Makkarasormi matkailee

En sitten enää Intian viime päivinä näköjään kirjoitellut tai paljon valokuvannutkaan, joten tässä tulee nyt tämmöinen pieni kooste viimeisistä päivistä ja matkasta muutenkin. Koska minulla ei ole järkevämpiäkään kuvia, laittelen mukaan sekalaisia kuvia sieltä täältä.

Kotiinpaluu tuntui ihmeekseni ihan mukavalta ajatukselta. Syynä oli lähinnä se, että toisten nurkissa pyöriminen alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää, vaikka kyseessä olikin niin tuttu paikka kuin anoppila. Kahta asiaa tervehdin erityisellä ilolla: sitä, että voin jälleen kuljeksia kamalissa virttyneissä kotivaatteissa, ja sitä, että voin syödä juuri sitä mitä haluan ja sen verran kuin haluan. Anoppilassa ei oikein voi kuljeskella ihan millaisissa vaatteissa sattuu, sillä siellä pidetään ulko-ovi tavallisesti auki - suomeksi sanottuna selkosen selällään. Jos siis joku on tulossa kyläilemään (ja yllätyskyläilijöitähän Intiassa riittää), vieras on sisällä, ennen kuin ehtii oikein tajutakaan. Ei siinä ehdi enää mitään edustavampaa vaatetta vaihtamaan, joten on pakko yrittää olla koko ajan enemmän tai vähemmän ihmisen näköinen, mikä tarkoittaa sitä, että mukavuudesta on tingittävä. (Jos käyttäisin intialaisia vaatteita, vaatepulmia olisi varmasti vähemmän, mutta kun en ole koskaan itseäni intialaisiin vaatteisiin totuttanut.)

Se ruokapuoli sitten: tykkään anopin ruoista todella paljon, mutta ihan joka aterialla en jaksaisi itseäni ähkyyn syödä. Anoppi taas ei millään tunnu ymmärtävän, että joskus vatsa tulee täyteen vähemmästäkin, vaan kolmen chapatin jälkeen pitäisi syödä vielä riisiäkin, tai maistaa sitä tai tätä, kun anoppi on sitä ihan meitä varten valmistanut. Yritä siinä sitten kieltäytyä.

Pyykkipäivä: sareja kuivumassa niin pitkälti kuin parveketta riittää.

Nämä sarithan ovat hieman hankalia kuivatettavia siitä syystä, että ne ovat niin pitkiä. Onneksi asiaan on helppo ratkaisu: sarit heitetään narulle, ja niiden annetaan roikkua siellä, missä ne roikkuvat. Alakerran väkikin siis tietää, milloin yläkerrassa on ollut pyykkipäivä, kun alakertalaiset saavat katsella tuulessa liehuvia sareja omilta parvekkeiltaan.

Ukkeli oli koko ajan niin kiireinen, ettemme ehtineet kierrellä yhtään missään (ukkeli tosin käväisi yksinään Bangaloressa). Olisi ollut kiva käydä ainakin Tirupatissa, vaikka en tiedä, olisinko välttämättä halunnut olla siellä yötä, kun viimeksihän siellä kummitteli. Taloa on kuulemma remontoitu, ja olisi ollut kiva käydä katsomassa, miten paikka on muuttunut. Senkin olisin halunnut nähdä, millaisessa kunnossa maalaamani huoneet olivat - olivatko maalit pysyneet seinissä? (Remonttiraporttia Intian malliin voi lukea tuosta samaisesta linkistä.) Nelloressakin olisi ollut kiva käydä, mutta sinne ei olisi oikein ollut menemistä, kun appivanhemmat ovat antaneet talonsa vuokralle siksi aikaa, kun ovat itse "tilapäisesti" appiukon työn takia Hyderabadissa.

Otin taas kuvia anoppilan talon katolta, vaikka olen laittanut kuvia samaisesta paikasta joskus ennenkin.

Kadun toisella puolelle purettiin taloa, ja meteli oli sen mukainen.

On ollut vähän puhetta, että menemme käymään Intiassa ehkä taas joulukuussa, mikä olisi kyllä ihan kiva juttu. Muutenkin täytyy nyt yrittää käydä Intiassa useammin kuin kerran kahdessa vuodessa! Appivanhempia oli ihana tavata, ja anoppi tuntui läheisemmältä ja jollakin tavalla erilaiselta kuin aiemmin. Mietin, että ehkä anopin erilaisuus johtuikin siitä, että olen itse erilainen. Minusta nimittäin tuntuu, että olen muuttunut näiden kahden vuoden aikana aika tavalla. Ehkä päästin anopin jotenkin tavalla lähemmäs kuin aiemmin? Lähtiessämme minusta tuntui jopa siltä, että minun piti saada halata anoppia, sillä mitkään sanat eivät oikein tuntuneet riittäviltä tai oikeilta. Intialaiset eivät todellakaan harrasta halaamista, enkä ole aiemmin edes ajatellut halaavani anoppia (tai ketään muutakaan, paitsi ystävääni). Halaaminen olisi varmasti ihan hirveä etikettivirhe! Nyt kumminkin toteutin aikeeni, ja anoppikin jäi vielä henkiin.

Miksi istua autossa, kun voi istua kuorman päällä toimistotuolissa?

Olin etukäteen kammonnut ajatusta sadekaudesta, mutta sadekausi on ollut tänä vuonna Hyderabadissa todella kehno, ja sen kyllä huomasi. Vain yhtenä iltana satoi kunnolla - noin puolen tunnin ajan - ja toisena hieman tihutti hetken aikaa. Siinä kaikki. Muuten oli sateetonta, ja muutamana päivänä oli jopa ihan kokonaan aurinkoista. Lämpötilat liikkuivat päivisin ilmeisesti 35 asteen molemmin puolin, ja kun viimeisenä iltana menin lenkille appivanhempien sillä autolla, jossa oli lämpömittari, mittari näytti 36 astetta. Ei siis mikään ihme, että ilma oli tuntunut vähän liian lämpöiseltä lenkkeilyyn ja että hiki valui noroina, kun yritti vähän jotain tehdä. Onneksi minulla ei tuota suurempia ongelmia sopeutua korkeisiinkaan lämpötiloihin, vaan pystyn kulkemaan farkut jalassa yli 40 asteen lämpötiloissakin. Ainoa mikä minua Intian lämmössä taas vaivasi, oli sormien turvotus. Sormeni turpoavat joka kerta Intiaan mennessäni, mutta normaalisti turvotus laskee viimeistään viikon kuluessa. Nyt en saanut sormuksia sormeen koko aikana. Kummallista.

Tämä jäätelöbaari on lempijäätelöpaikkamme, ja se on siitä hauska, että tuolla ei tarvitse vaivautua autosta ulos, vaan jäätelöt voi tilata autoon, jos niin haluaa. Olimme tuolla jonakin arki-iltana puoli yhdentoista aikaan, ja kummastelin sitä, että paikka oli vielä aivan täynnä, ja lisää ihmisiä vain tuli. Ihmiset olivat liikkeellä koko perheen voimin, ihan pientenkin lasten kanssa. Olenkin monesti miettinyt, miten erilainen elämänrytmi lapsiperheillä Suomessa ja Intiassa on: kun lapset laitetaan Suomessa nukkumaan monesti jo kahdeksan aikaan, Intiassa lapset saavat valvoa yhtä pitkään kuin aikuisetkin. Onko suomalaisille vanhemmille "oma aika" tärkeämpää kuin intialaisille, vai mistä ero mahtaa johtua?

Otin annoksen nimeltä "chocolate overdose", ja annos oli ihan nimensä mukainen. Jäätelöannos alkaa olla riittävän kokoinen minullekin, kun annoksen "koristeena" komeilee iso köntsä suklaabrownieta.

Toiseksi viimeisenä iltana ystäväni soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään hänen ja hänen miehensä kanssa katsomaan Bahubali-nimistä elokuvaa. Bahubali on heinäkuun alussa ensi-iltansa saanut telugunkielinen elokuva (muunkinkielisiä versioita elokuvasta on tehty), jonka on ohjannut S.S. Rajamouli. Bahubali on kaikkien aikojen kallein intialainen elokuva, jonka tekemiseenkin oli mennyt kolme vuotta. Olin lukenut elokuvasta paljon, ja olin heti valmis lähtemään mukaan; jos ei muuta niin kokemuksen vuoksi. En ollut nimittäin koskaan aiemmin käynyt katsomassa teluguelokuvaa elokuvateatterissa.

Yksi pieni ongelma asiassa oli: kyseessä oli päivän viimeinen näytös, ja elokuva alkaisi yhdeltätoista. Mitä jos en ymmärtäisikään elokuvasta mitään (monessa teluguelokuvassa puhutaan niin nopeasti, että minulla on vaikeuksia pysyä kärryillä) tai mitä jos en tykkäisi elokuvasta lainkaan? Kuinka pysyisin hereillä - keskellä yötä? Miten pystyisin muutenkaan istumaan elokuvateatterissa pari kolme tuntia tylsistymättä, kun elokuvien katselu ei nykyään jaksa oikein muutenkaan kiinnostaa minua?

Epäilyksistäni huolimatta päätin kuitenkin lähteä, ja ukkelikin kerkesi vielä mukaan. Olin pakannut varmuuden vuoksi laukkuuni iPodit (jotta voisin hätätapauksessa kuunnella ainakin musiikkia aikani kuluksi), vaikka en tosissani ajatellutkaan kaivavani niitä esiin. Se olisi ollut aika epäkunnioittavaa ystäväänikin kohtaan. Oli meneillään jo elokuvan kolmas näytösviikko, ja koska olimme niin myöhäisessä näytöksessä keskellä viikkoa, teatterissa oli porukkaa (intialaisittain ajatellen) todella vähän.

Odotustila, jossa saattoi istuskella ja odotella elokuvan alkamista.

Teatteri erosi loppujen lopuksi hyvin vähän suomalaisesta elokuvateatterikompleksista - rakennuksessa oli ravintoloita ja myyntitiskejä, joista myytiin elokuvapurtavaa ja -juotavaa, ja itse teatteritkin olivat hyvin samantyyliset kuin Suomessakin. Palvelu oli kuitenkin taas intialaiseen tapaan pitkälle vietyä: kun tilasi tiskiltä elokuvaa varten jotakin syötävää tai juotavaa, tilaus toimitettiin elokuvan alettua tarjottimella elokuvasaliin. Ei siis tarvinnut kanniskella itse mitään, vaan saattoi odotella teatterissa kaikessa rauhassa, että ruoka tuotiin omalle paikalle.

Itse elokuva oli kokonaisuutena ihan siedettävä. Intialaisten elokuvien keskellä on yleensä 10-15 minuutin mittainen tauko, koska elokuvat ovat niin pitkiä. Tauon aikana voi käydä vessassa tai ostamassa lisää syötävää tai juotavaa. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli visuaalisesti hienoa katsottavaa, mutta toinen puolisko oli pelkkää sotimista ja ihmisten lahtaamista, joten se ei ollut minun makuuni ollenkaan. Yök. Ei ollut kuitenkaan sitä vaaraa, että olisin päässyt nukahtamaan. Volyymit olivat nimittäin sen verran kovalla, että aika lahjakas nukkuja pitää olla, jos tuolla pystyy nukkumaan. Kokemuksena elokuvakäynti oli hieno, joten kannatti ehdottomasti lähteä - siitäkin huolimatta, että elokuva loppui kahdelta. Enpä ole ikinä ennen istunutkaan tuohon aikaan elokuvateatterissa! Yksi huikean hieno laulukin tarttui elokuvasta mukaan: Dheevara telugunkielisenä ja englanninkielisenä versiona, ja sitten vielä elokuvaklipin kera (jonkun teatterissa kuvaamana). (Kannattaa kuunnella ainakin tuo telugunkielinen versio - miten hienoa musiikkia maailmassa voikaan olla!)

Tuo ilta venähti siis pitkäksi, eikä uni tullut oikein seuraavanakaan iltana. Nukkua olisi kumminkin pitänyt, kun seuraavana aamuna oli aikainen lento Hyderabadista Delhiin. Olin suunnitellut herääväni aamulla ajoissa, pakkaavani kaikki anopin laittamat vihannekset nätisti matkalaukkuun ja laittavani laukkuihin vielä narutkin tunnisteiksi, kun olin unohtanut illalla sen tehdä. Kävi kumminkin niin, että olin painanut torkkunäppäintä, ja heräsin vasta neljältä ukkelin laittamaan herätykseen. En ole muistaakseni koskaan elämäni aikana torkuttanut - minulla on tapana nousta heti herätyksen tullessa tikkana ylös, oli kellonaika mikä tahansa - mutta pitihän se tämäkin kokea, oikein sopivalla hetkellä vielä kaiken lisäksi. Tuli niin kiire lähtö lentokentälle, etten ehtinyt edes kahvia juomaan enkä todellakaan ripustelemaan enää mitään naruja laukkuihin.

Laukkujen kanssa ei onneksi ollut tällä kertaa ongelmia, ja matka sujui muutenkin hyvin. Tulomatkalla minä olin saanut jostakin syystä ylennyksen bisnesluokkaan, ja nyt paluumatkalla oli ukkelin vuoro päästä bisnesluokkaan. Minulle jäi epäselväksi, miksi näin kävi, kun turistiluokassakin olisi ollut tilaa. (Olimme varanneet lippumme eri aikaan, joten meidän ei ymmärretty matkustavan yhdessä.)

Ei valittamista. Join viinit ja konjakit, ja sitten uni maittoikin.

Jos jostain asiasta pitäisi lennoilla valittaa, niin se on kyllä Finnairin musiikki- ja elokuvatarjonta, joka oli ihan luokattoman huono, ainakin näillä Delhin-lennoilla.

Suomi tuntuu Intian jälkeen aina pienoiselta järkytykseltä, vaikka poissa ei olisi ollutkaan kuin pari viikkoa. Miten täällä voi olla niin hiljaista ja autiota, jopa apaattista? On mielenkiintoista, että reagoin aina enemmän nimenomaan Suomeen tullessani, vaikka Intiassa luulisi olevan enemmän ihmeteltävää ja sulateltavaa. Ehkä se johtuu siitä, että Intian kaoottisuutta ja meluisuutta osaa odottaa, ja siihen on jollakin tavalla valmistunut. Suomessa kaiken pitäisi olla tuttua, ja tänne pitäisi solahtaa ikään kuin itsestään. Kuitenkin niinkin erilaisen paikan kuin Intian jälkeen Suomi hämmentää: tällaistako täällä onkin?