Olen muuttunut reilun kahden viime vuoden aikana hurjasti, mikä johtuu siitä, että rupesin keväällä 2023 meditoimaan. Sitten kiinnostuin myös henkisyydestä, mikä omalla kohdallani tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että rupesin elämään enemmän hetkessä, pysähtymään ja hiljentymään. Koska moni asia on nyt toisin kuin pari vuotta sitten, teki mieli tehdä jonkinlainen kooste tärkeimmistä asioista, jotka olen kahden viime vuoden aikana oppinut.
Ajatuksiaan ei tarvitse "ostaa"
Meillä on päässämme ääni, jolla puhumme itsestämme ja muista, ja se ääni on monesti vaativa, syyttelevä, kyseenalaistava ja jopa ilkeä. Ajatuksemme ovat usein negatiivisia, vääristyneitä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvia. On todella rasittavaa, jos ajatusmylly pyörii päässämme koko ajan, ja olemme kuin sätkynuket uskoen jokaiseen ajatukseen, joka putkahtaa päähämme. Ajatuksilla on tapana muuntua myös tunteiksi: kun ääni päässäni puhuu minusta rumasti, alan myös tuntea itseni onnettomaksi, ahdistuneeksi ja mitättömäksi.
Meditointi auttoi minua huomaamaan, miten mieleni käyttäytyy, mitkä teemat toistuvat, ja mikä johtaa tyypillisesti mihinkin. Yksi toistuva teema on sellainen, että koen jonkun tehneen vääryyttä minua kohtaan, ja alan märehtiä tätä asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Sopiva tilaisuus on yleensä jokin sellainen tekeminen, joka ei vaadi suurta keskittymistä, joten ajatuksille jää sopivasti tilaa mellastaa (kuten palapelin kasaaminen), tai joka on hyvin rutiininomaista (kuten siivoaminen). Rupean tahtomattani pyörittelemään tapahtunutta tilannetta päässäni, ja mieleni alkaa luoda erilaisia skenaarioita, kuinka asian ratkaisen ja kuinka pääsen tilanteen herraksi. Pikkuhiljaa saan lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että olen valmis vaikka sotaan, ja tämä kaikki tapahtuu lähes automaattisesti, ilman että itse edes huomaan, mitä päässäni tapahtuu.
Nyt pystyn jo tarkkailemaan ajatuksiani sen verran hyvin, että huomaan heti ajatukset, jotka saattavat saada aikaan tällaisen ajatusten vyöryn, ja katkaisen ajatusketjun heti alkuunsa. Kaikkien ajatusten ei tarvitse antaa viedä mukanaan, eikä niille tarvitse antaa voimaa kasvaa. Mitä enemmän pyörittelee päässään jotain, sitä enemmän ajatukseen sekoittuu tunnetta ja sitä kauemmas todellisuudesta ajautuu. Miksi siis lietsoa itsensä sekopäisyyden rajoille tieten tahtoen?
Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä kapistus, että se ei anna helpolla periksi, ja samat ajatukset pyrkivät päähän aina uudestaan ja uudestaan, mutta harjoitus tekee mestarin – tai ainakin hyvän oppipojan. Valppautta, sinnikkyyttä ja toistoa ajatusten kontrollointi kuitenkin vaatii.
Sänkyyn mennään nukkumaan, ei ajattelemaan
Aiemmin oikein odotin sitä hetkeä, että pääsen sänkyyn, sillä minusta oli ihana ajatella kaikenlaista ennen nukahtamista. Usein siinä kävi vain niin, että rupesin ajattelemaan kaikkea kivaa niin kiivaasti, että uni ei tullutkaan, vaan ennemminkin piristyin. Nukahtaminen siirtyi monella tunnilla, ja seuraavana päivänä oli väsynyt olo. Sitten ihmettelin, miksi en saa iltaisin unta.
Pikkuhiljaa opin taidon, jonka ansiosta nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen: lopetan ajattelemisen nukkumaan mennessäni. Kun laitan pääni tyynyyn, en anna ajatusten enää tulla, vaan jään leijumaan jonnekin tyhjyyteen. Aluksi ajattelun lopettaminen tuntui vaikealta ja vastenmieliseltäkin, koska onhan se nyt kiva antaa ajatustensa juosta mukavien asioiden perässä. Lopulta taito kehittyi ihan huomaamatta, ja nykyään unimoodiin siirtyminen tapahtuu suhteellisen automaattisesti. Jos minun on ihan "pakko" ajatella jotain, ajattelen vaikkapa jonkin tv-sarjan juonenkäänteitä tai muuta jonninjoutavaa, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Olen valppaana myös yöllisillä vessakäynneillä, sillä vessakäynti on oikein otollinen aika päästää ajatuksensa lentoon, varsinkin silloin, jos elämässä on jotain stressaavaa meneillään. Voisin jopa väittää, että tämä on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka olen elämäni aikana oppinut.
Kipu ei ole yhtä kuin minä, enkä minä en ole yhtä kuin fyysinen ruumiini
Muistan kesän 2022, kun minulle tuli selittämättömiä kipuja joka puolelle kehoa, ja tuntui, että kroppani hajoaa siihen paikkaan. Olin todella ahdistunut, itkuinen ja turhautunut koko kesän, ja monena päivänä makasin vain sängyssä odottaen, milloin kivut menisivät ohi ja milloin olisin taas normaali. Jälkeenpäin ajatellen taisin vain pahentaa oloani sillä, että annoin kivulle henkisen yliotteen, sillä psyykkiset tekijät ovat niin suuri osa kipua.
Nykyään ymmärrän, että kipu on vain tuntemus kehossani, ja kehoni on vain kuori, joka peittää todellisen minäni. Minä ja kehoni emme ole yksi ja sama asia. Kipu saa olla siellä, missä se on, mutta minun ei tarvitse samastua siihen tai lamaantua sen takia. Minun ei tarvitse myöskään antaa sille yhtään ylimääräistä huomiota, vaan voin antaa kivun elää omaa elämäänsä samalla kun minä elän omaani. On myös turha valittaa kivusta muille, koska muut eivät pysty tekemään kivulleni mitään. Myötätunto hivelee vain huomion tarvettani mutta ei poista kipua. Kivun esille tuominen ja huomion hakeminen vain pahentavat tilannetta, sillä mitä enemmän kipuun keskittyy, sitä isomman roolin se elämässä ottaa.
Tunteet pitää elää
Ajatukset ja tunteet ovat sillä lailla erilaisia, että ajatuksiaan pystyy analysoimaan ja hallitsemaan, mutta tunteisiin eivät järkeilyt tepsi, vaan tunteita on lähestyttävä eri tavoin. Usein tapahtuu esimerkiksi niin, että tunnen oloni ahdistuneeksi, ja alan hämmästellä, mistä ahdistus oikein kumpuaa. Tapahtuiko minulle jotain, mikä herätti ahdistuksen, vai sainko sen aikaan omilla ajatuksillani? Koska ahdistus ei ole mikään kiva tunne, yritän päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja rupean esimerkiksi puuhailemaan jotain, mikä vie huomioni ahdistuksesta pois.
Ongelma on kuitenkin se, että sivuutetut ja tukahdetut tunteet jäävät vaanimaan meitä ja tulevat ulos piilostaan joskus myöhemmin. Vaikka pääsin ahdistuksesta tällä kertaa eroon, se palaa taas jonakin toisena hetkenä. Jos haluan päästä tunteesta oikeasti eroon, ei ole muuta keinoa kuin kohdata se. Tunnetta on vain siedettävä, kunnes siltä loppuu voima ja se hiipuu pois.
Joskus teen niin, että jos minua alkaa vaikkapa ahdistaa, istun rauhassa, hiljaa hengitellen ja ajattelematta mitään. Annan tunteen olla ja kuulostelen, miltä se tuntuu. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti päästä tunteesta eroon vaan kohdata se sellaisena kuin se on, ilman että mieli tekee siihen omia lisäyksiään tai luo kertomuksiaan sen ympärille. Usein käy kuitenkin niin, että pikkuhiljaa oloni helpottaa, ja sydän tuntuu hieman kevyemmältä. Jo siitäkin tulee hyvä mieli, että tiedän toimineeni tavalla, joka luultavasti edistää hyvinvointiani, sen sijaan että olisin valinnut helpon tien ja paennut tunnetta.
Epämiellyttäviä tunteita voi olla hyvin vaikea kohdata, koska olemme niin tottuneita pyrkimään eroon kaikesta epämiellyttävästä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa. Kun tunne pikkuhiljaa kutistuu ja vaimenee, tilalle tulee rauha ja levollisuus sekä ymmärrys siitä, että vaikealta tuntuviin tunteisiin ei kuole.
On kuitenkin tilanteita, jolloin on parempi jättää tunteet omaan arvoonsa tai jopa harhauttaa niitä. Itselläni tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen jonkin mitättömän asian takia (tyyliin vatsa ei toimi ja turvottaa). Jos annan kiukun yhtään kasvaa, tilanne lähtee eskaloitumaan välittömästi: Isken varpaani ovenkarmiin, pudotan hammasharjan vessanpönttöön tai kaadan maidot lattialle. Seuraavaksi kiukuttelenkin jo ukkelille tai raivoan auton ratissa, kun joku ääliö hidastelee edessäni. Lopulta koko maailma on perseestä, ja koko elämä on päin helvettiä – ja kaikki tämä vain sen yhden turvonneen vatsan takia.
Tällaiset tunneketjut on paras katkaista heti alkuunsa, koska alkusyy on yleensä todellakin mitätön, eikä kiukuttelu auta asiaan tai muuta tilannetta millään lailla. Parhaat aseeni tällaisissa tilanteissa ovat huumori, harhautus ja huomion suuntaaminen muihin ihmisiin. Saatan laskea mielessäni leikkiä ärsyyntymisestäni tyyliin "Voi voi, kun elämä onkin hankalaa, kun mahaa turvottaa. Tämähän onkin oikein maailmanluokan ongelma", ja joskus jo tämä auttaa, kun tajuan itsekin asian naurettavuuden. Joskus harhautan ajatuksiani suuntaamalla huomioni pois ärsytyksen aiheesta ja pakotan itseni keskittymään johonkin ihan muuhun. Paras keino on kuitenkin ruveta katselemaan ympärilleni, hymyillä ihmisille ja huomata, että maailmassa on muitakin kuin minä ja turvonnut mahani. Kiukku ei tykkää siitä, jos se ei saakaan haluamaansa huomiota, ja ystävällisyys ja lempeys ovat sille pahinta myrkkyä.
Saan nauttia elämästäni ilman syyllisyydentunteita
Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos nautin elämästäni, vaikka maailmassa soditaan ja nähdään nälkää, eikä minun tarvitse ottaa maailman murheita kannettavakseni ja murehdittavakseni. Miten se auttaa ketään, jos "elän hengessä mukana" ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä omasta ilostani, vaikka muualla on niin paljon kärsimystä.
Elämä on ainutkertainen lahja, jota pitää arvostaa, ja paras tapa arvostaa elämää on nauttia siitä. Se on terveellä tavalla itsekästä. Ei siitä saa minkäänlaista palkintoa, jos elää jatkuvassa tunnontuskassa, onneaan peitellen tai anteeksipyydellen, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä kenellekään. Ei jumala tai universumi ole yhtään sen armollisempi eikä kukaan saa sädekehää päänsä päälle, vaikka jättäisi oman elämänsä elämättä muiden kärsimyksen takia.
Uskon, että elämästä nauttiva ihminen on paras lahja myös muille. Levollinen ihminen levittää ympärilleen hyvää energiaa ja pystyy olemaan läsnä myös muille ja saa sitä kautta muut tuntemaan, että he ovat tulleet nähdyiksi ja kuulluiksi. Kukaan ei pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan paljon siihen, millaiseksi ympärilläni olevat ihmiset olonsa tuntevat.
Minun ei tarvitse olla kenenkään ovimatto
Lempeys, empatia, ystävällisyys ja myötätunto ovat hyviä ja tarpeellisia arvoja, mutta joskus tarvitaan myös rohkeutta asettaa toiselle rajat. Valitettava tosiasia kun on, että jotkut käyttävät hyväntahtoisuutta hyväkseen (tarkoituksella tai tiedostamattaan), eikä kenenkään tarvitse sallia sellaista.
Muistanette, kun kirjoittelin taannoin miellyttämisenhalustani ja siitä, miten minun on välillä vaikea asettaa rajoja muille, pitää puoliani ja tuoda julki omia toiveitani. Tuntuu, että se kirjoitus jotenkin herätti minut, sillä hyvin pian jutun kirjoittamisen jälkeen minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun ei tarvitse hyväksyä ihmisiltä enää mitä tahansa.
Aiemmin ongelmani oli varsinkin se, etten tiennyt, missä kulkee hyväksyttävän käytöksen raja. Millaiset asiat ovat ns. sallittuja toiselta ihmiseltä ja millaiset eivät? Milloin on sopivaa pitää puolensa ja ilmaista, että tämä ei käy, ja milloin puolensa pitäminen menee liiallisuuksiin ja muistuttaa kiukkuisen pikkulapsen käyttäytymistä? Yhtenä päivänä minulle sitten välähti: minulla on oikeus asettaa rajani juuri sinne, minne haluan. Minä olen se, joka päättää, mitä hyväksyn ja mitä en, koska kukaan muu ei voi tietää, mikä minusta tuntuu sopivalta ja mikä ei.
Aloin nähdä erään läheisen käytöksen uudessa valossa ja tajusin, että kyseinen ihminen osasi hyvin hienovaraisesti manipuloida ja syyllistää minua. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä tahallaan, niin että olisi tiedostanut toimintatapansa, vaan luultavasti elämä oli kohdellut häntä niin, että se oli saanut hänet käyttäytymään tällä tavalla.
Erään tilanteen päätteeksi päätin, että tämä on nyt loppu, ja myös ilmaisin asian hyvin selvästi. Vastaanotto oli yllättävä, mutta viesti tuntui menevän perille. Suhteemme koki pienen kolauksen, ja tällä hetkellä olemme kai jonkinlaisessa käymistilassa.
On parempi keskittyä itse tekemiseen kuin tekemisen lopputulokseen
Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jotain tylsää juttua ja miettinyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisinpa siellä tai täällä, tai sitten kun saan tämän valmiiksi, teen sitä tai tätä! Jos annamme valtaa tällaisille ajatuksille, elämme jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä, odottaen aina sitä seuraavaa ja mukavampaa juttua. Elämästä tulee pelkkää odottamista, ja kun yksi odottaminen päättyy, toinen alkaa.
Ikävä juttu on vain se, että emme tiedä, tuleeko sitä seuraavaa hetkeä koskaan, koska voimme kuolla kupsahtaa vaikka tällä hetkellä. Eräs buddhalaismunkki arvuutteli kerran munkkikokelailta, mikä on ihmisen elinajanodote, ja veikkaukset liikkuivat luonnollisesti useissa kymmenissä vuosissa. Oikea vastaus oli yllättävä mutta järkeenkäypä: noin kolme sekuntia eli yhden henkäyksen mitta. Eikö siis ole parempi antaa ajatustensa olla karkailematta ja nauttia esimerkiksi siitä, kuinka vessanpönttö puhdistuu tai kuinka voin myöhässä olevaa lentoa odotellessani katsella ihmisiä ja imeä sisääni intensiivistä lähdön tunnelmaa?
Kannattaa harkita hyvin tarkkaan, mitä sanoo
Ääneen lausuttuja sanoja ei saa takaisin, ja sanoilla pystyy tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Anteeksipyyntö ei poista sitä, mikä on jo sanottu, eikä se tuo takaisin menetettyä luottamusta. Välillä tekee kiukuspäissään mieli töksäytellä kaikenlaista, koska se muka jotenkin helpottaa omaa oloa, kun "saa vähän päästellä höyryjä".
Triggeröidyin aiemmin todella helposti, ja asiat menivät usein tunteisiini. Meillä kaikilla on kipupisteemme, joihin tökkäämällä ihmiset osuvat arkaan paikkaan, ja nousemme välittömästi puolustuskannalle. Selittelin olevani sellainen tyyppi, joka kiihtyy helposti nollasta sataan, vaikka oikeasti olin henkilö, joka ei osannut kontrolloida tunteitaan mitenkään. Reaktio tuli välittömästi, ennen kuin kerkesin itsekään oikein tajuta, mitä tapahtui.
Nykyään jos joudun sellaiseen tilanteeseen, joka olisi aiemmin triggeröinyt minut sekunnissa raivon partaalle, järki ehtii paikalle ensin. Tunnistan, että jaahas, nyt tämä osui minua arkaan paikkaan ja että tässä olisi mahdollisuus suutahtaa. Ehdin myös miettiä, onko tämä sellainen asia, jonka takia minun kannattaa suutahtaa, vai olisiko parempi antaa asian vain olla. Lähes aina päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ensinnäkin usein on niin, että toinen osapuoli ei ole edes tietoinen siitä, että hän osui arkaan paikkaani, ja riehaantuminen tällaisessa tilanteessa olisi outoa. Joskus taas toisella osapuolella on paha olo, ja hän etsii itselleen taistelukumppania, haluten tieten tahtoen ärsyttää, jotta saisi sitä kautta toisellekin pahan olon.
Jos minun siis tekee mieli töksäyttää toiselle rumasti, vedän niin sanotusti hätäjarrusta ja pysähdyn kysymään itseltäni, haluanko todellakin sanoa näin ja mihin sillä pyrin. Sisältääkö asiani tilanteen kannalta olennaista tietoa, vai haluanko vain nolata tai alistaa toisen ja saada itseni sillä tavalla tuntemaan toista paremmaksi? On muutenkin hyvä tiedostaa omat motiivinsa, sillä olemme mestareita selittelemään ja vääristelemään asioita itsellemme. Täydellinen rehellisyys on raadollista, sillä se paljastaa, millaisia ihmisiä todella olemme, eikä totuutta ole useinkaan mukava kohdata.
Totuuden nimessä on sanottava, että edelleen tulee vastaan tilanteita, jotka saavat minut kiihtymään nollasta sataan, mutta onneksi niitä tulee hyvin harvoin. Ne ovat myös aika hyvin ennakoitavissa, sillä niissä on yleensä mukana jokin riskitekijä, kuten väsymys.
Tulevaisuutta ei voi ennakoida
Ihmisen mieli on semmoinen, että se suunnittelee jo etukäteen, miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään, ja luonnollisesti ne tulevat menemään aina niin kuin me haluamme. Jos asiat sitten menevätkin toisin kuin olimme kaavailleet, olemme luonnollisesti harmistuneita ja pettyneitä.
Mitä vähemmän ihmisellä on ennakko-odotuksia, sitä parempi. Suunnittelulla on toki paikkansa, mutta emme voi koskaan tietää lopputulosta ennalta, ja on hyvä olla varautunut siihen, että lopputulos saattaa olla myös jokin muu kuin se, mitä me toivomme. Jos on liian fiksoitunut ennakko-oletuksiinsa ja käsikirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset päässään jo ennalta, ei osaa olla avoin ja vastaanottavainen, ja merkityksellisiä asioita jää huomaamatta matkan varrella. Jos taas pitää silmänsä ja korvansa koko ajan auki, elämä saattaa lähteä ihan eri suuntaan kuin olimme ajatelleet, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Se suunta saattaa olla juuri se, minne meidän oli tarkoituskin mennä, ellemme olisi niin kiihkeästi puskeneet eteenpäin sitä vaihtoehtoa, joka oli omasta mielestämme paras.
Jos huomaan mieleni harhailevan tulevaisuuteen, sanon itselleni, että äläpäs mene asioiden edelle. Emme ole vielä siellä, vaan nyt eletään tätä hetkeä. Mitä enemmän pystyn pitämään mieleni läsnä tässä hetkessä, sitä tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi itseni tunnen.
Arki on parasta
Olin aiemmin helposti ikävystyvä tyyppi, joka kaipasi aina jotain toimintaa, jotain uutta elämäänsä. Arki oli tylsää pakkosuorittamista, ja elin tulevia kohokohtia – matkoja, juhlia, mitä tahansa arjesta poikkeavaa – varten. Sitten iskä, jolla oli Lewyn kappale -tauti, joutui saattohoitoon ja kuoli, ja me istuimme äidin ja siskon kanssa iskän sängyn vieressä tämän viimeiset päivät ja seurasimme iskän taistelua kuolemaa vastaan.
Tuo kokemus muutti asenteeni arkea kohtaan täysin. Nykyään ei ole mitään ihanampaa kuin se, jos aamulla on kaikki ennallaan ja päivästä tulee enemmän tai vähemmän samanlainen kuin eilisestäkin. Saan elää päiväni tutun kaavan mukaan ja tehdä arjen rutiinijuttuja – niitä samoja, jotka olen tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Maailmassa on siis tänäänkin kaikki hyvin.
Henkinen kasvu on tuonut arjen arvostukseen oman lisänsä, ja minun pieni ja vaatimaton arkeni, jossa ei normaalisti kummoisia tapahdu, tuntuu ihan täydelliseltä. Mitä muuta osaisin kaivata, kun minulla on jo kaikki?
Voi miten mielettömän ihana teksti!! 😍
VastaaPoistaMonessa kohdassa nyökyttelin ja myös ajattelin, että minäkin olen tajunnut tämän asian vasta aika hiljattain!
Tuntuu aika tutulta tuo ajatusten vatvominen päässä, etenkin jos kokee vääryyttä. Viime viikolla lysähdin sen asian alle, että mielessä oli yhtä aikaa viisi tosi masentavaa asiaa - kolme niistä liittyen juuri kokemiini vääryyksiin joidenkin taholta. Tajusin, että nyt tässä mennään taas syvään päätyyn ellen vihellä peliä poikki ja päätin huitoa asiat ja henkilöt mielestä kauas, jotta jaksan toipua sytopäivistä. Se auttoi ja nyt on pirteämpi olo!
Tuo sängyssä ajatteleminen on mulle kans iso asia. Joskus aivot villiintyy niin, että valvon viiteen jonkun ajatuskuvion kanssa. 🤦♀️ Aika hiljattain olen vasta opetellut tietoisen pään tyhjentämisen - ja kas uni humpsahtaa kohilleen hyvinkin pian!
Olen lukenut jotain kivusta ja kokeillutkin sitä, miten kipuun keskittyminen taikka siitä ajatusten irtauttaminen kyllä toimii. Aina sitä ei ehkä voi hallita, mutta en onneksi ole kovin kovasti kivusta kärsinytkään.
Tunneketjut voi jäädä päälle ja se voi olla loputon suo. Onneksi aivoja voi harhauttaa ja aina ei tarvii jäädä vellomaan tunteisiin. Mietin tässä muuten yksi päivä, että miksi ihminen mahtaa etenkin velloa niissä ikävissä menneisyyden hetkissä niin paljon ja miksi hyvät hetket jää lähes kokonaan huomiotta? Lempeys!
Nykyajan isoja vitsauksia taitaa olla juuri itsensä ja muiden syyllistäminen! Puhut niin viisaita tässä kappaleessa! 💜
Ovimattoasiaa ollaan käsitelty (kiitos sinun tajusin itsekin pysähtyä asian ääreen) molemmat lähiaikoina. Hyvä, että rajat hahmottuu! 😊💪
Tuo ikuinen odottaminen on kyllä mulla myös jotenkin hyvin syvällä! Tosin olen oppinut myös elämään vaan hetkessä - ja oppinut olemaan onnellinen, kun olen elossa ja kaikki on kuitenkin ihan hyvin. 🥰
Sanomisten suitsimisen opettelu on hitsin vaikeaa ja sitä opettelen parhaillaan.
Ihanaa keskiviikkoa sulle! 🥂
Kiitos, ihana Thilda, pitkästä ja ajatuksella kirjoitetusta kommentistasi. 🤗 😘
PoistaMulle tuo tunne, että tunnen kokeneeni vääryyttä jonkun taholta, on yksi mun elämäni hankalimmista asioista. Kyseessä ei tarvitse olla mikään isokaan juttu (ja se juttu voi olla myös väärin tulkittu tilanne tai jopa kuviteltu vääryys), kun saan siitä jo hirveän ajatusmyllyn ja paskan olon itselleni. Luulen, että se johtuu miellyttämistarpeesta ja siitä, etten ehkä ihan (vielä!) osaa tai uskalla reagoida tilanteessa niin kuin haluaisin. Totta kai se jää sitten kaivelemaan, kun olisin halunnut toimia toisin, mutta en kyennyt tai tajunnut.
Tosi mahtava juttu, että pystyt suitsimaan tarvittaessa ajatuksesi kuriin. 🙏 Se on kyllä tosi tärkeä taito elämässä, koska ajatustensa orjana oleminen on jotain ihan kamalaa (been there, done that 😅).
On se vaan ihmeellistä, miten helposti uni tulee, kun vain päästää itsensä vastaanottavaiseen tilaan eli rennoksi ja rauhalliseksi. Keho kun ei osaa tehdä eroa ajatusten ja todellisten tapahtumien välille vaan reagoi ajatuksiin samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi todellinen tilanne. Jos siis ajattelen innostavia ajatuksia, on vähän vaikea saada nukutuksi, kun kehokin on ihan täpinöissään. 🤭
Toki kipuni ovat sillä lailla mitättömiä, että ne eivät ole mitään todella kovia tai mistään sairauksesta johtuvia, ja siitä syystä kivusta irtautuminen onnistuu yleensä aika hyvin. Ellen sitten halua kieriskellä itsesäälissä ja saada huomiota. 🙈 Kovissa kivuissa niistä irtautuminen on varmaan todella vaikeaa ja luultavasti mahdotontakin.
No tuo just! Miksi kaikki hyvät asiat unohtuvat heti ja niitä jopa vähätellään, mutta ikäviä asioita pyöritellään loputtomasti ja niitä suurennellaan. 🙄 Ihmisen mieli on kyllä todella kummallinen. Ihan kuin mieli olisi addiktoitunut kurjuuteen ja ajattelisi, että elämä saada kurjaksi, tavalla tai toisella.
Mulle on ollut tosi iso asia sekin, että uskallan sanoa reilusti, mitä minä haluan (tai että edes tunnistan, mitä haluan!). Omien toiveiden kertominen on ollut uskomattoman vaikeaa, ja välillä on pitää jopa varmistella, että onko tämä nyt ihan ok, että olen tätä mieltä. Kai sen taustalla on hylätyksi tulemisen pelko ja toki se miellyttämisen tarvekin tyyliin 'jos olen eri mieltä, toinen saattaa jättää minut'.
Uskon, että odottaminen on syvällä aika monella ihmisellä. Monesti nykyhetki koetaan vähän tylsäksi, mutta mieli keksii keinot ja hyppää tulevaisuuden tapahtumiin, jotka ovat luultavasti kivempia ja jännittävämpiä kuin tylsä nykyisyys. Se on sinänsä ihan luonnollista ja harmitonta, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että nykyhetkeen (tai menneisyyteen) hyppiminen tekee minut rauhattomaksi, tarkkaamattomaksi ja hajamieliseksi. Sen näkee jo ihan siitäkin, että kaikenlaisia kolhuja ja nirhaumia tulee aina juuri silloin, kun tekee yhtä (tyyliin leikkaa veitsellä) mutta ajattelee jotain muuta. 🙈 Elämäni tuntuu olevan paljon paremmin hallinnassa, kun pystyn pitämään mieleni tässä hetkessä.
Sanomisten suitsiminen on tosi vaikeaa, mutta pienin askelin sekin homma etenee. 😊 Toki itselleen pitää muistaa olla myös lempeä, hyväksyvä ja anteeksiantava ja ymmärtää, että on päiviä ja on päiviä. Joinakin päivinä on helpompaa olla "henkinen" ja läsnäoleva, ja joinakin päivinä voimat menevät ihan vain selviytymiseen.
Ihanaa keskiviikkoa sinullekin! ❤️
Olipa hieno kirjoitus! Paljon osasto pukea sanoiksi sellaista, mitä itsekin ajattelen ja toisaalta sain myös ajattelun aihetta. Kiitos siis sinulle tästä! Minulla tuo ajattelemisen lopettaminen on vaikeaa, illalla luen yleensä kirjaa suurinpiirtein siihen asti, että se putoaa kädestä. Yöllä myös jään helposti hereille. En myöskään kaipaa televisiota/radiota taustaääneksi, koska koko ajan päässä pyörii jotakin. Tätä pitäisi varmaan työstää.
VastaaPoistaMukavaa ja rauhallista kesän jatkoa!
Lämmin kiitos, LeenaK! 🥰 Ihana kuulla, että kirjoituksessa oli samastuttavia aiheita.
PoistaKirja on tosi hyvä keino nukahtaa, ja luen kirjaa itsekin silloin, jos uni ei tunnu tulevan. Viime aikoina kirjalla ei ole ollut hirveästi käyttöä, sillä olen lukenut kirjaa viimeksi Intiassa (siis maaliskuussa). 🤭 Nyt olen jo unohtanut, mitä kyseisessä kirjassa on tapahtunut, joten pitää varmaan aloittaa se alusta. Eipähän kirjat kulu, kun lukee samaa opusta edestakaisin. 😂
Ajatuksista ei kai sinänsä ole haittaa, elleivät ne ole jollain lailla ikäviä ja jos ne eivät siirry tunteen tasolle. On ns. harmittomia ajatuksia ja sitten on niitä, joista tulee tosi huono olo. Mutta on se vain ihmeellistä, miten ihminen saa pyöriteltyä samoja tai samantyylisiä ajatuksia päivästä toiseen. 🙈 Se ärsyttää itseäni erityisesti, ja tekee mieli antaa palautetta mielelle, että mitä varten sinä tarjoilet taas tätä samaa vanhaa sontaa. 😂
Mukavaa kesän jatkoa sinullekin! 🤗
Siis tietenkin osasto po osasit! Automaattinen virheenkorjaus iski jälleen. Oliko tuo vesiputous Kotkan Sapokasta muuten?
VastaaPoistaVesiputouskuva on tosiaan Sapokasta. Hyvin tunnistettu. 😊 Kävin siellä pitkästä aikaa pari viikkoa sitten. Sapokka on kyllä niin kaunis paikka nykyään. 😍
PoistaIhanaa pohdintaa, joka saa pohtimaan. Mä en osaa enää muuta tuohon sanoa, kuin viimeiseen kohtaan yhden jutun. Silloin, kun itse on hautajaisissa mietin aina, kun näen kappeleiden luona koiranulkoiluttajan tai lenkkeilijän, että olisipa mullakin tänään vain ihan tavallinen päivä. Samoin toisinpäin; jos itse kauppareissulla näkee hautajaisväkeä, sitä hetken muistaa, että mukavampi se on kuitenkin kaupassa käydä kuin olla menossa jonkun hautajaisiin.
VastaaPoistaKiitos, Menninkäinen! ❤️
PoistaJa hyvin kiteytetty! Kuolema on sellainen juttu, jonka ajattelemista välttelisi mieluusti viimeiseen asti (no pun intended 🤣), mutta jännästi se vain tuo perspektiiviä elämään. Elämässä on vain yksi varma asia, ja se on se, että me kaikki kuolemme joskus, ja tämä on hyvä pitää mielessä.
Wau - nyt on sanat saatettu niin luettavaan muotoon... ja vihdoin, kun aikaa oli kunnolla lukea (myös aiemmat postaukset) niin jätän arvostavan kommentin.
VastaaPoistaKaiken lisäksi valokuvasi täydentävät todella luettavaa tekstiä erinomaisesti
- kuin viipyen hetken kuvan kera sanottamassasi aiheessa.
Me ihmiset olemme ihmeellisiä paketteja - koostumme niin monesta, vaikka onhan elävillä olennoilla muillakin solut, lihakset, jänteet ja hermot (muutamia luetellakseni). Jäin ihan pohtimaan meditaation ja keskushermoston välistä toimintaa ja sen ohjailua... tietoista, pysähtymistä äärelle. Jouduin/sain (miten tulkita) opinnoissani pitkän oppimäärän hermoston toimintaa... kiinnosti niin paljon, että hermoratoihin tuli erikoistuttua lisää. Johtuneeko siis siitä, että omaa oloani ja tapaani olen tulkinnut keskushermoston kautta, tahdonalaisten ja tahtomattomien kautta... tiedostaa/tunnistaa autonomisen hermoston vaikutuksia erilaisissa tilanteissa ja mitä enemmän olen oppinut niitä tunnistamaan/tiedostamaan, niin refleksinomaiset tavat toimia ovat saaneet tahdonalaisempia ja itse niihin vaikuttavia uusia tapoja toimia, heh heh... ymmärtääköhän tätä kukaan - no onhan se myös osa työtäni. Kollega joskus sanoikin, että:" On se hyvä, ettei hermot mene (minne sattuu), vaan niitä voi ohjailla. Itsetietoisuus on sellainen ihanan kutkuttava aihe, josta voi jokapäivä oppia uutta... materiaalikin on lähellä, ihan käsin kosketeltavissa.
Kerrassaan upeasti sanoitettu - hyvä SINÄ!! Eletään ja nautitaan...
MIten ihana kuulla, että teksti oli helposti luettavaa ja että kuvatkin sopivat kokonaisuuteen. 🤗 😘
PoistaMe ihmiset ollaan tosiaan uskomaton kokonaisuus, ja erikoisinta on minusta se, että vaikka meidät kaikki on tehty ihan samoista "aineksista", niin silti me olemme tosi erilaisia. Sekä luonteeltamme että ulkonäön puolesta. Ihan käsittämätöntä minusta.
Siis tuo hermostojuttu kuulostaa ihan älyttömän mielenkiintoiselta! Varmasti minäkin ahmisin aiheesta kaiken tiedon, jos se kuuluisi opintoihin. Toki siihen voisi perehtyä vielä nytkin, mutta laiskuus... 🤭 Osaat nähdä asiat varmasti ihan toisella tapaa kuin me muut. Taisin muuten joskus katsoa jonkin videonkin, jossa puhuttiin hermoston ja meditoimisen yhteydestä, mutta en nyt enää muista, mikä se oli. Sekin on mielenkiintoista, miten paljon ihminen pystyy kuitenkin vaikuttamaan hermostoonsa esim. hengitystä säätelemällä.
Nauratti tuo kollegasi kommentti, kun näin mielessäni hermot menemässä (siis ihan konkreettisesti) minne sattuu. 😅 Oppimateriaali tässä asiassa ei todellakaan ole kaukana, ja opittavaa riittää vaikka koko elämäksi. Vähän harmittaa, että itse havahduin tämän asian suhteen näin myöhäisellä iällä, mutta tämmöiseen heräämiseen tarvitaan usein jokin laukaiseva tekijä ja halu muuttua. Minulla se tuli pari vuotta sitten, kun en enää kestänyt itseäni semmoisena kuin olin. Mutta enpä olisi uskonut, että jaksan jatkaa itsetutkiskelua näinkin pitkään. 🤭
Aurinkoista päivän jatkoa, Repolainen! ❤️
Hieno kirjoitus, joka pisti ajattelemaan. Tunnistan itseni monesta kohdasta ja olenkin pohtinut miten voisin päästä eroon näistä tavoistani. Olen helposti tuohtuva ja sanon välillä asioita mitä ei ehkä kannattaisi, pohdin ja puin kaikkia maailman asioita varsinkin sängyssä yöllä ja annan muiden manipuloida itseäni varmaankin koska haluan miellyttää heitä. Tuntui ihanalle lukea, että näitä kaikkia tapoja pystyy työstämään ja niistä voi päästä eroon jos vain haluaa.
VastaaPoistaHaluan oppia elämään nauttien tästä hetkestä ja arki tosiaan on parasta. Olen kyllästynyt odottamaan, että sit joskus….. Kiitos Satu!!
T, Leena
Kiitos kommentistasi, Leena! 😊
PoistaIhan ehdottomasti näille asioille pystyy tekemään jotain, jos vain haluaa. Minä olin vielä pari vuotta sitten todella turhautunut itseeni ja omaan käytökseeni, kun reagoin välillä ihan hullusti ja tilanteeseen sopimattomalla tavalla, ja olin täysin ajatusteni vietävissä. Minulla oli koko ajan sellainen vähän ahdistunut ja ärytynyt olo, enkä tiennyt edes miksi. Sitten yritin paeta pahaa oloani telkkariohjelmiin, haaveiluun, alkoholiin ja mitä näitä nyt on. 🙈
Ihanaa, jos tästä oli sinulle jotain hyötyä. Iloa elämääsi, halauksen kera! 🤗
Todella mielenkiintoinen postaus!
VastaaPoistaMinä en ole ikinä ollut erityisemmin kiinnostunut meditoinnista tai vastaavista harjoituksista. Mutta olen miettinyt, että minullahan taitaa olla oma version meditoinnista. Siinä istutaan mukavasti silmät kiinni eikä mietitä mitään tämän hetken asioita vaan ajatellaan jotain mukavaa ja rauhoittavaa. Yleensä muistelen jotain kaunista paikkaa, että millaista siellä oli ja miltä tuoksui. Toimii pääntyhjentäjänä ja rentouttajana minulle.
Olen ottanut yli 20 vuoden kurssin siihen, kuinka yrittää olla menemättä mukaan toisen henkilön tunnemyrskyyn, kun se kaadetaan minun päälleni. Ihan hirveästi olen oppinut, mutta vieläkin sorrun välillä tuohon. Pienten lasten tunnemyrskyjen välttelyyn oli helpompi oppia kuin noiden isompien lasten, jotka todellakin tietävät kuinka ärsyttää minua. Lasten isä on näissä kohdissa niin zen, että pojat tietävät ketä voi saada ärsytettyä ja ketä ei.
Minun on vaikea löytää iloa, rauhaa tai jotain muuta positiivista tietyistä perusrutiineita. Hoidan niitä sillä ajatuksella, että äkkiä altapois ja usein tympii aloittaa. Jos pystyisin muuttamaan ajatteluani noitten asioiden kohdalla, niin elämä sujuisi niiden osalta sujuvammin. Ei tarvitsi kerätä energiaa, että nyt rykäisen tämän homman alta pois.
Sinun versiosi meditoinnista kuulostaa tosi kivalta ja helposti lähestyttävältä! Eihän sitä tarvitsekaan noudattaa näissä hommissa mitään valmista kaavaa, vaan se on pääasia, että löytää itselleen toimivan keinon.
PoistaMeditointi tuli minunkin elämääni ihan vahingossa, sillä en olisi voinut koskaan kuvitella olevani sellainen ihminen, joka meditoi. Minulla oli pari vuotta sitten niitä persus- ja takareisikipuja, ja fyssari neuvoi minua rentouttamaan lantiota lattialla niin, että jalat ovat sohvalla ja lantio on tyynyillä korotettuna. Sehän oli ihan hiton tylsää vain maata siitä lattialla ja odottaa, että aika kuluisi, joten piti miettiä, että minkähän toiminnan tähän voisi yhdistää. Tehokkuus ennen kaikkea! 🤣 Päätin sitten kokeilla meditoimista, kun olin katsellut buddhalaismunkkien videoita, ja he aina kehottivat meditoimaan. Kokeilin, ja jäin heti ensimmäisestä kerrasta koukkuun (lähinnä siitä syystä, että rupesin huomaamaan meditoimisen myönteisiä vaikutuksia tosi pian). Vieläkin meditoin iltaisin tuossa samassa asennossa kuin silloin alkuaikoina eli lattialla maaten (aamumeditoinnissa sentään istun). 😅
Läheiset tietävät erinomaisen hyvin, mitä nappuloita painamalla meitä saa ärsytettyä. 🙈 Mutta se onkin sitten yllätys, jos toinen harjoittaa vähän itsekontrollia eikä lähdekään enää mukaan kahnauksiin. 🤭
Kai se on pääasia, että hommat tulevat tehdyiksi, nautti niistä tai ei. Mutta kyllähän se helpottaa elämää, jos suhtautuu niihin ikävämpiin töihinkin myönteisemmin, tai ainakin neutraalimmin.
Hieno kirjoitus 🥰
VastaaPoistaNiin sitä elämässä oppii aina uutta siksi me vanhemmat ihmiset ollaan niin paljo viisaanpia kun nuoret 😆
Mä olen oppinut etten märehdi ja ole passiivi agressiivinen kun sanon suorat sanat tyypeile/työkavereile jotka sanoo jollakin tavalla törkeesti. Pistää muuten tyypit hiljaseksi ja tietyllä tavalla heillä herää kunnioitus, mitä en ole vaila .
Kivaa viikon jatkoa 🥰
Kiitos, Ulrika. 😘
PoistaSanopa muuta! Jos olisin tiennyt kaiken tämän jo kaksikymppisenä, niin miten viisas olisinkaan nyt. 🤣
Hyviä asioita olet oppinut. Puoliensa pitäminen ei ole koskaan huono asia, ja märehtiminen on vihoviimeistä. 🙄
Kivaa viikon jatkoa sullekin! 🤗
Upea teksti Satu❤️Hienoa että meditointi on auttanut sinua ,ja hienosti osaat kuvailla miten muutokset ovat sinua muuttaneet
VastaaPoistaKiitos, Jael. ❤️
PoistaAivan mielettömän mielenkiintoinen postaus. Luin tämän aamulla, mutta aika ei riittänyt kommentointiin, joten palasin nyt uudestaan blogiisi.
VastaaPoistaOlen iloinen, että meditaatio on toiminut sinulla noin hyvin (tai kaipa se toimii kaikilla hyvin, kun sitä vain tekee). Olen vuosien aikana nähnyt siipassa samanlaisia etenemisiä, tietysti hänellä on ollut omat ”juttunsa”, mutta huolet ja muut ovat jääneet paljon vähemmälle, kun hän on meditoinut.
Ajatukset. Minulla varsinkin nopea reagointi on ongelma. Ärsyynnyn, kun huomaan tai luulen toisten haluavan minulta jotain, ja töissä kun arvelen tai totean jonkun haluavan siirtää omat työnsä minulle. Sytyn myös nollasta sataan nopeasti, joten sisäinen raivo voi vallata yllättäen ja jäljet ovat aina ikävät itselle (harvoin toisille, paitsi siipan korville, jos hän sattuu olemaan paikalla etätyöpäivänäni). Ehkä nyt opintovapaan jälkeen olen osannut vähän paremmin hengitellä syvään ja laskea kierroksia tauottamalla, mutta kyllä on tiukassa omat ajatuskuviot. Tässä kohdassa siirryn kirjoituksesi kohtaan: kannattaa harkita tarkkaan mitä sanoo. Minä alankin harjoitella miettimälläsi tavalla: Kannattaako tämän asian takia suuttua ja onko tämä henkilö sen arvoinen? Minä en halua koskaan sanoa kenellekään pahasti, mutta kenties minun ei myöskään pitäisi vetää hernettä nenään sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka eivät ole merkityksellisiä minulle.
Kipu. Hieno kirjoitus. Minulla on muistikuva vuoden 2008 lääkärikäynnistä, jolloin huomasin, että kipu ei ole enää identiteettini. Se oli ratkaiseva käänne minulle, vaikka kipuja minulla on päivittäin vieläkin. Minä ikävä kyllä annan kivulle edelleenkin huomiota, joten kumarrus sinulle, kun osaat noin hienosti pysyä todellisessa minässäsi kehon sijaan. Mahtavaa!
Alkuvuonna luin jostain, että tunne kestää noin 90 sekuntia. Olin hämmästynyt lukemastani ja epäilin vahvasti. Kun nyt lähipiirissä ja omassakin (kehokivussa) on ollut todella surullisia ja vahvoja tunteita, niin olen yrittänyt vain olla tunteitteni kanssa. Huomasin nopeasti, että jos olen pysähtynyt ja tunnistanut tunteeni ja antanut sen olla sisälläni, niin se on laantunut nopeammin. Jopa puolessatoista minuutissa. Hämmentävää.
Tekstisi ovimatosta kolahti kovaa. Tämä on asia, jota minun täytyy käydä läpi. Hmmm ja kääk!
Ennakko-odotukset ovat pahinta mitä tiedän. Olen huomannut, että usein vain kiusaan itseäni kuvittelemalla mitä muut odottavat minulta tai mitä itse odotan toisilta. Ja elämä itsessään tarjoaa aina jotain muutosta ja erilaista.
Olen samoilla linjoilla myös arjesta. Jos se toimii, niin yleensä asiat on hyvin. Pienistä, kauniista ja hyvistä asioista kannattaa nauttia. Hymy ja halaus on parasta. Auringonpaiste ja sade. Tuuli ja leuto ilma ja jopa upea hurja lumimyrsky (sisällä turvallisesti sitä katsoessa, hehee).
Jatka samaan hyvään malliin <3
Ihana Birgitta, että jaksoit nähdä vaivaa ja palata vielä kommentoimaankin. Kiitos sinulle. ❤️
PoistaItse asiassa olen vähentänyt viime aikoina meditointia aika paljonkin, sillä törmäsin vuoden alussa Advaita vedantaan eli nondualismiin (lähinnä Jagjot Singhin Youtube-kanavaan), jonka keskeisimpiä ajatuksia on se, että ihmisen ei tarvitse tehdä mitään tullakseen paremmaksi, vaan hän on “valmis” jo nyt, sellaisenaan. Meditoimisen suurimpia ongelmiahan on se, että ihminen voi kyllä olla tyyni ja pystyä kontrolloimaan mieltään meditoimistilanteessa, mutta entä se kaikki muu aika, todellinen elämä? Olen vähentänyt meditoimista huomattavasti ja pyrkinyt sen sijaan tuomaan sellaista meditatiivista asennetta elämään. Toki meditointi auttoi minut alkuun henkisen kasvun tiellä, enkä vähättele sen merkitystä siinä mielessä ollenkaan.
Nopea reagointi kuulostaa todella tutulta. Minä olen puolustellut reagointiani sillä, että minä nyt vain satun olemaan sellainen ihminen, joka tekee kaiken nopeasti. Muiden hidastelu (missä tahansa asiassa) on tuntunut ärsyttävältä. Ruvettuani harjoittelemaan hitaampaa elämää huomasin, että hidastamisen mukana tulee myös kontrollin tunne, mikä ei ole huono asia ollenkaan. Ristiriitatilanteessakin tuntuu niin hyvältä, kun tajuan, että pystyn valitsemaan, mihin suuntaan lähden. Voin edelleen kiihtyä niin halutessani, mutta nyt minulla on mahdollisuus valita, lähdenkö sille tielle vai valitsenko toisin.
Tuo on myös hyvä pointti, että ei tarvitse vetää hernettä nenään sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka eivät ole merkityksellisiä itselle. Miksi tosiaan antaa sellaisten ihmisten horjuttaa omaa henkistä tasapainoaan, jotka ovat itselle täysin yhdentekeviä? On hyvä pitää valta omista tunteistaan itsellään.
Hienosti kiteytit tuolla "kipu ei ole enää identiteettini" -lauseella sen, mitä minäkin ajoin takaa. Kipu on ärsyttävän huomionhakuinen kaveri, ja sen kanssa saa todella taistella, jottei se veisi huomiota kaikelta muulta. Mutta onneksi jokainen hetki on uusi, ja meillä on joka hetki uusi mahdollisuus valita, miten toimimme.
Minä olen ollut mestari väistelemään ikävältä tuntuvia tunteita ja sillä tavalla tietämättäni vain pahentanut tilannetta. Onneksi ikävätkin tunteet menevät tosiaan hyvinkin pian ohi, jos ne vain uskaltaa kohdata. Pelottavaahan kohtaaminen on, ja erityisesti häpeän kanssa oleminen on ollut itselleni todella haastavaa.
Minäkin sorrun edelleen aivan liian usein ennakko-odotuksiin, varsinkin sellaisissa tilanteissa, jotka ovat minulle vaikeita tai haastavia. Olen varma, että asiat tulevat menemään huonosti, koska niin on käynyt ennenkin, enkä osaa lähestyä tilannetta neutraalisti ja avoimin mielin. Mulla on myös paha muodostaa aivan liian pikaisia mielikuvia ihmisistä. Olisi ihana, jos pystyisi lähestymään ihmistä ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä ja lokerointia ja pystyisi näkemään ensimmäiseksi sen, mitä ihmisen sisällä on.
Arki ja pienet asiat ovat parhaita. Monesti arki tuntuu tylsältä ja jotenkin tyhjältä, mutta itse asiassa tyhjyydessä on kaikki. Elämä on täydellistä sellaisenaan.
Kaunista päivää ja levollista mieltä, Birgitta! 🤗