Jonoa jonon perään

Sain vihdoin tänään kauan himoitsemani koronarokotteen (juhuu!), ja toki tämäkin tapahtuma pitää raportoida. 

Olin kuvitellut, että rokottaminen menisi niin, että kävelisin rokotuspaikan ovesta sisään, istuisin alas, saisin piikkini ja odoteltuani sen 15 minuuttia pääsisin lähtemään pois. No, eihän se ihan niin sitten mennytkään. Rokotustakin piti nimittäin jonottaa. 

Viimeksi olinkin jonottanut hieman toisenlaiseen paikkaan – kiirastorstaina Alkoon.

Siellä se Alko siintää kaukana horisontissa. Jaksaa, jaksaa!

Olin Jätkäsaaren rokotuspaikalla varttia ennen rokotusaikaani, ja jono ulottui pitkälle rokotuspaikan ulkopuolelle. Ei auttanut mennä kuin jonon perään, kun olimme ensin päivitelleet yhden vanhemman naisen kanssa väkimäärää. 

Ei tämä yhteiskunta sillä lailla pyöri, että koronarokotus vain kipaistaisiin hakemassa pikaisesti.

Nainen oli epätietoinen, mihin hänen pitäisi mennä, ja kun selvisi, että hän oli yli 65-vuotias, opastin hänet kohti ovea, jonka takana rokotettiin kyltin mukaan yli 65-vuotiaat. Jäin miettimään, että kohta nainen saa olkapäähänsä Astra Zenecaa, halusipa hän sitä tai ei. Ainakin täällä Helsingissä kun on sellainen "työnjako", että yli 65-vuotiaille annetaan Astra Zenecaa ja tätä nuoremmille Pfizerin rokotetta. Mikähän logiikka tässäkin on?

Kun pääsin ehkä vartin jonottamisen jälkeen sisälle, tiedossa oli lisää jonottamista. 

Missä on punainen matto? Haluan punaisen maton!

Tämä jono vei tiskille, jolla piti näyttää Kela-kortti ja esittää perustelut sille (jos ne eivät näkyneet Kela-kortista tai Omakannasta), miksi oli tullut riskiryhmärokotukseen. Minä olen käynyt astmani takia yksityisellä lääkärillä, joten tietoni eivät näy Omakannasta (paitsi tietysi reseptit), ja olin tulostanut Mehiläisen sovelluksesta varmuuden vuoksi epikriisin viimeisimmältä lääkärikäynniltäni, mikä oli ihan hyvä juttu. Vaikka virkailija ei syynännytkään paperia erityisen tarkkaan, se kuitenkin teki itselleni sellaisen olon, että olin paikalla ihan syystä. Virkailijaa kiinnosti enemmänkin se, että minulla oli pysyvä astmalääkitys; se kun oli rokotuksen saamisen edellytyksenä. 

Sitten piti istua odottelemaan odotustilaan, ja rokotusaikani oli tässä vaiheessa jo 20 minuuttia myöhässä. Sinitakkisella virkailijalla oli kaavio alueen istumapaikoista, joihin hän merkitsi kunkin tulijan rokotusajan. Rokotettavat käytiin sitten hakemasta tästä varsinaiselle rokotuspaikalle yksi kerrallaan siinä järjestyksessä, kenen aika olisi pitänyt olla ensin. 

Onkohan noiden tuolien välissä nyt varmasti 2 metriä? Ettei olisi vain 1,95 metriä?

Minä sain paikan ihan nurkasta ja olin varma, että minut unohdettaisiin siihen. Sitten kun rokotuspaikka menisi illalla kiinni, henkilökunta havahtuisi, että hei täällä on vielä tämä yksi; mitä me tälle tehdään?

Esteetikon unelmanurkkaus. 

Pelkoni osoittautui turhaksi, ja minut haettiin rokotettavaksi varmasti ihan oikeaan aikaan. Päättelin tämän siitä, että hetkeä aiemmin vierestäni oli haettu nainen, jolla oli ollut aika 20 minuuttia ennen minua. 

Rokotus annettiin toisessa salissa, ja minut otti vastaan sen verran miellyttävä täti, että draamakuningatar pääsi taas irti, ja rupesin vaikeroimaan, että ai kauheeta, sattuuko se. No eihän se mitä sattunut. Jos koronatesti saa veemäisyysasteikolla (1–10) arvosanan 8, koronarokotus saa arvosanan 1. Piece of kake! 

Rokotuksenjälkeistä viidentoista minuutin istuntaa ei kukaan enää sitten valvonutkaan, ja käytin tilaisuuden hyväkseni ja liukenin paikalta jo hieman ennen ajan päättymistä. Kiire oli kova, kun piti saada Lidlistä sämpylöitä. 

Ukkeli soitti minulle iltapäivällä ja kyseli, miten voin ja olinko saanut kuumetta. Kun vastasin kieltävästi, ukkeli kuulosti hieman pettyneeltä: ei se rokotus sitten toiminutkaan sinulla. En viitsinyt kertoa ukkelille, että olin ehtinyt jo treenatakin rokotuksen jälkeen ja että treeni oli sujunut aivan erinomaisesti.

Treenaamisesta tuli mieleeni, että en ole tainnut vielä oikein sisäistää, miten astman kanssa tulisi elää. Viime viikolla menin innolla salille, kun tarjolla oli ulkotreeniä. Tykkään treenata viileässä, koska silloin ei hikoiluta niin pahasti, ja olin treenannut jo useamman kerran tänä keväänä parvekkeellakin.

Tämä treeni ei mennyt kumminkaan kuten Strömsössä. Heti ensi minuuteista tunsin, että jotain oli pahasti vialla. Puuskutin enkä olisi jaksanut tehdä oikeasti yhtään mitään, mutta vedin treenin sisulla läpi, koska treeniasioissa ei anneta periksi, ei vaikka henki lähtisi. 

Treeni sisälsi muun muassa traktorinrenkaan flippaamista ympäri pihaa, mikä olisi normaaliolosuhteissa mielestäni suurin piirtein yksi hauskimmista hommista, mitä ihminen voi tehdä. Nyt koneeni hirtti kiinni kumminkin sen verran pahasti, että nautinto jäi hommasta puuttumaan. 

Kun treeni oli ohi ja istuin autoon, tajusin, että keuhkoissani oli ihan hirveä poltteleva ja repivä kipu, jollaista en ollut ennen kokenut. En oikein tiedä, miten pääsin kotiin, sillä minulla ei ole matkalta mitään muistikuvia, kun ajomatka meni kivun kanssa selviämiseen. Pääkään ei tuntunut toimivan kunnolla. Sitten alkoi yskä, ja keuhkoista nousi limaa vielä monta päivää treenin jälkeenkin. Ensin syytin oireistani kylmää ilmaa ja tuulta, mutta myöhemmin tajusin, että oireeni taisivatkin johtua katupölystä, jota oli tuolla parkkipaikalla ihan valtavasti. Joka kerta kun traktorinrengas mätkähti maahan, maasti nousi valtava pölypilvi, ja osa pölystä meni tietysti keuhkoihinikin. Mutta olipahan taas ihan hemmetin hyvä opetus.

Ukkeli vinkkasi minulle Juutuubista videon yrtistä, joka saattaisi lievittää keuhkojen tulehdusta ja irrottaa limaa.

Kyseinen ihmeyrtti on timjami, ja tuo videon ukko neuvoi tekemään timjamista ja inkivääristä juoman. Sekoitetaan kupillinen kuumaa vettä, 1/2 tl jauhettua timjamia, 1/4 kuivattua inkivääriä ja makeutukseksi hunajaa tai mitä nyt kukakin haluaa. Sitten vain juodaan sekoitus – ja keuhkot kiittävät!

Sen verran vaikea olo minulla oli, että olihan se tätäkin kokeiltava. 

Juoma oli itse asiassa yllättävänkin hyvää (ajatus timjamista juomassa ei herätä meikäläisessä mitään erityisiä mielihaluja), ja minusta tuntui, että ainakin limaa juoma irrotti hyvin. Ehdottomasti jatkoon! 

Lähestyvä kevät (vai onko kevät jo virallisesti alkanut?) on saanut ajatukseni pyörimään parvekkeessa. Tänä vuonna meinaan tehdä parvekkeesta aika erilaisen kuin viime vuonna, sillä viime vuoden virheistä on opittu. On siis aika tehdä uusia virheitä! Ennen parvekepuuhia on kuitenkin käytävä Savonlinnassa saattelemassa iskä viimeiselle matkalle. Ajatus hautajaisista tuntuu kovin raskaalta, vaikka ei kai kukaan mukaan mene hautajaisiin riemusta kiljuen. Muuten olen selvinnyt iskän kuolemasta ehkä yllättävänkin hyvin, jos näin voi sanoa. Jokaisella on varmaankin jokin oma juttu, joka auttaa silloin, kun on murheita, ja minulla se on liikunta. Liikunta auttaa aina – silloinkin kun murheita ei ole.

Autollakin uskaltaa taas ajella vähän keveämmin mielin, sillä se on käytetty vihdoin ja viimein huollossa, ja jarrut on korjattu. Huoltoraportti oli aika karua luettavaa, sillä jarruistamme oli kirjoitettu seuraavaa: "Jarrulevyt hyvin kuluneet ja ruosteessa edestä ja takana. Etupalat loppu, takapaloissa vielä hieman pintaa." Olipahan huolella käytetyt jarrut!

Aurinkoisia kevätpäiviä just siulle! 😘

Koskaan tahtonut en Intiaan

Ei huvita kirjoittaa nyt mistään ajankohtaisesta, mutta koska tekee kuitenkin mieli kirjoittaa jotain, kaivoin esiin vanhat Intia-kuvat, joista uhkasin tehdä aiemmin vielä toisenkin postauksen. Tässä olisi siis taas aimo annos Intiaa. Laitan mukaan linkkejä vanhoihin postauksiini, ja toivottavasti kukaan ei hermostu, kun pyöriskelen oman napani ympärillä ja linkkailen vanhoihin juttuihini. 😳

Siirrytäänpä ihan ensiksi koulun penkille. Minusta koulut ovat valtavan mielenkiintoisia, ja olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen saanut tutustua Intiassa useampaankin kouluun. Kun kävin Intiassa ensimmäisiä kertoja vuonna 2004 ja 2005, anopin vanhemman siskon mies oli vielä rehtorina eräässä teknillisessä korkeakoulussa Nagpurissa, ja sain koulussa opastetun kierroksen – rehtorin toimesta. 

Oli tammikuun alku, kun olimme Nagpurissa, ja matkamme osui sadonkorjuujuhlan eli sankrantin aikaan. Tytöt ja pojat asuivat eri asuntoloissa ja myös juhlivat hieman eri tavoin. 

Tytöt olivat kokoontuneet nuotion ympärille (nuotio symboloi talvikauden loppua ja kesän alkua): 

Pojat taas juhlivat hieman railakkaammin: 

Rishi Valleyn koulussa kävimme tutustumassa muuten vain päiväseltään, kun olimme kyläilemässä anopin sisaren luona lähellä Madanapallea. Rishi Valleyn koulu on yksi Intian tunnetuimmista ja suosituimmista sisäoppilaitoksista.

Rishi Valleyn päiväohjelma.

Koulun opiskelijaruokalaa.

Rishi Valleyn luonto oli upeaa, karun kaunista.

Rishi Valleysta löytyy postaus täällä.

Mieleenpainuva oli myös se kerta, kun pääsin käymään appiukon serkun tyttärentyttären (kuulostipa monimutkaiselta!) koulussa. Tytär, jota kutsuin Nishaksi, haaveili muotisuunnittelijan urasta, mutta hänen vanhempansa olivat eri mieltä siitä, mitä olisi tulevaisuuden kannalta järkevää opiskella. Nishan kanssa päivän mittaan käymäni keskustelut (lisää niistä vanhassa postauksessani) avasivat silmäni sille, millaista monen nuoren naisen elämä nykypäivän Intiassa yhä on.  

Opettajanhuone.

Auditorio.

Nishan elämästä vielä sen verran, että tytön tulevaisuuden kanssa kävi niin kuin tyttö itse aikoinaan ounasteli: hän meni naimisiin. Koska puoliso asui Amerikassa, Nisha muutti myös Amerikkaan ja perusti siellä perheen. Tarina on siis varsin tyypillinen intialaisen tyttölapsen tarina: opiskeluaikana kyllä haaveillaan urasta, mutta urahaaveet jäävät kotiäitiyden jalkoihin.

Kerran bongasin Hyderabadissa anoppilan läheisessä puistossa koululaisia, joilla oli jokin tilaisuus meneillään. Olihan se mentävä sitäkin pällistelemään. En ole utelias, mutta kumminkin... 😆

Kävi ilmi, että lapset olivat erään julkisen koulun opiskelijoita, jotka juhlivat Swami Vivekanandan (hindulainen mystikko) syntymän 150-vuotismuistopäivää. 

Tykkään käydä ulkomailla katsastamassa myös aina paikalliset hautausmaat, ja niin tein Hyderabadissakin, jossa läheinen hindujen hautausmaa oli aivan uskomattoman värikäs. Yritin mennä hautausmaalle varkain, kertomatta kenellekään mitään, kun en tiennyt, miten appivanhemmat suhtautuisivat hautausmaalla kuljeskeluun. No kuinka ollakaan, samaan aikaan hautausmaalle osui myös paikallisen lehden toimittaja, jonka haastateltavaksi jouduin. Seuraavana päivänä kaikki saivat lukea hautausmaakäynnistäni lehdestä (juttu siitä täällä).

Iloisempiin juhliin. Intialaiset häät ovat yleensä melkoinen spektaakkeli. Isommissa häissä saattaa olla vieraita useampi tuhat ja pienemmissäkin useita satoja. En laita linkkiä mihinkään hääpostaukseen, mutta hääjuttuja löytyy tuolta häät-tunnisteen alta.

Nämä olivat muistaakseni ensimmäiset häät, joissa kävin, ja näissä taisi olla parituhatta vierasta. Vieraiden paljouden takia häät järjestetään usein ulkona, mutta Intiasta löytyy myös massiivisia marriage halleja, joihin mahtuu vaikka kuinka paljon ihmisiä. 

Toiset häät.

Morsian ja sulhanen on vielä tässä vaiheessa erotettu verholla.

Jos minulta kysytään (ja vaikka ei kysyttäisikään), niin intialaiset häät ovat ihan helvetin tylsiä. Häissä on tasan kaksi ohjelmanumeroa: valokuvan ottaminen hääparin kanssa ja syöminen. Jokaisen häävieraan on käytävä kuvauttamassa itsensä hääparin kanssa, ja kuvanottojärjestyksessä on tietty hierarkia (lähimmät ihmiset ensin). Muut odottelevat kiltisti vuoroaan ja katselevat, kuinka toisista otetaan valokuvia. Mielenkiintoista. Sitten kun oma vuoro vihdoin tulee, on jo niin kypsä olo, ettei saa puristettua naamalleen minkäänlaista aitoa hymyä muistuttaa virnistystä, vaan kameraan taltioituu sellainen "ota nyt vittu jo se kuva, että pääsen pois tältä lavalta" -ilme. Siitä jää kiva muisto hääparin valokuvakansioon, jota levitetään kaikille tutuille ja tutun tutuille ympäri maailman. 

Morsian käyttää häissä aina punaista saria.

Tärkein asia intialaisissa häissä on ruoka, ja siihen panostetaan. Mitäpä sitä kukaan muistelisi häistä jälkeenpäin kuin että millainen ruoka siellä oli. Totuuden nimessä on sanottava, että häätkin ovat muuttumassa Intiassa, ja esimerkiksi ukkelin serkku järjesti sellaiset häät, joissa jopa tanssittiin. Niistä puhutaankin sitten edelleen, vaikka häistä taitaa olla jo pitkälti toistakymmentä vuotta. 

Pöydän päästä paperilautanen matkaan ja sitten hakemaan ruokaa.

Ruoka tarjoillaan isoista padoista, ja usein paikalla on myös erityisiä pisteitä, joissa paistetaan esimerkiksi dosia. Koska istumapaikkoja on yleensä tarjolla rajallinen määrä, ruoka syödään seisten – ja käsin. Tämä onkin ihan oma taiteenlajinsa – kuinka pitää lautasesta kiinni toisella kädellä ja syödä toisella – mutta kyllä tämänkin taidon oppii, kun vain tarpeeksi harjoittelee. Senkin olen huomannut, että lautasta ei kannata ladata liian täyteen. 😆

Taiteenlajin mestarit tositoimissa.

Naisilla on häissä päällään kaikkein hienoimmat sarit, jotka heiltä löytyy, eikä koruissakaan säästellä. Minullakin on ollut kerran sari päälläni, ja postaus siitä kokemuksesta löytyy täältä. Sarin ostaminen ei ole mikään helppo juttu ainakaan minulle, sillä valikoimaa on (ja myyjät ovat poikkeuksetta ukkoja)!

Sarin ostaminen ei yksinään riitä, vaan on ostettava myös sariin sopiva aluspaitakangas, joka sitten teetetään ompelijalla paidaksi (kokemuksiani näistä täällä). Paitakankaita on saatavilla luultavasti kaikissa maailman väreissä. 

Intialaiset rakastavat kultaa, ja pari kertaa minunkin on ollut pakko astua kultakaupan ovesta sisään, kun anoppi halusi ostaa minulle korvakorut ja riipuksen. Voi sitä kärsimystä (ja nolouttakin), kun menee intialaiseen kultakauppaan etsimään jotain "pientä ja siroa".

Häistä Ganesha-jumalaan ja Ganesh Chaturthi-juhlaan, josta olen kirjoitellut täällä. Rakastan kuvata ihmisiä, ja mikä olisikaan otollisempi paikka kuvata ihmisiä kuin tämmöinen juhla, jossa kaikki ovat juhlatuulella. 

Tuli kuuluu olennaisena osana lähes kaikkiin hindurituaaleihin, sillä se symboloi jumalallista energiaa. 

Kuriositeettina vielä yksi juhla, tai oikeastaan seremonia, jollaista ei voi olla varmaankaan missään muualla kuin Intiassa. Seremonian nimi on Griha Pravesh, ja se on eräänlainen uuden asunnon kastajaisseremonia tai tupaantuliaisseremonia. Ukkeli ei välitä tämmöisistä (minä vielä vähemmän), mutta koska seremonia on tärkeä appivanhemmille, he tulivat suorittamaan sen, kun minä ja ukkeli olimme muuttamassa Hyderabadissa uuteen asuntoon. Seremonian keskeisin elementti on maidon keittäminen ja nimenomaan niin, että maito tulee yli kattilan laitojen. Tämä symboloi ylitsevuotavaa vaurautta.

Anoppi häärii meidän keittiössä.

Tarveaineet ovat valmiina.

Ja homma on suoritettu menestyksekkäästi!

Postaukseni maidon keittämisestä löytyy täältä. Uuden asunnon kanssa ei muuten mennyt kaikki niin kuin Strömsössä, ja nyt naurattaa kun muistelen niitä aikoja, vaikka silloin ei kyllä paljon naurattanut (alkuhankaluuksista voi lukea täältä ja täältä.) Jos Siperia opettaa, niin kyllä opettaa Intiakin. 😆

Tämä postaus jatkuu vielä vähän, kun yritän tunkea kaiken samaan, ettei tarvitsisi tehdä enää kolmatta koostetta. Pahoitteluni. ❤ 

Liikenteeseen lähteminen on Intiassa aina pienimuotoinen seikkailu, ja siksi rakastankin ajamista Intiassa. Ajaminen on vaativaa myös fyysisesti, koska joutuu olemaan koko ajan kaikki aistit valppaina, jarruttelemaan ja taas kiihdyttämään. Hidasteeksi rakennetut töyssyt ovat kilometrin korkuisia (okei, pientä liioittelua), ja kun on kerran ajanut sellaiseen liian suurella nopeudella, muistaa sen jälkeen varoa. 

Intialaisia eivät mitään stop-merkit tai puomit pitele.

Lastia saa olla niin paljon kuin kyydissä pysyy.

Moottoritie on kuuma.

Yleisöä liikenneonnettomuuspaikalla.

Intialaisilla on paha tapa tulla suurin joukoin paikalle töllistelemään, jos jossain tapahtuu jotain. Typerintä tässä on se, että esimerkiksi onnettomuustapauksissa kukaan ei tee mitään auttaakseen, vaan kaikki vain töllistelevät sivusta. Ukkeli muisteli taannoin yhtä lapsena tapahtunutta episodia. Ukkeli näki, kuinka eräs mies puukotettiin kuoliaaksi, ja kaikki ihmiset vain seisoivat ympärillä, eikä kukaan tehnyt mitään. Näky vaivasi ukkelia pitkään, ja hän valvoi sen takia monta yötä.  

Itselleni ei ole sattunut Intian liikenteessä onneksi mitään isompia vahinkoja kuin että olen törmännyt sikaan (sika juoksi eteeni puskista, enkä olisi voinut mitenkään välttää osumasta siihen); keltainen autoriksa on kaatunut yhdessä risteyksessä konepellilleni (lisää tapauksesta täällä); olen itse osunut autoriksaan, kun tein liian äkkinäisen sivusuuntaisen liikkeen ja olen törmännyt tolppaan appivanhempien parkkialueella. Niin ja yksi papparainen muka kolaroi mopollaan minun kanssani liikennevaloissa, vaikka kumpikaan meistä ei edes liikkunut, mutta tämä on aivan liian monimutkainen tarina selitettäväksi.

Luonto on Intiassa todella vaihtelevaa, ja olisi joskus kiva päästä käymään Pohjois-Intiassakin ja nähdä vuoria. Minun intialainen sielunmaisemani löytyy kuitenkin etelästä, ukkelin perheen kesäpaikan liepeiltä, läheltä Tirupatia.

Nämä maalaismaisemat ovat jotenkin niin rauhoittavia. Tykkään Tirupatista muutenkin, vaikka kaupunki on kyllä aikamoinen sekamelska välillä. 

Käynti raithu bazaarilla eli vihannestorilla anopin kanssa oli yksi minun lempipuuhistani Intiassa. Ostimme vihanneksia ja hedelmiä sekä anoppilaan että meille, ja koska anoppi tinkasi myyjien kanssa, minun osakseni jäi lähinnä kassien kantaminen – sekä valokuvaaminen. 

Tuotteiden punnitsemisessa käytetään yhä edelleen vanhanaikaisia vaakoja punnuksineen. Minusta niiden kanssa operoiminen tuntuu ihan rakettitieteeltä.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat tosin muistaakseni Numaish-messutapahtumasta.

Lopuksi vielä muutama sekalainen kuva. 

Laitoin tämän kuvan meidän intialaisen perheen WhatsApp-ryhmään ja kirjoitin tekstiksi "open office Indian style".

Kerran kun olimme appivanhempien kanssa perheen kesäasunnolla useamman päivän, sain päähäni maalata muutaman huoneen, kun oli vähän tekemisen puutetta. (Postaus kyseisestä maalausprojektista löytyy täältä.) Koska keksin projektin ex tempore, minulla ei ollut mitään suojavarusteita matkassa, joten varusteet oli improvisoitava. Pään suojana (kun skrapasin kattoa) minulla oli muovipussi, suojalaseina aurinkolasit ja hengityssuojana appiukon vanha nenäliina. Työvälineenä minulla oli anopin vanha paistinlasta. Nyt mietin vähän järkyttyneenä, kuinkakohan paljon olen mahtanut vetää keuhkoihini vähintäänkin epäilyttävää intialaista rakennusmateriaalipölyä?! 

Olen nähnyt Sadhgurun livenäkin yhdessä keskustelutilaisuudessa näyttelijä Siddhathan kanssa. Siitä voi lukea lisää täältä.

Tapasin käydä Hyderabadissa lenkkeilemässä KBR-puistossa, ja rupesi vähän puntti tutisemaan, kun polun varrella oli varoituksia kobrista.

Lapsia samaisessa puistossa.

Keralan takavesiä.

Riisipeltoja.

Tämä olikin sitten tässä! Ei muuta kuin mukavaa pääsiäismaanantain jatkoa! 😘

(Intia-koosteen ykkösosa löytyy täältä.) 

P.S. Jos joku miettii postauksen otsikkoa, niin se kuvastaa meikäläisen asennetta Intiaa kohtaan, ennen kuin olin käynyt maassa kertaakaan: Intia oli suurin piirtein viimeinen paikka maailmassa, jonne halusin matkustaa. Mutta pakkohan sinne oli raahautua (seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen), kun kuuluu kai hyviin tapoihin tavata puolison vanhemmat ja muuta sukua. Sitten Intia veikin sydämen.