Sohva tulessa

Olen hieman huolestunut. Olen nimittäin ruvennut viihtymään täällä uudessa asunnossa niin hyvin, etten viitsisi lähteä oikein mihinkään. Tämä ei ole ollenkaan tavallista minulle! Tuleekohan minusta nyt ihan mökkihöperö? Toisaalta kai sitä voisi ajatella niinkin, että onhan se hyvä, jos kotona viihtyy.

Sisustuspuuhat ovat aluillaan mutta vielä erittäin vaiheessa. Mattoja on katseltu, mutta sohvalle ei ole tehty vielä mitään. Koska olemme ukkelin kanssa lähes kaikkeen sopeutuvaa lajia, pahoin pelkään, että totumme tuohonkin sohvarumilukseen niin, ettemme saa tehdyksi asialle mitään.

Toki valittamistakin taas löytyy (sitähän löytyy aina!). Olen katsellut jo useana aamuna kateellisena naapuritalon uima-altaalle, jossa pidetään aamuisin vesijumppatunteja. Miksi meidän talossa ei järjestetä vesijumppaa?

Parvekekyttääjä mielipuuhassaan eli kyttäämässä.

Ensin piti olla uima-allas, ja nyt kun semmoinen on, pitäisi olla vesijumppaa! Voi hyvää päivää.

Lauantai-illan hailakat värit.

Talossamme vaihtui viime viikolla vartiointifirma, mikä on tarkoittanut monenlaisia pieniä käytännön muutoksia. Sunnuntaina soi ovikello, ja ovella seisoi vartija, joka kysyi haluaisimmeko antaa vartiointikoppiin puhelinnumeromme, johon vartijat voisivat ilmoittaa esimerkiksi saapuvista vieraista (tai pizzakuskeista 😆).

Asuintalot ovat täällä useimmiten vartioituja, mikä on tietysti turvallisuuden kannalta hyvä asia. Mutta tämmöisen vapautta rakastavan ihmisen on erittäin vaikea hyväksyä sitä, että joka kerta kun lähden jonnekin tai tulen jostakin, jonkun pitää avata minulle ovi. Minua rasittaa siinä sekin, että tulen vaivanneeksi menemisilläni ja tulemisillani aina jotakuta, vaikka oven avaaminen olisi kuinka vartijoiden työtä. Tässä talossa vartijan ei sentään tarvitse tulla avaamaan ovea henkilökohtaisesti, kuten edellisessä talossa, vaan vartija avaa oven vartiointikopista nappia painamalla. Mutta sekin on minusta jo tarpeeksi ärsyttävää.

Hississä on ollut asian tiimoilta kaikenlaista lippua ja lappua, ja tänään hissiin oli ilmestynyt uudet turvallisuusohjeet. Kuva on ainakin hyvin vakuuttava.

Henkilökohtainen palvelu vs. omatoimisuus on muuten sellainen asia, joka aiheuttaa ehkä eniten erimielisyyttä minun ja ukkelin välille. Ukkeli haluaisi henkilökohtaista palvelua, ja minä taas haluaisin tehdä kaiken itse. Ukkeli ei voi ymmärtää, miksi minun pitää esimerkiksi haahuilla kaupassa pitkän aikaa etsimässä jotakin, kun etsimäni asia löytyisi helposti kysymällä, tai miksi minun pitää yrittää tehdä jokainen homma itse (ja usein epäonnistua), ennen kuin voin pyytää ammattilaisen apuun.

Ukkeli tykkää henkilökohtaisesta palvelusta, mutta minua riepoo riippuvuus muista ja kaikenlainen kyttääminen tai valvonta. Uskon, että erilaiset ajattelutapamme johtuvat suureksi osaksi erilaisista kulttuuritaustoistamme, vaikka tietysti olemme ihmisinäkin erilaisia. Ehkä me suomalaiset olemme enemmän sellaista "minä ite" -kansaa, ja intialaiset ovat tottuneempia teettämään työtä muilla ihmisillä.

Hissiin oli ilmestynyt tänään myös lappu, että lemmikkien pihalle tekemät jätökset pitää laittaa niille tarkoitettuihin keräysastioihin, ettei niistä tule hajuhaittoja. Minä kun olen ihmetellyt sitä, että en ole nähnyt kenenkään edes keräävän pihalta lemmikkiensä jätöksiä, vaikka Kolumbiassa on oikein lakikin, että lemmikkien jätökset pitää kerätä julkisilta paikoilta. Mutta ehkä oma kotipiha ei olekaan julkinen paikka?

Talon piha-aluetta.

Viime viikolla hississä puolestaan oli lappu, että parvekkeelta ei saa heitellä tupakantumppeja. Oli nimittäin käynyt niin, että joku oli heittänyt parvekkeeltaan palavan tupakantumpin, ja se oli päätynyt alemman asunnon parvekkeelle. Parvekkeella oli ollut sohva, joka oli syttynyt palamaan. Onneksi asukkaat olivat olleet kotona ja huomanneet palon ajoissa!

Viikonloppuna shoppailimme ukkelin kanssa keittiötavaraa, kuten lautassarjan, ruokailuvälinesarjan, pari pannua, leivänpaahtimen ja blenderin. Se isoäidin perintöblenderi, joka tässä asunnossa oli, ei sitten toiminutkaan - tai ainakaan minä en saanut sitä toimimaan, ja astiatkin olivat aika kamalia. Ukkeli käskikin pakata kaikki asunnon astiat laatikkoon, jotta kävisimme ostamassa tilalle omat ja paremmat.

Kaikenlaista sitä kaupoissa näkeekin, niin kuin tämmöisenkin ruokailuvälinesarjan, joka ei maksanutkaan kuin reilun miljoonan (336 euroa). Kuka viitsii maksaa ruokailuvälineistä noin paljon?

Nämä olisivat olleet kivat, mutta näilläkin oli hintaa aivan liian paljon (127 euroa). Onneksi löysimme kuitenkin kohtuuhintaiset ja toimivan oloiset ruokailuvälineet, joista tykkäsimme molemmat.

 
On muuten aika hassua, miten väärän malliset ruokailuvälineetkin saattavat ärsyttää. En voi sietää liian tylsiä haarukoita, joista ruoka putoilee koko ajan, enkä liian pieniä ruokalusikoita. Kunnon kauha se olla pitää!

Lautaset pitää tarkistaa ostamisen jälkeen yksitellen, jottei niissä ole säröjä.

Eläinkuvioisia lautasia. Ei ollut karhujen kuvia, joten eipähän tarvinnut ostaa näitäkään.

Karhuista tuli mieleeni yksi ostoskeskus, jossa kävin joskus viime kuussa. Kohtasin siellä niin hellyttävän näyn, että nalleystävän sydän meni ihan sykkyrälleen onnesta.

Meillä on juhlat!

Paistinpannuosastolla tapahtui lauantaisella ostosreissullamme kummia. Katselin seinällä roikkuvia pannuja ja yritin olla oikein varovainen, etten pudottaisi mitään. En tiedä, mitä kumminkin tapahtui, mutta yhtäkkiä kaikki pannut tulivat hirveällä kolinalla alas. Keräilin paistinpannuja naama punaisena lattialta ja yritin katsella, missä ukkeli oli. Äänistä kun aina tietää, missä päin kauppaa vaimo kulloinkin liikkuu! Ukkelia ei kuitenkaan näkynyt: yritti kai taas teeskennellä, ettei tuntenut minua.

Myöhemmin ukkeli tunnusti, että häntä pelottaa mennä minun kanssani kauppaan, kun koskaan ei tiedä, mitä kauppareissulla tapahtuu. Voi ei. 😅

Lasiosastolla pitää liikkua kieli keskellä suuta. 

Uuden blenderin kanssakaan ei mennyt kaikki ihan putkeen. Laitoin lauantai-iltana intialaista kanaa ja soseutin blenderillä pari tomaattia. Kun tuli aika lisätä tomaatit ruokaan ja nostin blenderikulhon ilmaan, kulhosta irtosi pohja, ja soseutetut tomaatit levisivät keittiön lattialle ja seinille.

Olimme tilanneet kotiinkuljetuksella pari kanisteria vettä, ja lähettipoika oli antanut odotuttaa itseään. No kuinka ollakaan, ovikello soi melkein juuri samalla sekunnilla, kun keittiö oli saatu kuorrutettua tomaatilla. Joku saattaa aiemmista kuvista ehkä muistaakin, että ulko-ovi on ihan keittiön vieressä, joten keittiön mahdollinen kaaos paljastuu väistämättä sisääntulijalle. Onneksi ukkeli hoiti tilanteen ovenraosta, niin lähetin ei tarvinnut astua kynnystä pidemmälle.

Myöhemmin kun ukkeli tutkaili blenderiä, selvisi, että kulhoa ei tarvitsekaan kiertää paikalleen samalla tavalla kuin edellisessä blenderissä, vaan kulho vain tökätään paikalleen, ja se on siinä. Jos kulhoa kiertää, pohjaosa löystyy, ja kun kulhon sitten nostaa ilmaan, pohja putoaa pois. Olisi varmaan taas kannattanut hieman tutkiskella käyttöohjetta ja blenderiä, ennen kuin rupesin käyttämään laitetta?

Tuuletinostoksillakin tuli käytyä. Täällähän ei periaatteessa tarvitsisi tuuletinta, ilmastointia eikä lämmitystä mihinkään aikaan vuodesta, sillä lämpötila on vuoden ympäri suhteellisen tasainen ja enimmän osan aikaa varsin miellyttävä. Minä kuitenkin halusin tuulettimen sen pitämän taustahurinan takia: pystyn keskittymään paremmin nukkumiseen, kun ympäristön äänet eivät erotu niin selvästi.

Tuuletinpakkaus sai kyytiä, sillä kävimme sen kanssa ensin drinksuilla ja sitten syömässä yhdellä kivalla ravintolakadulla, jonka olin löytänyt aiemmin Envigadon kaupunginosasta.

Tuuletin odottelee Uber-kyytiä.

Ravintolakadulta aiemmin ottamiani kuvia:

Kun tuuletin oli saatu kotiutettua, sitä piti tietysti ruveta kasaamaan saman tien. Minä hoitelen meilllä yleensä kaikki kasaushommat, sillä vaikka ukkeli on insinööri ja muuten hyvin fiksu, minulla on sellaista käytännön maalaisjärkeä huomattavasti enemmän kuin hänellä.

Avasin kasausohjeet, mutta ne olivat pelkästään espanjaksi. Kaiken lisäksi kasausohjeet oli sellaista tuuletinspesifiä sanastoa, ja ensin olisi pitänyt opetella tuulettimen 17 eri osaa, että mikä mikäkin on.

Tästä on hyvä aloittaa.

Päätin, että minähän en tähän mitään kasausohjeita tarvitse. Kyllä minä saisin yhden tuulettimen pystyyn ilman ohjeitakin!

Pieni tovi siihen meni, ja jonkin verran yritystä ja erehdystä tarvittiin, mutta lopulta minulla oli tuuletin kasassa. Koska tuuletin on toiminut todistetusti jo yhden kokonaisen yön, ja se on edelleen yhtenä kappaleena, olen kai kasannut tuulettimen ainakin suurin piirtein oikein. Joskus yllätän itsenikin!

Now shit can hit the fan.

Santafé-kauppakeskuksessa oli viikonloppuna taas jonkinlainen lemmikkieläintapahtuma, ja paikalla oli jos jonkinnäköistä koiraa.

Luubaari.

Kauppakeskuksen pihalla oli tanssituntikin, ja minä olin taas luonnollisesti kateellinen, kun en ollut tiennyt tapahtumasta ja päässyt mukaan.

Jotta tästä saataisiin oikein sekava postaus, niin lisätäänpä tähän loppuun vielä pari hylätyn paikan kuvaa.

Lauantaina bongasin aution kerrostalon.

Olisi ollut kiva tietää, miksi talo oli jäänyt tyhjilleen. Olisi tehnyt myös kovasti mieli mennä tutkimaan taloa lähemmin, mutta vähän arkailen täällä autiotaloihin ja vastaaviin menoa, kun niistä ei koskaan tiedä, mikä niissä odottaa.

Toteutin taannoin yhden haaveeni ja ajoin metrolla pohjoisimpaan Medellíniin Belloon, jossa piti lukemani mukaan olla hylätty rautatieasema.

Kyllähän siellä sellainen olikin.

Alueella oli kuitenkin ihmisiä, ja kun yhdestä junanvaunun rotiskostakin pisti ulos nuoren miehen pää, päätin, että eipä minulla taida ollakaan haluja mennä tutkiskelemaan junanvaunuja lähemmin. Vaunut saattavat olla huumeveikkojen ja kodittomien majapaikkoja, ja varmasti pääsisin ainakin omaisuudestani, jos tunkisin itseni heidän reviirilleen.

Tuollakin olisi yksi vanha junanvaunu.

Bellosta ei taksit ainakaan ihan heti lopu.

Mutta nyt mie päätän raporttini tähän.