Auringonnousu Tahkolla

Olin kuullut, että Tahkolla on Suomen pisimmät portaat, ja ne olivat himottaneet minua jo jonkin aikaa. Kun löysin nyt syyslomien alla hyvän majoitustarjouksen ja kun ukkelikin lähti Intiaan, päätin lähteä valloittamaan portaat. 

Suorinta tietä en toki ajanut, vaan poimin matkalle muutaman kiinnostavalta vaikuttavan patikointikohteen. Edellisellä viikolla olin käynyt ensimmäistä kertaa Teijon kansallispuistossa, ja nyt halusin tutustua muutamaan muuhunkin uuteen kansallispuistoon. 

Aamu oli valjennut kirkkaana, mutta matkalla nousi yhtäkkiä sankka sumu, ja lämpötilakin laski miinuksen puolelle.

Ensimmäisenä oli vuorossa Leivonmäen kansallispuisto, jossa aioin kiertää 1,8 kilometrin mittaisen Kirveslammen kierroksen, joka liikkuisi suomaisemissa. Olin aina halunnut kokea suon sumuisella säällä, ja nyt tämä toive toteutui yllättäen. 

Tuntui ihan kuin olisin ollut unessa tai kävellyt jossain satumaassa. Hiljaisuus oli rikkomaton, ja sumu teki maisemista unenomaisen utuiset.

Suunnilleen puolessavälissä matkaa oli Kirveslammen luontotorni, jonne kiipesin katselemaan maisemia ylhäältä käsin. 

Kuvasta tuli mieleen se otsanäppyläni, josta aiemmin kerroin ja joka nyt hieman punoittaa koepalan ottamisen jälkeen. Siinä on kuulemma tyvisolusyöpä, mutta sehän on pikkujuttu, kun sen saa leikkaamalla pois. Taidan kuitenkin ruveta käyttämään tästä lähtien aurinkovoiteita – tai ehkäpä lopetan auringonottopuuhat kokonaan. Miksi kaikki pitää oppia kantapään kautta? 🙈

Kirveslammen kierros oli ihana, eikä vähiten sumun takia. Oikein mukava happihyppely autoilun lomaan! 

Seuraavaksi oli vuorossa Etelä-Konneveden kansallispuisto, mutta sitä ennen kävin syömässä Vaajakosken ABC:llä, koska olen edelleen sitä mieltä, että patikkaeväät kulkevat parhaiten vatsassa. 😆

ABC:llä kävi semmoinen juttu, että yksi vanha pariskunta lähti viemään tarjottimiaan astianpalautukseen. Istuin aika lähellä astianpalautuspistettä, ja yhtäkkiä havahduin siihen, kun nainen lensi tarjottimineen päistikkaa maahan. Lautanen hajosi, tavarat levisivät ympäriinsä, ja nainen jäi makaamaan maahan vatsalleen. Säntäsin kysymään, mitä oli tapahtunut, ja oliko nainen satuttanut itsensä. Nainen oli ihmeissään, sillä hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä oli tapahtunut. "Ihan kuin polvi olisi lähtenyt alta... tai ihan kuin lattialla olisi ollut jotain liukasta..." 

Nainen oli kuitenkin onneksi kunnossa, ja auttelimme hänet kahden miehen kanssa takaisin ylös. ABC:n työntekijä toi naiselle laastaria, koska hänellä oli pieni nirhauma kädessään, mutta muuten nainen taisi selvitä säikähdyksellä. Toki hän oli ihmeissään ja vähän hämilläänkin, kun oli mennyt kaatumaan tuolla lailla. Lohduttelin naista, että tällaista sattuu joskus, ja silittelin hänen selkäänsä, ja koin hämmentävän hetken, kun nainen katsoi minua silmiin ja kiitti lämpimästi hymyillen. En tiedä, mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta jotain ihmeellistä kuitenkin. Ehkä sielumme kohtasivat? 😊

Kansallispuistot ovat joskus hyvinkin jännittävien teiden päässä, mutta tällä kertaa tie tyssäsi kokonaan. 

Eihän tästä pääse mitenkään ohi.

Pysäytettyäni autoni ja ihmeteltyäni hetken huomasin tien oikeassa laidassa toisen auton, jossa istui pariskunta odottamassa. Ehkä tässä ei menisikään kamalan kauan? 

Peruutin autoni heidän autonsa taakse ja menin kyselemään kuskilta, tiesikö hän tilanteesta jotain. Mies kertoi, että hän oli käynyt kysymässä työmiehiltä, kauanko hommassa menisi, ja hänelle oli vastattu, että puolisen tuntia. Minäkin jäin siis odottelemaan, eikä aikaakaan, kun valkoinen putki oli kaivettu maan alta esiin ja nostettu tien sivuun ja tie oli peitelty taas umpeen.

Aikomukseni oli kiertää Etelä-Konnevedellä 3,9 kilometrin mittainen Kalajan kierros, jolla on sen verran korkeuseroja, ja maastokin on paikoin suhteellisen vaikeakulkuista, että reitti on luokiteltu vaativaksi. Aikaa reitin kiertämiseen oli arvioitu menevän 2–4 tuntia, joten arvelin käveleväni kierroksen parissa tunnissa. Etelä-Konnevedellä oli aika paljon porukkaa, toisin kuin aiemmin Leivonmäen kansallispuistossa, jossa olin saanut olla yksinäni.

Tuonne laelle olisi vissiin tarkoitus kiivetä?

Minulle tuli Kalajan kierroksesta mieleen Orrainpolku, sillä Kalajan kierros oli minusta tismalleen kuin Orrainpolku mutta puolta lyhyempänä. 

Reitin kohokohta on Kalajanvuori, joka oli tunnettu näköalapaikka jo 1800-luvulla. Seudulla ovat retkeilleet myös monet kulttuuripersoonat, kuten Eino Leino ja Toivo Kuula.

Koirille oli tehty portaiden reunaan oma väylä, jotta koiratkin pystyvät tassuttelemaan portaita alas. 😍

Reitin merkkinä on keltainen pallo, ja moni pallo oli saanut kasvot. Minusta nämä olivat hauskoja!

Vuori-Kalajan laavu.

Olen jo hyväksynyt sen, että otan useimmat patikkareitit liikunnan kannalta, enkä osaa kiertää niitä samalla tavalla rauhallisesti käveleskellen kuin normaalit ihmiset. Pitää olla jotain hyvin erityistä (kuten sumuinen suo), jotta maltan hiljentää vauhtiani. Mitä haastavampi maasto, sitä suurempi into! Sain hupenemaan Kalajan kierrokseen niinkin pitkän ajan kuin tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, vaikken mennyt omasta mielestäni edes mitenkään kovaa vauhtia, ja pidin pari lyhyttä taukoakin. 🙈 Evästaukoakaan ei tarvinnut pitää , kun oli ne ABC:n tuotteet kätevästi vatsassa.

Viimein Tahkolle päästyäni ajattelin vielä käydä kapuamassa ne portaat, mutta sitten muistin lukeneeni jostain, että auringonnousu näkyisi Tahkon laelle hienosti. (Tahkon portaat vievät siis Tahkon juurelta sen huipulle.) Kun seuraavaksi aamuksi oli luvattu aurinkoista säätä, päätinkin jättää portaat odottamaan aamua. 

Portaissa on 1054 askelmaa, ja oli vaikea arvioida ennakolta, miten kauan minulta menisi niiden kiipeämisessä. Päätin siis lähteä matkaan hyvissä ajoin, etten ainakaan missaisi auringonnousua. Katselin Tahkoa huoneistoni ikkunasta, ja koska rinne näytti valaisemattomalta, varasin mukaan otsalampunkin, ettei pimeys pääsisi yllättämään. 

Päivä ehti kuitenkin valjeta jo sen verran matkalla Tahkon juurelle, etten tarvinnut otsalamppua. 

Portaiden alkupää näkyy kuvassa olevan ravintolarakennuksen vasemmassa reunassa.

Sitten vain ylös!

Tulosuunnassani alkaa jo aamu sarastaa. 

Portaat kulkivat suurimmaksi osaksi puiden keskellä, joten maisemia ei matkalla oikein nähnyt, mutta pääsin puikahtamaan parista kohdasta viereisiin laskettelurinteisiin. 

Ja voi pojat, mitkä maisemat! 

Olin huipulla paljon ennen auringonnousua, mutta kerkesinpähän kuvaamaan rauhassa ennen päivän valkenemista. 

Auringosta on jo aavistus.

Nyt!

Ja näin uusi päivä valkeni.

Kokemus oli kertakaikkisen hieno, ja olin niin tyytyväinen, että olin tajunnut tulla Tahkon laelle aamulla. 

Hetken uutta päivää ihmeteltyäni oli aika lähteä laskeutumaan portaita alas.

Portaiden varrella on yksi lepopaikka, jossa voi huilata ja ihastella maisemia.

Alhaalla tuli hassu olo, sillä siellä näytti siltä kuin aurinko ei olisi vielä noussutkaan. 

Täällä aurinko on vielä jossain puiden takana.

Auringon raja näkyy hyvin rinteessä.

Työmiehet olivat aloittaneet työnsä seitsemältä, ja koneiden äänet olivat kuuluneet Tahkon huipullekin. Jotenkin absurdia, miten paljon maailma voi muuttua reilussa puolessa tunnissa. Kun olin lähtenyt majapaikaltani pimeässä ennen puolta seitsemää, ketään ei ollut näkynyt missään, ja oli kuin olisin ollut ainoa ihminen maailmassa. Seitsemältä olikin jo valoisaa ja täysi tohina päällä. 

Tahkon juurelle vievällä sillalla on hauskoja keinuja, joissa voi istua ja ihmetellä. 

To be continued... 

Jatkuu... 

Lissee tulloo... 😆

Viemärisika

Olen palannut matkalta kotiin, ja nyt saattaa olla, että ehdin kirjoittelemaankin jotakin kuvien lisäksi. En tosin tiedä, onko se hyvä vai huono asia. 😆

Matka Vloresta Durresiin oli hyvin lyhyt, vain noin puolentoista tunnin mittainen, joten olin valikoinut matkalle pari käyntipaikkaa. Matka eteni hyvin nopeasti, sillä pääsimme ajelemaan kiemuraisten vuoristoteiden jälkeen moottoritiellä – tai oikeastaan pitäisi sanoa, että jouduimme. 

Vaikka nopeusrajoitukset olivat motarilla parhaimmillaan hulppeat 110 km/h, maisemat olivat puuduttavan tylsiä. Kaipasin vuoristoa ja merta! Pitää myös ottaa hieman takaisin puheitani Albanian hyväkuntoisista teistä, sillä mitä lähemmäs Tiranaa tulimme, sitä huonokuntoisemmiksi tiet muuttuivat. Kaikkein surkeimmassa kunnossa tuntuivat olevan moottoritiet, ja havainto oli minusta aika yllättävä. Luulisi, että moottoriteiden kuntoon panostetaan erityisesti, mutta asia tuntuukin olevan päinvastoin.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Apollonian arkeologinen alue, jonka historia ulottuu 600-luvulle eKr. Apolloniassa uskotaan asuneen parhaimmillaan jopa 100 000 ihmistä, ja Apolloniassa ovat vierailleet myös semmoiset julkkikset kuin Cicero ja Julius Caesar. 

200-luvulla tapahtunut voimakas maanjäristys kuitenkin tuhosi Apollonian lähes täysin, ja kun Vjosa-joen reitti muuttui vähitellen, Apollonia kadotti yhteytensä mereen ja autioitui 400-luvun puoleenväliin mennessä. Nykyään vain noin kahdeksan prosenttia Apolloniasta on kaivettu esiin. 

Motarilta kohti Apolloniaa lähdettyämme eksyimme oikealta tieltä ja päädyimme ajelemaan pelloille, mutta Google Mapsin ystävällisellä avustuksella löysimme lopulta perille. Täälläkin oli vastassa suuri parkkipaikka ja yllättävänkin paljon ihmisiä ottaen huomioon, että Apollonia on keskellä ei mitään. 

Apollonian pysäköintialue. 

Liput maksoivat 600 lekiä per pipo, ja hinta oli minusta ihan kohtuullinen. Apolloniassa olisi saanut helposti menemään useammankin tunnin, sillä siellä oli "kivikasojen" lisäksi myös pari ravintolaa ja museo. 

Alueelle rakennettiin myöhemmin luostari, joka toimii nykyään museona. 

Pyhän Marian kirkko.

Neuvoston kokoontumissalin (=Bouleiterion) fasadi. 

Teatteri, johon mahtui 500 katsojaa. Teatterissa katseltiin musiikkiesityksiä ja kuunneltiin runonlausuntaa. 

Obeliski.

Sisterni eli vesisäiliö.

Stoan eli pylväshallin jäännöksiä. Täältä on kaivausten aikana löydetty useita marmoripatsaita. 

Stoasta löytyneitä patsaita, jotka on nyt sijoitettu Apollonian museoon. 

Alueella oli myös bunkkereita, mutta ne on varmaankin rakennettu jälkeenpäin. 

Ryömin bunkkeriin sisällekin, mutta siellä ei ollut muuta nähtävää kuin pari pienehköä huonetta. 

Tämmöisissä historiallisissa kohteissa on aina semmoinen ongelma, että minun pitäisi tietää paikan historiasta etukäteen tosi paljon, jotta osaisin kuvitella paikan sellaisena kuin se on joskus ollut. Jos tietäisin, millaista elämää paikassa on vietetty, pystyisin luomaan paremman mielikuvan ja ikään kuin näkemään paikan elossa. Ilman historiatietämystä kivikasat ovat vain kivikasoja. Toki olisin voinut opiskella Apollonian historiaa etukäteen, mutta historia oli inhokkiaineeni koulussa. 🙈 En voinut ymmärtää, miksi piti opiskella sellaista, mikä oli ollutta ja mennyttä. 

Apolloniassa minua kiinnostikin enemmän ympäröivä maaseutu. 

Merenkin saattoi erottaa kaukana taivaanrannassa.

Toinen käyntikohteemme matkan varrella oli Ardenicen luostari, jossa käynti jäi hyvin lyhyeksi siitä syystä, että siellä ei ollut oikein mitään nähtävää. 

Ardenicen kylässä oli värikäs koulu, ja koulubussi tuli juuri hakemaan koululaisia kotiin. 

Loppumatka Durresiin sujuikin sitten suorinta tietä – tai mikä tie nyt tulkitaan suoraksi. Matkan varrella kun oli liikenneympyröitä vähän väliä, jopa parin kilometrin välein. 

Minusta keskelle valtatietä sijoitetut liikenneympyrät ovat melkoinen turvallisuusriski, kun joutuu laskemaan nopeutensa yhtäkkiä, mutta kaipa niissäkin jokin järki on. 

Olemme saapuneet Durresiin.

Durresissa majapaikkanamme oli Adriatik Hotel, jonka historia ulottuu niinkin kauas kuin vuoteen 1957. Ukkeli ei ollut etukäteen oikein innostunut kyseisestä hotellista, koska se oli niin vanha, mutta kun satuin saamaan Booking.comin kautta satasen alennuksen hinnasta ja vielä ilmaisen upgreidauksen parempaan huoneeseen, ukkelin vastaväitteet loppuivat siihen. 😆

Hotelli on kuvan vasemmassa laidassa ja sijaitsee ihan rannalla.

Täytyy myöntää, että en ole itsekään vanhan ystävä – enkä varsinkaan silloin, kun vanha tarkoittaa samaa kuin epäkäytännöllisyys tai nuhruisuus. Sen sijaan nostalginen kauneus viehättää kyllä. Adriatikista löytyi näitä kumpaakin.  

Huoneemme huokui nuhruista vanhanaikaisuutta, ja ukkeli totesi, että sängyt taitavat olla vuodelta 1957. Kylpyhuone oli todella pieni ja epäkäytännöllinen, ja amme oli tarkoitettu lähinnä seiväshyppääjille. 

Hotellin aulan tuolit olivat vanhat ja nuhruiset, ja mietin, eikö niitä olisi voinut mitenkään vaihtaa nykyaikaisempiin. Onhan niitä uudempiakin tuoleja, jotka sopivat tuon aikakauden sisustukseen. 

Aulan karmeat tuolit. 

Mutta siihen ne valitukset sitten loppuivatkin! 

Omasta mielestäni parhaita asioita hotellissa olivat jättimäinen uima-allas, oma uimaranta, aamiainen, iso ja ilmainen parkkipaikka sekä asiakaspalvelu. 

Uima-allas ja ranta olivat kumpikin niin isot, että ei ollut todellakaan pelkoa siitä, että aurinkotuolit loppuisivat kesken. Kaikki varmaan tietävät semmoiset hotellit, joiden altaalle rynnätään jo seitsemältä viemään pyyhkeitä ja varaamaan aurinkotuoleja. Ai että miten vihaan sellaisia paikkoja! 

Ainoa miinus altaalla tuli siitä, että vesi oli suolaista.

Näköala huoneestamme hotellin rannalle.

Juomatilaukset rannalla hoituivat nappia painamalla.

Albanialaisista oluista täytyy muistaessani sanoa, että ne olivat meistä oikein jees. Ainoastaan Korça ei oikein miellyttänyt. 

Hotellin pitkää historiaa tuotiin kivasti esille seinillä olevin valokuvin, maalauksin ja diplomein. 

Se vain harmitti, että valokuvissa ei ollut vuosilukuja, jolloin kuvat oli otettu.

Aamiainen oli loistava ja monipuolinen – ehdottomasti tämän matkan paras. Erityisesti arvostin munatiskiä, jolta sai tilatata kananmunansa haluamallaan tavalla valmistettuina, ja paikallisia herkkuja, jotka olivat hyvin runsaslukuisesti edustettuina, varsinkin makeat herkut.  

Ruokasali oli remontoitu kauniisti. 

Myös sijainti rantakadun varrella oli täydellinen sellaiselle, jonka tarkoitus oli lähinnä vain chillailla. 

En ollut vielä koskaan törmännyt jäätelöautomaattiin, mutta nytpä tuli tämäkin ihme nähtyä.

Tämä mies kaiveskeli rantahietikosta jotain, mutta ei aavistustakaan, mitä.

Auringonlaskut näkyivät suoraan huoneemme ikkunaan, ja niitä piti pällistellä oikein joukolla.  

Olin nähnyt jo Vloressa säteitä, jotka ilmestyivät taivaalle auringon laskettua, ja nyt asiaa googletettuani selvisi, että säteitä kutsutaan hämäränsäteiksi. 

Durres on varsinkin paikallisten suosima lomakohde, mikä johtuu siitä, että Durresiin on Tiranasta alle tunnin ajomatka. Durresin ranta on todella pitkälle matala – jopa niin pitkälle, että kahlaaminen kävi hieman hermoille – mutta vesi ei ollut läheskään yhtä kirkasta kuin etelässä. En uskaltanut kävellä pidemmälle kuin reisiin asti, koska pohjan näkyvyys loppui siihen, ja pohjassahan saattaa olla vaikka mitä mörköjä. 🙈 

Durresiin tulee risteilyaluksia Italiasta.

Lauantaina kävimme vähän pyörimässä Durresin keskustassa, ja siitä reissusta kehkeytyi pienimuotoinen farssi. 

Durresin palmukaduista tuli mieleen ihan Miami, vaikka en ole Miamissa koskaan käynytkään.

Olimme menossa katsomaan Durresin amfiteatteria, joka on Durresin tunnetuin nähtävyys, mutta lipunmyynnin edessä huomasin, että teatterialue menisi kiinni kello 14.00 ja avautuisi uudelleen vasta 17.00. Katsoin kelloani: 13.56. Vielä olisi neljä minuuttia aikaa! Lipunmyyjä ei kuitenkaan enää päästänyt minua sisälle, mutta sitten keksin kysyä, voisinko käydä teatterin reunalla nappaamassa yhden valokuvan. Mies nosti peukalonsa ylös, ja näin Durresin amfiteatteri tuli nähtyä ilmaiseksi ja alle minuutissa. 

Seuraavaksi suuntasimme näköalapaikalle ja päädyimme taas niin pienille kaduille, että ohitustilanteissa oli tekemistä. Näköalakin oli vähän toista kuin olin ajatellut. 

Puiden välistä näkyi sentään jotain. 😆

Nälkä alkoi kurnia vatsaa, joten päätimme suunnistaa keskusaukiolle. Sen ympärillä olisi varmasti paljon ravintoloita! 

Juu ei ollut. Keskusaukiolla oli ihan kuollutta.

 

Sitten keksin, että haluaisin oikeastaan lounaaksi niitä semmoisia paikallisia filotaikinapiiraita, joita oli hotellin aamiaisellakin. Olimme kumpikin kurkkuamme myöten täynnä paikallisten ravintoloiden tarjontaa, sillä jokaisen ravintolan listalla tuntui olevan samat salaatit, keitot, pizzat ja pastat, kalat ja merenelävät. Piti siis löytää leipomo!

Leipomohan löytyi helposti, mutta sen jälkeen piti löytää vielä parkkipaikka. Durresissa pysäköiminen osoittautui painajaismaisen vaikeaksi, ja pyörin katuja edestakaisin etsien jotain koloa, johon auton saisi tungettua (ja josta ei toivottavasti tulisi parkkisakkoa). Lopulta päädyin sekoilemaan yhdelle maksulliselle parkkialueelle ja sain alueesta vastaavan pojan ärsyyntymään, kun ensin automme ei muka mahtunut mihinkään ja sitten muka törmäsin johonkin, kun autosta kuului niin karmea ääni, vaikka taisin vain painaa hädissäni jarrua liian äkillisesti. 

Sain kuitenkin auton lopulta parkkiin, ja jonkinmoisia piiraitakin löysimme. Koska olimme leipomossa ja hyllyt notkuivat makeita herkkuja, emme voineet vastustaa kiusausta, vaan maistelimme vähän niitäkin. 

Nuo "höytyväleivonnaiset" varsinkin ovat minun makuuni, koska ne ovat niin makean siirappisia. 

Terveellisen ja monipuolisen lounaan syötyämme päätimme, että eiköhän tämä nähtävyyskierros ollut tässä, ja palasimme hotellille. 

Illan päätteeksi – ennen kuin menimme hotellin ravintolaan syömään pastaa! – kävimme hotellimme Shisha loungessa polttelemassa vesipiippua. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi poltellut vesipiippua! 

Vesipiipun mukana tulee erilaisia suuttimia (pöydällä), jotta isompikin seurue pystyy polttelemaan yhdessä.

Piipun päällä palavat hiilet.

Näin vedämme sisään... 

... ja näin puhallamme ulos. 

Keksimme ukkelin kanssa, että tässähän voisi vaikka ruveta kisailemaan, kumpi pystyy tekemään pidemmän sisäänhengityksen. Minä voitin kirkkaasti: 45 sekuntia. Kuka viitsii lähteä johonkin yökerhoon, kun pystyy viettämään iltansa näinkin jännittävästi. 😆

Parin Durresin-yön jälkeen oli aika pakata tavarat lopullisesti kasaan ja lähteä ajelemaan kohti Tiranan lentokenttää, joka on muuten nimetty äiti Teresan mukaan (Nënë Tereza). Äiti Teresahan on syntyjään Albaniasta, mitä en tiennyt ennen tätä matkaa.  

Vielä viimeinen tankkaus ennen auton palauttamista. 

Bensa oli minusta Albaniassa yllättävänkin kallista, sillä se oli ihan Suomen hinnoissa, ehkä vähän kalliimpaakin. Tällä asemalla diesel maksoi 175 lekiä (n. 1,75 e) per litra. Kilometrejä meille kertyi matkalla hieman alle 900, mikä oli minun mielestäni vähän ja ukkelin mielestä ihan kamalan paljon. Ukkeli ei voinut mitenkään uskoa kilometrimäärää vaan rupesi laskemaan käymiemme kaupunkien välimatkoja yhteen ja totesi, että ei pidä paikkaansa. Olin kuitenkin valokuvannut kilometrimittarin sekä auton noutaessamme että nyt sitä palauttaessamme, joten olin satavarmasti oikeassa. 

Vuokrasimme automme AutoAlb-nimiseltä firmalta, ja jos joku ikinä tarvitsee autonvuokrausta Tiranassa, voin suositella kyseistä firmaa lämpimästi, sillä palvelu oli loistavaa. Toki Tiranassa on kaikki kansainväliset vuokrafirmatkin, mutta AutoAlb oli vähän halvempi. Ilmoitin hieman nolona autoa palauttaessani, että olin saanut parkkisakon (mitäs nyt tehdään), mutta firman edustaja sanoi, että ei hätää; he hoitaisivat maksun. 

Ulkomailla saatuja parkkisakkoja ei kannata todellakaan jättää maksamatta – sen olen saanut oppia ihan kantapään kautta. Sain viime vuonna Espanjassa parkkisakon, ja kun näin lapun tuulilasissa, ukkeli tokaisi, että "ei sitä tarvitse maksaa". Minä olin luonnollisesti samaa mieltä: roskiin vaan mokoma lappu! Olimme olleet Suomessa matkan jälkeen jo useamman kuukauden, kun vuokrafirmalta tuli sähköpostia, että minulla oli parkkisakko maksamatta ja että voisin maksaa sakon seuraavan kolmen päivän aikana heidän tarjoamansa linkin kautta. 

Satuimme kuitenkin olemaan tuolloin Istanbulissa, enkä edes lukenut sähköpostiani, ja kun vihdoin avasin kotona sähköpostini, maksulinkki oli mennyt jo vanhaksi. Sen jälkeen vuokrafirma uhkasi jo oikeustoimillakin, ja kun sain vihdoin jonkun firman tyypin kiinni, sakko luvattiin lähettää minulle postitse Suomeen. En saanut kuitenkaan koskaan mitään sakkolappua, joten asia jäi ikävästi roikkumaan, enkä tiedä, uskallanko enää koskaan käyttää kyseistä vuokrafirmaa, jos siellä on vaikka jokin merkintä, ja olen mustalla listalla. 🙈

Kun AutoAlbin edustaja vei meitä taas pakettiautolla Tiranan lentokentälle, hän kertoili, että toukokuu ja syyskuu ovat parhaita aikoja vierailla Albaniassa. Lämpötilat ovat silloin mukavat, merivesi on sinisempää kuin muulloin ja turistejakin on vähemmän. Saatan olla samaa mieltä ainakin syyskuun osalta, sillä lämpötilat olivat meille aika ihanteelliset (28–32 astetta), ja merikin oli niin lämmintä, että siellä uskalsi uida. Toukokuussa minä tuskin uskaltaisin.

Meillä oli paluumatkalla istumapaikat economyluokassa, ja ensimmäinen osuus Tiranasta Frankfurtiin oli jännittävä monella tapaa. Edessäni istui mies, jolla oli selkeästi jotain ongelmia, sillä hän pomppi istuimellaan koko ajan niin, että en pystynyt tekemään ristikkoa pöydän päällä, kun pöytäni tärisi koko ajan. Juuri kun oli aika ruveta laskeutumaan Frankfurtiin, lentokoneesta rupesi kuulumaan outoa ääntä, mikä sai lentoemännät hälytystilaan. Kaiken huipuksi ääni tuntui tulevan ihan minun pääni yläpuolelta. Äänen lähdettä ruvettiin etsimään kiivaasti, ja säikähdys paistoi lentoemäntien kasvoilta. 

Lopulta lentoemännät avasivat yläpuolellani olevan matkatavarahyllyn ja ottivat sieltä esiin mustan repun, josta ääni heidän mielestään tuli. Kenen reppu tämä on? Vieressäni istunut mies tunnustautui repun omistajaksi, jolloin lentoemännät tiukkasivat: "What is in this bag?" "Is this bag beeping?" Minusta kysymys oli hölmö, sillä ääni ei edes kuulostanut piippaukselta, vaan se muistutti lähinnä kitinää, joka syntyy, kun kaksi metallia hankaa toisiaan vasten.  

Lentoemännät rauhoittuivat kuitenkin yhtä yllättäen kuin olivat huolestuneetkin. Ääni ei ollut kadonnut mihinkään eikä sen syytä ollut löytynyt, mutta lentoemännät rupesivat valmistelemaan konetta laskeutumiseen ikään kuin kaikki olisi ollut ihan normaalisti. Hätääntyneistä ilmeistä ei ollut enää tietoakaan, vaan pokka oli palautettu täydellisesti.

Olin luullut, että Lufthansan economyluokassa saisi ilmaiseksi edes sämpylän, mutta eteeni ei ilmestynyt lennon aikana muuta kuin pieni pullo vettä ja pieni suklaa. Onneksi lento ei kestänyt kuin puolisentoista tuntia. 😆 Frankfurtin loungessa tankkasinkin sitten huolella ruokaa ja juomaa, jotta jaksaisin jälkimmäisen lennon Helsinkiin.

Kävi kuitenkin niin, että kun skannasin lennon lähtöportilla tarkastuskorttini, skannerin vieressä ollut laite sylkäisi ulos lapun, jossa oli uusi istumapaikkani: 1 C. Ukkeli sai viereisen paikan, joten olimme kumpikin saaneet upgreidauksen businessluokkaan. Eihän siinä auttanut sitten muu kuin syödä ja juoda taas lennollakin. Sen seurauksena sain ukkelilta uuden lempinimen: viemärisika. 😆

Valitsin listalta spätzleä, koska sitä saa aivan liian harvoin.

Kokonaisuutena voisin sanoa, että matka oli erittäin onnistunut ja Albania maana kiehtova. Haaveilen jo uudesta road tripistä Albaniaan.  🙊