Vuosi 2021

Tein viime vuodenvaihteessa ensimmäisen kerran koosteen päättyneen vuoden tapahtumista, ja silloin tuntui niin mukavalta pysähtyä pohtimaan päättynyttä vuotta, että ajattelin tehdä vuosikoosteen myös tänä vuonna. 

TAMMIKUU 

Vuoden alussa innostuin panostamaan terveyteeni. Hankin vihdoin lukulasit ja kävin hammaslääkärissä ja gynellä (en mitenkään riemusta kiljuen kummassakaan paikassa). Minulla ei ole koskaan ollut yhtään reikää hampaissa, eikä niitä ollut nytkään, ja hammaslääkäri totesikin toivovansa, että hänellä olisi yhtä hyvät hampaat kuin minulla. Luulen, että yksi syy hampaideni hyvään kuntoon on se, että en ole koskaan ollut mikään napostelija. Syön päivässä yleensä neljä pääateriaa, mutta aterioiden välissä en syö yleensä mitään enkä myöskään telkkaria katsoessani. Toki hampaiden harjaaminen kahdesti päivässä on varmasti myös myötävaikuttanut hampaiden hyvään kuntoon. 

Kävin myös spirometriassa, kun astmani oli alkanut taas vaivata treenatessa. Spirometriassa jouduin menemään vaa'alle yli kolmen vuoden tauon jälkeen, kun paino voi kai jollakin tavalla vaikuttaa spirometrian tuloksiin. Monet varmasti muistavatkin, että minulla on ollut lähes koko aikuisiän ajan vähän ongelmallinen suhde painooni, ja olinkin todennut silloin reilut kolme vuotta sitten, että mielenterveyteni kannalta on parasta, jos lopetan vaa'alla käymisen kokonaan. Tämänkertaisella punnitsemisella olikin seuraamuksensa, mutta kirjoitan niistä joskus ehkä oman postauksensa, koska asiaa on liian paljon tähän ympättäväksi.

Iskä oli Savonlinnassa kuntoutusosastolla (iskällä oli todettu Lewyn kappale -tauti edellisen vuoden lopussa), ja siellä yksi lääkäri sai päähänsä, että iskä pitäisi kotiuttaa. Ajatus oli pöyristyttävä, sillä iskästä ei ollut todellakaan enää kotona asujaksi, ja oli ajateltava äidin jaksamistakin. Myös kaikki hoitajat olivat samaa mieltä meidän kanssamme, että ympärivuorokautinen hoitopaikka olisi ainoa järkeenkäypä vaihtoehto. Olimme valmistautuneet äidin ja siskon kanssa taistelemaan asiasta vaikka tappiin asti, mutta iskä ratkaisikin asian tavallaan itse. Hän nimittäin riehui osastolla yhtenä päivänä niin pahasti (mm. löi yhtä hoitajaa ja puri toista), että kotiuttamisesta ei sen jälkeen enää puhuttu. Hoitopaikkapäätös tehtiin varsin pikaisesti, ja asuinpaikan odottelu alkoi.

HELMIKUU 

Helmikuussa terveysasiat jatkuivat, kun ikenestäni otettiin hammaslääkärikäynnin seurauksena koepala. Koepalan otto tuli niin sanotusti puskista, ja tulipahan opittua ainakin se, että kannattaa syödä aina ennen hammaslääkäriä vatsansa täyteen eikä mennä vastaanotolle ajatuksella "syön sitten hammaslääkärin jälkeen". Koepalasta ei löytynyt kuitenkaan mitään poikkeavaa, ja minulle tuli sellainen olo, että olikohan koko koepalan otto ollut edes tarpeellista. 

Matkustin Savonlinnaan tyhjentämään siskon ja äidin kanssa iskän makuuhuonetta, kun oli varmistunut, että iskä ei palaisi enää kotiin. Lajittelimme talvivaatteita ja kesäpaitoja sillä periaatteella, mitä iskä voisi pitää hoitokodissa ja mitä ei. Muistelin mielessäni, kuinka iskä oli ollut muuttamassa minua aikoinaan Helsinkiin, ja mietin, että nyt osat olivat vaihtuneet. Pääsimme myös vierailemaan iskän luona, mutta saimme ruikuttaa hoitajilta vierailulupaa oikein kunnolla, ennen kuin se onnistui (koronasäännöt olivat muuttuneet, eikä vierailuja periaatteessa sallittu). 

Innostuimme ukkelin kanssa sisustamaan vähän kotia ja kävimme mm. matto-ostoksilla, kun piti hankkia uusi matto keittiöön ja eteistilaan. Miten maton (ja verhojen) ostaminen voikin olla niin vaikeaa? Tuntuu, että valintaa ei pysty tekemään millään, ja sitten kun sen lopulta tekee, lopputulos ei välttämättä miellytäkään täysin. Nytkin valitsimme keittiöön punasävyisen maton, joka näytti näytepalassa paljon paremmalta kuin miltä se luonnossa näyttää. 

MAALISKUU

Nyt minusta alkaa tuntua, että olen juossut viime vuonna lääkärillä jatkuvasti, sillä maaliskuussa kävin ortopedilla polvieni takia. Polveni olivat vaivanneet jo useamman kuukauden, ja erityisesti kävelylenkit tuntuivat olevan niille myrkkyä. Sain ortopedilta lähetteen magneettikuvaukseen, joka paljasti onneksi, että polvien kondromalasia ei ollut kovin paha. Kävin kerran fysioterapeutillakin, mutta toista kertaa en katsonut tarpeelliseksi mennä (jäbä ei tuntunut tajuavan ollenkaan ongelmaani, mitä en kyllä sinänsä ihmettele). 

Iskälle vapautui asuinpaikka haastaville muistisairaille tarkoitetusta hoivakodista, mutta silti moni asia iskän hoidossa tuli hoivapaikan hoitajille täysin uutena asiana. Maaliskuun kymmenentenä muuttoauto vei iskän tavarat uuteen kotiin, ja äiti ja sisko kävivät laittamassa iskän huoneen valmiiksi. Tuntui toisaalta helpottavalta ja toisaalta surulliselta ajatella, että iskän ei tarvitsisi enää muuttaa mihinkään, vaan tämä olisi hänen loppuelämänsä koti. Muuttoa edeltävänä yönä näin kaksi todella voimakasta unta, että iskä oli kuollut. Itkin unessa ihan hirveästi, ja kun heräsin, olin niin ahdistunut, etten meinannut saada henkeä. Olen joskus nähnyt enneunia, ja jäinkin miettimään, mahtoivatko nämäkin unet merkitä jotakin. Unien ahdistava tunnelma vaivasi monta päivää.

Maaliskuun kolmentena viikonloppuna iskän kunto heikkeni äkillisesti, ja 22. päivä siskolta tuli viesti, että iskälle oli tehty saattohoitopäätös. Lähdin ajamaan Savonlinnaan melkein siltä seisomalta, ja vietin seuraavat päivät iskän vuoteen vierellä äidin ja siskon kanssa. Elämän hidasta hiipumista ja iskän kärsimystä oli järkyttävää katsella, ja aloin jo melkein salaa toivoa, että iskä pääsisi lepoon. Maaliskuun kahdeskymmenesviides – minun syntymäpäiväni – jäi iskän viimeiseksi elinpäiväksi, sillä seuraavan päivän aamuna hoivakodista tuli soitto, että iskä oli nukkunut pois varhain aamulla. Kävimme hyvästelemässä iskän, ennen kuin hänet haettiin hoivakodista pois, ja sängyllä makasi enää ruumis, jossa iskän henki oli joskus asunut. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolleen ihmisen, ja kokemus oli sen verran ahdistava, että se jäi vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa. Seuraavana päivänä olimme jo hoivakodissa siskon ja äidin kanssa pakkaamassa iskän tavaroita miettien, että kovin lyhyeksi jäi tämä hoivakotivierailu. 

HUHTIKUU

Koronatilanne oli jälleen sillä mallilla, että kuntosalit suljettiin huhtikuun alussa. Minua harmitti, sillä olisin kaivannut kunnon treeniä enemmän kuin mitään muuta (liikunta on minun lääkkeeni kaikkiin vaivoihin). Toki pystyin treenaamaan kotonakin, mutta se ei ollut ollenkaan sama asia, kun pääkin olisi kaivannut tuulettamista. Kokeilin kerran ulkotreenejä, mutta kylmyys ja tuuli kävivät keuhkoihini niin pahasti, että ulkotreenit jäivät minun osaltani siihen. Sain myös kauan odottamani ensimmäisen koronarokotuksen huhtikuun alussa.

Innostuin suunnittelemaan parvekkeemme kesäasua, sillä edellisvuotinen parveke ei ollut ollut oikein toimiva. Parvekelasitus aikaisti kevään tuntua siinä määrin, että parvekkeella tuntui olevan aurinkoisena päivänä jo täysi kesä. Etsin kiivaasti kukkakaupoista kesäkukkia ja ihmettelin, kun niitä ei saanut vielä mistään. Kyhäsin vanhoista patjoista parvekkeelle divaanin, joka osoittautui erinomaisen toimivaksi ja pidetyksi ratkaisuksi. Muutenkin parvekkeesta tuli niin kiva ja toimiva, että uskoisin, että tulevana kesänä minun ei tarvitse tehdä parvekkeella suuriakaan muutoksia. 

Huhtikuun kolmas lauantai oli raskas päivä, sillä vuorossa oli iskän hautajaiset. Hautajaisissa meitä oli seitsemän (olisi saanut olla vain kuusi), ja tilaisuus oli lyhyt mutta kaunis. Oli jotenkin vaikea käsittää, että iskää ei enää kerta kaikkiaan ollut olemassa, missään. Yksi elämäntarina oli päättynyt, kirjan viimeinen sivu oli luettu ja takakansi saavutettu. 

Loppukuusta äiti tuli meille Helsinkiin pitkästä aikaa kylään. Viimeksi äiti oli käynyt meillä iskän kanssa edeltävän vuoden syyskuussa, kun kävimme ostamassa vanhemmille Helsingistä auton. Iskä oli ollut vielä silloin suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka askel välillä horjuikin, muisti pätki ja uudet tilanteet hämmensivät. Iskä olisi jopa halunnut ajaa Helsingistä takaisin Kiteelle ja loukkaantui, kun me emme äidin kanssa suostuneet (iskän ajotaidot olivat jo silloin hieman kyseenalaiset, ja vettäkin satoi kaatamalla). 

TOUKOKUU

Äiti viipyi meillä reilun viikon, kun hänellä ei ollut nyt mitään kiirettä kotiin. Juhlimme vappua, ja vapunpäivän jälkeisenä sunnuntaina kävin koronatestissäkin, kun olin ripuloinut yli viikon. Enpä vielä siinä vaiheessa tiennyt, että ripulointia jatkuisi kuusi viikkoa ja vatsa vaivaisi minua – tavalla tai toisella – koko loppuvuoden. Parvekekin oli valmistunut lopulliseen asuunsa.

Toukokuu oli minulle henkisesti vaikea kuukausi, sillä elämä tuntui kovin turhalta ja merkityksettömältä. Pyörittelin päässäni synkkiä ajatuksia tyyliin "mitä järkeä täällä on edes elää, kun kumminkin kuolemme pois". Kiukuttelin ihmisille ihan naurettavista asioista ja olin oikea persereikä. Lähimmät ihmiset ottivat henkistä osumaa, mikä tuntuu jälkeenpäin ajatellen tosi pahalta. Diagnosoin käytökseni läheisen kuoleman jälkeiseksi eksistentiaaliseksi kriisiksi...

Olin lukenut jostain akkainlehdestä mysteeripalapeleistä, ja kun palapelin kasaaminen tuntui senhetkiseen mielentilaan sopivalta puuhalta, kuukkeloin Wasgij-palapeleistä ja kävin ostamassa itselleni yhden semmoisen. Kasasin lapsena ja nuorena paljonkin palapelejä, mutta aikuisiällä palapelit ovat jääneet, koska niiden kasaaminen on periaatteessa maailman turhinta puuhaa (ensin käytät monta tuntia palapelin kasaamiseen ja sitten purat tuotoksesi taas palasiksi). Kävi ilmi, että mysteeripalapeli koukuttaa vielä tavallista palapeliä pahemmin, sillä en olisi malttanut edes syödä tai käydä vessassa, ja palapelin palaset vilisivät silmissä unissakin. Mutta palapeliin keskittyminen oli hyvää lääkettä silloiseen olotilaani, ja sain edes jonkinlaisen rauhan ajatuksiltani. Palapelin valmistuttua päätin olla aloittamatta uutta, koska olin addiktoitunut puuhaan niin pahasti. Ostin kuitenkin kolme uutta mysteeripalapeliä "pahan päivän varalle" (lähinnä ajattelin sellaista tilannetta, että sairastuisin koronaan). 

Kuun lopussa rupesimme tekemään ukkelin kanssa matkasuunnitelmia ja varasimme parin viikon matkan Espanjaan. Ensimmäisen viikon viettäisimme Barcelonassa ja toisen Malagan seudulla. Ajatus matkustamisesta toisaalta innosti ja toisaalta arvelutti. Olen kuitenkin sellainen soitellen sotaan -tyyppi, joka ei välitä miettiä erilaisia mahdollisia skenaarioita etukäteen vaan joka rymistelee mieluummin menemään ilman huolen häivää. Ukkeli neuvoi kuitenkin ottamaan etukäteen selville, miten meidän pitäisi toimia, jos sairastuisimme Espanjassa koronaan, ja toimintaohjeita lukiessani alkoi pikkuisen epäilyttämään: olikohan matkustaminen hyvä idea ollenkaan? 

KESÄKUU

Alkukuukausi meni matkasuunitelmia tehdessä, ja aloin jo vähän katua koko matkaa. Oliko matkustaminen tuntunut aina näin työläältä? Kotona oli tosi kuuma, ja parvekkeella lämpötila kohosi niin korkeisiin lukemiin, että lämpömittarikin hajosi. Tämä oli ehkä yksi syy, miksi parvekkeen käyttö oli jäänyt edellisenä vuonna paljon vähemmälle kuin olin kuvitellut.

Yhdentenätoista päivänä starttasi lentomme Frankfurtin kautta Espanjaan, ja kun pääsimme perille Barcelonaan, tuntui suurin piirtein samalta kuin olisimme tulleet paratiisin porteille. Kaikki tuntui pitkän matkustustauon jälkeen ihmeellisen ihanalta. Ei haitannut yhtään, vaikka Espanjassa oli maskipakko ulkonakin – eipähän tarvinnut ainakaan murehtia omaa ulkonäköään tai miettiä meikkaamista. Toki kuumuus teki olon välillä tukalaksi, mutta sillä ei ollut väliä: olimme kuitenkin Espanjassa!

Matkasta tuli ihan mahtava, ehkä yksi parhaista matkoista ikinä. Tuli nautittua auringosta, ruoasta, nähtävyyksistä, maisemista, gintoniceista sekä yleensä vain siitä, että sai olla ulkomailla. Palasimme kotiin juhannuksen jäkeen, ja matkan jälkeiset päivät olivat hiljaiseloa, sillä maahantulon jälkeen piti käydä kolmen vuorokauden päästä koronatestissä, ja sitä ennen oli luonnollisesti hyvä olla pyörimättä hirveästi missään. 

HEINÄKUU

Heinäkuussa oli paljon kaikenlaisia kivoja juttuja. Ystäväni ja kummipoikani kävivät Helsingissä, ja kävimme tutkimassa mm. hylättyä hotelli Vuorantaa. Helsingin terassit kutsuivat, ja Mattolaiturin samppanja maistui taas. Kävimme juhlimassa serkun pojan rippijuhlia Kotkassa, ja ne olivatkin ehkä parhaat rippujuhlat ikinä. Pönätyksestä ei ollut tietoakaan, kun juhlat pidettiin pihalla teltassa, ja pihalla oli bändikin soittamassa. Kävin myös Savonlinnassa, jossa oli paljon kaikenlaista kivaa tekemistä: Muikkuterassilla käyntiä, retki Enonkoskelle, hylätyn tiilitehtaan tutkimista, linnunpönttökävelyä ja siskontytön synttärit.

Muutin heinäkuussa treenityyliäni, ja vähensin matalaintensiteettisen liikunnan määrää reilusti. Kun olin aiemmin saattanut kävellä, pyöräillä tai uida pari kolme tuntia viikossa (muun liikunnan lisäksi), vähensin näiden määrää maksimissaan yhteen tuntiin viikossa (tavallisimmin polviystävälliseen pyöräilyyn) ja lisäsin ohjelmaani HIIT- ja tabatatreenejä. Muutoksella on ollut monella tapaa suotuisa vaikutus, ja polvetkin ovat tykänneet ratkaisusta. Polvet eivät ole vaivanneet tämän jälkeen enää yhtään, lukuun ottamatta vähäisiä kipuiluja silloin tällöin. 

ELOKUU

Äiti tuli heinä-elokuun vaihteessa taas meille kylään, kun ilmatkin olivat vähän viilenneet. Kerkesimme tekemään kaikkea mukavaa, kuten käymään Porkkalassa. Kaivopuistossa järjestettiin ilmailushow, joka näkyi (ja kuului!) mukavasti meidän parvekkeellemme, ja bongailin taivaalta hävittäjiä ihan tohkeissani. Kävimme myös tervehtimässä Savonlinnan meno- ja paluumatkalla äidin kolmea ystävää Kotkan seudulla, ja he olivat kaikki ihania ihmisiä. On kyllä hienoa nähdä, miten ystävyys voi kestää vuosikymmenien ajan välimatkasta ja muuttuneista elämäntilanteista huolimatta. 

Löysin YouTubesta Eckhart Tollen, joka syrjäytti Sadhgurun meikäläisen "guruna". Olin yrittänyt katsella jotain Tollen videota joskus aiemminkin, mutta olin silloin ajatellut Tollesta, että onpa ihme hyypiö. Nyt Tollen ajatukset upposivat kuitenkin kuin kuuma veitsi voihin, koska Tolle puhui niin monista asioista, jotka olivat elämässäni hajottavia tekijöitä.

Loppukuusta saimme ukkelin kanssa hullun idean lähteä uudestaan Barcelonaan, lähinnä siitä syystä, että halusimme päästä syömään Chennai Masala Dosa -ravintolan ihania ja autenttisia eteläintialaisia ruokia. Toteutimme ajatuksen, ja tämäkin reissu oli erittäin onnistunut, vaikka ilmat eivät olleetkaan enää yhtä kesäiset kuin kesäkuussa.

SYYSKUU

Olimme vielä syyskuun ensimmäisen viikon Barcelonassa, ja Big Brotherin alku jäi minulta näkemättä. Olinkin jo toiveikas, että ehkä en tänä vuonna koukkuuntuisikaan BB:hen. Heh heh. Parin viikon päästä BB 24/7 pyöri taustalla tasaiseen tahtiin. Olen sitä mieltä, että tämä kausi oli yksi parhaista BB-kausista ikinä. Casting oli harvinaisen onnistunut, ja erilaisia tehtäviäkin oli mukavan paljon. 

Kävimme syömässä Helsingin South Indianissa, mikä oli karmaiseva kokemus. Ruokakin laskutettiin kahteen kertaan. Ukkeli laittoi asiasta sähköpostia ravintolalle, ja vastaus tuli niinkin pian kuin joulukuussa. Ravintolan sähköpostitili oli kuulemma hakkeroitu, eikä vastausta ollut voitu laittaa tästä syystä aiemmin. Onneksi ylimääräinen veloitus sentään luvattiin palauttaa (parempi myöhään jne.).

Yhtenä maanantaiaamuna heräsin kello 3.20 hirveään vatsakipuun, joka ei mennyt ohi, vaikka tein mitä. Mietin, pitäisikö minun lähteä päivystykseen, mutta en olisi millään halunnut, kun enhän minä ollut millään virallisella mittapuulla erityisen sairas. Päädyin kuukkeloimaan Helsingin sivuille, ja löysin tiedon, että helsinkiläisten kannattaa soittaa ennen päivystykseen lähtöään päivystysavun numeroon 116 117. Tein työtä käskettyä, mutta numerossa oli takaisinsoittopalvelu, ja kun ei kukaan soittanut minulle takaisin, päätin lähteä päivystykseen omin lupineni. Olin vähän hämmentynyt huomattuani, miten korkea kynnys minulla on hakea tällaisessa tilanteessa apua. Toivottavasti ei tule sellaista tilannetta, että minun pitäisi soittaa itselleni ambulanssi, koska varmaan kuolisin ennen kuin soittaisin hätänumeroon. Toisen puolesta en arkailisi yhtään soittaa.

Vatsani tutkittiin päivystyksessä perinpohjin, mutta vatsakipujen syy ei selvinnyt. Lääkäri epäili vaivan syyksi jotain IBS:n eli ärtyvän suolen oireyhtymän tyyppistä vaivaa. TT-kuvissa näkyi maksassa kuitenkin jokin vatsavaivaan liittymätön muutos, joka pitäisi tutkia myöhemmin tarkemmin magneettikuvauksella.

Ukkeli lähti loppukuusta reilun parin vuoden tauon jälkeen Intiaan, ja minäkin lähdin Savonlinnaan, kun äiti oli kaipaillut minua. Olimme suunnitelleet äidin kanssa Lapin-matkaakin, mutta se jäi kuitenkin tekemättä äidin jalkavaivojen takia. 

LOKAKUU

Teimme äidin kanssa Lapin-matkan sijasta parin päivän reissun Kolille, ja se olikin kaikin puolin onnistunut matka. Meillä on äidin kanssa ollut onni saada kokea monta mieleenpainuvaa päivää, joita muistelemme aina silloin tällöin. Yksi upeimmista päivistä oli parin vuoden takainen ex tempore -ajelu Itä-Suomessa, kun lähdimme ajelemaan ilman mitään suunnitelmaa, ja päädyimme Kummun kylään (postaus siitä täällä). Vaikka oli jo lokakuu, oli uskomattoman kaunis ja lämmin päivä (lämpötila taisi muistaakseni olla lähemmäs 20 astetta), ja koko päivässä oli taianomainen tunnelma. 

Minulle oli tullut Savonlinnassa ollessani pikakirje HUSilta, että magneettikuvaukseni olisi seuraavana sunnuntaina kello 8.30. Olen omasta mielestäni syntynyt onnellisten tähtien alla, enkä uskonut hetkeäkään, että maksassani näkyvä muutos voisi olla mitään vakavaa. En siis stressannut asiasta millään lailla. Olin suunnitellut tekeväni itsekseni pienen matkan Viroon, mutta se jäi nyt tekemättä, kun tuli tuo magneettikuvaus juuri sille viikonlopulle.

Lähipiiristä tuli ikäviä uutisia: syöpä. Hoidot aloitettaisiin pian, ja ennuste oli sinänsä hyvä, mutta silti pelotti ja suretti. Kun lähipiirissä oli ollut muutenkin syöpää ja surua, minusta alkoi tuntua, että nyt kun oli kerran tälle linjalle lähdetty, niin varmaan se minunkin maksalöydökseni olisi jotain vakavaa. Kun ukkelikin oli kaukana Intiassa ja minä olin yksin kotona, oli aika kaivaa keväällä hankkimani mysteeripalapelit esiin. Nyt oli tullut se paha päivä.

Kerkesin käymään loppukuusta vielä toisenkin kerran Savonlinnassa (kävin viime vuonna kyllä todella monta kertaa Savonlinnassa!), ja kävimme pitkästä aikaa elokuvissakin, kun Hytti nro 6 oli tullut juuri ohjelmistoon. Kyseistä elokuvaa oli hehkutettu niin paljon, että pakkohan se oli nähdä. Leffan jälkeen oli vähän hölmö olo, kun en oikein tajunnut, missä elokuvan hienous piili. Minusta leffasta olisi saanut paljon paremmankin, jos siihen olisi lisännyt pari kiinnostavaa juonenkäännettä.

Loppukuusta sain tiedon, että maksastani ei ollut löytynyt etäpesäkkeitä, vaan TT-kuvissa näkynyt löydös oli liittynyt perfuusiohäiriöön. 

MARRASKUU 

Ukkeli oli tullut lokakuun viimeisenä päivänä kotiin, ja arki palasi taas elämään, ainakin hetkeksi. Marraskuun alkupuolella ei tapahtunutkaan mitään muuta mainittavaa kuin että kävimme juhlistamassa ukkelin kaverin viisikymppisiä, ja minä kävin hakemassa express-passia Kouvolan poliisiasemalla. Passi oli valmiina Jätkäsaaressa uskomattomassa neljässä ja puolessa tunnissa. 

Passille tuli pian käyttöä, sillä lähdimme marraskuun 19. päivä Intiaan. Matkasta tuli – minusta riippumattomista syistä – varsin erilainen kuin olin kuvitellut, ja meikäläisen kärsivällisyyttä koeteltiin monella tapaa. Mutta voiton puolelle jäätiin kumminkin. 😆

JOULUKUU

Vaikka anoppi on tuntunut minusta aina kivalta ihmiseltä, tällä reissulla löysimme anopin kanssa ihan uudenlaisen yhteyden, ja tajusin, miten hyvin meillä anopin kanssa synkkaa. Vapauduin muutenkin anoppilassa niin, että saatoin mennä etsimään anopin kaapeista omin lupineni syötävää. Tähän asti anoppila oli tuntunut kyläpaikalta, jossa ei ole soveliasta mennä tutkimaan kaappeja itsekseen, mutta nyt anoppila alkoi tuntua kodilta. Ukkeli kertoi myöhemmin äitinsä kertoneen, että hän stressaa aina tyttärensä ja tyttärentyttärensä vierailua, mutta minun takia anopin ei kuulemma tarvitse stressata yhtään, vaan anoppi saattoi olla ihan rento. Minusta tämä oli ihan mahtavaa kuultavaa, koska se todisti ainakin sen, että meidän välillä ei ole enää minkäänlaista vieraskoreutta – puolin eikä toisin.

Minulla on aikomus kirjoittaa vielä yksi postaus lopuista Intian jutuista, joten en käy matkaa tässä sen enempää läpi.

Palasin joulun alla yksinäni kotiin (ukkeli jäi vielä Intiaan), ja koska olin saanut paluumatkalla erinäisiä oireita, ensimmäinen tehtäväni Suomeen palattuani oli käydä koronatestissä. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että minulla olisi korona ja että joutuisin viettämään joulun yksinäni kotona, mutta onneksi negatiivinen testitulos lävähti kännykkään, ja pääsin lähtemään Savonlinnaan joulunviettoon. 

Jouluaattoillallisen söimme äidin ja siskon perheen kanssa Seurahuoneella, ja joulupukkikin löysi kaukaa pohjoisesta siskolleni. Joulupukki olikin varsin leppoisa tyyppi, eikä Pörre-koirakaan haukkunut yhtään, kun pukilla oli tuttu ääni ja tutut hajut. Muu naisväki kävi jouluaamun joulukirkossa Kerimäellä, mutta minä jätin kokemuksen suosiolla välistä. Pakkasta oli nimittäin noin –25 astetta, ja kun Kerimäen kirkossa ei ole lämmitystä, kirkon lämpötila oli suunnilleen sama kuin ulkonakin. Turhan extremeä minun makuuni.

Palasin Savonlinnasta kotiin ennen vuodenvaihdetta, ja ukkelikin palasi Intiasta uudenvuodenaattona. Arki on palannut taas huusholliin, ja kohtahan se on jo kesäkin, kun nyt on jo tammikuu. 😆

*****

Huomasin tätä koostaessani taas, miten hyvä on joskus pysähtyä pohtimaan menneitä ja omaa käytöstään. Minä olin viime vuonna välillä aika kamala, mutta toivottavasti tänä vuonna nähdään paljon miellyttävämpi Satu. Senkin yritän nyt sisäistää, että jos haluan jotakin, minun ei auta muu kuin yrittää ja asettaa itseni alttiiksi, vaikka se tarkoittaakin samalla sitä, että joudun mahdollisesti pettymään tai kokemaan taas hylätyksi tulemisen tunteita. 

Aina uuden vuoden alkaessa ajattelen, että tulevasta vuodesta tulee elämäni paras, ja niin ajattelen nytkin. Vuodesta 2022 tulee siis elämäni paras vuosi! 

Loppuun vielä mielestäni vuoden 2021 parhaat biisit: 

1. Ferry Corsten: Limbo

2. Stoneface & Terminal and Waltin Jay: Life Is For Living

3. ATB: You're The Last Thing I Need

+ Bonusbiisi: Illenium with Matt Maeson: Heavenly Side

 

Onnellista alkanutta vuotta teille, rakkaat lukijat! Kiitos kuluneesta vuodesta!

😘