Uudet metroasemat

Tämä on tavallaan jatkoa viisi vuotta sitten kirjoittamaani postaukseen Länsimetron uusista asemista. Kävin silloin kuvaamassa kaikki Länsimetron uudet asemat Matinkylästä Lauttasaareen (postaus siitä täällä), ja koska metron jatkaminen Kivenlahteen oli silloin jo suunnitteilla, mietin kirjoituksessani hieman skeptisenä, milloin tuo jatkoyhteys mahtaisi valmistua (ajattelin varmaankin, että ei koskaan). Nyt Kivenlahteen kuitenkin pääsee metrolla, sillä avajaisia vietettiin 3. joulukuuta – päivälleen viisi vuotta sen jälkeen, kun olin nuo skeptiset ajatukseni kirjoittanut!

Uusia asemia on viisi – Finnoo, Kaitaa, Soukka, Espoonlahti ja Kivenlahti – ja nämä piti tietysti lähteä katsastamaan. Hyppäsin metron kyytiin Matinkylässä ja ajoin päätepysäkille Kivenlahteen, josta lähdin sitten valumaan takaisin kohti Matinkylää. 

Kivenlahti kutsuu!

Metroon päästyäni tuli kuitenkin vastaan ongelma: viestitaululla luki, että Matinkylä oli ollut viimeinen asema ennen C-vyöhykettä. Mikäs se semmoinen C-vyöhyke oli? Luulin, että C-vyöhyke on jossain periferiassa eikä Espoossa. Äkkiä kännykkä esiin ja googlettamaan, olinko onnistunut ostamaan vääränlaisen lipun. Ja kyllä vain: Matinkylän jälkeen alkoi tosiaan C-vyöhyke. Ostamani AB-lippu ei riittänytkään matkalleni, vaan oli ostettava uusi BC-vyöhykelippu. Siinä meni 2 euroa 80 senttiä kankkulan kaivoon. Kallista tämä metrolla ajelu.

C-vyöhykehän se siinä.

Kivenlahden asemalla minua tervehti näyttävä valaistus. Katon valoputket kuvastavat lukemani mukaan Kivenlahden mainetta valkeana kaupunginosana.

Toinen silmiinpistävä elementti asemalaiturilla on Kalle Mustosen veistos nimeltä Kulkijat.

Teoksen kuvauksen mukaan nämä "sympaattiset ja humoristiset hahmot" juoksevat metrolaiturilla. Itse en havainnut sen enempää sympaattisuutta, humoristisuutta kuin juoksemistakaan, mutta olenkin taiteellisesti sivistymätön.

Meinasin piipahtaa ulkona Kivenlahdessa, mutta uloskäynnin nähdessäni tulin toisiin ajatuksiin. 

Tervetuloa Kivenlahden asemalle! Täällä me lipuntarkastajat jo odotellaankin!

Olisi tuntunut typerältä käydä haistelemassa raitista ilmaa, palata saman tien takaisin ja ruveta tämän häröilyn jälkeen esittelemään matkalippua. Tulipa käytyä Kivenlahdessa!

Kivenlahden aseman mielenkiintoista arkkitehtuuria. Tästä kuvasta on muuten vaikea sanoa, ollaanko menossa ylös- vai alaspäin! Mitä veikkaat?

Seuraavaksi vastassa oli Espoonlahden asema. Espoonlahti on minulle tuttu lähinnä siitä, että siellä on uimahalli (jossa en ole kyllä käynyt miesmuistiin), ja uimahalli oli valikoitunut myös metroaseman teemaksi.

Aseman yleistunnelmaan on haettu vaikutteita uimahallin väri-, valo- ja materiaalipaletista, ja lopputulos oli minusta varsin onnistunut. 

Aseman yhteydessä on Lippulaivan kauppakeskus, jossa on monenmoisia palveluita. 

Hotelli helpotuskin oli metroaseman sisäänkäynnin vieressä, ja päätinpä käydä asioimassa, kun sattui olemaan tarvetta.

Asiointi oli ollut haasteellista viisi vuotta sitten, ja haasteellista se oli edelleen. Nyt minulle ei meinannut mitenkään selvitä, miten ovi menee lukkoon, vaikka seinällä oli ohjeet.

Yritin etsiä painiketta oven sisäpuolelta ja kokeilin kaikkea vähänkin nappulalta näyttävää, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta hoksasin, mistä ovi meni lukkoon, mutta kauan siinä kesti.

Ruiskuille on oma pudotusaukkonsa.

Takaisin asemalla.

Soukan asema on saanut vaikutteita asemaa ympäröivästä 60-luvun modernistisesta rakennuskannasta, ja asemalaiturihallissa on hieman samantyylistä valaistusta kuin Kivenlahdessakin. Valaisimia on 1300 kappaletta, ja valot näyttävät aaltoilevan.

Soukan asema on peräti 40 metrin syvyydessä, ja se on siitä erikoinen, että asemalla ei ole lainkaan liukuportaita, vaan asemalle ja sieltä pois siirrytään hisseillä.

Hissin ala-aula on vaikuttava. 

Seinän taitteiset seinälevyt esittävät metrotunnelin louhittuja kallioleikkauspintoja ja ovat osa Taneli Rautiaisen neliosaista Sfäärit-tilataideteosta. 

Matka maanpinnalle kesti yllättävän kauan, ja heti hissistä ulos tullessani näin, että sisäänkäynnin edessä oli taas lipuntarkastajat. Kylläpäs lipuntarkastajat ovat nyt intopiukeina, kun on uusia asemia ratsattavaksi! Päätin tällä kertaa kuitenkin mennä ulos katsomaan, miltä Soukassa näytti. 

Harmaata on.

Metroaseman edessä olevan Soukantorin ulkovesiallas on remontoitu monen vuoden käyttökatkon jälkeen, ja altaaseen saadaan vesi ensi kesäksi.

Altaan kimpussa puuhasteltiin lumipyryssäkin.

Metroasemarakennus ei oikein istunut minusta ympäristöönsä vaan näytti vanhojen kerrostalojen keskellä ulkoavaruudesta siihen tipahtaneelta. 

Länsimetron asemakuvauksessa Soukan asemaa kuvaillaan seuraavasti: 

"Sisäänkäyntipaviljonkien jokainen kulma on veitsenterävä, kun taas pinnat vaikuttavat äärimmäisen ohuilta. Pintojen värit nousevat modernismin perinteitä seuraillen tärkeämpään rooliin kuin niiden materiaalit. Sävyt edustavat kuitenkin 2020-lukua. Sisäänkäyntipaviljonkien julkisivut on verhottu metallilevyillä, joiden maalauskäsittely on suunniteltu erityisesti Soukan asemaa varten. Kaksikerroksisen polttomaalauskäsittelyn ulompi kerros on antigraffitilakka, joka sisältää väriä vaihtavia hippuja. Julkisivujen sävy vaihtelee katselukulmasta ja säästä riippuen. Pinta myös heijastaa ympäristön värejä ja muotoja. Sisäänkäynnit toisaalta kontrastoivat Soukan vanhaa rakennuskantaa ja toisaalta sulautuvat siihen kameleonttimaisesti."

Jäljellä ovat enää Kaitaan ja Finnoon asemat, joista kurkistamme ensimmäiseksi Kaitaalle. Kaitaan asemalaiturialuetta hallitsee Antti Tantun teos nimeltä Juurtuminen. 

Teos kuvastaa juurien verkostoa, ja sitä riittää koko laiturialueen mitalta. Teoksen nimen voidaan tulkita kuvaavan toisaalta niiden mäntyjen juuria, jotka kaadettiin aseman tieltä, ja toisaalta paikoilleen asettumista ja asuinympäristön tutuksi muuttumista. Juurtuminen ei tapahdu hetkessä, vaan tarvitaan aikaa, elämäntapahtumia ja kanssaihmisiä.

Kaitaan aseman ympäristö näytti rakennuskannaltaan hyvin samankaltaiselta kuin Soukka. 

Viimeisenä asemana on Finnoo, jota olin odottanut innolla, sillä asemalla on Suomen pisimmät liukuportaat.

Finnoon asemalaituri miellytti minua näistä asemista ehkä eniten, sillä asemalaiturin toista laitaa koristi Leena Nion Haavekuvia-teos, josta pidin kovasti.

Nion teos muodostuu kahdesta eri kuvakerroksesta.  Päällimmäisessä kerroksessa on kolmisenkymmentä erilaista kuvaneliötä, joiden laserleikatuista aukoista näkyy takalevyn liukumaalattu kirkas sävymaailma. Teoksen yksityiskohdat ovat merenrannan luonnosta. 

Finnoon liukuportaiden nostokorkeus on 34,5 metriä ja runkojen pituus noin 78 metriä, ja portaat pitävät siis hallussaan Suomen pisimpien liukuportaiden titteliä. Portaat olivat minulle pienoinen pettymys, sillä ne eivät tuntuneet yhtään sen pidemmiltä kuin muiden asemien liukuportaatkaan. 

Finnoon asuinalue on nuori, ja vielä muutama vuosi sitten aseman ympäristössä ei ollut yhtään taloa. Lähellä on yksi lempipaikoistani, Suomenojan lintulampi, jolla tapasin käydä lenkkeilemässä Matinkylässä asuessamme melkein viikoittain. En muista, olenko käynyt lintulammella kertaakaan Jätkäsaareen muuttamisen jälkeen, enkä tiedä, vieläkö lampi on yhtä suosittu lintubongauspaikka kuin aiemmin. 

Finnoon asema onkin saanut inspiraationsa rannikon lintukosteikon sävyistä ja kasvillisuudesta. 

Finnoosta suunnitellaan 17 000 asukkaan kaupunginosaa, ja aseman ympäristöön on määrä tulla korkeita tornitaloja, joista avautuu hienot näköalat merelle ja muualle ympäristöön. Korkeimmasta asuintalosta tulee 24-kerroksinen. Rakentaminen aseman ympärillä on vielä aika alkutekijöissään mutta kuitenkin jo ihan hyvässä vauhdissa.

Onhan se kiva, että saadaan uusia asuntoja, mutta minä ihmettelen edelleenkin, tarvitaanko reilun viiden miljoonan asukkaan Suomessa oikeasti näin paljon uusia tornitaloja ja kokonaisia uusia kaupunginosia. Mistä näihin kaikkiin taloihin saadaan asukkaat? Luontoala käy aina vain pienemmäksi, kun pitää saada koko ajan uusia taloja. Taloja, taloja, taloja! Voi herranen aika sentään.

Uudet asemat jättivät minut hieman kylmäksi, enkä kokenut sellaisia vau-efektejä kuin edellisellä asemakierroksella viisi vuotta sitten. Erityisesti Aalto-yliopiston asema oli huikea! Minusta nämä uudet asemat olivat kaikki aika samasta muotista väännettyjä, kliinisiä läpikulkupaikkoja – vaikka sitähän metroasemat tietysti ovatkin, läpikulkupaikkoja. 

Loppuun vielä asiaan mitenkään liittymättä kuu, joka nousi äsken Helsingin kattojen ylle. 

Kivaa viikonloppua! 😘

(Asematietous on peräisin Länsimetro-sivuston asemakuvauksista.)

Ihan tätä en tilannut

Lähestyvä joulukuu aiheuttaa aina hirveän stressin: millaisen joulukalenterin sitä tänä vuonna hankkisi? Suklaakalenteria en halua ihan periaatteesta, koska en halua syödä suklaata joka päivä, vaikka eihän sellainen pieni suklaanappi kovin suuri synti olisi. Itseni tuntien (enemmän on enemmän!) minulle kuitenkaan tuskin riittäisi mikään suklaanappikalenteri, vaan kaupasta valikoituisi mukaan patukkakalenteri – tai vielä mieluummin sellainen kalenteri, josta saisi joka päivä kokonaisen suklaalevyn.

Syyskuun 23. päivä kaupassa oli jo kattava valikoima joulukalentereita.

Marraskuussa alkoi siis kuumeinen joulukalenterijahti. Jotain oli löydyttävä ja äkkiä, tai muuten kalenterit loppuisivat kaupoista! Harkitsin pitkään ja hartaasti kahvikalenteria, sillä se olisi ollut taatusti mieleinen. Hintaa kalenterilla oli kuitenkin yli 80 euroa, ja se on aivan liian paljon yhdestä joulukalenterista. Etsin taas myös liikunta-aiheista kalenteria, mutta sellaista ei löytynyt, ei edes isosta maailmasta. Mieluisin kalenterihan minulle olisi sellainen, josta tulisi joka päivä kuntoiluvälineitä tai jotain liikuntaan liiittyvää. Ymmärrän toki, että joulukalenteri, josta tulee kahvakuulia tai käsipainoja, saattaisi aiheuttaa pieniä logistisia haasteita.

Teejoulukalenteria en sentään erehtynyt tänä vuonna ostamaan, kuten pari vuotta sitten kävi. Joku ehkä muistaakin, että kalenterilla oli nolo loppu: kun avasin ensimmäisen luukun ja sain ensimmäisen teepussini, rupesin ihmettelemään, mitä minä sillä pussilla tekisin, kun en edes juo teetä. Avasin neljä tai viisi luukkua, kunnes totesin, että eiköhän tämä ollut tässä: teejoulukalenterista tulee tosiaan vain teepusseja.

Päädyin lopulta ostamaan tänä vuonna Foodinin Paremmat välipalat -joulukalenterin, koska joulukalenterin idea kuulosti kivalta ja terveelliseltä. Olisihan se nyt huomattavasti kivempi saada joulukalenterista jokin terveellinen juttu kuin esimerkiksi suklaapatukka. Välipalakalenteri ei kuitenkaan riittänyt (enemmän on edelleen enemmän), vaan piti saada jotain myös mielelle, ja tilasin Lempeiden sanojen joulukalenterin. Kyseisen kalenterin luukuista tulisi lukemani mukaan jokaiselle päivälle lempeitä ja rohkaisevia sanoja, mikä kuulosti enemmän kuin tervetulleelta tämän synkkyyden keskellä. Lempeät sanat hieman kyllä epäilyttivät, sillä en voi sietää tyhjänpäiväisiä lässytystsemppauksia tyyliin 'sinä riität' tai 'vain pimeässä voi nähdä tähdet'. No shit, Sherlock.

Välipalakalenterilla on kokoa.

Jännitys tiivistyy.

Joko saa lukea ensimmäiset lempeät sanat?

Tuli joulukuun ensimmäinen päivä, ja pääsin vihdoin availemaan luukkuja. Miten jännittävää! Välipalakalenterista tulla tupsahti granolapatukka, joka herätti hämmennystä. En syö välipalapatukoita juuri koskaan, joten mitä ihmettä minä granolapatukallakaan tekisin. Miten välipalakalenterista voi tulla välipalapatukka? 

Lempeiden sanojen joulukalenterista paljastui tarra, jossa luki 'hengitän elämän kanssa'. 

Lempeiden sanojen joulukalenterin lausahdus aiheutti tahatonta hilpeyttä, kun mietin, mitä muitakaan vaihtoehtoja olisi kuin hengittää sisään ja ulos. Kalenteriluukkujen availeminen loppuisi hyvin äkkiä, jos en näin tekisi. Yritin nähdä sanojen taakse ja pohtia niiden syvällisempää merkitystä, mutta ärsytyskynnys oli jo ylitetty, eikä takaisin päässyt.

Toisena ja kolmantena päivänä välipalakalenterista tuli epämääräiset pussukat, joiden päällä ei lukenut mikään. Oliko tämä nyt se kuuluisa sika säkissä? Käsikopelolla tuntui, että sisällä saattaisi olla pähkinöitä tai kuivattuja hedelmiä, mutta en ole vieläkään avannut pusseja, kun en tiedä, mitä niissä on. Onhan se nyt hirvittävän iso riski avata pakkaus, jonka sisällöstä ei tiedä. 

Toisesta kalenterista tuli lisää lempeitä sanoja: 

Että sellaista. 

Ehkä hankin ensi vuonna suosiolla sen suklaakalenterin.

Löytyykö sieltä joulukalentereita, ja jos, niin millaisia?

Joulukalenterin idea on kai lähestyvän joulun odottelu ja joulun tunnelmaan virittäytyminen, ja siksi vähän ihmettelen, miksi minun pitää edes hommata joulukalenteri. Joulu aiheuttaa nimittäin vuosi vuodelta ristiriitaisempia tunteita, sillä mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tekee mieli juhlia joulua. Tämä johtuu luultavasti suurelta osin siitä, että ei ole omaa jälkikasvua eikä siis ketään, jolle tekisi mieli niin sanotusti laittaa joulua. Toinen ja vähintäänkin yhtä merkittävä syy on se, että ukkeli ei välitä joulusta piirun vertaa, vaan joulu merkitsee ukkelille suunnilleen yhtä paljon kuin intialainen diwali minulle. Intiassahan joulua juhlivat vain kristityt, ja koska ukkeli tulee hinduperheestä, joululla ei ole koskaan ollut hänen elämässään minkäänlaista roolia. Ei siis tee mieli olla intopiukeana joulusta, kun ei ole ketään jakamassa joulufiilistä. 

Talvi yllätti Helsingin, ja aurauskalusto sai painaa pitkää päivää.

Lönnrotinkadulle tuli nastarenkaiden käyttökielto, ja me eksyimme tietysti nastarenkailla kyseiselle kadulle heti renkaidenvaihdon jälkeisenä päivänä. Onneksi ei tullut sakkoa...

Enpä ole ennen nähnyt, että marraskuun lopussa tehdään asvalttia, mutta tämmöisenkin ihmeen pääsin todistamaan tiistaina tuossa rakenteilla olevassa puistossa.

Mieleni on ollut viime viikkoina varsin alakuloinen, ja ahdistus on läsnä lähes aina, kun olen ajatusteni kanssa kahden. Olen yrittänyt puuhailla jatkuvasti jotain sellaista, mikä vaatii keskittymistä, jotteivät synkät ajatukset pääsisi valloilleen, mutta silti mörkölandia kutsuu vähän turhan usein. Viisaiden ihmisten (kuten Sadhgurun) kuuntelu YouTubesta auttaa niin kauan kuin jaksan keskittyä, mutta mielen harhauttaminen on sekin aika väsyttävää, ja se on vähän sama kuin jos tunkisi päänsä pensaaseen. Perse vilkkuu kumminkin, ja pakko se pääkin on joskus sieltä pois ottaa. 

Perjantaiaamuna pääsin kokemaan ihmeen, sillä näin aurinkoa noin viiden minuutin ajan, kun pilvissä oli pieni rako auringonnousun aikaan.

Aurinko on vielä todistetusti olemassa.

Jään odottelemaan jännityksellä seuraavaa viisiminuuttista.

💣