Eniten vituttaa kaikki

Viimeksi sanoin, etten välitä kirjoitella omista asioistani, mutta sitten ajattelin, että kirjoittamisesta saattaisi olla apua, kun siitä on ollut niin monesti ennenkin. Ainakin saisin taas ajatuksiani parempaan järjestykseen, jos laitan ne sanoiksi eteeni. Päässä ajatukset tulevat ja menevät, pomppivat ristiin rastiin ja ajavat toisiaan takaa, eikä niistä ota selvää hullukaan.

Marraskuu alkoi hienosti, ja ajattelin, että tämä kuukausi on niin ihana. Kunpa marraskuu ei loppuisi ikinä! Tuntui, että minulla oli virtaa vaikka muille jakaa, ja elämä tuntui kaikin puolin hyvältä. Jossain vaiheessa tapahtui kuitenkin jotain, ja tuli apea, synkkä ja vihainen olo. Ahdisti ja vitutti koko ajan niin paljon, että olin haljeta. Olin harjoitellut mielenhallintaa melkein kolmen vuoden ajan, mutta yhtäkkiä kaikki oli kuin pois pyyhitty. Ajatukseni veivät minua kuin pässiä narussa, ja läsnäolo ja meditointi tuntuivat lässytykseltä ja paskanjauhamiselta, harhaisten ihmisten todellisuuspaolta. 

Taj Mahal valmistui. Tein tämänkin palapelin "mysteerinä" eli kuvaa katsomatta, koska sillä tavalla saa pitkitettyä kasaamisen nautintoa. 😊 Taivasta oli niin paljon, että aloitin kasaamisen ylhäältä ja etenin alaosaa kohti.

Tosiasia kun on se, että elämä on kaikin puolin toivotonta. Ei tarvitse kuin avata aamulla Hesari, ja elämän toivottomuus alkaa vyöryä silmille. Tuntuu, että aika on käymässä koko ihmiskunnalta vähiin – tavalla tai toisella – ja Suomikin varmaan tukehtuu kohta omaan köyhyyteensä niin, että joutuu myymään itsensä eniten tarjoavalle. Solidaarisuus on kadonnut, ja ihmisistä vaikuttaa tulleen raivoisia egoisteja, joille muut ihmiset ovat vain este tai ainakin hidaste, niin uimahallissa kuin marketissakin. Auta armias, jos satut olemaan itse sellaisella päällä, että haluat hoitaa kauppareissusi rauhallisesti. Jos ei tule jonkun kiireisen ostoskärryjen yliajamaksi, niin ainakin saa vihaisia mulkoiluja osakseen: saatanan tientukko, kun pysähdyt siihen tihrustamaan kauppalistaasi. 

Olisi helppo syyttää synkkyydestäni marraskuuta, mutta jos olisi kesä, vituttaisi vieläkin enemmän. Nyt saan sentään rypeä omassa kurjuudessani ihan rauhassa, kun pimeys tuo turvaa ja lohtuakin. Eihän tämä mieliala tietenkään poistu syitä etsimällä, mutta olisi kyllä kiva ymmärtää omia fiiliksiään. Kuinka on mahdollista, että minusta on tullut yhtäkkiä raivohullu akka, joka oikein toivoo joutuvansa konfliktitilanteisiin, jotta pääsisi purkamaan raivoaan? Normaalistihan olen hyvin lauhkea ja välttelen konfliktitilanteita varsinkin tuntemattomien ihmisten kanssa viimeiseen asti. 

Olen miettinyt sitäkin, mahtavatko tällaiset maailmanlopun tunnelmat kuulua vaihdevuosiin. Vaihdevuodet kun olisi helppo selitys: mulla on nyt tämmöinen ikä, ja siihen kuuluu tällaiset fiilikset. Selitys kuitenkin ontuu jo siitäkin syystä, että minulla ei ole ollut mitään muita vaihdevuosioireita. Edes nukkumisen kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan nukun nykyään paremmin kuin koskaan. 

Nukkumisesta tulikin mieleeni älykelloni Nightly Recharge -palautumisarvot, jotka nekin paljastavat, että jonkinlainen romahdus on tapahtunut. Kello mittaa siis sekä sitä, millaista uni on ollut (kuinka monta tuntia on nukkunut, miten yhtenäistä uni on ollut jne.) ja miten hyvin autonominen hermosto on rauhoittunut yön aikana (sykkeen, sykevälivaihtelun ja hengitystiheyden perusteella).

Alkukuussa nukuin tavallisesti niin hyvin, että paremmin ei juuri voisi, ja loppukuussa taas niin huonosti, ettei surkeammin voisi. 🤣 Erikoisinta on se, että koin itse nukkuneeni jälkimmäisen kuvan yönäkin todella hyvin – sikeästi ja lähes keskeytyksettä (lukuun ottamatta vessareissua). 

Uskon siihen, että on olemassa jonkinlaisia taajuuksia, ja se millä taajuudella itse on, määrää sen, millaisia juttuja elämässä tulee eteen. Tietyllä taajuudella tulee siis vastaan samalla taajuudella olevia juttuja. Jos on pahalla tuulella, eteen tulee koko ajan ikäviä asioita, ja kaikki tuntuu menevän pieleen, mutta hyväntuulisena elämä tuntuu soljuvan eteenpäin mukavasti ja vaivattomasti. Toki voi olla kyse ihan omasta suhtautumisestakin. Huonotuulisena asiat näkee ehkä mustan filtterin läpi ja myös kiinnittää huomionsa ihan erilaisiin asioihin kuin hyväntuulisena, ja kaikki tuntuu sen takia erityisen synkältä. 

Koska en haluaisi olla jumittunut väärille taajuuksille, olen yrittänyt päästä vitutuksestani eroon, ja hetkittäin onkin ollut ihan jees olo. Tosin en tiedä, onko oikein yrittää pakottaa itseään takaisin hyväntuuliseksi, vai pitäisikö paskafiiliksen vain antaa olla niin kauan, kunnes se lakkaa (toivottavasti!) olemasta. Kirjoittelin aiemmin siitä, miten omia tunteitaan ei saisi ohittaa, tai muuten ne palaavat kummittelemaan myöhemmin, mutta missä vaiheessa tunteissa rypeminen riittää ja pitää kuitenkin yrittää tehdä tunteilleen jotain? Kulkeeko se raja vuorokausissa, viikoissa vai missä? 

Toki tunnistan elämässäni ne asiat, jotka saattaisivat aiheuttaa tämmöisiä fiiliksiä, mutta tunnistamisesta ei ole sinänsä mitään hyötyä, sillä kaikkeen ei ole mahdollista vaikuttaa. Joillekin asioille voin tehdä jotain mutta joillekin toisille taas en, ja jälkimmäisten osalta elämää on vain yritettävä sietää sellaisena kuin se on. Se kuitenkin ihmetyttää, miksi kaikki tuntuu nyt yhtäkkiä niin synkältä, kun elämäni ei ole muuttunut viime aikoina mitenkään radikaalisti. Viidenkympin kriisikään tämä ei voi olla, koska se meni jo – tai ehkä tämä onkin osa 2. 🤣

Kaikki täällä varmasti tietävät, miten tärkeä ja rakas asia treenaaminen on minulle, ja siltäkin saralta löytyy mahdollinen selitys maailmanlopun tunnelmiin. Oudot kipuilut rintakehän yläosassa ovat vaivanneet minua jo jonkin aikaa ja kutistaneet treenaamista pikkuhiljaa niin, etten pysty tekemään yläkropalle enää juuri mitään, kun kaikki liikkeet sattuvat enemmän tai vähemmän. Kivut ovat vaikuttaneet päivittäiseen elämäänkin, sillä esim. puseron päälle laittaminen aiheuttaa kipua, ja auton turvavyökin painaa ikävästi. 

Osaan kuntouttaa itseni varsin hyvin pienistä urheiluvammoista, koska tiedän nykyään aika tarkkaan, miten keho toimii ja mikä liike vaikuttaa mihinkin lihakseen ja kehon osaan. Jos vaiva on tullut salilta, en viitsi enää lähteä edes lääkäriin, kun tunnen oman kehoni paremmin kuin lääkärit. Toivuin keväisestä selkävammastanikin niin hyvin, että selkäni on nyt entistä ehompi – ja siinä samalla tulin kohentaneeksi aerobista kuntoani huomattavasti ja parantaneeksi lantionseudun liikkuvuutta niin, että pääsen taas syväkyykkyyn ja risti-istuntaan. 🥳

Tämänkertainen vamma oli kuitenkin kinkkisempi juttu siitä syystä, että huomasin viime viikolla, että se oli aiheuttanut myös turvotusta rintakehän yläosaan. 

Kiva esitellä ryppyjään blogissa. Toivottavasti kukaan ei lue tätä joltain jättimäiseltä näyttöruudulta. 🤣

Välttelen yleensä viimeiseen asti sairausdiagnoosien googlettamista, koska Google on erinomaisen taitava tuomaan silmien eteen sellaisia sairauksia, jotka eivät liity alkuperäiseen vaivaan mitenkään mutta joiden näkeminen saa sydämen pomppaamaan välittömästi kurkkuun. Googletin nytkin vain sen verran, että sain selville, että tuossa kohdassa on SC-nivel eli rintalasta-solisluunivel, joten ongelma oli todennäköisesti siinä. On se kiva, kun saa oppia ihmisen anatomiaa ihan tällä lailla kantapään kautta. 

Tässä vaiheessa arvelin, että on ehkä kuitenkin parempi lähteä käymään lääkärillä, jotta saisin viisaamman ihmisen mielipiteen siitä, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Jos en tiedä, millaisesta vaivasta tarkalleen ottaen on kyse, saatan vain pahentaa asiaa tietämättäni. Lääkärikäynnin tulos oli se, että lääkäri arveli SC-nivelen tulehtuneen, ja hoitona olisi luonnollisesti lepoa sekä viikon tai parin lääkekuuri. Sain pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä, joka on toiminut niin hyvin, että arki on sujunut kivutta, mutta hieman pelottaa, jatkuuko kivuttomuus sittenkin, kun kuuri on ohi. Salilla olen pystynyt tekemään alavartaloa ihan normaalisti ja raskaillakin painoilla, kunhan vain painot ovat vartalon vierellä (kuten maastavedossa ja askelkyykyissä), enkä joudu nostelemaan käsiä ylös. 

Ensi viikolla on sitten se tyvisolusyöpäleikkaus, jota en ole miettinyt etukäteen muuten kuin yhden lauseen osalta. Saamassani kutsukirjeessä luki nimittäin seuraavaa: "Vältä hikoilua, fyysistä rasitusta ja leikkausalueen venyttämistä 7–14 vuorokautta ompeleiden poistoon saakka, erityisesti kolme ensimmäistä päivää." Tämä sai minut kimmastumaan välittömästi: pitääkö minun muka olla treenaamatta jopa kaksi viikkoa mokoman pikkuoperaation takia? Ei tule onnistumaan! Minähän en osaa tehdä salilla mitään kevyesti, vaan kaikki pitää vetää tappiin asti, ja maalaisjärjellä kuka tahansa ymmärtää, että tämmöisen ihmisen on paras pysyä kokonaan pois salilta silloin, jos on hikoilukielto päällä. Syöpäkohta kun on otsassa, joka hikoilee minulla ensimmäisenä, ja siitä syystä minulla onkin päässäni aina hikinauha Jane Fonda -tyyliin. 🤣 

SC-nivelen tulehdus toi nyt kuitenkin uudenlaisen näkökulman asiaan. Ehkä täydellinen lepo on ihan hyväksikin? Ainahan voin kaivaa kävelysauvat esiin ja köpötellä niillä Isoon Omenaan. Paitsi että unohdetaanpa ne sauvat, kun niiden kanssa joutuu nostelemaan käsiä. 

Marraskuu oli ja meni, ja alkoi joulukuu. Se puolestaan tarkoitti sitä, että jos oli hankkinut joulukalenterin, sai alkaa availla luukkuja. Minä olin päättänyt jättää pitkän jahkailun jälkeen joulukalenterin tänä vuonna hankkimatta. Jos joulukalenteri vuosi toisensa jälkeen on ollut tavalla tai toisella pettymys, niin mitäpä sitä ehdoin tahdoin itselleen pettymyksiä hakemaan. 

Ville Rannan pilapiirros tämän aamun Hesarista. 😂

Sitten muistin äidin tekemän joulukalenterin, joka minulla oli aina lapsena seinällä ja johon liittyy aivan uskomattoman paljon muistoja. Riittää että katson kalenteria, ja minut valtaa samanlainen jännittynyt joulun odottamisen tunnelma kuin lapsena. Itse joulustahan en piittaa tuon taivaallista, koska joulunpyhät ovat yhtä piinaa – sisällä kykkimistä ja ylensyömistä – mutta joulun odottaminen on aika jees. Kaiken lisäksi keksin, että voisin laittaa kalenteriin pienet pussukat sekä itselleni että ukkelille, ja näin saisimme molemmat iloa kalenterista. Ukkeli ei tosin piittaa joulusta tai joulun odotuksesta tuon taivaallista, koska hänen hinduperheessään ei juhlittu joulua, mutta ehkä hän innostuisi joulukalenterista? 

Kävin etsimässä kalenterin (onneksi olin säästänyt sen!) ja ripustin sen seinälle. Laitoin pieniin organzapusseihin nameja ja jokaiseen pussiin yhden onnenkeksilauseen, joita olin tulostanut netistä (pitäähän sitä nyt joka päivälle jonkinlainen aforismin tapainen olla 🤭). Sitten vain joulukuun ensimmäistä odottelemaan!

Eikö ole ihana? 😍 Kuvaa ottaessani olen pussittanut vasta kaksi ekaa päivää.

Kuulen jo Strömsön kutsun... mutta ei. Ohi meni.

Ukkeli ei välittänyt edes ottaa ensimmäisenä päivänä omaa pussukkaansa, vaan hän käski antamaan omat kalenteriyllätyksenä nalleille. 🤯 Minä taas rupesin miettimään, että viime aikoina on kyllä tullut syötyä ihan liikaa makeaa ja että pitäisi varmaan aloittaa jonkinlainen ryhtiliike. Marraskuun aikana kun oli käynyt semmoistakin, että olin löytänyt itseni useammankin kerran kaupan irtokarkkihyllyn edestä mättämästä valkosuklaatoffeerullia pussiin. Makeisten syöminenkin alkoi (aivan kuin vanhoina "hyvinä" aikoina) jo ennen kuin olin päässyt kassalle ja maksanut ostokseni (olin toki punninnut makeiset ennen niiden syömistä). 

Tuumasinkin, että joulukalenteri tuli nyt vähän huonoon aikaan. En ehkä haluakaan syödä hartaasti pussittamiani makeisia. Söin ensimmäisen päivän pussukasta yhden mustikkapäällysteisen mantelin, mutta siirsin toisen odottamaan hamaan tulevaisuuteen. Onnenkeksilausekin oli ihan tyhmä, enkä edes tajunnut koko lausetta ensilukemalta. 

WTF.

Tulostin nuo lauseet sokkona lukematta niitä ensin, jotta ne olisivat minullekin yllätyksiä. Se tavoite oli ainakin saavutettu. 

Loppukaneettina voisin sanoa, että tämänvuotinen joulukalenteri on itsessään hyvä, mutta yllätykset vaativat ehkä vielä hiomista. Ukkelikin saattaisi innostua, jos luukusta paljastuisi esimerkiksi iPhonen uusi malli. 🤣 

Tässähän onkin jo paljon parempi olo, kun sain vähän vuodattaa. Kiitos ja anteeksi. 🤭