Hamstrausta ja kulttuuri-iloja

Kuvahaaste jatkuu. 

11. päivä: Mitä minulla oli päälläni (What I wore)

Karmeaa aloittaa postaus omakuvalla, mutta minkäs teet. 🙈

Ostin kesän alussa HM:n alennusmyynnistä tämän mekon kahdeksalla eurolla kotimekoksi. Ajattelin, että mekko sopisi erinomaisesti mahdollisiin hellepäiviin, sillä mekko on ihanan väljä, mukava ja viileä. Kun helleputki sitten alkoi, kaivoin mekon esiin, ja mekko on ollut käytössä siitä asti melkein päivittäin. Ainoa hankaluus on se, että mekko pitää pestäkin joskus, ja silloin on keksittävä muuta päällelaitettavaa. Villasukkia en helteellä sentään käyttänyt, vaikka muuten käytänkin villasukkia ympäri vuoden. 🙈

Toki minulla oli päivän aikana päällä muutakin, mutta tämä mekko päätyi kuvaan, koska se on lempikotivaatteeni tällä hetkellä. 

12. päivä: Pieni yksityiskohta (A tiny detail)

Tämän päivän kuvausaihe löytyi heti aamulla päivän lehteä lukiessani. Hesarin ensimmäisen aukeaman otsikon alla komeili pieni kirjoitusvirhe (t-kirjain puuttui). 

Tämä ei olisi mitenkään mainitsemisen arvoinen asia, ellei Hesarissa olisi kaikenlaisia kielioppi- ja kirjoitusvirheitä ihan jatkuvasti – vieläpä otsikoissa. Virheet ovat välillä niin noloja, etten voi ymmärtää, miten Suomen suurimmassa ja käsittääkseni myös arvostetuimmassa lehdessä voi olla sellaisia. Hesarin laatu on kyllä laskenut kuin lehmän häntä.  

Tässä vielä pari muuta esimerkkiä, jotka olen taltioinut aiemmin:

13.päivä: Jotain, mikä muuttuu (Something that's changing)

Yöt ovat alkaneet taas pimetä, mistä olen luonnollisesti iloinen. Se tarkoittaa sitä, että taivaankappaleetkin näkyvät taas paremmin. 

Venus ja Jupiter ovat olleet lähellä toisiaan koko viikon, ja keskiviikkoaamuna ne olivat päällekkäin (maanantaiaamuna ne olivat rinnakkain). 

Jupiter ja Venus. 

Vähenevä kuukin oli aamulla taivaalla, ja sen kuvasin ihan kamera-kameralla ja jalustalla. 

14.päivä: Keittiössä (In the kitchen)

Harrastin torstaina ensimmäisen kerran elämässäni kahvin hamstraamista. En osta juuri koskaan kahvia tarjouksesta, koska emme juo juhlamokkia tai vastaavia, jotka ovat tavallisimmin tarjouksessa, mutta nyt tarjouksessa oli Kulta Katriina, jonka 'tummempaa tummaa' juon aina aamuisin. Aamukahvin pitää olla vahvaa, ja tämä laatu on! 

Ostin myös yhden paketin luomuversiota, jota juomme joskus ukkelin kanssa. Kahvitarjous oli mielestäni erinomainen, sillä kahdeksalla eurolla sai kaksi pakettia. Hamstraaminen jäikin vähän päälle, sillä mietin, pitäisikö käydä vielä tänäänkin hakemassa pari pakettia. Päiväystä kun näytti riittävän pitkälle ensi vuoteen. 

15. päivä: Pehmeä tarkennus (Soft focus)

Mikä ihmeen soft focus, mietin ensi alkuun, mutta sitten muistin, että minullahan saattaa olla kamera-kamerassa sen niminen filtteri. Sieltähän se löytyikin, eli ei muuta kuin filtteri päälle ja kuvaamaan. 

16.päivä: Oviaukko (A doorway)

Tämä kuvahaaste tulee näköjään jo uniinkin. Näin lauantain vastaisena yönä sellaista unta, että siskoni oli muuttanut todella korkeaan tornitaloon. Alhaalla olevat rakennukset näyttivät ihan miniatyyrirakennuksilta, kun ne olivat niin kaukana. Asunnon parveke oli hyvin kapea eikä siinä ollut minkäänlaista seinää tai kaidetta, vaan parvekkeesta alkoi suora pudotus maahan. Yritin mennä parvekkeelle, mutta makasin vain parvekkeen lattialla oven vieressä, kun en uskaltanut mennä sen pidemmälle. Tulin takaisin sisään ja selitin jollekulle, että minua pelottaa parvekkeella niin hirveästi, etten uskalla mennä oviaukkoa edemmäs. Siinä samassa minulla välähti: oviaukko! Sehän on tämän päivän kuvausaihe. Pitääkin ottaa oviaukosta kuva! 😆

Oikeat oviaukkokuvat ovat kuitenkin museoista. Päätin lähteä käymään kahdessa museossa, joissa minun on pitänut käydä iät ja ajat, eli Ruiskumestarin talossa ja Amos Andersons Hem -kotimuseossa. Kysyin ukkelilta, kiinnostaisiko häntä lähteä mukaan, ja ukkeli innostui heti – tietämättä edes, mihin museoihin olin menossa. 😎

Ensimmäiseksi ne oviaukkokuvat: 

Ruiskumestarin talo.

Amos Andersons hem.

Ruiskumestarin talo on Helsingin kantakaupungin vanhin paikallaan säilynyt puutalo, ja se on rakennettu vuonna 1816. Talon historia on kiinnostava, mutta en nyt rupea kirjoittamaan sitä, kun sen voi lukea täältäkin. Talo oli pieni mutta sympaattinen, ja on ihan huikeaa, että tämmöinen helmi on säilynyt kivitalojen puristuksessa yli kaksisataa vuotta. 

Itse ruiskumestarin eli Alexander Wikholmin perhekuva vuodelta 1870.

Vanhanajan mankeli.

Ukkeli on suuri taiteen ystävä, ja hän innostui siksi erityisesti Amos Andersonin kotimuseosta. Amos Andersonhan oli paitsi maan johtavia liikemiehiä myös intohimoinen kulttuuri-ihminen.  

Andersonin vihreä huone eli työhuone. 

Ruokasali.

Yläkerran kappeli.

Kumpikin museo viehätti kovasti – ja kaiken lisäksi kumpaankin oli ilmainen sisäänpääsy!

Oli tullut nälkä, ja päätimme mennä lounaalle melkein Amos Andersonin kotimuseon vieressä olevaan vietnamilaiseen Pho Viet -ravintolaan, kun siellä näytti olevan niin paljon ihmisiä, varsinkin vietnamilaisia. 

Paikka oli todella täynnä, enkä muista, milloin olisin nähnyt Helsingissä ravintolan, jossa on näin kova vilske. Oli siis kovat odotukset ruoan suhteen, sillä annokset näyttivät olevan todella isojakin. Saimme sisältä pöydän, kun yksi nainen oli juuri lähdössä pois, ja sama näytti toistuvan joka kerta: heti kun pöytä vapautui, siihen oli tulossa joku.

Pho-keitto naudanlihalla.

Ajattelin ensin, että en kehtaa sanoa ruoasta mitään, kun kuulostaa siltä, että minulla on aina jotain valitettavaa eikä minua miellytä mikään. Mutta sitten rupesin lukemaan kotona ravintolan saamia arvosteluja, ja koska moni näytti olevan samaa mieltä kuin minä, uskallan minäkin sanoa, että ruoka oli minusta mautonta. Onneksi pöydässä oli kaikenlaisia lisukkeita, joilla saattoi tuunata ruoan mieleisekseen (ja tiskiltä sai vielä hakea limeä, chilikastiketta ja punaisia chilejä pienissä kulhoissa). 

Minulle kävi vain sillä lailla, että hölväsin keittooni vähän liikaa pöydässä ollutta chilisoossia, joten söin ja niistin nenääni vuoron perään. 🙈

17. päivä: Katse ylös (Looking up) 

Kuvasin tänään aamulenkilläni tämän muraalin, joka on minusta aika erikoinen. 

Erikoinen oli kävelynikin, sillä näin matkan varrella ainakin kymmenessä paikassa riisuttuja vaatekappaleita tai vaatekasoja. Yhdessä pusikossa tien vieressä oli valkoinen t-paita, punainen neule sekä punainen takki; puistonpenkillä oli harmaa collegetakki, keskellä tietä musta tunnistamattomaksi jäänyt vaatekappale ja alikulkutunnelissa musta korkokenkä. Mitä ihmettä. Näin myös läheisessä puistossa mustan pupun, josta eräs papparainen kertoi minulle kerran. Harmitti, etten saanut pupusta kuvaa, sillä se oli tosi vinkeän näköinen. 

Vastaan tuli myös aasialainen nainen, joka kerää pulloja ja joka pyörii aina Ison Omenan pullonpalautuspisteen lähistöllä. Aina. Olen ihmetellyt, miksi nainen väijyy siellä, ja olen tullut siihen tulokseen, että nainen kyttää, jos joku vaikka unohtaisi ottaa pullonpalautuskuittinsa, ja hän voisi käydä nappaamassa sen itselleen. Kerran unohdin itsekin ottaa kuitin mukaani, mutta eiköhän kuitti löytänyt uuden omistajan hyvin pian. 

Nyt nainen oli osunut melkoiseen kultasuoneen, sillä hänellä oli niin paljon pullokasseja, että hyvä kun pysyi pyörän selässä.   

Näin on kuvaviikko taas paketissa! 

Ajattelen – siis olen

Olen muuttunut reilun kahden viime vuoden aikana hurjasti, mikä johtuu siitä, että rupesin keväällä 2023 meditoimaan. Sitten kiinnostuin myös henkisyydestä, mikä omalla kohdallani tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että rupesin elämään enemmän hetkessä, pysähtymään ja hiljentymään. Koska moni asia on nyt toisin kuin pari vuotta sitten, teki mieli tehdä jonkinlainen kooste tärkeimmistä asioista, jotka olen kahden viime vuoden aikana oppinut. 

Ajatuksiaan ei tarvitse "ostaa"

Meillä on päässämme ääni, jolla puhumme itsestämme ja muista, ja se ääni on monesti vaativa, syyttelevä, kyseenalaistava ja jopa ilkeä. Ajatuksemme ovat usein negatiivisia, vääristyneitä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvia. On todella rasittavaa, jos ajatusmylly pyörii päässämme koko ajan, ja olemme kuin sätkynuket uskoen jokaiseen ajatukseen, joka putkahtaa päähämme. Ajatuksilla on tapana muuntua myös tunteiksi: kun ääni päässäni puhuu minusta rumasti, alan myös tuntea itseni onnettomaksi, ahdistuneeksi ja mitättömäksi.  

Meditointi auttoi minua huomaamaan, miten mieleni käyttäytyy, mitkä teemat toistuvat, ja mikä johtaa tyypillisesti mihinkin. Yksi toistuva teema on sellainen, että koen jonkun tehneen vääryyttä minua kohtaan, ja alan märehtiä tätä asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Sopiva tilaisuus on yleensä jokin sellainen tekeminen, joka ei vaadi suurta keskittymistä, joten ajatuksille jää sopivasti tilaa mellastaa (kuten palapelin kasaaminen), tai joka on hyvin rutiininomaista (kuten siivoaminen). Rupean tahtomattani pyörittelemään tapahtunutta tilannetta päässäni, ja mieleni alkaa luoda erilaisia skenaarioita, kuinka asian ratkaisen ja kuinka pääsen tilanteen herraksi. Pikkuhiljaa saan lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että olen valmis vaikka sotaan, ja tämä kaikki tapahtuu lähes automaattisesti, ilman että itse edes huomaan, mitä päässäni tapahtuu.

Nyt pystyn jo tarkkailemaan ajatuksiani sen verran hyvin, että huomaan heti ajatukset, jotka saattavat saada aikaan tällaisen ajatusten vyöryn, ja katkaisen ajatusketjun heti alkuunsa. Kaikkien ajatusten ei tarvitse antaa viedä mukanaan, eikä niille tarvitse antaa voimaa kasvaa. Mitä enemmän pyörittelee päässään jotain, sitä enemmän ajatukseen sekoittuu tunnetta ja sitä kauemmas todellisuudesta ajautuu. Miksi siis lietsoa itsensä sekopäisyyden rajoille tieten tahtoen? 

Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä kapistus, että se ei anna helpolla periksi, ja samat ajatukset pyrkivät päähän aina uudestaan ja uudestaan, mutta harjoitus tekee mestarin – tai ainakin hyvän oppipojan. Valppautta, sinnikkyyttä ja toistoa ajatusten kontrollointi kuitenkin vaatii. 

Sänkyyn mennään nukkumaan, ei ajattelemaan 

Aiemmin oikein odotin sitä hetkeä, että pääsen sänkyyn, sillä minusta oli ihana ajatella kaikenlaista ennen nukahtamista. Usein siinä kävi vain niin, että rupesin ajattelemaan kaikkea kivaa niin kiivaasti, että uni ei tullutkaan, vaan ennemminkin piristyin. Nukahtaminen siirtyi monella tunnilla, ja seuraavana päivänä oli väsynyt olo. Sitten ihmettelin, miksi en saa iltaisin unta. 

Pikkuhiljaa opin taidon, jonka ansiosta nukun nykyään paremmin kuin koskaan ennen: lopetan ajattelemisen nukkumaan mennessäni. Kun laitan pääni tyynyyn, en anna ajatusten enää tulla, vaan jään leijumaan jonnekin tyhjyyteen. Aluksi ajattelun lopettaminen tuntui vaikealta ja vastenmieliseltäkin, koska onhan se nyt kiva antaa ajatustensa juosta mukavien asioiden perässä. Lopulta taito kehittyi ihan huomaamatta, ja nykyään unimoodiin siirtyminen tapahtuu suhteellisen automaattisesti. Jos minun on ihan "pakko" ajatella jotain, ajattelen vaikkapa jonkin tv-sarjan juonenkäänteitä tai muuta jonninjoutavaa, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Olen valppaana myös yöllisillä vessakäynneillä, sillä vessakäynti on oikein otollinen aika päästää ajatuksensa lentoon, varsinkin silloin, jos elämässä on jotain stressaavaa meneillään. Voisin jopa väittää, että tämä on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka olen elämäni aikana oppinut. 

Kipu ei ole yhtä kuin minä, enkä minä en ole yhtä kuin fyysinen ruumiini 

Muistan kesän 2022, kun minulle tuli selittämättömiä kipuja joka puolelle kehoa, ja tuntui, että kroppani hajoaa siihen paikkaan. Olin todella ahdistunut, itkuinen ja turhautunut koko kesän, ja monena päivänä makasin vain sängyssä odottaen, milloin kivut menisivät ohi ja milloin olisin taas normaali. Jälkeenpäin ajatellen taisin vain pahentaa oloani sillä, että annoin kivulle henkisen yliotteen, sillä psyykkiset tekijät ovat niin suuri osa kipua. 

Nykyään ymmärrän, että kipu on vain tuntemus kehossani, ja kehoni on vain kuori, joka peittää todellisen minäni. Minä ja kehoni emme ole yksi ja sama asia. Kipu saa olla siellä, missä se on, mutta minun ei tarvitse samastua siihen tai lamaantua sen takia. Minun ei tarvitse myöskään antaa sille yhtään ylimääräistä huomiota, vaan voin antaa kivun elää omaa elämäänsä samalla kun minä elän omaani. On myös turha valittaa kivusta muille, koska muut eivät pysty tekemään kivulleni mitään. Myötätunto hivelee vain huomion tarvettani mutta ei poista kipua. Kivun esille tuominen ja huomion hakeminen vain pahentavat tilannetta, sillä mitä enemmän kipuun keskittyy, sitä isomman roolin se elämässä ottaa. 

Tunteet pitää elää 

Ajatukset ja tunteet ovat sillä lailla erilaisia, että ajatuksiaan pystyy analysoimaan ja hallitsemaan, mutta tunteisiin eivät järkeilyt tepsi, vaan tunteita on lähestyttävä eri tavoin. Usein tapahtuu esimerkiksi niin, että tunnen oloni ahdistuneeksi, ja alan hämmästellä, mistä ahdistus oikein kumpuaa. Tapahtuiko minulle jotain, mikä herätti ahdistuksen, vai sainko sen aikaan omilla ajatuksillani? Koska ahdistus ei ole mikään kiva tunne, yritän päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja rupean esimerkiksi puuhailemaan jotain, mikä vie huomioni ahdistuksesta pois. 

Ongelma on kuitenkin se, että sivuutetut ja tukahdetut tunteet jäävät vaanimaan meitä ja tulevat ulos piilostaan joskus myöhemmin. Vaikka pääsin ahdistuksesta tällä kertaa eroon, se palaa taas jonakin toisena hetkenä. Jos haluan päästä tunteesta oikeasti eroon, ei ole muuta keinoa kuin kohdata se. Tunnetta on vain siedettävä, kunnes siltä loppuu voima ja se hiipuu pois. 

Joskus teen niin, että jos minua alkaa vaikkapa ahdistaa, istun rauhassa, hiljaa hengitellen ja ajattelematta mitään. Annan tunteen olla ja kuulostelen, miltä se tuntuu. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti päästä tunteesta eroon vaan kohdata se sellaisena kuin se on, ilman että mieli tekee siihen omia lisäyksiään tai luo kertomuksiaan sen ympärille. Usein käy kuitenkin niin, että pikkuhiljaa oloni helpottaa, ja sydän tuntuu hieman kevyemmältä. Jo siitäkin tulee hyvä mieli, että tiedän toimineeni tavalla, joka luultavasti edistää hyvinvointiani, sen sijaan että olisin valinnut helpon tien ja paennut tunnetta. 

Epämiellyttäviä tunteita voi olla hyvin vaikea kohdata, koska olemme niin tottuneita pyrkimään eroon kaikesta epämiellyttävästä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa. Kun tunne pikkuhiljaa kutistuu ja vaimenee, tilalle tulee rauha ja levollisuus sekä ymmärrys siitä, että vaikealta tuntuviin tunteisiin ei kuole.   

On kuitenkin tilanteita, jolloin on parempi jättää tunteet omaan arvoonsa tai jopa harhauttaa niitä. Itselläni tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen jonkin mitättömän asian takia (tyyliin vatsa ei toimi ja turvottaa). Jos annan kiukun yhtään kasvaa, tilanne lähtee eskaloitumaan välittömästi: Isken varpaani ovenkarmiin, pudotan hammasharjan vessanpönttöön tai kaadan maidot lattialle. Seuraavaksi kiukuttelenkin jo ukkelille tai raivoan auton ratissa, kun joku ääliö hidastelee edessäni. Lopulta koko maailma on perseestä, ja koko elämä on päin helvettiä – ja kaikki tämä vain sen yhden turvonneen vatsan takia.  

Tällaiset tunneketjut on paras katkaista heti alkuunsa, koska alkusyy on yleensä todellakin mitätön, eikä kiukuttelu auta asiaan tai muuta tilannetta millään lailla. Parhaat aseeni tällaisissa tilanteissa ovat huumori, harhautus ja huomion suuntaaminen muihin ihmisiin. Saatan laskea mielessäni leikkiä ärsyyntymisestäni tyyliin "Voi voi, kun elämä onkin hankalaa, kun mahaa turvottaa. Tämähän onkin oikein maailmanluokan ongelma", ja joskus jo tämä auttaa, kun tajuan itsekin asian naurettavuuden. Joskus harhautan ajatuksiani suuntaamalla huomioni pois ärsytyksen aiheesta ja pakotan itseni keskittymään johonkin ihan muuhun. Paras keino on kuitenkin ruveta katselemaan ympärilleni, hymyillä ihmisille ja huomata, että maailmassa on muitakin kuin minä ja turvonnut mahani. Kiukku ei tykkää siitä, jos se ei saakaan haluamaansa huomiota, ja ystävällisyys ja lempeys ovat sille pahinta myrkkyä.  

Saan nauttia elämästäni ilman syyllisyydentunteita 

Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos nautin elämästäni, vaikka maailmassa soditaan ja nähdään nälkää, eikä minun tarvitse ottaa maailman murheita kannettavakseni ja murehdittavakseni. Miten se auttaa ketään, jos "elän hengessä mukana" ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä omasta ilostani, vaikka muualla on niin paljon kärsimystä. 

Elämä on ainutkertainen lahja, jota pitää arvostaa, ja paras tapa arvostaa elämää on nauttia siitä. Se on terveellä tavalla itsekästä. Ei siitä saa minkäänlaista palkintoa, jos elää jatkuvassa tunnontuskassa, onneaan peitellen tai anteeksipyydellen, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä kenellekään. Ei jumala tai universumi ole yhtään sen armollisempi eikä kukaan saa sädekehää päänsä päälle, vaikka jättäisi oman elämänsä elämättä muiden kärsimyksen takia. 

Uskon, että elämästä nauttiva ihminen on paras lahja myös muille. Levollinen ihminen levittää ympärilleen hyvää energiaa ja pystyy olemaan läsnä myös muille ja saa sitä kautta muut tuntemaan, että he ovat tulleet nähdyiksi ja kuulluiksi. Kukaan ei pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta omalla käytöksellään pystyy vaikuttamaan paljon siihen, millaiseksi ympärilläni olevat ihmiset olonsa tuntevat. 

Minun ei tarvitse olla kenenkään ovimatto 

Lempeys, empatia, ystävällisyys ja myötätunto ovat hyviä ja tarpeellisia arvoja, mutta joskus tarvitaan myös rohkeutta asettaa toiselle rajat. Valitettava tosiasia kun on, että jotkut käyttävät hyväntahtoisuutta hyväkseen (tarkoituksella tai tiedostamattaan), eikä kenenkään tarvitse sallia sellaista. 

Muistanette, kun kirjoittelin taannoin miellyttämisenhalustani ja siitä, miten minun on välillä vaikea asettaa rajoja muille, pitää puoliani ja tuoda julki omia toiveitani. Tuntuu, että se kirjoitus jotenkin herätti minut, sillä hyvin pian jutun kirjoittamisen jälkeen minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minun ei tarvitse hyväksyä ihmisiltä enää mitä tahansa.

Aiemmin ongelmani oli varsinkin se, etten tiennyt, missä kulkee hyväksyttävän käytöksen raja. Millaiset asiat ovat ns. sallittuja toiselta ihmiseltä ja millaiset eivät? Milloin on sopivaa pitää puolensa ja ilmaista, että tämä ei käy, ja milloin puolensa pitäminen menee liiallisuuksiin ja muistuttaa kiukkuisen pikkulapsen käyttäytymistä? Yhtenä päivänä minulle sitten välähti: minulla on oikeus asettaa rajani juuri sinne, minne haluan. Minä olen se, joka päättää, mitä hyväksyn ja mitä en, koska kukaan muu ei voi tietää, mikä minusta tuntuu sopivalta ja mikä ei. 

Aloin nähdä erään läheisen käytöksen uudessa valossa ja tajusin, että kyseinen ihminen osasi hyvin hienovaraisesti manipuloida ja syyllistää minua. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä tahallaan, niin että olisi tiedostanut toimintatapansa, vaan luultavasti elämä oli kohdellut häntä niin, että se oli saanut hänet käyttäytymään tällä tavalla. 

Erään tilanteen päätteeksi päätin, että tämä on nyt loppu, ja myös ilmaisin asian hyvin selvästi. Vastaanotto oli yllättävä, mutta viesti tuntui menevän perille. Suhteemme koki pienen kolauksen, ja tällä hetkellä olemme kai jonkinlaisessa käymistilassa. 

On parempi keskittyä itse tekemiseen kuin tekemisen lopputulokseen 

Miten monta kertaa olenkaan tehnyt jotain tylsää juttua ja miettinyt, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisinpa siellä tai täällä, tai sitten kun saan tämän valmiiksi, teen sitä tai tätä! Jos annamme valtaa tällaisille ajatuksille, elämme jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä, odottaen aina sitä seuraavaa ja mukavampaa juttua. Elämästä tulee pelkkää odottamista, ja kun yksi odottaminen päättyy, toinen alkaa. 

Ikävä juttu on vain se, että emme tiedä, tuleeko sitä seuraavaa hetkeä koskaan, koska voimme kuolla kupsahtaa vaikka tällä hetkellä. Eräs buddhalaismunkki arvuutteli kerran munkkikokelailta, mikä on ihmisen elinajanodote, ja veikkaukset liikkuivat luonnollisesti useissa kymmenissä vuosissa. Oikea vastaus oli yllättävä mutta järkeenkäypä: noin kolme sekuntia eli yhden henkäyksen mitta. Eikö siis ole parempi antaa ajatustensa olla karkailematta ja nauttia esimerkiksi siitä, kuinka vessanpönttö puhdistuu tai kuinka voin myöhässä olevaa lentoa odotellessani katsella ihmisiä ja imeä sisääni intensiivistä lähdön tunnelmaa?  

Kannattaa harkita hyvin tarkkaan, mitä sanoo 

Ääneen lausuttuja sanoja ei saa takaisin, ja sanoilla pystyy tekemään peruuttamatonta vahinkoa. Anteeksipyyntö ei poista sitä, mikä on jo sanottu, eikä se tuo takaisin menetettyä luottamusta. Välillä tekee kiukuspäissään mieli töksäytellä kaikenlaista, koska se muka jotenkin helpottaa omaa oloa, kun "saa vähän päästellä höyryjä".  

Triggeröidyin aiemmin todella helposti, ja asiat menivät usein tunteisiini. Meillä kaikilla on kipupisteemme, joihin tökkäämällä ihmiset osuvat arkaan paikkaan, ja nousemme välittömästi puolustuskannalle. Selittelin olevani sellainen tyyppi, joka kiihtyy helposti nollasta sataan, vaikka oikeasti olin henkilö, joka ei osannut kontrolloida tunteitaan mitenkään. Reaktio tuli välittömästi, ennen kuin kerkesin itsekään oikein tajuta, mitä tapahtui. 

Nykyään jos joudun sellaiseen tilanteeseen, joka olisi aiemmin triggeröinyt minut sekunnissa raivon partaalle, järki ehtii paikalle ensin. Tunnistan, että jaahas, nyt tämä osui minua arkaan paikkaan ja että tässä olisi mahdollisuus suutahtaa. Ehdin myös miettiä, onko tämä sellainen asia, jonka takia minun kannattaa suutahtaa, vai olisiko parempi antaa asian vain olla. Lähes aina päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ensinnäkin usein on niin, että toinen osapuoli ei ole edes tietoinen siitä, että hän osui arkaan paikkaani, ja riehaantuminen tällaisessa tilanteessa olisi outoa. Joskus taas toisella osapuolella on paha olo, ja hän etsii itselleen taistelukumppania, haluten tieten tahtoen ärsyttää, jotta saisi sitä kautta toisellekin pahan olon. 

Jos minun siis tekee mieli töksäyttää toiselle rumasti, vedän niin sanotusti hätäjarrusta ja pysähdyn kysymään itseltäni, haluanko todellakin sanoa näin ja mihin sillä pyrin. Sisältääkö asiani tilanteen kannalta olennaista tietoa, vai haluanko vain nolata tai alistaa toisen ja saada itseni sillä tavalla tuntemaan toista paremmaksi? On muutenkin hyvä tiedostaa omat motiivinsa, sillä olemme mestareita selittelemään ja vääristelemään asioita itsellemme. Täydellinen rehellisyys on raadollista, sillä se paljastaa, millaisia ihmisiä todella olemme, eikä totuutta ole useinkaan mukava kohdata. 

Totuuden nimessä on sanottava, että edelleen tulee vastaan tilanteita, jotka saavat minut kiihtymään nollasta sataan, mutta onneksi niitä tulee hyvin harvoin. Ne ovat myös aika hyvin ennakoitavissa, sillä niissä on yleensä mukana jokin riskitekijä, kuten väsymys. 

Tulevaisuutta ei voi ennakoida 

Ihmisen mieli on semmoinen, että se suunnittelee jo etukäteen, miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään, ja luonnollisesti ne tulevat menemään aina niin kuin me haluamme. Jos asiat sitten menevätkin toisin kuin olimme kaavailleet, olemme luonnollisesti harmistuneita ja pettyneitä. 

Mitä vähemmän ihmisellä on ennakko-odotuksia, sitä parempi. Suunnittelulla on toki paikkansa, mutta emme voi koskaan tietää lopputulosta ennalta, ja on hyvä olla varautunut siihen, että lopputulos saattaa olla myös jokin muu kuin se, mitä me toivomme. Jos on liian fiksoitunut ennakko-oletuksiinsa ja käsikirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset päässään jo ennalta, ei osaa olla avoin ja vastaanottavainen, ja merkityksellisiä asioita jää huomaamatta matkan varrella. Jos taas pitää silmänsä ja korvansa koko ajan auki, elämä saattaa lähteä ihan eri suuntaan kuin olimme ajatelleet, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Se suunta saattaa olla juuri se, minne meidän oli tarkoituskin mennä, ellemme olisi niin kiihkeästi puskeneet eteenpäin sitä vaihtoehtoa, joka oli omasta mielestämme paras. 

Jos huomaan mieleni harhailevan tulevaisuuteen, sanon itselleni, että äläpäs mene asioiden edelle. Emme ole vielä siellä, vaan nyt eletään tätä hetkeä. Mitä enemmän pystyn pitämään mieleni läsnä tässä hetkessä, sitä tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi itseni tunnen. 

Arki on parasta

Olin aiemmin helposti ikävystyvä tyyppi, joka kaipasi aina jotain toimintaa, jotain uutta elämäänsä. Arki oli tylsää pakkosuorittamista, ja elin tulevia kohokohtia – matkoja, juhlia, mitä tahansa arjesta poikkeavaa – varten. Sitten iskä, jolla oli Lewyn kappale -tauti, joutui saattohoitoon ja kuoli, ja me istuimme äidin ja siskon kanssa iskän sängyn vieressä tämän viimeiset päivät ja seurasimme iskän taistelua kuolemaa vastaan. 

Tuo kokemus muutti asenteeni arkea kohtaan täysin. Nykyään ei ole mitään ihanampaa kuin se, jos aamulla on kaikki ennallaan ja päivästä tulee enemmän tai vähemmän samanlainen kuin eilisestäkin. Saan elää päiväni tutun kaavan mukaan ja tehdä arjen rutiinijuttuja – niitä samoja, jotka olen tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. Maailmassa on siis tänäänkin kaikki hyvin.

Henkinen kasvu on tuonut arjen arvostukseen oman lisänsä, ja minun pieni ja vaatimaton arkeni, jossa ei normaalisti kummoisia tapahdu, tuntuu ihan täydelliseltä. Mitä muuta osaisin kaivata, kun minulla on jo kaikki? 

Dubai-suklaata ja rihkaman kimallusta

Kuvahaaste jatkuu. 

4. päivä: Kädessäni (In my hand)

Pakkauksen kuva näyttää minusta epäilyttävältä: ihan kuin suklaan sisällä olisi vihreä villasukka.

Maistelimme ystäväni kanssa keväällä kahta erilaista Dubai-suklaata, ja kumpikin oli ihan ok. Minulle ei tullut kuitenkaan sellaista tunnetta, että tässä on nyt herkkujen herkku ja että parempaa ei maailmassa ole. Ennemminkin jäin ihmettelemään koko Dubai-suklaakohua, sillä minusta esimerkiksi Maraboun suklaat voittavat Dubai-suklaan 10–0.

Päätin kuitenkin antaa Dubai-suklaalle vielä yhden mahdollisuuden. Ukkeli käy usein Dubaissa, ja pyysin, voisiko hän tuoda sieltä mukanaan ihan oikeaa Dubai-suklaata. No sitähän tuli – kuusi pakettia. 

Pakkauksen avattuani totesin, että suklaa tuoksahti minusta ihan navetalle. Miten suklaasta voi tulla mieleen navetta, ja mikä edes on navetan haju? Lanta? Haju kulkeutui tietysti makuunkin, joten tämäkin suklaa oli pettymys. Olen yrittänyt syödä suklaata aina palan silloin tällöin, mutta pakkaus vajenee yllättävän hitaasti. En olisi uskonut, että minkään suklaan kanssa tulisi ikinä tällaista ongelmaa. Positiivinen ongelma, sanoisi autokauppias. 

Oletko maistanut Dubai-suklaata? Mitä tykkäsit?

5. päivä: Jotain, mikä tekee oloni mukavaksi (Something that comforts me)

Aiheen kanssa oli taas pieniä suomennosvaikeuksia. Miten kääntää comfort suomeksi ilman minkäänlaista kontekstia? Mukavuus? Lohdullisuus? 

En tiedä tarkalleen, mutta vastaan, että kukkaset. 

En ole ikinä tuntenut minkäänlaista kiinnostusta kasveja kohtaan, mutta kai tämä on jokin keski-ikäisyyden aiheuttama mielenhäiriö, että alkaa kaivata rehuja ympärilleen. Kuvassa on anopinhampaan pistokas, jonka otin isosta anopinhampaasta, joka joutui lähtemään kukkien taivaaseen (ei toipunut koskaan mullanvaihdosta). Tökkäsin pistokkaan veteen, kun olin kuullut näin tehtävän, ja kappas vain: se kasvatti juuret. 

Seuraavaksi pistokas piti istuttaa, mikä oli monivaiheinen operaatio ja vaati useampaa googlettamiskertaa ja kauppareissua. Semmoinenkin kysymys heräsi, että miksi multa myydään aina niin jumalattoman isoissa pakkauksissa? Prisman pienin multapussi oli 10 litran kokoinen, ja minä olisin tarvinnut multaa vain pari kourallista. Nyt se loppupussi jää taas nurkkiin pyörimään, kunnes kuolema meidät erottaa. Multa on pelottava elementti, koska sen joukossa saattaa olla elämää, kuten matoja (joskus on ollut). 

Kuvassa näkyy myös ruusubegonia, jonka olen saanut pidettyä hengissä (vastoin kaikkia todennäköisyyksiä) koko kesän. Hieman toispuoleinenhan se on, kun se on pudonnut kaksi kertaa lattialle, mutta muuten se on vielä ihan terhakka. 

6. päivä: Varjoni (My shadow)

Prisman parkkipaikalla.

Tulin seisoneeksi hassusti pää tuossa parkkiruutujen yhtymäkohdassa, ja näyttää siltä kuin minulla olisi lippalakki päässäni –– niin kuin minulla olikin.

7. päivä: Pieni kaaos (A little chaos)

En tiedä, mikä mesta tämä Finnoolla on, mutta siellä on aina hirmuinen määrä roska-astioita suloisessa kaaoksessa.

8. päivä: Jotain kimaltelevaa (Something that sparkles)

Kimallusta on yllättävän vaikeaa kuvata. Kuvasin yhtä korvakoruani, jonka olen ostanut Intiassa jotain juhlatilaisuutta varten, kun koru mätsäsi asuuni. 

Tylsää on, että en pysty käyttämään tuota tai muitakaan rihkamakoruja enää lainkaan, koska korvareikäni tulevat heti kipeiksi, ja niihin tulee kipeät pallurat. Kyse on kai jostain koruallergiasta. 

Päivän bonuskuva: 

Suvilahdessa oli alkamassa Flow-festivaali, ja tärkeät paikat oli merkitty ilmapalloilla, jotta ne näkyisivät kauemmaskin. Näppärä idea minusta. 

9. päivä: Kotoisat nurkat (Cosy corners)

Patjoista kehittelemäni divaani, joka oli meillä Jätkäsaaren parvekkeella, osoittautui niin pidetyksi, että kyhäsin divaanin tänne Espooseenkin. (Jätkäsaaren divaaniprojektista voit lukea täältä.) Tuo putki on vähän tyhmässä paikassa, sillä putken takia divaanin ja seinän väliin jää tyynyn mentävä rako, mutta ei se nyt varsinaisesti haittaa. Tyynynpäälliset ovat jo aika kulahtaneet, kun ne saivat Jätkäsaaressa sen verran aurinkoa, ja pitäisi ehkä ommella uudet. 

Espoon parvekkeemme on paljon pienempi kuin Jätkäsaaren parveke, mutta minusta myös paljon viihtyisämpi. Harva parveke tosin varmaan onkaan yhtä suuri kuin Jätkäsaaren parveke, jolla oli pituutta 15 metriä.

Olen haaveillut, että pitäisi kokeilla divaanilla nukkumista jonakin yönä, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi. Suurin syy on kai se, että pelkään häiriintyväni yöllisistä äänistä. Minullahan pauhaa tuuletin sängyn vieressä vuoden ympäri taustakohinana, koska tasaista kohinaa vasten muut äänet (esim. autojen kaasuttelut tai yläkerran tömistelyt) eivät erotu häiritsevästi. Pelkään parvekkeella myös ötököitä, vaikka nyt kun mietin asiaa, en ole tainnut nähdä Espoossa yhtään hämähäkkiä. Jätkäsaaressahan hämähäkkejä oli niin valtavasti, että se ei ollut enää millään mittapuulla normaalia. 

10. päivä: Heijastukseni tänään (My reflection today) 

Ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, että kuva ei itse asiassa ole tältä päivältä vaan perjantailta. En ollut varma, jaksaisinko lähteä tänään etsimään heijastuksiani mistään, joten otin kuvan jo perjantaiaamuna, kun olin lähdössä salille. Kello on kuvassa niinkin paljon kuin 4.37, joten näiden treenausajankohtien kanssa aletaan kolkutella jo hulluuden rajoja. Toki hulluuden määritelmä on subjektiivinen, ja mikä on yhden mielestä hullua, ei ole toisen mielestä lähelläkään hulluutta. 

Ukkelin siskon miehen veli Amerikasta kävi meillä kesällä, ja hänen juttujaan kuunnellessaan minulla käväisi mielessäni, että onkohan tuo enää ihan tervettä. Mies käy salilla joka ikinen päivä – kaksi kertaa päivässä! Viikkoon tulee siis 14 treenikertaa, enkä voi ymmärrä, miten kukaan voi palautua tuommoisesta määrästä treeniä. Ainoa mahdollinen selitys on se, että miehen treenit eivät voi olla kovin rasittavia, koska jos vetää joka treenin tappiin, ei kyllä jaksa tuollaista kovin kauan.  

Utelin mieheltä palautumisesta (lähinnä nukkumisesta), mutta sen kanssa ei kuulemma ole ongelmia. Kun mies iskee päänsä tyynyyn, uni tulee välittömästi. Tuli myös puhetta ruokavaliosta, ja mies intoutui luettelemaan kaikki, mitä hän syö päivän aikana (alkaen kello 5.45) ja mihin aikaan. Jokainen lusikallinen öljyä tuli mainittua. Ruokavalio oli siksi niin helppo luetella, että mies syö tismalleen samalla lailla joka päivä. Tuon keskustelun jälkeen tunsin, että taidankin olla vielä suhteellisen normaali tapaus. 😆 

Heippa taas tältä erää!

Kesän paras päivä

Olen aina suhtautunut kesään vähän kaksijakoisesti. Toisaalta tykkään siitä, että on lämmintä ja aurinkoista, koska lämpimänä ja aurinkoisena päivänä maailma tuntuu jotenkin turvallisemmalta ja lempeämmältä paikalta. Toisaalta inhoan valoisia kesäöitä ja liiallista kuumuutta. Hämmästyttävää kyllä, mutta tänä kesänä en ole häiriintynyt sen enempää valoisuudesta kuin kuumuudestakaan. Toki hikoilu on ärsyttänyt siivotessa ja treenatessa, mutta kun en ole antanut ajatusteni jumittua ärsytyksen tunteeseen, en ole myöskään kärsinyt asiasta sen enempää. Parasta kesässä on kuitenkin se, kun saa kulkea pienissä vaatteissa, eikä tarvitse käyttää pitkiä housuja ja takkeja. Ne kun nykyään jotenkin ahdistavat. 

En ole matkustellut tänä kesänä lainkaan, ellei mukaan lasketa kahta käyntiä Savonlinnassa, kun hain ensin äidin meille ja sitten vein hänet takaisin kotiin. Olen viihtynyt kotona ja nautiskellut lähipaikoista ja todennut, että kesä menee oikein kivasti näinkin. Kesän paras päiväkin oli jonkun muun mielestä varmasti aika mitäänsanomaton, mutta minusta päivä oli aivan ihana, eikä vähiten siksi, että päivä eteni hyvin spontaanisti. Tykkään tehdä asioita hetken mielijohteesta jo senkin takia, että tekemisestä jää silloin pois suorittamisen maku, joka tulee mukaan usein aikataulujen ja suunnitelmien myötä. 

Kesän paras päivä – eli parin viikon takainen lauantai – alkoi omalla kohdallani aikaisin, kuten aina, ja aamukahvin ja Hesarin jälkeen keksin, että lähdenpä varhaiselle aamukävelylle. Se oli hyvä päätös, sillä lähtiessäni oli vielä ihanan viileää.  

Rakastan näitä Espoon kävelypolkuja.

Kuvasin samat variksenpelättimet jo juhannuksena, mutta nyt tyypit olivat vaihtaneet hieman paikkaa ja saaneet aurinkolasit silmilleen. 

Ukkelikin heräsi yllättävän aikaisin (hän kun saattaa nukkua viikonloppuisin yhdeksään, joskus pidempäänkin), joten päätimme lähteä jo ennen kymmentä rannalle. Se olikin kesän ensimmäinen rantakäyntimme, ja koska oli viikonloppu ja päivästä oli tulossa kuuma, olin varma, että rannalla olisi jo runsaasti väkeä. Olin intopiukeana, sillä olin päättänyt heittää vihdoin talviturkkini. En tykkää isommin uida tai edes kastautua luonnonvesissä, mutta viime päivinä oli ollut niin kuuma, että meri houkutteli jopa minua. 

Yllätys oli suuri, kun ranta oli lähes autio. Syykin selvisi heti: rannalla oli sinilevää. 

En ollut koskaan aiemmin nähnyt sinilevää, ja kylläpä se näyttikin vastenmieliseltä. Ihan kuin vedessä olisi ollut vihreää maalia. Miksiköhän levän nimi on sinilevä, kun eihän tuo mitään sinistä ole.

Yllättäen ei tehnytkään enää mieli uimaan. Jäimme kuitenkin rannalle.

Intialainen istuu rannalla varjossa vaatteet päällä ja pelaa tabletilta krikettiä. 😆

Suomalainen riisuu päältään kaiken mahdollisen ja valitsee mahdollisimman aurinkoisen paikan. 

Välillä piti vähän jumppailla.

Katson autiota hiekkarantaa.

Venäjää puhuvat ukot kävivät laiturin päästä uimassa ja pyysivät ukkelia vahtimaan kamojaan sillä aikaa. 

Pari tuntia rannalla vietettyämme päätimme lähteä kotiin, mutta autoon päästyämme ukkeli keksikin, että hän haluaisi oikeastaan käydä Allas Poolilla. No sehän sopi! Lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä, kunnes tajusin, mitä minulla oli ylläni. Koska olin lähtenyt vain rannalle, minulla oli päälläni lyhyt ja vähän kulahtanut mekko ja jalassani Crocsit, eikä minulla ollut edes käsilaukkua, jossa olisi ollut lompakot sun muut. Olin luonnollisesti muutenkin hehkeimmilläni hikoiltuani pari tuntia auringossa. 🙈 Crocsit kelpaavat mielestäni rannalle ja roskien viemiseen, mutta eivät todellakaan mihinkään kaupunkiravintolaan. Ukkeli kysyi, haluaisinko käydä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta sanoin, että ei tässä mitään vaatteita lähdetä vaihtamaan. Nyt mentäisiin Altaalle, ja juuri tämän näköisenä. 

Nyt on maalainen lähtenyt isolle kirkolle.  

Käytän lyhyitä mekkoja ja hameita toki muutenkin, ja mieleeni tuli yksi tapaus Vietnamista. Laitoin siellä yhtenä iltana päälleni uuden mekon, joka oli todella lyhyt. Ukkeli silmäili jalkojani hieman huolestuneen näköisenä ja kysyi: "oletko varma, ettet ole unohtanut jotain?". Ukkeli luuli, että olin unohtanut laittaa housut jalkaani. 😆

Menimme Altaalla toisen kerroksen Sea Grilliin ja saimme kuulla, että joutuisimme odottelemaan ruokia 45 minuuttia. Otimme drinkit ja kotiuduimme pehmeille sohville. Siinä samalla oli hyvää aikaa kuvailla merinäkymiä ja Allas Poolin aluetta. 

Yhtään aurinkotuolia ei tainnut olla vapaana. 

Altaan hiekkaranta.

Tapahtuma-alueelle oli rakentumassa ilmeisesti illaksi jotain. 

Merelle katsellessaan ukkeli pohti, että olisipa kiva lähteä parille drinkille jonnekin risteilylle. Miten olisi semmoinen sightseeing-risteily? Minä en olisi tohtinut edes ehdottaa mitään tuollaista, kun ukkeli ei ole koskaan ollut mitään risteilyihmisiä. Panaman kanavassakin hän meinasi tylsistyä kuoliaaksi, kun laivalla ei ollut edes wifiä. Toki risteily kesti muistaakseni jotain seitsemän tuntia, ja aloin kieltämättä itsekin jo odotella perille pääsyä. 

Lopulta päätimme, että veisimme auton kotiin ja palaisimme taksilla kaupunkiin risteilemään. Niin minäkin saisin jalkaani toiset kengät ja ehkä vielä käsilaukunkin käsivarteen.

Ruoka antoi odotuttaa itseään, mutta tätä perhettä se ei haitannut, sillä porukka kaivoi pelikortit esiin. 

Ruoka saapui lopulta reilun 55 minuutin kuluttua. Nälkä ehti tulla ja mennä. 

Summer salad katkaravuilla. Hyvää!

Kävimme kotona ja selasimme siellä eri sightseeing-risteilyjä, ja varasimme lopulta yhden, joka kuulosti kestoltaan ja lähtöajaltaan sopivalta. 

Taksikuskiksi osui musta mies, joka oli selkeästi noussut aamulla väärällä jalalla. Miksi koko tie on rikottu asvalttitöitä varten? Miksi jotkut autoilijat ovat hulluja ja kiilaavat miten sattuu? Miksi ihmiset eivät osaa kävellä vaan ylittävät tien mistä sattuu? Miksi täällä ylipäänsä on näin paljon ihmisiä? Kyllä yöllä ajaminen on paljon kivempaa, kun tiet ovat tyhjät ja liikennevalotkin ovat pois päältä! Missä tämmöinen Eteläranta edes on? Onko se siellä ison kaupan vieressä? Miten sinne ajetaan? 

Pääsimme kuin pääsimmekin perille ajoissa – parin mutkan kautta tosin – ja lähtölaiturille saavuttuamme tajusin, että paikkahan on meille tuttu. Olimme risteilleet samalla laivalla (tai ainakin tämän laivan sisaraluksella; en ole ihan varma) lähes tarkalleen 20 vuotta sitten, kun olimme menneet naimisiin. Olimme viettäneet 20-vuotishääpäiväämme juuri pari päivää aiemmin, ja tavallaan kahdenkymmenen vuoden yhteinen taival kulminoitui tähän hetkeen, kun olimme palanneet ikään kuin lähtöpisteeseen. Vieläpä sattumalta.

Yleensä muistan vuosien takaisia asioita tosi huonosti, mutta hääpäivämme on jäänyt jostain syystä varsin kirkkaana mieleeni: Kuinka koko aamu- ja iltapäivän satoi; mitä minulla oli päälläni; miten jäykkä tunnelma maistraatissa oli ja miten noloa oli pussata ukkelia "kaiken kansan" edessä. Taivas kuitenkin selkeni illaksi, ja saimme nauttia laivaillallisesta auringonpaisteessa. Laivan kannella ei pystynyt kuitenkaan olemaan, sillä siellä oli liian kylmä.

Niin ovat vuodet kuluneet ja ihmiset vanhentuneet, eikä iskääkään enää ole.

Suuntasimme ylös kannelle, ja saimme laidasta kivan pöydän. 

 

Tämä oli yhteisselfie, mutta poistin ukkelin kuvasta...

Nyt mennään!

Laivan lähdettyä liikkeelle ukkeli ihmetteli, että mihinkäs tämä oikein menee. Olimme nähneet kesällä pariinkin otteeseen Mattolaiturilla käydessämme vastaavia sightseeing-laivoja, jotka ajoivat Kaivopuiston editse, mutta tämä laiva otti ihan toisen suunnan. Vasta jälkeenpäin selvisi, että olimme ostaneet liput Iltaristeilylle Itäsaaristoon. Nyt oli risteilykonkarit asialla, kun ei ollut edes tietoa siitä, mihin oltiin menossa. 😆 Loppujen lopuksi olimme kuitenkin erinomaisen tyytyväisiä valintaamme, sillä Kaivopuiston ja Suomenlinnan alue on nähty niin moneen kertaan, mutta itäisen Helsingin saaristo oli meille ihan tuntematon. 

Kaivopuistossa pääsee taas benjihyppäämään.

Totesin, että taidan olla jonkinlainen pahanilmanlintu Kaivopuiston benjihyppypaikalle, kun aina kun kuvaan benjihyppyjä ja postaan kuvat blogiini, tapahtuu jotain ikävää. Vuonna 2020, kun kuvasin tornia, koko 150-metrinen hyppytorni kaatui muutaman päivän päästä mereen. Nyt kun otin taas kuvia, parin päivän päästä yksi hyppääjä loukkasi jalkansa ja joutui sairaalaan. Taidanpa lopettaa hyppypaikan kuvaamisen, ettei tule enempää onnettomuuksia. 🙈

Ihastelimme laivan kannelta merellisiä mökki-idyllejä. 

Laivan vessa ajoi asiansa.

Kesän kaamein vessakokemus on muuten Tuomiokirkon portaiden varrella olevasta Bell Tower Barista, jossa oli bajamaja-tyyppinen vessaratkaisu. En nyrpistele vessoille kovin helposti nenääni, koska kun hätä on suuri, melkein mikä tahansa käy, mutta Bell Towerin vessa oli jo minullekin melkoinen elämys.  

Santahaminan Hevossalmen kääntösilta avataan risteilylaivoja varten, ja jouduimme odottelemaan avaamista hetken. 

Ja taas mennään!

Kruununvuorensilta, jonka alkupäässä kävin jokin aika sitten pyörimässä, jos muistatte.

Kalasataman tornitalot mereltä päin.

Allas Poolilla oli esiintymässä Anssi Kela, eli hänen showtaan siellä silloin aiemmin valmisteltiin.

Risteily alkaa olla lopuillaan.

Illan päätteeksi piti vielä syödä jotain, koska laivan sapuskat eivät olleet houkutelleet, ja muistin ihan Kauppatorin kupeessa olevan uudehkon intialaisen ravintolan, Induksen, jonka olimme bonganneet juhannuksena. 

Induksen sisustus oli kivan moderni verrattuna moneen muuhun intialaiseen ravintolaan (suoranaista kitschiä).

Illallisaika alkoi olla jo lopuillaan, mutta kerkesimme vielä hyvin syömään. 

Meinasimme ottaa Kingfisherit, mutta tarjoilija suositteli Tikka Goldia, joka oli hyvää sekin.

Alkupalat (en muista enää, mitä tilasimme).

Päät.

Induksen ruoka oli hyvin samanlaista kuin muidenkin intialaisten ravintoloiden. Paikasta ei ole siis mitään erityistä mainittavaa, muuta kuin hyvin ystävällinen palvelu. Voisin vaikka vannoa, että kaikkien intialaisten ravintoloiden soossit tulevat samasta purkista – niin saman makuisia ruoat kaikkialla ovat. Näkyvin ero intialaisissa ravintoloissa on minusta naanleivissä, ja tämän paikan naanleivät olivat hyviä, aika ohuita ja rapsakoita.

Täysin vatsoin oli hyvä purjehtia kadun laitaan odottamaan taksia. 

Päivä pulkassa.

Tähän ajankohtaiseen toivotukseen onkin hyvä lopettaa.

Sellainen oli kesäni paras päivä. Nyt se on talletettu tänne blogiin – yksityiskohtia myöten.  

😎