Nuoruusmuistoja

Kävin etsimässä varastosta yksiä vanhoja valokuvia, ja löysin samalla kuvia myös nuoruusvuosiltani. Minusta on aina tuntunut, etten ole viisastunut yhtään vuosien myötä, mutta kuvia katsellessani totesin, että olen tainnut sittenkin viisastua. Päätin laittaa kuvia oikein blogiinkin, koska jaettu häpeä on moninkertainen häpeä, vai miten se nyt menikään. Tosin on pakko tunnustaa, että ihan kaikkein hirveimpiä kuvia en todellakaan voi laittaa blogiin.

Sitä ennen palailen kuitenkin vielä blogin varmuuskopioasiaan, sillä onnistuin vihdoin varmuuskopioimaan Kukkapillin. Eipä siinä ollutkaan loppujen lopuksi mitään kummallista. Kokeilin varmuuskopiointia ensin yhdellä vanhalla ruokablogillani, ja kun se ei johtanut mihinkään katastrofiin, rohkenin kokeilla myös Kukkapillillä. Lataus-nappulan painaminen avasi seuraavan ikkunan: 

 

Kun valitsin alimmaisen kohdan eli tiedoston tallentamisen, koneeni latauksiin tallentui XML-muotoinen tiedosto, jonka koko oli 55,6 MB. Varmuuskopio vei minusta yllättävänkin vähän tilaa, kun ajattelee, että Kukkapillissä on kuitenkin 874 postausta. 

Päätin kurkata, mitä tiedosto pitää sisällään, ja tiedosto avautui Wordiin. Sivuja oli kokonaiset 10 150 kappaletta, ja ne olivat täynnä HTML-muotoista tekstiä. Alun 32 sivua pitivät sisällään blogin asetukset (esim. kuka saa kommentoida, montako postausta näytetään pääsivulla jne.), sen jälkeen tulivat kaikki postaukset (uusin ensin), nekin HTML-muodossa, ja lopussa kaikki blogin kommentit. 

Esimerkki siitä, miltä edellisen postauksen alku näytti varmuuskopiossa.

On selvää, että koska tekstit ovat tuossa muodossa, niitä ei voi kopioida manuaalisesti mihinkään uuteen blogiin, sillä siinä olisi aivan järjetön homma. Varmuuskopion tarkoitus onkin kai se, että koko tiedoston voisi tuoda Bloggeriin, jos blogi jostain syystä tuhoutuisi. En tosin tiedä, näyttäisikö blogi täysin samanlaiselta kuin alkuperäinen, ja toivottavasti koskaan ei tule tilannetta, että joutuisin kokeilemaan sitä. Mutta onpahan nyt ainakin tuo varmuuskopio, jos sellainen tilanne eteen tulisi. Rohkaisen siis muitakin kokeilemaan blogin varmuuskopiointia!

Mutta nyt sitten niihin nuoruusvuosiin. 

Aloitan vähän nurinkurisesti eli ylioppilaaksi tulostani. Pääsimme siskoni kanssa ylioppilaiksi samana vuonna, vaikka sisko on minua kolme vuotta nuorempi. 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua.)

T. nimim. Inhoan pönötyskuvia.

Minun piti nimittäin tehdä pari mutkaa, ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Menin peruskoulun jälkeen lukioon, kun en keksinyt muutakaan kouluvaihtoehtoa, mutta minulla oli niin kauhea ahdistusvaihe elämässä, että lopetin lukion kesken. Muistan vieläkin, kuinka marssin rehtorin kansliaan ja ilmoitin lopettavani lukion. Tunsin oloni uskomattoman vapaaksi, mutta takaraivossa kolkutti: mitäs nyt sitten? 

Iskä rakensi siihen aikaan isoa teollisuushallia Kouvolaan ja otti minut rakennuksille töihin. Iskä oli työnantajana siinä mielessä ihan mahtava, että hän ei koskaan kyseenalaistanut kykyjäni sen takia, että olin tyttö, vaan sain tehdä samoja juttuja kuin muutkin työmiehet. Olen raudoittanut lattioita, villoittanut seiniä (siis laittanut lasivillaa eristeeksi), paneloinut ja paljon muuta. Toki erityistä ammattitaitoa vaativat jutut jäivät muille, koska eihän minulla ollut koulutusta eikä kokemusta. Luulenkin, että olen perinyt työmoraalini iskältä: silloin kun jotain tehdään, se tehdään mahdollisimman hyvin – ja mieluusti myös mahdollisimman nopeasti. 

Koska en kuitenkaan voinut jäädä raksalle lopppuelämäkseni, oli haettava johonkin kouluun. Kun selasin yhteishakuopasta, ainoa ala, joka tuntui vähänkään kiinnostavalta, oli merenkulkuala. Sinne siis! Tähtäsin heti korkealle, eli päätin hakea opiskelemaan merikapteeniksi. Ajattelin, että koska minusta ei koskaan tulisi äitiä, kukaan ei myöskään kaipailisi minua Suomessa, ja olin siis kuin luotu seilaamaan maailman meriä.

Koulu alkoi syksyllä, ja asuin viikot merenkulkuoppilaitoksen asuntolassa, mutta viikonlopuiksi matkustin aina kotiin. Kauniit ja rohkeat olivat alkaneet samana vuonna, ja sarja oli minusta ihan tolkuttoman hyvä. Olin niin koukussa sarjaan, että siskon piti nauhoittaa minulle joka jakso (muistatteko vielä VHS-kasetit?!), ja minä katsoin sitten aina viikonloppuna koko viikon annoksen Kauniita ja rohkeita.

Tyyli ennen kaikkea.

Asuntolahuoneet olivat karut, sillä niissä oli vain kaksi sänkyä, kirjoituspöytä sekä lavuaari. Vessat, suihkut sekä yhteiskeittiö löytyivät käytävältä. Asuntolaelämä sopi minulle yllättävänkin hyvin, erityisesti siksi, että huonekaverikseni osui tyttö, jonka kanssa klikkasi heti ensi hetkestä. Olisi ollut kamalaa asua siinä kopperossa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tule toimeen. Oikeastaan kaipaan noita opiskeluaikoja siinä mielessä, että oli kiva olla osa tiivistä porukkaa. 

Savusukeltamaan menossa.

Ja sieltä tulossa.

Koulutukseemme kuuluva pelastautumiskoulutus – ja erityisesti savusukeltaminen – paljasti yhden heikkouksistani: ahtaan paikan kammon. Savusukelluksessa piti päästä savua täynnä olevasta rakennuksesta ulos, mutta sitä ennen piti löytää savun keskeltä sinne piilotettu henkilö eli nukke. Minulle iski savun keskellä aivan kamala paniikki, ja ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli rakennuksesta ulos pääseminen. Nukke sai jäädä pelastamatta. Toinen ahtaan paikan aiheuttama paniikki meinasi iskeä, kun meidän piti hypätä laivan kannelta pelastautumispuvut päällä mereen. Tunsin olevani jumissa puvun sisällä, mutta jotenkin kummassa sain kuitenkin hypättyä.

Viihde-elämä kuului olennaisena osana asuntolaelämään. Bileiden kanssa oli kuitenkin oltava tarkkana, sillä asuntolanvalvojan huone oli ensimmäisessä kerroksessa, ja asuntolanvalvoja saattoi tulla kierrokselle.

Syntymäpäiväni on alkanut näin kiltisti.

Jotain on kuitenkin tapahtunut, kun loppuillasta on päädytty tähän.

Tässä kuvassa ollaan Ruotsin-risteilyllä, ja ulkonäöstäni päätellen risteilyn parhaat hetket ovat jo takanapäin. 😆 Huomatkaa myös rööki kädessäni. Onko hyteissä saanut joskus muka tupakoida?! Ai kamala.

Jos iskä ei ollut koskaan vähätellyt minua sen takia, että olin tyttö, merenkulkualalla sai tottua toisenlaiseen menoon. Sovinismi kukoisti, niin koulussa kuin laivoillakin, eikä kukaan ollut kuullutkaan mistään Me Too:sta. Yksikin miesopettaja kertoi esimerkiksi kerran, kuinka joku naisopiskelija oli raiskattu jossakin satamassa ja kuinka tältä oli varastettu myös alkoholit. Kerrottuaan tarinan meille opettaja nauroi ja sanoi: "vitut minä siitä, että ne nussi, mutta kun ne vei sen viinat". Sitten hän nauraa röhötti päälle, ja luokan pojat yhtyivät nauruun. Muistan edelleen tuon lausahduksen sanasta sanaan, sillä se tuntui minusta niin käsittämättömän törkeältä. 

Jos halusi pärjätä laivojen miesvaltaisessa maailmassa, oli totuttava merimiesten rasvaisiin puheisiin. Se ei tuottanut minulle hankaluuksia, sillä en ollut koskaan aiemminkaan säikähtänyt ukkojen puheita. Minulla on aina ollut sellainen "ukot ovat ukkoja" -asenne, enkä osaisi edelleenkään närkästyä esimerkiksi jostakin tytöttelystä. Enemmänhän tuollaiset puheet tai kommentit kertovat puhujasta itsestään kuin minusta. Ei minun tarvitse antaa puheiden mennä ihon alle ja reagoida niihin mitenkään. 

Jos puheet olivatkin mielestäni ok, teot – tai edes niiden yritykset – eivät olleet. Kerran olin jollakin rahtilaivalla, ja laivalla oli grillijuhlat. No siinä otti kuppia yksi jos toinenkin, mutta koneykkönen otti viinaa sitten vähän enemmänkin ja yritti tunkeutua myöhemmin illalla hyttiini. Puhe ei auttanut, mutta onneksi ukko oli niin kännissä, että sain työnnettyä hänet takaisin käytävään. Voin kertoa, että ukko meinasi seuraavana päivänä kuolla häpeäänsä, kun minä olin vielä kaiken lisäksi silloin konepuolella harjoittelemassa. Sainkin sitten jynssätä pari päivää konehuoneen seiniä noin 50 asteen lämpötilassa, jotta koneykkösen ei tarvinnut katsella minua valvomossa.

Merenkulkuoppilaitoksen aikoihin kuuluu paljon hienojakin muistoja, ja yksi parhaista muistoista on se, kun olimme kavereideni kanssa kesätöissä m/s Kristina Brahella ja Reginalla. Näillä laivoilla oli kivaa porukkaa, ja meitä kohdeltiin tosi hyvin. Muistan yhden myrskyn, kun laiva keinui niin, että hyttimme pyöreä ikkuna oli välillä vesirajan alapuolella. Taisin tulla merisairaaksikin. Näillä pienemmillä laivoilla oli paljon kivempi tunnelma kuin isoilla rahtilaivoilla. Oli melkoisen jännittävää ohjata isoa, parisataa metriä pitkää rahtilaivaa, mutta pienen laivan ruorissa kokonaisuus tuntui jotenkin hallittavammalta.

Minä kuitenkin kypsyin tämänkin koulun käymiseen ja jatkoin matkaani. Oli alkanut uusi seurustelusuhde, ja myöhemmin alkoi myös avoliitto, mutta ei siitä sen enempää. 

Näinä vuosina tuli myös nähtyä jos jonkinlaista festaria.

Yyterin juhannusjuhlat (kuvassa) olivat ehkä parhaat festarit ikinä, eikä puitteissakaan ollut moittimista. Yyteristä parhaiten on jäänyt mieleen Village People, joka kävi heittämässä pitkästä aikaa keikan. Olipahan show. YMCA!

Mikä olisikaan parempaa ajanvietettä kuin takapaksissa nukkuminen.

Minulla oli festareilla päässä oranssi kypärä, jossa luki 'Little engineer', kun se oli minusta niin hyvä läppä.

Minulla oli myös bootsit, joilla oli nimetkin: Simppa ja Kalle.

Villi arvaus, että tässä ollaan vapun vietossa.

Messilän juhannusfestareilla satoi kaatamalla kolme päivää putkeen, ja koko alue oli ihan hirveää mutavelliä. Messilässä esiintyi mm. Prodigy, joka oli aika kova, vaikka helvetin vaikea tanssittava liukkaalla mutapellolla. Yksi mieleenpainuvimmista festareista oli jotkin bileet Vesivehmaalla. Siellä esiintyivät muistaakseni ainakin Apulanta ja Tehosekoitin. Huomaatte varmaan, että minun musamakuni on ollut joskus huomattavasti laaja-alaisempi kuin nykyään. 😆 Vesivehmaan festarit olivat keskellä hevonkuusta, ja koska minulta ja poikaystävältä olivat rahat loppu, jouduimme tulemaan liftaamalla takaisin kotiin. En muista, kuinka kauan matka kesti. 

Jossakin vaiheessa päätin suorittaa lukion loppuun, ja menin iltalukioon. Tuli avoero, lisää raksahommia, uusi ihmissuhde, muutto ja ylippilaskirjoitukset. Ylioppilasjuhlien jälkeen läksimme siskon kanssa "rentoutumismatkalle" Rodokselle.

Tämä paita on muuten minun virkkaamani. Kiva paita muuten, mutta tosi paksu.

Jaahas, taas ollaan oltu silityslautaa vailla.

Minulla näyttää tässä kuvassa olevan edessäni pääsykoekirja, sillä olin hakenut Helsingin yliopistoon lukemaan espanjalaista filologiaa. Sen verran tuli kuitenkin oltua viihteellä, että yliopiston ovet eivät avautuneet vielä tänä vuonna. Seuraavana vuonna olin valmistautunut jo paremmin ja pääsin heittämällä pääsykokeesta läpi.

Vuokrasimme siskon kanssa Rodoksella myös pyörät ja kävimme heittämässä "pienen" lenkin. Jos muistan oikein, lenkki olikin melkoinen rykäisy, sillä maasto oli aivan järkyttävän mäkistä. 

Pyöräilystä tulikin mieleeni, että pelasin yläasteaikoina pesäpalloa paikallisessa joukkueessa. Kävimme pelimatkoilla eri paikkakunnilla, mikä oli tosi kivaa (paitsi että häviäminen oli ihan perseestä). Yhdeltä Loimaan-pelimatkalta löytyi tämmöinen kuva:

Pesäpallisti.

Harmittaa, että lopetin pesäpallon pelaamisen teini-iän myrskyjen keskellä. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta jos minulla olisi tämä elämänkokemus ja tieto kuin nyt ja jos pääsisin kääntämään vuosia todella reilusti taaksepäin, tietäisin tasan tarkkaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä: haluaisin tulla ammattilaisurheilijaksi. Olisi ihana saada tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa kaikkein eniten. Paitsi että sitten pitäisi kilpailla ja joskus luonnollisesti myös hävitä, mikä olisi taas perseestä. 😆

Siinäpä oli meikäläisen nuoruus hyvin lyhyesti kerrottuna. Aika paljon kaikkea kerkesi tapahtumaan.