Kaikissa tuoksuissa ei pitäisi pyöriskellä.


maanantai 3. elokuuta 2015

Makkarasormi matkailee

En sitten enää Intian viime päivinä näköjään kirjoitellut tai paljon valokuvannutkaan, joten tässä tulee nyt tämmöinen pieni kooste viimeisistä päivistä ja matkasta muutenkin. Koska minulla ei ole järkevämpiäkään kuvia, laittelen mukaan sekalaisia kuvia sieltä täältä.

Kotiinpaluu tuntui ihmeekseni ihan mukavalta ajatukselta. Syynä oli lähinnä se, että toisten nurkissa pyöriminen alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää, vaikka kyseessä olikin niin tuttu paikka kuin anoppila. Kahta asiaa tervehdin erityisellä ilolla: sitä, että voin jälleen kuljeksia kamalissa virttyneissä kotivaatteissa, ja sitä, että voin syödä juuri sitä mitä haluan ja sen verran kuin haluan. Anoppilassa ei oikein voi kuljeskella ihan millaisissa vaatteissa sattuu, sillä siellä pidetään ulko-ovi tavallisesti auki - suomeksi sanottuna selkosen selällään. Jos siis joku on tulossa kyläilemään (ja yllätyskyläilijöitähän Intiassa riittää), vieras on sisällä, ennen kuin ehtii oikein tajutakaan. Ei siinä ehdi enää mitään edustavampaa vaatetta vaihtamaan, joten on pakko yrittää olla koko ajan enemmän tai vähemmän ihmisen näköinen, mikä tarkoittaa sitä, että mukavuudesta on tingittävä. (Jos käyttäisin intialaisia vaatteita, vaatepulmia olisi varmasti vähemmän, mutta kun en ole koskaan itseäni intialaisiin vaatteisiin totuttanut.)

Se ruokapuoli sitten: tykkään anopin ruoista todella paljon, mutta ihan joka aterialla en jaksaisi itseäni ähkyyn syödä. Anoppi taas ei millään tunnu ymmärtävän, että joskus vatsa tulee täyteen vähemmästäkin, vaan kolmen chapatin jälkeen pitäisi syödä vielä riisiäkin, tai maistaa sitä tai tätä, kun anoppi on sitä ihan meitä varten valmistanut. Yritä siinä sitten kieltäytyä.

Pyykkipäivä: sareja kuivumassa niin pitkälti kuin parveketta riittää.


Nämä sarithan ovat hieman hankalia kuivatettavia siitä syystä, että ne ovat niin pitkiä. Onneksi asiaan on helppo ratkaisu: sarit heitetään narulle, ja niiden annetaan roikkua siellä, missä ne roikkuvat. Alakerran väkikin siis tietää, milloin yläkerrassa on ollut pyykkipäivä, kun alakertalaiset saavat katsella tuulessa liehuvia sareja omilta parvekkeiltaan.

Ukkeli oli koko ajan niin kiireinen, ettemme ehtineet kierrellä yhtään missään (ukkeli tosin käväisi yksinään Bangaloressa). Olisi ollut kiva käydä ainakin Tirupatissa, vaikka en tiedä, olisinko välttämättä halunnut olla siellä yötä, kun viimeksihän siellä kummitteli. Taloa on kuulemma remontoitu, ja olisi ollut kiva käydä katsomassa, miten paikka on muuttunut. Senkin olisin halunnut nähdä, millaisessa kunnossa maalaamani huoneet olivat - olivatko maalit pysyneet seinissä? (Remonttiraporttia Intian malliin voi lukea tuosta samaisesta linkistä.) Nelloressakin olisi ollut kiva käydä, mutta sinne ei olisi oikein ollut menemistä, kun appivanhemmat ovat antaneet talonsa vuokralle siksi aikaa, kun ovat itse "tilapäisesti" appiukon työn takia Hyderabadissa.

Otin taas kuvia anoppilan talon katolta, vaikka olen laittanut kuvia samaisesta paikasta joskus ennenkin.

Kadun toisella puolelle purettiin taloa, ja meteli oli sen mukainen.




On ollut vähän puhetta, että menemme käymään Intiassa ehkä taas joulukuussa, mikä olisi kyllä ihan kiva juttu. Muutenkin täytyy nyt yrittää käydä Intiassa useammin kuin kerran kahdessa vuodessa! Appivanhempia oli ihana tavata, ja anoppi tuntui läheisemmältä ja jollakin tavalla erilaiselta kuin aiemmin. Mietin, että ehkä anopin erilaisuus johtuikin siitä, että olen itse erilainen. Minusta nimittäin tuntuu, että olen muuttunut näiden kahden vuoden aikana aika tavalla. Ehkä päästin anopin jotenkin tavalla lähemmäs kuin aiemmin? Lähtiessämme minusta tuntui jopa siltä, että minun piti saada halata anoppia, sillä mitkään sanat eivät oikein tuntuneet riittäviltä tai oikeilta. Intialaiset eivät todellakaan harrasta halaamista, enkä ole aiemmin edes ajatellut halaavani anoppia (tai ketään muutakaan, paitsi ystävääni). Halaaminen olisi varmasti ihan hirveä etikettivirhe! Nyt kumminkin toteutin aikeeni, ja anoppikin jäi vielä henkiin. Smiley


Miksi istua autossa, kun voi istua kuorman päällä toimistotuolissa?


Olin etukäteen kammonnut ajatusta sadekaudesta, mutta sadekausi on ollut tänä vuonna Hyderabadissa todella kehno, ja sen kyllä huomasi. Vain yhtenä iltana satoi kunnolla - noin puolen tunnin ajan - ja toisena hieman tihutti hetken aikaa. Siinä kaikki. Muuten oli sateetonta, ja muutamana päivänä oli jopa ihan kokonaan aurinkoista. Lämpötilat liikkuivat päivisin ilmeisesti 35 asteen molemmin puolin, ja kun viimeisenä iltana menin lenkille appivanhempien sillä autolla, jossa oli lämpömittari, mittari näytti 36 astetta. Ei siis mikään ihme, että ilma oli tuntunut vähän liian lämpöiseltä lenkkeilyyn ja että hiki valui noroina, kun yritti vähän jotain tehdä. Onneksi minulla ei tuota suurempia ongelmia sopeutua korkeisiinkaan lämpötiloihin, vaan pystyn kulkemaan farkut jalassa yli 40 asteen lämpötiloissakin. Ainoa mikä minua Intian lämmössä taas vaivasi, oli sormien turvotus. Sormeni turpoavat joka kerta Intiaan mennessäni, mutta normaalisti turvotus laskee viimeistään viikon kuluessa. Nyt en saanut sormuksia sormeen koko aikana. Kummallista.


Tämä jäätelöbaari on lempijäätelöpaikkamme, ja se on siitä hauska, että tuolla ei tarvitse vaivautua autosta ulos, vaan jäätelöt voi tilata autoon, jos niin haluaa. Olimme tuolla jonakin arki-iltana puoli yhdentoista aikaan, ja kummastelin sitä, että paikka oli vielä aivan täynnä, ja lisää ihmisiä vain tuli. Ihmiset olivat liikkeellä koko perheen voimin, ihan pientenkin lasten kanssa. Olenkin monesti miettinyt, miten erilainen elämänrytmi lapsiperheillä Suomessa ja Intiassa on: kun lapset laitetaan Suomessa nukkumaan monesti jo kahdeksan aikaan, Intiassa lapset saavat valvoa yhtä pitkään kuin aikuisetkin. Onko suomalaisille vanhemmille "oma aika" tärkeämpää kuin intialaisille, vai mistä ero mahtaa johtua?



Otin annoksen nimeltä "chocolate overdose", ja annos oli ihan nimensä mukainen. Smiley Jäätelöannos alkaa olla riittävän kokoinen minullekin, kun annoksen "koristeena" komeilee iso köntsä suklaabrownieta.

Toiseksi viimeisenä iltana ystäväni soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään hänen ja hänen miehensä kanssa katsomaan Bahubali-nimistä elokuvaa. Bahubali on heinäkuun alussa ensi-iltansa saanut telugunkielinen elokuva (muunkinkielisiä versioita elokuvasta on tehty), jonka on ohjannut S.S. Rajamouli. Bahubali on kaikkien aikojen kallein intialainen elokuva, jonka tekemiseenkin oli mennyt kolme vuotta. Olin lukenut elokuvasta paljon, ja olin heti valmis lähtemään mukaan; jos ei muuta niin kokemuksen vuoksi. En ollut nimittäin koskaan aiemmin käynyt katsomassa teluguelokuvaa elokuvateatterissa.

Yksi pieni ongelma asiassa oli: kyseessä oli päivän viimeinen näytös, ja elokuva alkaisi yhdeltätoista. Mitä jos en ymmärtäisikään elokuvasta mitään (monessa teluguelokuvassa puhutaan niin nopeasti, että minulla on vaikeuksia pysyä kärryillä) tai mitä jos en tykkäisi elokuvasta lainkaan? Kuinka pysyisin hereillä - keskellä yötä? Miten pystyisin muutenkaan istumaan elokuvateatterissa pari kolme tuntia tylsistymättä, kun elokuvien katselu ei nykyään jaksa oikein muutenkaan kiinnostaa minua?


Epäilyksistäni huolimatta päätin kuitenkin lähteä, ja ukkelikin kerkesi vielä mukaan. Olin pakannut varmuuden vuoksi laukkuuni iPodit (jotta voisin hätätapauksessa kuunnella ainakin musiikkia aikani kuluksi), vaikka en tosissani ajatellutkaan kaivavani niitä esiin. Se olisi ollut aika epäkunnioittavaa ystäväänikin kohtaan. Oli meneillään jo elokuvan kolmas näytösviikko, ja koska olimme niin myöhäisessä näytöksessä keskellä viikkoa, teatterissa oli porukkaa (intialaisittain ajatellen) todella vähän.


Odotustila, jossa saattoi istuskella ja odotella elokuvan alkamista.


Teatteri erosi loppujen lopuksi hyvin vähän suomalaisesta elokuvateatterikompleksista - rakennuksessa oli ravintoloita ja myyntitiskejä, joista myytiin elokuvapurtavaa ja -juotavaa, ja itse teatteritkin olivat hyvin samantyyliset kuin Suomessakin. Palvelu oli kuitenkin taas intialaiseen tapaan pitkälle vietyä: kun tilasi tiskiltä elokuvaa varten jotakin syötävää tai juotavaa, tilaus toimitettiin elokuvan alettua tarjottimella elokuvasaliin. Ei siis tarvinnut kanniskella itse mitään, vaan saattoi odotella teatterissa kaikessa rauhassa, että ruoka tuotiin omalle paikalle.

Itse elokuva oli kokonaisuutena ihan siedettävä. Intialaisten elokuvien keskellä on yleensä 10-15 minuutin mittainen tauko, koska elokuvat ovat niin pitkiä. Tauon aikana voi käydä vessassa tai ostamassa lisää syötävää tai juotavaa. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli visuaalisesti hienoa katsottavaa, mutta toinen puolisko oli pelkkää sotimista ja ihmisten lahtaamista, joten se ei ollut minun makuuni ollenkaan. Yök. Ei ollut kuitenkaan sitä vaaraa, että olisin päässyt nukahtamaan. Volyymit olivat nimittäin sen verran kovalla, että aika lahjakas nukkuja pitää olla, jos tuolla pystyy nukkumaan. Kokemuksena elokuvakäynti oli hieno, joten kannatti ehdottomasti lähteä - siitäkin huolimatta, että elokuva loppui kahdelta. Enpä ole ikinä ennen istunutkaan tuohon aikaan elokuvateatterissa! Yksi huikean hieno laulukin tarttui elokuvasta mukaan: Dheevara telugunkielisenä ja englanninkielisenä versiona, ja sitten vielä elokuvaklipin kera (jonkun teatterissa kuvaamana). (Kannattaa kuunnella ainakin tuo telugunkielinen versio - miten hienoa musiikkia maailmassa voikaan olla!)

Tuo ilta venähti siis pitkäksi, eikä uni tullut oikein seuraavanakaan iltana. Nukkua olisi kumminkin pitänyt, kun seuraavana aamuna oli aikainen lento Hyderabadista Delhiin. Olin suunnitellut herääväni aamulla ajoissa, pakkaavani kaikki anopin laittamat vihannekset nätisti matkalaukkuun ja laittavani laukkuihin vielä narutkin tunnisteiksi, kun olin unohtanut illalla sen tehdä. Kävi kumminkin niin, että olin painanut torkkunäppäintä, ja heräsin vasta neljältä ukkelin laittamaan herätykseen. En ole muistaakseni koskaan elämäni aikana torkuttanut - minulla on tapana nousta heti herätyksen tullessa tikkana ylös, oli kellonaika mikä tahansa - mutta pitihän se tämäkin kokea, oikein sopivalla hetkellä vielä kaiken lisäksi. Tuli niin kiire lähtö lentokentälle, etten ehtinyt edes kahvia juomaan enkä todellakaan ripustelemaan enää mitään naruja laukkuihin.

Laukkujen kanssa ei onneksi ollut tällä kertaa ongelmia, ja matka sujui muutenkin hyvin. Tulomatkalla minä olin saanut jostakin syystä ylennyksen bisnesluokkaan, ja nyt paluumatkalla oli ukkelin vuoro päästä bisnesluokkaan. Minulle jäi epäselväksi, miksi näin kävi, kun turistiluokassakin olisi ollut tilaa. (Olimme varanneet lippumme eri aikaan, joten meidän ei ymmärretty matkustavan yhdessä.)

Ei valittamista. Join viinit ja konjakit, ja sitten uni maittoikin.

Jos jostain asiasta pitäisi lennoilla valittaa, niin se on kyllä Finnairin musiikki- ja elokuvatarjonta, joka oli ihan luokattoman huono, ainakin näillä Delhin-lennoilla.

Suomi tuntuu Intian jälkeen aina pienoiselta järkytykseltä, vaikka poissa ei olisi ollutkaan kuin pari viikkoa. Miten täällä voi olla niin hiljaista ja autiota, jopa apaattista? On mielenkiintoista, että reagoin aina enemmän nimenomaan Suomeen tullessani, vaikka Intiassa luulisi olevan enemmän ihmeteltävää ja sulateltavaa. Ehkä se johtuu siitä, että Intian kaoottisuutta ja meluisuutta osaa odottaa, ja siihen on jollakin tavalla valmistunut. Suomessa kaiken pitäisi olla tuttua, ja tänne pitäisi solahtaa ikään kuin itsestään. Kuitenkin niinkin erilaisen paikan kuin Intian jälkeen Suomi hämmentää: tällaistako täällä onkin?

33 kommenttia:

  1. Hih, tuli mieleen meidän elokuvissa käynti Jaipurissa, myöhään alkoi sekin näytös ja paljon pieniä lapsia siellä ja volyymit oli tosiaan hurjat, oli se aika kokemus. Minä en kyllä voisi pitää farkkuja helteellä, meilläkin on nyt yli +30C eikä tulis mieleen laittaa farkkuja jalkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en volyymeista sinänsä niin häiriintynyt, mutta ukkeli valitti päänsärkyä vielä monta päivää elokuvan jälkeenkin. Paljon enemmän kärsin Lenny Kravitzin konsertissa viime syksynä - siellä tuntui, että sydänkin tulee rinnasta ulos.

      Siveliäisyyssyistä Intiassa (ainakin Hyderabadissa suvun keskellä) on hyvä pitää pitkää lahjetta, ja kun tykkään pitää farkkuja muutenkin, niin niitä tulee pidettyä sitten tuollakin. Tietysti jotkut ohuet puuvilla- tms. housut olisivat mukavammat, mutta en oikein osaa pitää sellaisia jalassa. Kun sehän vaatii taitoa nääs. :-D

      Poista
  2. Komeita kuvia, modernin näköistä vanhaa ja uutta niissä. Intia houkuttelisi, mutta minen tiedä kestäisinkö sitä ihmismäärää. En ihmettele, että tuntuu Suomessa kovin väljältä Intian jälkeen, koska Helsinki tuntuu tosi väljältä Lontoonkin jälkeen. :D

    Anopit ovat ihan mukavia, mutta minulla on vähän sama "ongelma" anoppini kanssa että kovasti tuputtaa sapuskaa ja minulla on suuria vaikeuksia sietää sitä. En aio kenenkään mieliksi vetää mitään ruokaövereitä niin että maha pallona pitää kontata paikasta toiseen. Inhottaa myös se syyllistäminen, että "kun teitä varten tein...". Aargh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se ihmismäärä on varsinkin aluksi järkytys, tai tietysti riippuu siitä, missä päin liikkuu. Rautatieasemilla ja sen sellaisilla saa ahdistuskohtauksen melko varmasti.

      Minä taas taidan olla vähän sellainen mieliksi syöjä. Tosin se saattaa johtua siitäkin, että joskus (=aika usein) tekisikin mieli syödä lisää, mutta sitten ajattelen, ettei varmaan pitäisi. Kun joku tarpeeksi monta kertaa tyrkyttää, niin annan lopulta periksi mieliteoilleni ja ajattelen, että otetaan nyt sitten, kun toinen kerran tyrkyttää. :-)

      Minun anoppini tuputtaminen johtuu suureksi osaksi varmaankin kulttuurista – intialaisilla kun on tapana varmistaa, että kukaan ei vain jää nälkäiseksi, ja pahimmassa tapauksessa ruokaa mätetään lautaselle mitään kyselemättä. Se tekee asian omalta puoleltanikin jotenkin hyväksyttävämmäksi. En usko, että sietäisin tuputtamista samalla tavalla, jos anoppi olisi suomalainen.

      Poista
  3. Onpas liikenne hauskaa, noista sikin sokin olevista autoista muistan Istanbulin liikenteen- huh.

    On suo sari erikoinen vaate, mutta kätevä, pitäisi joskus kokeilla. Turvotuksista tuli mieleen, että kun olen sinua vanhempi, niin voin lohdutuksena kertoa, että turvotus, ainakin minulla, lisääntyy iän myötä. Pöh.

    Kyllähän se kotiin tulo aina on mukavaa, vaikka kuinka olisi kiva anoppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intialaisesta liikenteestä ei jännitystä puutu. :-)

      Olen kerran saria kokeillut, ja olihan siinä kietominen, että sen sai ylleen. Minulla ei riittäisi kärsivällisyys keriä itseäni joka päivä tuommoisen vaatteen sisälle. :-)

      Minä olen ollut aina sillä tavalla outo, että en olisi koskaan halunnut palata matkalta kotiin (paitsi kerran yhdeltä matkalta, joka oli mennyt ihan päin peetä). Olen joskus ajatellutkin, että jos olisi mahdollista, niin olisi kiva testata, kuinka kauan jaksaisin matkustella, ja missä vaiheessa koti-ikävä alkaisi vaivata. Tosin olen huomannut, että ikä on alkanut tehdä tässäkin tehtävänsä; ei enää himota kierrellä samalla tavalla kuin joskus aiemmin.

      Poista
  4. Voi tuota toimistotuolissa matkaajaa - liikenneturvallisuus ennen kaikkea :D
    Kivoja kuvia jälleen! Minulla olisi ratkaisu seuraavan vierailun ruokailuja varten, minä voin tulla mukaan ja syödä kaiken ylijäävän ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa vaan jämille - vaikka kyllä sinä muutakin ruokaa saisit kuin niitä jämiä. :-D

      Intiassa näkee porukkaa istumassa milloin minkäkinlaisten kuormien päällä. En tiedä, kuinka usein ihmisiä putoilee kyydistä alas...

      Poista
  5. Onpa hienoa, että niin loma kuin paluukin sujuivat hyvin!

    Täällä Sudanissakin lapset valvovat myöhään. Meidän lasten koulussa on noin puolet oppilaskunnasta paikallisia lapsia ja heidän kauttaan ovat valvomisen kääntöpuolet tulleet tutuiksi: opettajat yrittävät pyytää vanhempia pitämään kiinni aikaisemmista nukkumaanmenoajoista koska osa lapsista nukahtelee koulussa istualleen... Tapana on vissiin laittaa lapset koulupäivän jälkeen päiväreille, mutta aika vähiksi unet taitavat monilla silti jäädä. Varsinkin pienemmät lapset tarvitsevat tavallisesti aika paljon enemmän unta kuin aikuiset - luulen, että siinä on suurin syy suomalaislasten aikaisempiin nukkumaanmenoaikoihin. Itsekin elelemme näiltäosin suomalaisittain ja laitamme lapset tavallisesti verrattain varhain nukkumaan. Omista lapsista olen huomannut, että ovat iloisempaa ja sopuisampaa seuraa kun nukkuvat tarpeeksi, ja sama pätee itse asiassa kyllä minuunkin. Kun arkiaamuisin on koko porukalla herätys kuudelta menen itsekin aika aikaisin nukkumaan - mistään oman ajan tarpeesta ei siis ainakaan meillä ole kyse niinkään kuin yleisestä unentarpeesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista lukea valvomisen kääntöpuolista. Jäin miettimään, että mikäköhän mahtaa olla tilanne intialaislasten kohdalla – nukahtelevatkohan hekin koulussa? Kun tuskin intialaiset lapset pärjäävät sen vähemmällä unella kuin lapset muuallakaan maailmassa. Sitä en tiedä, nukkuvatko intialaiset lapset päikkäreitä, mutta jotenkin on semmoinen tunne, että tuskin.

      Ehkä lasten nukkumaanmenoaikakin on vain yhdenlainen kulttuuriero?

      Poista
  6. Kiitos mahdollisuudesta ihmetellä elämää Intiassa. Piti ihan kartasta katsoa, missä Hyderabad sijaitsee. Näin oululaisesta Helsinki tuntuu isolta kaupungilta, mutta Hyderabadin jälkeen en ihmettele, vaikka se tuntuukin tuppukylältä. Mitenkäs anoppi muuten reagoi siihen halaukseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi! En hirveästi anopin reaktiota seuraillut, kun itse melkein kyynelehdin, ja piti keskittää kaikki voimani siihen, etten rupeaisi kaiken lisäksi vielä vollottamaankin. :-D Ihan tyytyväiseltä anoppi kuitenkin vaikutti ja ukkelikin oli jotenkin otettu.

      Poista
  7. Olipas taas mielenkiintoista luettavaa erilaisista tavoista maailmalla. Minä en ole muuten koskaan käynyt Intiassa, vaikka aika paljon on tullut kierreltyä. Olisi varmaan kivaa.
    Minullekin tulee Barcelonareissun jälkeen hämmentynyt olo Suomessa. Suomalaiset ovat niin erilaisia. Vaikka itse olenkin varmaan sellainen tyyppi, jota pidetään suomalaisuuden perikuvana (hiljainen ja apaattisennäköinen juntti), en kyllä halua ympärilleni sellaisia. Oma seura riittää, heh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No et sinä kyllä mikään apaattisennäköinen juntti ole! Kaikkea muuta!

      Minulla käyttäytyminen riippuu hyvin paljon mielialasta ja seurasta. Mutta yleisesti ottaen minäkin olen kai sellainen perisuomalainen, hiljaisenpuoleinen.

      Poista
  8. Hauskat nuo sarit kuivumassa:Täällä oli aikoinaan ihan oma elokuvateatterikin intialaisia elokuvia varten mutta ei taida olla enään.Täälläkin lapset valvovat myöhään ,ainakin silloin kun e ole koulua,.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, vai että ihan oma elokuvateatteri intialaiselokuvia varten. Siellä on sitten varmaan paljon intialaisia, että toiminta on kannattavaa. Tai eihän se sitten vissiin ollut, jos kerran teatteri lopetettiin...

      Poista
  9. Sun kuvasi on ihan mahtavia. Näistä on aistittavissa tunnelmaa. Upeita otoksia.

    VastaaPoista
  10. Mä olen näin lapsettomana ihmetellyt kanssa tuota, että miksi suomalaiset vanhemmat laittavat lapsensa nukkumaan niin törkeän aikaisin - ja sitten kun kerron heränneeni vähän kahdeksan jälkeen aamulla, niin sanotaan silleen puolikateellisena mutta ah-niin-tärkeänä että "jaa ei meillä vaan noin myöhään voi nukkua kun on nämä lapset..." Kai ne lapset nukkuisi myöhempään jos antaisi valvoa myöhempään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin. Samaan ilmiöön olen törmännyt minäkin, että vanhempia harmittaa, kun lapset herättävät niin aikaisin. Jos lapset laittaa aikaisin nukkumaan, niin aikaisinhan he silloin myös heräävät, kun eiväthän lapsetkaan jaksa loputtomiin nukkua. En oikein tajua tätä yhtälöä - mistä päästäänkin takaisin alkuperäiseen kysymykseen, että miksi lapset sitten laitetaan nukkumaan niin aikaisin. Kun ihan järkeviä aikuisia lapsista näyttää tulevan, vaikka he menisivätkin paljon myöhemmin nukkumaan.

      Poista
    2. Itse asiassa, ja hämmentävää kyllä, oma kokemukseni on osoittanut, että usein ainakin pienemmät lapset heräävät vielä varhemmin jos menevät myöhään nukkumaan. En tiedä enkä ollenkaan ymmärrä miksi mutta niin se ainakin meidän lapsilla valitettavasti menee. Parhaat pitkät yöunet saavat niin lapset kuin vanhemmat meudän taloudessa laittamalla lapset suht varhain nukkumaan. Silti heräävät verrattain aikaisin mutteivät sentään läpi yön tai tyyliin viideltä...

      Poista
    3. Turkissakin lapset menevat nukkumaan myöhaan, meilla tyttö on laitettu nukkumaan yleensa ihan ajoissa mutta kesalla saa nykyisin (4v.) menna jo miten lystaa, jos mennaan illalla syömaan niin uni tulee kun tullaan kotiin, ravintolassa on niin paljon jannaa ettei nukuta. Turkin kouluissa tuo lasten myöhainen nukkumaanmeno on kylla pienoinen ongelma, osa lapsista on ihan unisia kun tulevat kouluun eli tassa kylla olen tarkka ja tarhaan mennessa on mentava nukkumaan ajoissa.

      Poista
    4. Kata, no onpas epäloogista. :-D

      Petra, minähän en lasten kasvatuksesta mitään tiedä, mutta minusta tuo teidän ratkeisunne kuulostaa ihan kivalta, että loma-aikoina voi vähän joustaa nukkumaanmenoajoista.

      Poista
    5. Tosi epäloogista on ja myös ärsyttävää Satu! Itse kun mieluusti nukkuisin pitkäksi venyneiden iltojen jälkeen tavallista pitempään mutta tyypit herättää vielä normaaliakin aikaisemmin...

      Lomalla meilläkin kyllä otetaan vähän iisimmin kuin kouluaikana. Nyt pitäisi vain jotenkin alkaa hilattua nukkumaanmenoaikaa aikaisemmaksi koska meillä ei ole enää kovin montaa päivää siihen, että koulu taas alkaa.

      Poista
    6. Siellä taitaa koulu alkaa sitten aika samoihin aikoihin kuin täälläkin. Enää ei ole monta lomapäivää koululaisilla jäljellä. Sinne se kesä taas meni.

      Poista
  11. Intiaan olisi kyllä kiva mennä ja olisi kiva kokeilla pukeutua sariin ja toi elokuvateatteri olisi myös kiva kokemus. Tosi en tiedä jaksaisinko valvoa niin myöhään ja mua kun ei tunnetusti pidä hereillä mikään meteli, niin vois jäädä ainakin loppuosa elokuvasta näkemätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No et olisi kyllä mitään menettänyt, vaikka loppuosa elokuvasta olisikin jäänyt näkemättä! Olihan se ehkä ihan hienosti tehty, mutta muuten oli (minun silmiini) pelkkää sontaa.

      Poista
  12. Tuo mies toimistotuolissa rekan lavalla on niin pop, niinpa miksi pitaa kun voi tehda toisinkin :D Kavin juuri miettimaan etta pitaisikö varata airbn kautta pariksi yöksi maja helsingista suomen lomalle, voi olla etta muutama yö omassa rauhassa perheen kesken tekisi teraa kaiken sen sukulais-kaveri kylailyn seassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä suosittelen “omaakin” aikaa kyläilyn ohessa. Tai ehkä sen ei ole niin väliä, jos kyläpaikka vaihtuu tarpeeksi tiheään, mutta liian pitkään samassa kyläpaikassa oleilu alkaa ennemmin tai myöhemmin tökkiä, ainakin itseäni.

      Poista
  13. Ne varmaan tasapainottaa konetta siirtämällä muutaman ihmisen business-luokkaan, jos se olis muuten tyhjä. Ettei kaikki paino ole koneessa takana ja kone sakkaa. Nimim. amatöörin teoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä voisi hyvinkin olla syynä tuohon ukkelin istumapaikkaan! (Ensin piti kyllä käydä googlettamassa että mitä sakkaaminen tarkoittaa.) Bisnesluokka oli nimittäin tosiaan lähes tyhjä. Ukkeli ei tosin konetta hirveästi tasapainota, kun on niin kevyt, joten siinä mielessä valinta meni vähän metsään. :-)

      Poista
  14. Voi että niin rakastan eritoten näitä Intia tarinoitasi 😍se on niin totta suomi on niin erilainen kontrastiltaan melkein kaikkiin maihin ,että aina eniten täällä ihmettyy palatessaan .kaikki niin autiota hiljaista niin vähän ihmisä ja 95 prosenttisesti aina kylmempi kuin missään muualla..lämpöönkin tottuu niin helposti ,kylmään en taida tottua koskaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Ninoh, kiitos ihanasta kommentistasi. :-) Täytyy ruveta nyt käymään Intiassa useammin, niin tulee näitä juttujakin useammin. ;-D

      Muistan kun ekan kerran palasin Suomeen pidemmän Intiassa oleskelun jälkeen. Minusta tuntui kuin olisin tullut jonnekin avaruuskeskukseen: autotkin tuntuivat liikkuvan niin hiljaa ja tasaisesti kuin liukuhihnalla. :-D

      Poista