edellisestä eli siitä, että appivanhemmat ovat olleet keskiviikosta asti Tirupatissa. Luulin aluksi, että he palaisivat vasta sunnuntaina, mutta he palaavatkin jo tänään. En ole asiasta yhtään pahoillani, sillä huushollin pyörittäminen anoppilassa ei ole mitään lempipuuhaani. 

Haastavin asia on kotiapulainen, joka käy joka päivä, vaikka appivanhemmat eivät olisikaan kotona. Onhan se toki kiva, jos joku käy luuttuamassa lattiat ja tiskaamassa tiskit, mutta minun on jostain syystä vaikea olla, jos paikalla on joku ulkopuolinen tekemässä kotihommia. Pystyisinhän minä tekemään samat asiat itsekin. Minulle tulee jotenkin syyllinen olo siitä, jos istun toimettomana, kun joku muu paiskii hommia. Kotiapulaisessa ärsyttää myös se, etten voi lähteä mihinkään, ennen kuin kotiapulainen on lähtenyt, sillä eihän ulkopuolisia voi jättää kotiin yksinään touhuamaan.

Torstaina (ensimmäisenä päivänä appivanhempien lähdön jälkeen) olin tikkana keittiössä kokkaamassa päivän ruokia jo kahdeksalta, koska halusin saada ruoat tehtyä, ennen kuin kotiapulainen tulee. En halunnut joutua selittelemään hänelle, mitä kokkailen, koska hän olisi kuitenkin tullut uteliaana kyselemään sitä. Itseänikin oikein nauratti, että tässä sitä väännetään ruokaa kahdeksalta aamulla kuin paraskin intialainen perheenäiti. Sainkin ruoat tehtyä ennen kotiapulaisen tuloa, ja sitten keksin ruveta siistimään vähän jääkaappia. Anopin jääkaappi kun on aina sen näköinen, että sitä ei ole siivottu koskaan. 🙈 Kuulin, että kotiapulainenkin tuli jossain vaiheessa ja rupesi pyyhkimään olohuoneessa pölyjä – puhuen samalla kaiuttimen kautta puhelimeen. Kotiapulainen ei puhu anopin paikalla ollessa koskaan puhelimeen, mutta nyt asiaa tuntui riittävän – pölyjä pyyhkiessä, lattiaa lakaistessa, tiskejä tiskatessa. 

Riisit keittymässä oikeaoppisesti painekeittimessä. Kun keitin viheltää kolmannen kerran, riisi on valmista.

Anoppi soitti kesken jääkaapin pyyhkimisen ja kysyi, mitä olin tekemässä. Kun kerroin pyyhkiväni hänen jääkaappiaan, anoppi rupesi nauramaan, että rupesit sitten heti siivoamaan jääkaappia. 😅 Hän ei kuitenkaan ollut asiasta yhtään pahoillaan, vaan tuntui olevan pelkästään iloinen. Jotkin jääkaapin siivoamiset kun eivät ole täällä mitään egokysymyksiä. Kerran äitini luona ollessani rupesin pesemään äidin vessaa, ja äiti otti sen moitteena, että hänen vessansa ei ollut minun mielestäni tarpeeksi siisti. 🙈

Anoppi kertoi, että Tirupatissa oli ollut yöllä todella kylmä ja että he olivat joutuneet appiukon kanssa etsimään päälleen kaikki peitot, jotka olivat kesämökiltä löytäneet. Seuraavaksi anoppi kysyi, mitä ruokaa laittaisin, ja kun raportoin tekemäni ruoat, anoppi vaikutti tyytyväiseltä. Olin käynyt löytämässä pienemmästä jääkaapista puolikkaan pullokurpitsan, joka oli jo hieman nahistumaan päin, ja isosta jääkaapista oli löytynyt kukkakaali, joka oli vielä enemmän nahistumaan päin. Nyt se torikäynti alkaa kostautua, kun jääkaappien uumenista löytyy kaikenlaista, mikä pitäisi käyttää välittömästi. Yritän käyttää vihanneksia siinä järjestyksessä, mikä kasvis näyttää olevan akuuteimman kypsennyksen tarpeessa, vaikka kyseinen vihannes ei olisikaan suosikkini (kuten kukkakaali).

Cauliflower pepper fry.

Jääkaapin siivoamisen jälkeen keksin, että vaihdankin petivaatteet. Pussilakanat, tyynyliinat ja lakana pois, tyynyt ja peitot parvekkeelle tuulettumaan ja pyykkikone laulamaan. Kotiapulainen oli jo aiemmin ihmetellyt sitä, että olin kokannut hänen tullessaan jo kaiken ja että siivosin jääkaappia, ja nyt hänelle tuli lisää ihmeteltävää. 😆 Kotiapulainen on kotoisin jostain Kurnoolin läheltä, ja hän puhuu sellaista telugua, että minun on välillä hieman vaikea ymmärtää häntä. Mutta tärkeimmät asiat ovat sentään tulleet selviksi, ainakin toistaiseksi. 

Edellisen kotiapulaisen kanssa tuli hämminkiä, kun appivanhemmat olivat samalla lailla muutaman päivän poissa. Minä kun olen sellainen, että en pysty jättämään likaisia tiskejä lojumaan tiskialtaaseen, koska en siedä silmissäni yhtä ainoaa likaista astiaa. Anoppilassa on kuitenkin tapana, että likaisia tiskejä kerrytetään päivän aikana altaaseen, ja kotiapulainen pesee tiskit sitten seuraavana aamuna. Edellinen kotiapulainen ei ymmärtänyt, miksi olin tiskannut kaikki astiat, ja siitä tuli väärinkäsityksiä. Nyt päätin jättää tiskit lojumaan, jottei minun tarvitsisi selitellä mitään, vaan pääsisin helpommalla. Onneksi tiskialtaita on kaksi, toinen keittiössä ja toinen ns. kodinhoitohuoneessa, ja saatoin jättää tiskit sinne kodinhoitohuoneen altaaseen, jotta ne olivat edes pois silmistäni. Sainkin kasattua ihan kohtalaisen kasan yhdessä vuorokaudessa. 

Petivaateoperaatio oli saatu käyntiin, mutta koska se oli vaiheessa, oli taas tyhjä hetki. Onneksi oli edellisen päivän pyykkejä silitettäväksi! Niissä meni taas mukavasti jokunen tovi. Sitten lötkähdin sängylle hetkeksi tuijottamaan kännykkääni, vaikka siellä ei ollutkaan mitään tuijotettavaa. Kotiapulainen sattui menemään silloin ohi ja kysäisi, joko olin kastellut parvekkeella olevat kukat, kun anoppikin oli muistuttanut siitä. Tästä ymmärsin, että kotiapulainen oli siis kuunnellut puheluni anopin kanssa. Ilmankos hän olikin ollut puheluni aikana niin hiljaa! Kotiapulaiselle eivät näköjään riitä omat puhelut, vaan pitää kuunnella muidenkin puhelut. 😆

Puoli kahdentoista aikaan kotiapulainen lähti, ja minulla oli vihdoinkin ns. omaa aikaa, kun talo oli tyhjä. Mitäs sitä nyt sitten tekisikään? Olin nukkunut yöni jostain syystä huonosti ja vähän ja herännyt lopullisesti puoli viiden aikaan, ja nyt kun olin puuhastellut jo vaikka mitä, oli vähän kärttyinen ja väsynyt olo. Aikaisessa heräämisessä oli ollut se hyvä puoli, että olin saanut nauttia aikaisesta aamusta yksinäni ja kyttäillä, mitä näillä nurkilla tapahtuu tuohon aikaan. 

Viiden jälkeen autoja ja kaksipyöräisiä ajoi ohi harvakseltaan, ja muutama polkupyöräilijä ja jalankulkijakin näkyi. Koirat haukuskelivat, ja ilma tuntui mukavan viileältä (lämpötila oli tuolloin 18 astetta). Kuuden aikaan oli vielä säkkipimeää, vaikka aurinko nousisi kymmentä vaille seitsemän. Liikehdintä kadulla oli jo lisääntynyt, ja muunkinlaista liikehdintää oli havaittavissa, sillä huomasin tuossa puiston parkkipaikan kupeessa nuorenparin kuhertelemassa. Havaittavissa oli jopa suutelointia!

Pussailua kello kuusi aamulla.

Julkiset hellyydenosoitukset ovat täällä jonkinmoinen tabu, ja varsinkin jos kyseessä on nuori rakkaus, voi olla vaikea löytää paikkaa, jossa ottaa livekontaktia toiseen sukupuoleen. Mutta päivähän alkaa vallan mukavasti, kun aloittaa sen puistossa kuhertelemalla. Aikainen lintu madon nappaa, ja joskus jotain muutakin.

Puoli tuntia ennen auringonnousua taivaanranta alkoi punertaa. 

Sama keittiön ikkunasta nähtynä.

Aamuvirkut sulkapallon pelaajat ilmestyivät tuohon laatoitetulle pelialueelle heti, kun oli sen verran valoa, että sulkapallon pystyi erottamaan varpusesta. Kadulle ilmestyi lenkkeilijöitä – juoksijoita ja kävelijöitä – sillä tämä on päivän paras aika lenkkeillä. Ilma on vielä viileä, mutta on jo kuitenkin riittävästi valoa. Minun lenkkeillessäni kuuden aikaan illalla lämpöasteita on vielä kolmisenkymmentä tai pikkuisen sen alle.

Kello 6.25 tuli maito. Maidon toi nuorehko mies, jolla oli pipo päässään (koska kylmyys) ja joka kiiruhti eteenpäin reippain askelin. Maito on täällä niin tärkeä osa elämää, että se tuodaan joka aamu kotiovelle, samaan tapaan kuin päivän lehti. Appivanhemmat ovat laittaneet maitoa varten pussukan porttiin roikkumaan, ja tuli ihan joulukalenterifiilis, kun näin, että pussukassa oli jotain.    

Mitähän siellä on?!

No maitoa. Ylläri.

Maitoa on tullut siitä huolimatta, että maitolaskua ei maksettu asianmukaisena päivänä. Lasku tuodaan kotiovelle, aivan kuten maitokin (sama pätee sanomalehteen). 

Ovikellon soiminen on aina hieman jännittävä tapahtuma silloin, kun appivanhemmat eivät ole kotona. Kukahan ovella on, millä asialla hän on, ja mitähän kieltä hän mahtaa puhua? Toivon aina, että ovikello ei soisi minun yksin ollessani, mutta eiväthän nämä tämmöiset toiveet koskaan toteudu. Nyt oli kulunut hädin tuskin tunti siitä, kun appivanhemmat olivat lähteneet lentokentälle, kun ovikello soi. Menin ovelle, ja siellä seisoi ukko, joka kirjoitti lehtiöönsä jotain ja totesi – katsettaan lehtiöstä nostamatta – että "milk bill". Oli siis maitolaskun maksun aika. 

Kun mies oli saanut raapustettua lehtiöönsä tarvittavat yksityiskohdat, hän nosti vihdoin katseensa – ja näki minut. Mies silmäili minua närkästyneen näköisenä ja osoitteli minua kädellään: mikäs otus se sinä olet. Ei täällä tuon näköisiä pitäisi asua! Sanoin teluguksi, että appivanhemmat eivät ole paikalla, mutta mies ei näyttänyt ymmärtävän. Mies puhui siis luultavasti hindiä, joka ei minulta onnistu, ja yritin miettiä, paljonko minulla oli sillä hetkellä käteistä (ei paljon). Päätin kokeilla kepillä jäätä ja kysyin englanniksi, kuinka paljon lasku oli. Mies ei kuitenkaan tarttunut keppiin, vaan hän halusi selkeästikin talon oikeat asukkaat paikalle. Selitin siis englanniksi, että appivanhemmat tulisivat vasta sunnuntaina, ja viesti meni perille, koska mies toisti vielä englanniksi, että jaa sunnuntaina vai. Mies näytti laskevan mielessään päiviä ja lähti sitten menemään pettyneen näköisenä. 

Kyttäsin pihan puolella taloa, milloin aurinko nousisi. Liikenteen melu oli alkanut lisääntyä, linnut pitivät omaa konserttiaan ja ensimmäiset painekeittimet olivat vislanneet jo ennen puolta seitsemää.

Hieman ennen seitsemää alkoi tapahtua. 

Sieltä se tulee!

Oolalaa, päivä valkenee!

Uusi päivä on virallisesti alkanut!

Koska aurinko nousee keittiön puolelta taloa, keittiö täyttyi auringon punaisesta valosta. Anoppi oli aiemmin selostanut, mistä suunnasta aurinko tällä hetkellä nousee ja miten auringon paikka muuttuu vuoden mittaan, mutta harvoinpa olen ollut täällä itse todistamassa auringon ensi säteitä. Harmillista sinänsä, sillä auringonnousussa on minusta jotain maagista – paljon maagisempaa kuin auringonlaskussa. 

Aurinko nousi keittiössäkin.

Menin ulos katsomaan, joko päivän lehti olisi tullut, ja huomasin, että naapurin kynnyksellä oli lehti, mutta meidän kynnyksellä ei. Pälyilin ympärilleni ja huomasin, että lehti olikin pujotettu portin "kaltereihin". Se oli näppärää, koska näin lehden sai portin sisäpuoleltakin ilman että tarvitsi avata porttia. 

Ukkeli oli kertonut minulle Suomessa ollessani, että hänen äitinsä ei viitsi enää tehdä aamulla dosia ja että ukkelikin oli syönyt aamuisin puuroa tai mysliä. Olin siis varautunut tee-se-itse -aamiaisiin ja ottanut Suomesta mukaani useamman paketin puurohiutaleita ja Weetabixeja. Mutta mutta. Heti ensimmäisestä aamustani alkaen anopilla oli dosataikina aina valmiina (anoppi tietää, että dosat ovat lemppareitani), ja sama on jatkunut koko täällä oloaikani lukuun ottamatta yhtä aamua, kun se dosaan tuleva kaaram-tahna oli loppu, eikä anopilla ollut sipuleita, joita tahnaan tarvitaan. Dosia tulee minulle siis kuin liukuhihnalta, enkä ole jotenkin hennonnut sanoa anopille, että voisin syödä välillä jotain muutakin. 🙈 

Puurot ja Weetabixit ovat jääneet siis syömättä, mutta nyt näin tilaisuuteni tulleen, ja voi miten hyvältä Weetabix maistuikaan kylmän maidon kanssa. Hyväähän se dosakin on, mutta kaikkeen kyllästyy – näköjään jopa dosiin! Olin luullut, että nuo pussimaidot pitää keittää ennen käyttöä, koska niin oli ennenkin ja koska olin päätynyt kerran sairaalaan, ja syyksi epäiltiin keittämätöntä pussimaitoa. Mutta koska anoppi oli sanonut, että maitoa ei tarvitse keittää, kaadoin maidon suoraan lautaselle. Jäin silti kuuntelemaan vatsaani, näkisimmekö kohta varpusparven laskeutumisen, mutta ei: ohi lensivät.

Perjantaina ei ollut ruoanlaittoa, koska edellispäiväisiä ruokia oli jäänyt sen verran paljon ja koska ukkeli oli tilannut illalla vielä biryanikin. Alkaa kohta biryanikiintiökin täyttyä! Perjantaina oli muutenkin jotenkin rennompi olo, sillä olin kai tajunnut, että on parempi vain antaa asioiden mennä omalla painollaan kuin elää päänsä sisällä ja kehitellä koko ajan jotain (täysin hyödyttömiä) tarinoita. Ukkeli oli tilannut aamulla sieltä kanasovelluksesta kanapaketin, kun autonkuljettajan piti tulla tekemään illalla uunikanaa, mutta hän rupesikin tekemään sitä jo lounaaksi. Minä tein siinä samalla kanasalaattia salin jälkeen syötäväksi ja totesin, että tänään onkin kanaa monessa muodossa, kun oli vielä sitä eilistä biryaniakin. 😆 Sen tosin söi autonkuljettaja, mikä oli hyvä juttu.

Autonkuljettajan uunikanaa.

Kotiapulainen kävi taas työskentelemässä ja puhumassa kännykkäänsä, ja kun autonkuljettaja luuli, että kotiapulainen puhui hänelle, sanoin kotiapulaisen olevan puhelimessa – ja lisäsin hänen olevan koko ajan puhelimessa. Autonkuljettaja virnuili ja sanoi, että tuollaisia he ovat. Hetken päästä kotiapulainen lopetti puhelunsa ja meni selittämään autonkuljettajalle, että hänen tyttärellään ja tämän miehellä oli riitaa ja että hän joutuu sen takia puhumaan niin paljon tyttärensä kanssa. 🙈 

Ukkeli käytti vanhempiensa poissaoloa hyväkseen ja tilasi vanhempiensa makuuhuoneen kylpyhuoneeseen ja toiseen kylpyhuoneeseen tehopesun. Anopin mielestä tällaiset tehopesut ovat tarpeettomia, vaikka kylpyhuone olisi minkä näköinen. Nämä tyypit ovat tehokkaita, sillä heillä on kunnon laitteet, ja palvelun voi tilata helposti kännykän sovelluksesta.

Salilta palatessani ihmettelin lehmiä, jotka olivat laiduntamasssa sen sulkapallopaikan vieressä.

Näillä kulmilla harvemmin enää näkee lehmiä, mutta aiemmin (ennen kuin Durgam Cheruvu oli siistitty puistoksi) puhvelit kävivät aina päivisin järvessä kylpemässä. 

Joku oli hylännyt roskapaikalle komeita tauluja.

Minua odotti anoppilassa härdelli. Jääkaapissa oli ollut pilaantunutta maitoa! Autonkuljettaja oli ruvennut tekemään ukkelille inkivääriteetä, mutta tee oli mennyt pilalle, kun maito oli ollut pilaantunutta, ja homma oli pitänyt aloittaa alusta toisella maidolla. Arvasin heti, mistä oli kyse. Autonkuljettaja oli käyttänyt sitä maitoa, josta en ollut ollut ihan varma, mitä se oli ollut – maitoa, majjigaa vai jotain muuta. Anoppi oli jättänyt sen jääkaappiin, enkä minä ollut uskaltanut heittää sitä pois, kun en ole ihan varma anopin aarteista. Nyt maito oli kuitenkin saanut lähtöpassit. 😆

Kylpyhuoneet olivat puhdistuneet mallikkaasti, vaikka puhdistajamies oli saanut taistella aikamoisesti appivanhempien kylpyhuoneen kanssa, kun lasiseinissä oli ollut niin paljon kalkkeumia. Kahden kylpyhuoneen tehopesu maksoi 1000 rupiaa eli 11 euroa! Tällä välin autonkuljettaja oli laittanut jogurttia tulemaan appivanhempia varten. Minäkin meinaan kokkailla heille jotain, jotta heillä on kotona jotain valmista syötävää, kun he palaavat reissusta. En tosin tiedä, kelpaavatko pöperöni heille, mutta ajatus on kai tärkeämpi kuin täydellinen suoritus.