Erikoinen rakennus (ja muuta lätinää)

Ensimmäiseksi pitää muistaessani osallistua Kristiina K:n kuukausihaasteeseen, kun maaliskuun viimeiset päivät alkavat olla jo käsillä. Tämän kuukauden aiheena on ollut erikoinen rakennus, ja oma panokseni haasteeseen on Bangkokin King Power Mahanakhon, joka valmistui vuonna 2016. Sitä kutsutaan myös Pikselirakennukseksi, koska rakennus näyttää olevan hajoamaisillaan.  

Olen ottanut kuvat yhdeltä kattoterassilta, ja harmillisesti ilta ei ollut ihan kirkas ja alkoi jo hämärtyäkin, joten kuvat eivät ole parhaita mahdollisia. Alempi pikselikerros ei edes näy ottamistani kuvista, koska se jää edessä olevan rakennuksen taakse. Kävin siis pöllimässä Wikipediasta paremman kuvan vielä selvennykseksi. 🙈

On pitänyt taas soitella muutamaan virastoon. Minulla puhelut tuntemattomien kanssa alkavat aina sillä, että esittelen itseni. Olen saanut lapsuudesta semmoisen opin, että puhelimessa pitää aina ensimmäiseksi esitellä itsensä eli kertoa nimensä. 

Esittelyni jälkeen tulee kuitenkin usein syvä hiljaisuus, kun vastapuoli ilmeisesti mietti kuumeisesti, pitäisikö hänen tuntea tämänniminen tyyppi. Joskus hiljaisuus venyy niin kiusallisen pitkäksi, että rupean selittämään asiaani, ennen kuin vastapuoli on sanonut sanaakaan. Hiljaisuuden venyessä tulee niin tyhmä olo (ikään kuin olisin tehnyt suuremmankin sosiaalisen mokan), ja lopulta en jaksa enää odottaa, että vastapuoli päästäisi jonkin äänen. Suustaan siis.

En tiedä, esittelevätkö ihmiset enää nykyaikana itsensä vieraisiin paikkoihin soittaessaan, mutta omien kokemuksien perusteella tuntuu siltä, että eivät. Ehkä tapa on jo vanhanaikainen ja ehkä olisi parempi mennä vain suoraan asiaan? Minusta tuntuu kuitenkin hirveän vaivaannuttavalta ruveta selittämään asiaani toiselle ilman että olen kertonut, kuka olen. Olisi kiva kuulla, miten te toimitte ja mitä ajattelette asiasta ylipäänsä! Esitteletkö puhelun aluksi itsesi, vai onko sinulle luontevaa aloittaa puhelu ilman nimen kertomistakin? 

Eilen roskia viedessäni huomasin, että joku oli jättänyt keräyspaperijäteastian päälle ruokaa tarjolle.

Hetken mietin, pitäisikö ottaa nuo, kun eikös viisikymppinen ala jo olla seniori. 😆 Toisen tuotteen luvattiin myös parantavan nivelten terveyttä, mikä on hyvä asia varsinkin kypsempään ikään ehtineiden kohdalla. 

Jäin miettimään, miksi joku oli tuonut ruoat tuohon. Ettei vain jonkun lemmikki olisi siirtynyt koirien taivaaseen? 😢

Täytin taas tässä vuosia, ja ukkeli soitti minulle synttäripäivänäni, että miksi et avaa alaovea. (Siksi, koska ovisummeri ei ollut soinut.) Alaovella oli kuulemma joku lähetti, joka oli tuomassa pakettia. Ukkeli sanoi soittavansa lähetille, ja jäin odottelemaan toimintaohjeita. Meni hyvä tovi, ja ukkeli soitti taas. Eikö summeri soi vieläkään? Lähetti on edelleen alaovella odottelemassa! Katsoin nopeimmaksi mennä itse alaovelle, ja niin ryntäsin pari kerrosta alaspäin pieruverkkareissani ja ilman tissiliivejä. Luojan kiitos ei sattunut ketään naapuria matkan varrelle, koska viisikymppisen vapaana leijuvat tissit ovat pelottava näky. 

Onneksi vastassa oli aurinkoinen musta mies, joka ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että oli joutunut odottelemaan varmaan ainakin kymmenen minuuttia. Minä sen sijaan olin kauhuissani, kun pohdin hänen odottelusta johtuneita tulonmenetyksiään. Olin katsonut Vietnamin-lennolla kiinalaisen elokuvan nimeltä Upstream, joka kertoi potkut saaneesta it-työläisestä, joka oli ruvennut ruokalähetiksi, ja tarina oli ilmeisesti jäänyt elämään päähäni. 

Lähetillä oli kädessään kukkapaketti, jolloin tajusin, että ukkeli oli tilannut synttärikukkia minulle. Olin kuitenkin väärässä, sillä paketti olikin tullut toiselta taholta. 🙊

Sain melkoisen hihittelykohtauksen, kun mietin, mitä kortin kirjoittaja oli mahtanut ajatella kirjoittaessaan lähettäjien nimiä. Että mitä ihmeen tyyppejä nämä ovat? Onko jonkun nimi oikeasti Germany? (Shorty on siis Pikkiksen englanninkielinen nimi.)

Ukkeli viestitteli vielä huolestuneena perään, olivatko kukkakaupassa osanneet kirjoittaa nimet oikein.  😂 

Kimppu oli kaunis mutta ei pääse meikäläisen kuvassa oikeuksiinsa. 🙈

Eilen kävin tapaamassa ystävääni maaseudulla. Sitä ennen piti kuitenkin käydä Redissä, koska kummipoika tykkää Arnoldsin tuotteista. 

Olen aina miettinyt, että jos auto hajoaisi jossakin parkkihallissa, pystyisikö hinausauto hakemaan auton hallista, mutta nyt sekin selvisi. Kyllä hinausautollakin näköjään pääsee parkkihalliin, jos se on tarpeeksi pieni (hinausauto siis).

Tiukille kyllä meni. Mä olisin varmaan törmännyt tuohon tolppaan. 

Mulla on paha tapa laittaa aina tankkauksen ajaksi lompakko auton katolle. Jännityksellä odotan, milloin se unohtuu sinne.

Tapaan kuvata aina tämän näkymän ystävälle mennessäni, koska jotenkin tämä peltomaisema sykähdyttää aina, oli vuodenaika mikä tahansa.

Olimme miettineet lounasvaihtoehdoksi ABC:n pizzabuffettia, mutta ystävä olikin taikonut pizzabuffetin kotiinsa. 😊 

En ollut koskaan maistanut päärynäpizzaa, mutta se oli ihan superhyvää – kuten kaikki muutkin pizzat! Synttärikakusta puhumattakaan! 

Sulo eli Sumppi. 😍

Auringonlasku Länsiväylällä.

Keväistä loppuviikkoa!

Iloinen perhetapahtuma

Pikkuisen rupeaa kiristämään hermoja tämä valon määrä. Päivä alkaa valjeta jo puoli kuudelta, ja vielä illalla seitsemältä on kohtalaisen valoisaa. Eikä nyt ole vasta kuin maaliskuu, joten lisää valoisia tunteja on luvassa. Kohta aurinko paistaa yöt läpeensä, eikä valoa pääse pakoon mihinkään.

Toivoisin olevani sellainen ihminen, joka herää eloon keväällä ja joka osaa iloita lisääntyvästä valosta, mutta kun en ole. Meidän makuuhuoneet ovat etelän puolella, ja kun aurinko on vielä tähän vuodenaikaan suhteellisen alhaalla, aurinko paistaa suoraan sisään pitkälle iltapäivään. Käyn aina sulkemassa sälekaihtimet, mutta sekään ei oikein auta, kun tiedän, että siellä se aurinko köllöttää. Sitä paitsi ukkeli (joka tuli kotiin alkuviikosta) käy aina välillä aukomassa verhoja, koska hänhän suorastaan rakastaa aurinkoa.

Tiedän kyllä, että auringosta valittaminen on ihan naurettavaa, ja parempi olisi vain sopeutua, koska valon ja pimeyden radikaali vaihtelu nyt vain sattuu kuulumaan Suomen vuodenkiertoon. Joku viisas voisi myös lässyttää, että minun pitäisi olla kiitollinen auringosta, koska ilman aurinkoa ei olisi elämää. No älä helvetissä. Sopeutuisinkin valoon riemusta kiljuen, jos vain tietäisin, miten. Pitäisikö kulkea aurinkolasit päässä aamusta iltaan ja sisätiloissakin? Tai tunkea pääni mustaan roskapussiin? Toki voisin muuttaa myös kellarikomeroon ja mönkiä sieltä esiin taas syyskuussa, kun olosuhteet alkavat olla siedettävät. Onhan näitä keinoja.

Eipä tässä auta muu kuin yrittää harhauttaa mieltäni ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Mutta hankalaahan se on, kun aurinko paistaa silmiin ja tunkeutuu sisään jokaisesta verhonraosta. Tiedostan erinomaisen hyvin, että minulla on jonkinlaatuinen ongelma, koska näin pienestä asiasta (siis jonkun toisen mielestä pienestä) ei pitäisi tehdä näin suurta numeroa. Eihän tämä ole todellakaan mitään normaalia. Mutta tosiasia on, että aurinko ja lisääntynyt valo laukaisevat minussa jonkin reaktion, ja niin kauan kun en tiedä, mistä reaktio johtuu, sille on myös aika hankala tehdä mitään. En halua mennä asioiden edelle, mutta silti välillä käy mielessä, mahtaakohan minulle iskeä tänäkin keväänä massiivinen kevätahdistus, joka on kestänyt viime vuosina useamman kuukauden.  

Meilahdessa joku oli tehnyt hissin nappuloihin omia lisäyksiään.

Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Ensinnäkin Lufthansalta tuli minulle vastaus – tosin vasta viikon päästä siitä, kun olin lähettänyt palautteeni. 

Tässä vastaus kokonaisuudessaan: 

Lyhyesti siis: Lufthansa maksaa minulle kokemastani harmista 25 euroa. Aika arvokas ötökkä. 😆 

Meille on tullut myös perheenlisäystä. En tosin tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. 🙈 

Moi! Mun nimi on Germany eli Saksa.

Meille on siis ilmestynyt uusi nalle, joka tosin on ollut meillä jo varmaankin kymmenisen vuotta. Ostin tuon nallen kerran Frankfurtin lentokentältä, ja se oli alkujaan avaimenperä. Kun avaimenperän naru katkesi, kaveri joutui moneksi vuodeksi laatikkoon, josta se löytyi muistaakseni joskus viime vuonna. Sen jälkeen se istui meidän seinäkalenterin taskussa varmaankin vuoden päivät, mutta sieltä sen tie kulkeutui jotenkin mystisesti muiden nallejen seuraan sängylle. 

Yritin palauttaa nallen takaisin kalenteritaskuun, mutta ukkelipa ei antanutkaan. Hänen mielestään Saksa oli nyt lauman jäsen. 🙈 Sen ukkeli kyllä lisäsi, että nyt meillä on sitten kiintiö täynnä. Onneksi Saksalla on sentään paita päällä, ettei minun tarvitse ruveta ompelemaan sillekin paitoja!

Saksa on päätä lyhyempi kuin Pikkis.

Oonko söpö? 

Pitäisi vielä hakea Vanha setä äidiltä hoidosta, niin sitten on lauma koossa. Keski-ikäisen ihmisen elämä voi olla näinkin jännittävää. 😆

Mitäs vielä. Lauantaina käytiin pyörimässä kaupungilla, kun oli niin hieno ilma (jos joku ei sattunut huomaamaan). Olisin mielinyt Teatterin terassille korkkaamaan terassikauden, mutta koska minulla oli tipaton lauantai, menimmekin vain Starbucksiin. Ukkeli tykkää käydä Starbucksissa Suomessakin... Huoh. Muistelin kahvia ryystäessäni Kolumbian Starbucksissa tekemääni käytännön pilaa (siitä täällä), ja tuumin, että seuraavalla ulkomaanreissulla pitää kyllä tehdä taas sama pila, mutta eri nimellä. Mietin eri nimiä, joilla voisin kahvini tilata, mutta en päässyt lopulliseen varmuuteen siitä, mikä se tulisi olemaan. 

Espan puisto alkaa heräillä kesään.

Kävin myös kävelyllä Suomenojan lammella, ja sinne olikin ilmestynyt jo joitakin muuttolintuja sekä lintubongareita. 

Lintu vai lintubongari? Jos lintu, niin mikä laji?

Sitten on vuorossa taas tutut selitykset, kuinka minulla oli mukanani vain kännykkä, enkä saanut siitä syystä kunnon kuvia.

Nokikanoja näkyi jo aika paljonkin..

Tukkasotkapariskunta.

Joutsenet ovat onneksi niin isoja, että niistä saa ihan tunnistettavia kuvia kännykälläkin.

Ajelimme kaupungista takaisin Espooseen tietysti taas Jätkäsaaren kautta. Hämmästyksekseni huomasin, että Länsisataman vanhan ykkösterminaalin purkaminen oli aloitettu. 

Purettavan terminaalin tilalle valmistuu luemma uusi matkustajaterminaali joskus 2020-luvun lopussa, ja sen alle sijoittuu tulevan satamatunnelin toinen suuaukko. Minä en ollut edes tiennyt, että tunnelin rakentamisesta oli tehty jo päätös, mutta niin kai sitten. 

Myös tämä, Jätkäsaaren vanha satamavarasto eli Bunkkeri, näyttää saaneen purkutuomion. Miksi ihmeessä? Noin kaunis rakennus.

Mukavaa sunnuntain jatkoa! Nauttikaahan kevätauringosta. 😆

P.S. Ärsyttää, kun blogin fonttikin on vaihtunut itsestään, enkä tajua, mistä saan sen muutettua.

Eräänlainen Kinder

Tervehdys koti-Suomesta! Loppumatka meni hyvin, vaikka olinkin ottanut uhkarohkeasti ikkunapaikan. Kerran piti pyytää käytäväpaikalla istunutta ukkoa väistymään, jotta pääsisin vessaan. Lento ei tosin kestänyt kuin reilut kaksi tuntia, joten useampi vessareissu olisi herättänyt varmasti ihmetystä.  😆

Näin koneen ikkunasta erikoisen näköisen saaren.

Googlen kuvahaku ehdotti, että tuo voisi olla Gotska Sandön, jota kutsutaan luemma myös Itämeren Las Palmasiksi. Saarella on kansallispuisto, ja hiekkarantaa on koko rantaviivan mitalta, kuten kuvastanikin näkyy. Hienon näköinen paikka!

Flightradarin lentohistoria paljasti, että lentomme reitti on todellakin kulkenut kyseisen saaren vierestä. Saari sijaitsee siis Gotlannin pohjoispuolella.

Hämmentävä seikka on kuitenkin se, että istuin lentokoneen vasemmalla puolella kulkusuuntaan nähden, jolloin saaren leveän pään pitäisi olla kuvan etualalla, mutta nyt saari on kuitenkin kuvassani "väärin päin". En ymmärrä. Jäänee arvoitukseksi.

Siellä Frankfurtin loungessa, jossa kävin suihkussa, suihkujen varaamisesta ja siivouksesta sekä wc-tilojen siisteydestä vastasi yksi tummaihoinen nainen. Kävin suihkun lisäksi pari kertaa vessassa ja huomasin, että naisella oli työtä enemmän kuin yksi ihminen ehtii tekemään. Kerrankin kun nainen oli luuttuamassa naisten vessaa, hänen ranteessaan oleva piippari rupesi piippaamaan, kun joku oli tulossa ilmeisesti suihkuun. Naiselle tuli kiire saada lattia luututtua, ennen kuin hän riensi suihkun vastaanottoon. Sama toistuu varmastikin monta kertaa päivässä: pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. 

Ennen loungesta lähtöäni tuli mieleeni, että tekisi mieli antaa naiselle tippiä, kun olin käyttänyt hänen palvelujaankin (hänhän se minunkin suihkuni siivosi). Ongelmana oli vain se, etten tiennyt, millainen tippikulttuuri Saksassa on ja miten tuollaisessa lentokentän loungen suihku- ja wc-tiloissa mahdettaisiin suhtautua tipin antamiseen. Nainenhan saattaisi vaikka suuttua, että minä en sinun almujasi tarvitse. Halusin kuitenkin osoittaa naiselle jollakin tavalla, että arvostin hänen työtään, enkä keksinyt parempaakaan keinoa. 

Kun sitten kävin ennen lennolle menoa viimeisen kerran loungen vessassa, nainen oli pesemässä yhtä wc-tilaa, jonka ovi oli auki. Hihkaisin ovenraosta seteli kädessäni, että halusin vain tulla antamaan sinulle tämän. Nainen pysähtyi yllättyneenä, pesi nopeasti kätensä ja kääntyi ottamaan rahan ilahtuneen näköisenä. Nainen toivotteli minulle, että "god bless you" ja "have a beautiful life", ja hän oli niin mielissään, että tiesin tehneeni oikein ja että viestini oli mennyt perille. Olin onnellinen, että olin uskaltanut tehdä tuon etukäteispeloistani huolimatta, sillä kaikkihan me haluamme, että työmme huomataan ja että sitä arvostetaan. Sitä paitsi mikään maailmassa ei ole ihanampaa kuin toisten ihmisten ilahduttaminen. 😊

Helsinkiin laskeuduttaessa katselin, että mitäs valkoista tuolla maassa on. 

Lunta, perkele! Suomessahan piti olla kevät. 

Maan pinnalla kävi ilmi, että ei sitä lunta nyt niin hirveästi ollutkaan ja että tietkin olivat ihan sulat ja kuivat. 

Muistatteko, kun Intiaan lähtöni jälkeen pohdin, olinko jättänyt yhden joulukynttelikön palamaan? Nyt kotiin päästyäni kävi ilmi, että eihän se kynttelikkö mitään palanut. Pimeä oli. Onneksi en stressannut asiaa matkalla ihan kauheasti. 🙈

Samana päivänä, kun saavuin tammikuussa Intiaan, vuokranantajaltamme tuli tiedote, että kahteen asuntoon meidän talossamme tultaisiin vaihtamaan uudet liesikuvut. Kuinka ollakaan, meidän asuntomme oli toinen niistä. Jouduin sitten soittelemaan Intiasta työmiehille, että he lukitsisivat ulko-ovemme turvalukon samalla lailla kuin se oli lukittu nytkin, koska olisimme vähän pidempään poissa kotoa. 

Miehet eivät kuitenkaan saaneet hommaa kerralla tehtyä, ja sitten he soittelivat vuorostaan minulle Intiaan, että voisivatko he tulla seuraavan viikon torstaina uudestaan. Tuntui hieman epämiellyttävältä, että vieraat ukot ravaavat meidän asunnossamme yleisavaimella, kun olemme itse noinkin kaukana, mutta minkäs teet. Mieleeni tuli sellainenkin juttu, että pitäisikö pyytää työmiehiä tarkistamaan samalla, kun he käyvät meillä, ettei yksi joulukynttelikkö olisi jäänyt palamaan, mutta en kerta kaikkiaan kehdannut.  

Maustepurkit liesituulettimen yläpuolelta oli nosteltu kaikki siististi pöydälle.

Ennen kuin aloin purkaa ensimmäistään laukkua, oli lähdettävä käymään – kuka arvaa missä? No Prismassa tietenkin. 

Ihmettelin tyhjänä ammottavia leipähyllyjä, mutta myöhemmin kävi ilmi, että oli jokin leipojien lakko. Onneksi mulla oli Puikuloita ja Makupaloja pakastimessa!

Ostoskärry täynnä tuttua tavaraa. Oli mulla vihanneksia ja hedelmiäkin, mutta ne ovat tuon kaiken muun alla. Seli seli... 

Sitten iski makeanhimo, ja päätin avata ensimmäisellä lennolla Lufthansalta saamani suklaapakkauksen. Paketista kipitti esiin epämiellyttävä yllätys. 

Laitoin asiasta palautetta Lufthansalle, mutta ainakaan vielä siellä ei ole reagoitu palautteeseeni millään lailla.

Kotiinpaluu ei tuntunut oikeastaan miltään, mutta muutamasta asiasta muistin iloita oikein todella. Ensinnäkin kotona on ihanan viileää! Anoppilassa en viitsinyt käyttää ilmastointia muuta kuin öisin, ettei appivanhemmille tulisi ihan hirveä sähkölasku, ja se kuumuus oli kyllä välillä aika uuvuttavaa. Sitten olivat hyttyset, jotka ilmestyivät aina iltaisin jostain salaisista piilopaikoistaan ja alkoivat imeskellä pahaa-aavistamatonta nukkujaa, jonka alkuyö kuluikin sitten raapimistoimenpiteiden parissa. Suomessa ei ole hyttysiä (tähän vuodenaikaan siis)! Kolmas ilonaiheeni on se, että pääsen taas katselemaan Katsomon ja Ruudun ohjelmia, jotka eivät näkyneet Intiassa. Lempiohjelmani Erikoisjoukotkin alkoi tänään!

Koska nykyisen vuokranantajamme periaate näyttää olevan, että minkään ei voi antaa olla ennallaan, vaan kaikki pitää laittaa uusiksi, viikoittaiset saunavuorotkin poistettiin. Aiemminhan jokaisella asunnolla oli yksi ilmainen saunavuoro kerran viikossa, ja saunavuoro oli aina samaan aikaan (meillä se oli lauantaina kuudesta seitsemään). Nyt saunavuoro pitää varata joka kerta erikseen kännykkäsovelluksesta, eikä mitään vakiovuoroja siis ole.

Vapaat saunavuorot keskiviikolle. Arki-iltoina hinta on 5 euroa per kerta.

Viikonloppuna saunominen maksaa seitsemän euroa.

Ensin ajattelin, että kyllä on paska systeemi. Haluan vakiovuorot takaisin! Hetken mietittyäni totesin kuitenkin, että tämähän on oikeastaan aika hyvä juttu. Nyt ei ole painetta mennä saunaan jollain tietyllä kellonlyömällä tiettynä päivänä, vaan voin varata vuoron ex tempore, silloin kuin sattuu huvittamaan. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä tykkään muutenkin tehdä asioita ennalta suunnittelematta. Kaiken lisäksi saunavuoroja näyttää olevan aina tosi hyvin vapaina, joten vuoron saa aina melkein silloin kuin haluaa. 

Heippa!

Kärpäslätkämies

Shamshabad, Hyderabad, perjantai kello 0.53.  

Intian-matkani on tullut päätökseensä, ja tällä hetkellä istun Hyderabadin lentokentän uudenkarheassa Encalm-loungessa, joka on minusta tosi kiva – rauhallinen ja viihtyisä. 

Intiassa vietetään tänään perjantaina holia, ja pääsen juuri sopivasti alta pois. Sehän on se juhla, kun ihmiset sotkevat itseään ja toisiaan väreillä. Lentokentän lähtöselvitystiskien luona tehtiin holi-koristeita, kun jätin äsken laukkuni tiskille.

Lähtöselvitystiskillä tuli mieleeni, kun lähdimme helmikuussa Vietnamiin ja lensimme Singaporen kautta Ho Chi Minh Cityyn. Lähtöselvitysvirkailija katseli Hyderabadissa koneelta tietojamme ja kysyi sitten, minä päivänä meillä olisi paluulento Vietnamista. Milloin poistutte Vietnamista? Olimme ukkelin kanssa vähän hölmistyneitä ja sanoimme, että asiahan on niin, että meillä ei ole vielä paluulentoa Vietnamista. Olimme varanneet kaikki muut lennot, mutta Danangin ja Bangkokin eli Vietnamin ja Thaimaan välistä lentoa emme olleet vielä varanneet, kun olimme ajatelleet, että sen ehtisi myöhemminkin.

Lähtöselvitysvirkailija sanoi, että hän ei voisi päästää meitä valitettavasti tästä eteenpäin, ellei meillä olisi paluulentoa, sillä Vietnamin maahantulosäännöissä vaaditaan, että maahan saapuvilla lentomatkustajilla on myös paluulento olemassa. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, sillä ukkeli keksi ehdottaa, että mitä jos menemme ostamaan nyt sen paluulennon ja palaamme sitten tekemään lähtöselvityksen loppuun. Se sopi. Matkalaukkumme jäivät siihen tiskin taakse odottelemaan, kun lähdimme varaamaan lennot. Sitten kun meillä oli näyttää paluulentoliput, saimme tehtyä lähtöselvityksen loppuun ja pääsimme vihdoin matkaan.

Ennen holia kaupoissa myytiin holi-värejä, ja ihmettelin hieman tuota tekstiä, että värit täyttävät jotkin eurooppalaiset standardit. Milloin Intiassa on alettu noudattamaan eurooppalaisia standardeja?

Viimeinen ateriani tänään oli – yllätys, yllätys – masala dosa Pancha Kattu Dosassa. 

Olin tänään tosi uupunut ja luulen, että se johtui kuumuudesta ja siitä, että touhotin niin paljon kaikkea. Aamukin alkoi sillä, että etsin toimivaa automaattia, jotta saisin käteistä, ja tulin kävelleeksi Madhapuria ristiin rastiin. En ottanut autoa, koska luotin optimistisesti siihen, että lähiautomaatti toimisi, mutta eihän se toiminut, enkä viitsinyt lähteä hakemaan autoa senkään jälkeen. Käteistä piti saada sitä varten, että saisin antaa lähtiessäni rahaa kotiapulaiselle ja autonkuljettajalle, kun täällä on sellainen tapa. Minun oli pitänyt nostaa käteistä edellisenä iltana, mutta se oli jäänyt, kun ilta oli saanut yllättävän käänteen, ja lähdimme ystäväni kanssa syömään.

Yksi matkalaukuistamme oli hajonnut Vietnamin ja Thaimaan matkalla, ja ukkeli pyysi, josko autonkuljettaja voisi viedä laukun korjattavaksi. Autonkuljettaja päätti kuitenkin tutkiskella laukkua ensin itse, ja kuinka ollakaan, hän sai myös korjattua sen. 

Onkohan mitään, mikä ei autonkuljettajalta onnistuisi? 😅

Appivanhemmat lähtevät ensi kuussa Amerikkaan, ja autonkuljettaja kertoi, että hän menee silloin kotikaupunkiinsa opiskelemaan ompelemista, erityisesti saripaitojen ompelemista. Siellä on kuulemma tuttu opettaja, joka on opettanut häntä ennenkin, sillä autonkuljettaja osaa ommella jo nytkin vaatteita. Saripaitojen ompelu vaatii kuitenkin vielä harjoittelua, ja sitä on siis luvassa. 

(Joudun perumaan alun puheeni loungen rauhallisuudesta, sillä laittoivat juuri intialaiset renkutusmusiikit soimaan. En tiedä, onko tämä jokin holispesiaali, mutta tällainen musiikki ei kyllä kuulu loungeen.)

Autonkuljettajan tytär kävi eilen autonkuljettajan äidin kanssa kylässä, ja tytär oli kasvanut melkoisesti. Huhtikuun alussa tulee kolme vuotta täyteen. Tytöllä oli yllään mekko, jonka ostimme hänelle muistaakseni toissa vuonna, ja mekko oli vasta nyt sopiva. Sellaista se on, kun yrittää ostaa vaatteita muille. 🙈

Havahdun aina viime tingassa siihen, että pitäisiköhän ostaa tuliaisia ihmisille, ja sitten alkaa vimmattu etsiminen, enkä löydä mitään kivaa kuitenkaan. Tänään ajelin meidän entisillä kotikonnuilla ja ihastelin flyoverin pilarien alle tehtyjä hienoja maalauksia. Jouduin melkoisten torvensoittojen kohteeksi, kun kuvasin ajaessani, hidastelin ja tukin tietä muuta liikenteeltä. 🙊

Koiran kuvasta tuli mieleeni kuva, jonka otin jokin aika sitten appivanhempien parkkialueella. 

Intialainen tapa lenkittää koiraa. 😆

BORING.

Tämänpäiväistä lehteä lueskellessani lehteä törmäsin taas aika absurdiin uutiseen. 

Vaimo ei suostunut kokkaamaan lammascurrya, ja ukko suuttui niin paljon, että otti vaimolta hengen pois.

Kävimme eilen vihdoin ja viimein syömässä sillä kerholla, josta kirjoittelin joskus tammikuussa. 

Ravintolan sisäänpääsyyn oli tullut uusia rajoituksia. Nyt sisään ei pääse myöskään O-aukkoisessa t-paidassa, shortseissa eikä varvastossuissa.

Ruoka ei ollut mitenkään kummoisen näköistä, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin monessa ravintolassa. Ravintolaruoissa tunnutaan käyttävän nykyään ihan valtavat määrät öljyä, ja maut ovat mitä sattuu. Hyviä ravintolakokemuksia ei tältä matkalta Intian osalta hirveästi ole, paitsi nuo edulliset dosa-paikat. Kerhon ruoka oli vähän sellaista kotiruoan oloista, mutta silti vatsassani mongersi aterian jälkeen. Hinta oli kyllä kohdallaan, sillä buffetateria maksoi 170 rupiaa per henkilö (1,8 euroa). 

Kerhon valkokankaalla esitettiin tanssi- ja musiikkiklippejä eri elokuvista.

Hisseihin oli tullut kunnon opasteet, mitä on missäkin kerroksessa. 

Olisi tehnyt mieli käydä katsomassa, joko uima-allas oli valmistunut, mutta en viitsinyt mennä, kun appivanhemmilla oli kiire kotiin.

Muistaakseni toissa päivänä teimme anopin kanssa ponganaluja, joiden paistaminen vaatii erityisen pannun. 

Ponganalut tehdään dosataikinasta, ja niitä voi kuulemma tehdä mikrossakin. En ole itse koskaan kokeillut noiden tekemistä, kun en osaa oikein syödä välipalaksi tämmöisiä juttuja. Toki jos joku muu tekee näitä, niin sitten syömisen kanssa ei ole mitään ongelmaa. 😆

Yhtenä päivän katsoin, että mikä ihme tuossa tien keskellä narussa roikkuu.

 Zoomasin ja totesin, että jaahas.

Jollakin on ollut näköjään tekemisen puutetta.

Nallemyyntiä intialaisittain.

Aika on mennyt niin nopeasti, että kello on kohta puoli kolme, ja sitten on enää puoli tuntia, kun pääsee koneeseen. Kävin äsken tutkailemassa loungen ruokatarjontaa, ja totesin sen varsin hyväksi. Tarjolla oli intialaisia herkkuja laidasta laitaan, mutta ilahduttavin näky oli kuitenkin tämä: 

Lennoilla tekee mieli aina syödä kevyttä ruokaa ja varsinkin kasviksia, ja nyt niitä oli tarjolla! 

Tuli syötyä ruokaa sen verran (vaikka olin päättänyt muuta), että en taidakaan syödä koneessa illallista, vaan syön vasta aamiaisen ennen laskeutumista. 

Muuten meininki loungessa on hienostuneesta ympäristöstä huolimatta vähän intialaista, sillä intialaiset ovat minusta usein vähän kömpelöitä asiakaspalvelijoita verrattuna esimerkiksi thaimaalaisiin ja vietnamilaisiin. Hupaisa yksityiskohta on yksi työntekijä, jonka tehtävä on kulkea elektronisen kärpäslätkän kanssa ja pyydystää ilmeisesti hyttysiä. Varsinainen pyydystystoimenpide on vielä näkemättä. Toinen ukko taas kulkee muovisen puhdistuskorin kanssa, mutta en tiedä, mitä hänen on tarkoitus puhdistaa, kun ei hän pyyhi ainakaan pöytiä eikä korjaa pois likaisia astioita. 

Nyt kello on 2.37, ja laitan kohta läppärini kiinni ja lähden vessan kautta kohti lähtöporttia. Hyvää yötä! 

Frankfurtin lentokenttä, perjantai kello 10.56.

Nyt matka on edennyt jo Saksaan, ja takana on reilun yhdeksän tunnin lento, joka meni kivan nopeasti. Sain nukuttua ihmeen paljon – varmaankin jotain reilut neljä tuntia. 

Kun heräsin parin tunnin nukkumisen jälkeen ja menin vessaan, ihmettelin, miksi vessan ovi ei auennut millään. Lentoemäntä tuli hätiin ja kysyi, voisiko hän olla jotenkin avuksi. Ihmettelin vastaukseksi, onko vessa varattu, kun ovi ei aukea. Lentoemäntä katsoi minua kummastuneesti, koputti takanaan olevaa ovea ja sanoi, että vessa on täällä. Olin pyrkinyt unenpöpperössä jonnekin ensiapukaappiin. 😆

Tuolta lähdettiin! Iskä jäi vielä sinne mutta tulee pian perästä.

Ollaan lennetty jo hirmuinen matka! Karhuilla on siivet. 🙊

Kuulin ensi kertaa elämässäni telugunkieliset kuulutukset Lufthansalla.

Telugu-kuulutukset oli tehty varmaankin jollain tekoälyllä, kun ne kuulostivat jotenkin niin hassuilta. On kyllä hyvä, että tiedotukset tulevat teluguksikin, sillä joskus lennoilla matkustaa intialaisia vanhuksia, jotka ovat menossa esimerkiksi lastensa luokse Amerikkaan tai muualle ja jotka eivät osaa välttämättä sanaakaan englantia. Koska heillä ei ole kokemusta lentomatkustamisesta, heillä ei myöskään ole tietoa siitä, miten koneessa tulee käyttäytyä, ja sitten näkee esimerkiksi sellaista, että yritetään mennä vessaan, kun kone on jo kiitoradalla.

Intialaiset ikäihmiset käyttävät valtavasti pyörätuolipalveluja lentokentillä, ja joskus koneeseen mennessä vastaan saattaa tulla parisenkymmentäkin pyörätuolia, kun pyörätuolimatkustajia on ollut niin paljon. En tiedä, ovatko intialaiset vanhukset jotenkin erityisen heikkojalkaisia vai ovatko he erityisen hanakoita käyttämään pyörätuolipalveluja. Veikkaisin, että kyse saattaa olla vähän kummastakin.

Anoppikin päätti ottaa nyt Amerikkaan mennessään ensimmäistä kertaa pyörätuolipalvelun, koska hän pelkää pitkiä kävelymatkoja Dubain kentällä (vai Qatarissakohan se koneen vaihto oli). Monet ottavat palvelun kaiken varalta (niin teki anoppikin), kun ei ole tietoa siitä, miten paljon kentällä joutuu kävelemään, ja riittävätkö voimat. Ajattelin tänään, että tämä työllistää varmasti aika paljon lentokenttähenkilöstöä, enkä tiedä, mitä mieltä lentokenttähenkilöstö on siitä, että palvelua käytetään kaiken varalta, vaikkei pakottavaa tarvetta olisikaan.

Meinasin jättää lennolla aamiaisenkin välistä, kun oli jotenkin niin täysinäinen olo, mutta otin sen sitten kuitenkin. En kuitenkaan uskaltanut ottaa intialaista aamiaista, koska silloin olisin syönyt itseni ähkyyn. 

Ensimmäiseksi Frankfurtin loungeen tultuani kävin suihkussa, ja oli ihana saada tukka puhtaaksi ja puhtaat alusvaatteet päälle. 🙊 

Takimmaisen kulman takana on vessanpönttö ja etummaisen kulman takana suihku.

Suihkutila ei ollut parhaasta päästä, mutta se oli kuitenkin minun omaa tilaani, jonne kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Lentoni Hyderabadista Frankfurtiin ei ollut mikään maailman pisin, mutta haluan ottaa ilon irti kaikista tämmöisistä eduista, joita matkaan kuuluu, ja nauttia täysillä matkanteosta.

Nyt taidan lopettaa jaarittelun ja siirtyä nauttimaan loungen tarjoiluista. Saatan jopa ottaa lasillisen kuohuvaa. 😆 Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä...

Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet mukana tällä matkalla! Olen kiitollinen kaikista kommenteistanne ja siitä, että olette jaksaneet sietää ylipitkiä lätinöitäni.

Mukavaa viikonloppua!

😘