Yliopistotason ongelmia

Viime viikot ovat olleet melkoista haipakkaa, mutta nyt on taas aikaa rauhoittua – ainakin hetken verran. 

Ukkeli lähti viime viikolla Ruotsiin tapaamaan serkkuaan ja Amerikasta tullutta veljeään, ja koska minua ei huvittanut olla yksin kotona, kurvasin äidin luokse Savonlinnaan. Tykkään käydä Savonlinnassa erityisesti heinäkuussa, koska kaupunki on silloin täynnä elämää – oopperajuhlien ansiosta tietenkin. Itse en ole käynyt kertaakaan oopperajuhlissa, ja tuskin tulen koskaan menemäänkään, ellei joku pakota aseella uhaten menemään. 🤣  

Muutama kuva eräältä sateiselta aamulenkiltä Savonlinnasta: 

Kaupungissa on paljon sähkökaappeja, joihin on ikuistettu Savonlinnan historiaa tai muuta kaupungille ominaista. Pitäisi kuvata niitäkin joskus oikein urakalla. Uusia linnunpönttöjä en ole muuten tänä vuonna bongannut. 

Savonlinnan vanha kylpylaitos, joka valmistui vuonna 1896 ja joka tuhoutui tulipalossa vuonna 1964.

Kontrasti oopperakauden ja muun ajan välillä on Savonlinnassa niin suuri, että se toisaalta huvittaa ja toisaalta harmittaa. Mielelläni näkisin kaupungissa vilskettä muulloinkin kuin ooppera-aikaan, vaikka toisaalta väenpaljous myös ärsyttää kaupungissa asuvaa monella tavoin, kun joka paikassa on niin täyttä.

Oopperakaudesta osataan ottaa kaupungissa kaikki irti, ja katujen varret olivat niin täynnä kaikenlaisia mainoskylttejä, että niihin meinasi suorastaan kompastua. 

Piti ostaa ukkelille Saimaa-kalsarit, mutta unohdin. 

Muikut nautimme tällä kertaa torilla. 

Terasseista oma suosikkini on Hospitzin puutarhabistro. 

Mikään ei voita puutarhassa istuskelua ja edessä aukeavan järvimaiseman ihailua. 

Äidin ovikoriste oli saanut siskon toimesta kesäisen asun ylleen. 

Enonkosken hiekkaveistokset piti käydä katsastamassa jokavuotiseen tapaan. Hiekanveiston avoimet Euroopan mestaruuskilpailut järjestetään joka kesä Enonkoskella, ja kilpailun teemana oli tällä kertaa "Maailman johtajat". Osallistujia oli tänä vuonna yksitoista kappaletta, kahdeksasta eri maasta, ja teokset olivat tänäkin vuonna taidolla tehtyjä. 

Timo Koivisto, Suomi: Leaders lead, but nature rules. 

Voittajateos eli meksikolaisen Calixto Molinan "What would happen if children ruled for a day".

Trumpista oli peräti kaksi teosta, mikä ei ollut sinänsä yllätys. 

Nick Smith, Englanti: Tiny hands, big consequences.

Riitta Matikainen, Suomi: The emperor's new clothes.

Matikainen oli onnistunut vangitsemaan Trumpin omahyväisen hymyn niin taidokkaasti, että veistos rupesi suorastaan ärsyttämään. 😅

Lycuna Kujawa, Puola: The lion, timeless symbol of the world's leaders.

Hiekkaveistoksilta jatkoimme toiseen enonkoskelaiseen paikkaan, Enonkosken luostariin. Sain tietää luostarista vasta tänä kesänä, kun näin sanomalehdessä ilmoituksen luostarin avoimista ovista.  

Luostari oli lossimatkan päässä.

Luostarille johtava kuja.

Rukouspaikkoja rukoustauluineen oli alueella useita.

Teksti yhdestä taulusta. 

En ollut olettanut, että Enonkoskella olisi Pühtitsan nunnaluostarin kaltainen pytinki, mutta silti oli yllätys, että Enonkosken luostari olikin itse asiassa vanha koulu, joka oli rakennettu jo vuonna 1907. Luostaritoiminta alkoi rakennuksessa vuonna 1994.

Piha-alueella eikä sisällä näkynyt ketään, mutta pian paikalle ilmestyi luostarin työntekijä, joka esitteli meille paikkoja. Luostarissa järjestetään monenlaisia tapahtumia, mutta vakituisia asukkaita siellä ei ole. Nytkin nainen oli ollut juuri siivoamassa majoitustiloja viikonlopun retriitin jäljiltä. 

Käynnistä jäi hieman vaivautunut maku, kun tuntui, että nainen olisi ollut mieluummin jossain muulla (siivoamassa?) kuin vastailemassa tyhmiin kysymyksiin. Kierroksen jälkeen oli mukava istuskella kuistilla ja kuunnella luonnon hiljaisuutta, joten kokonaisuutena paikka oli kuitenkin ihan käymisen arvoinen. 

Toisena päivänä ajelimme Punkaharjulle, jossa kävimme tutustumassa Aseman Taidelaituriin. Minulla ei ollut paikasta minkäänlaista ennakkotietoa eikä -käsitystä, joten paikka oli suorastaan riemastuttava löytö. 

Aseman Taidelaituri on perustettu vanhalle Punkaharjun asemalle, jonka toiminta lakkautettiin henkilöliikenteen loputtua vuonna 1989. Vuodesta 1989 vuoteen 2016 asema oli Metsähallituksen hallussa, kunnes vuonna 2016 yrittäjäpariskunta Mikko Ranta-Huitti ja Hannu Huitti osti aseman kesämökikseen. Nykyään asemarakennuksessa järjestetään taidenäyttelyjä, ja tämänkesäinen näyttely oli nimeltään Elämä on juhlaa.

Olin pelännyt, olisimmeko täälläkin ainoat vieraat, mutta pelko oli turha. Asemalle oli saapunut väkeä niin sankoin joukoin, että autolle ei meinannut löytyä parkkipaikkaa.  

Moottoripyöräilijän suloinen maskotti. 

Rakennuksen arkkitehtuuri ja sisustus kiinnostivat itseäni taidetta enemmän. Paikka oli kerrassaan upea, ja rakennuksen historia juna-asemanakin näkyi kivasti. 

Lisää katseltavaa löytyi pihalta sekä useista piharakennuksista. 

Upea lehmuskuja.

Katja Rauhamäki: Säilöttyjä pilkahduksia. 

Tsasouna.

Vaikkei asemarakennus olekaan enää asemakäytössä, Parikkalan ja Savonlinnan välillä kulkeva kiskobussi pysähtyy asemalla edelleen. 

Asema tunnetaan nykyään nimellä Luston seisake, sillä aseman naapurissa sijaitsee metsämuseo Lusto.

Sokerina pohjalla olivat koiranpennut, jotka olivat pihalla laatikossa. 

Voi hellanlettas sentään. 😍

Jos liikut Punkaharjulla, suosittelen lämpimästi Aseman taidelaituria! Sisäänpääsy ei edes maksa mitään, mutta omistajat varmasti ilahtuvat tippipurkkiin jätetystä tervehdyksestä. 

Tätä piti vilkaista kaksi kertaa. 

Kertokaapas mulle, miksi koiralle pitää syöttää hevosen päänahkaa?

Tuskin olin ehtinyt kotiutua Savonlinnasta, kun edessä olivat uudet haasteet. Ukkelin siskon nuorempi tytär oli nimittäin tulossa meille kylään. Tyttö oli kiertämässä Pohjoismaita kavereidensa kanssa ja viettänyt ensin kolme viikkoa mummolassa Intiassa (siis anoppilassa), josta hän lensi Suomeen. Kaverit lensivät myöhemmin Amerikasta Helsinkiin, jolloin tyttökin siirtyi majailemaan heidän kanssaan Helsingin keskustan hotelliin, ennen kuin he jatkoivat matkaansa Tukholmaan, Osloon ja Bergeniin. Ensi viikolla tytöt lentävät sitten kaikki takaisin Amerikkaan. 

Minä en ollut vierailusta mitenkään innoissani, sillä en tuntenut tyttöä juuri lainkaan. Olin tavannut tytön viimeksi vuonna 2019 Singaporessa, minkä jälkeen tyttö oli kasvanut aikuiseksi ja valmistunut Princetonin yliopistosta. Vaikka mielessäni kävi, miten mahtaisin osata keskustella noin sivistyneen ihmisen kanssa, kun oma älykkyysosamääräni on samaa tasoa kuin sammakolla, mieltäni askarruttivat enemmän hyvin arkiset pulmat, kuten vessa-asiat. Minähän en pysty käymään paskalla, jos joku tuntematon on kuulemassa peräpäästäni mahdollisesti tulevia ääniä, joten edessä saattaisivat olla tuskalliset paskanpidätyspäivät. Onneksi muistin, että meillä on alakerrassa talosaunan ulkopuolella vessa, jonne pääsee avaimella aina (toisin kuin saunaan), ja se ratkaisi pulmani. Tiedotin jo etukäteen ukkelille, että hänen ei tarvitsisi ihmetellä – eikä varsinkaan tuoda ajatuksiaan julkisesti esille – minne katoan aina aamuisin, ja kaikki sujuikin siltä osin erinomaisesti. 🥳

Kaikki meni muutenkin ihan hyvin, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi ollut iloinen, kun vieras lähti. Oli itse asiassa varsin mielenkiintoista tajuta toisaalta se, miten kiintynyt olen omiin rutiineihini, ja toisaalta myös se, että pystyn tarvittaessa myös luopumaan rutiineistani. Pystyn muuttamaan aikataulujani, tapojani, ruokavaliotani, olemaan joustava ja mukautuva. Onnittelen itseäni! 

Kävimme tytön kanssa myös Tallinnassa, jotta tyttö sai yhden lisämaan plakkariinsa ja pääsi kokemaan autolautalla matkustamisenkin. Menomatkalla koimme Helsingin sataman auton lähtöselvitysjonossa jännittäviä hetkiä. Pyysin vuoroamme odotellessamme ukkelilta henkilökortin ja siskontytöltä passin, jotta voisin ojentaa kaikki dokumentit yhdellä kertaa auton ikkunasta lähtöselvitysluukulle. Ukkelin henkilökortti jäi päällimmäiseksi, ja silmiini osui päivämäärä 16.5.2026. Mikäs päivämäärä se tämä oli? Ei kai vain viimeinen voimassaolopäivä?

Kortin tarkempi silmäily paljasti, että ukkelin henkilökortti oli tosiaankin mennyt vanhaksi kyseisenä päivänä. Tunnelma sähköistyi välittömästi. Jäisimmekö nyt rannalle ruikuttamaan ukkelin vanhentuneen kortin takia? Ukkeli ei voinut uskoa, että henkilökorttikin menisi vanhaksi ja että uusi kortti pitäisi hakea aina viiden vuoden välein. Hän kun oli luullut, että kortti olisi voimassa ikuisesti. 🤣 

Ukkeli oli matkustanut samalla kortilla vahingossa jo aiemminkin (silloin kun kävimme Riiassa), joten meillä oli toivoa, että kortin vanhentumista ei huomattaisi. Ojensin dokumentit lähtöselvitysluukulle mahdollisimman itsevarman näköisenä, ja uskomatonta mutta totta: pääsimme matkaan ongelmitta. Paluumatkallakaan satamassa ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että herra oli lähtenyt matkaan vanhentuneella kortilla. Näköjään se ei ole niin tarkkaa päivämäärien kanssa. 🫣 Ukkeli ei murehtinut vanhentunutta korttiaan ennen kuin paluumatkalla laivassa, jolloin hän rupesi kyselemään tekoälyltä, voitaisiinko häneltä evätä maihinnousu, jos hänellä ei ole voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta. Pelkäsi vissiin jäävänsä loppuelämäkseen Megastarille. 🤣

Raatihuoneen tori.

Siskontyttö kierteli Tallinnassa yksinään, ja minä ja ukkeli istuskelimme parilla terassilla. Minulla ei ollut mitään intoa kiertää Tallinnaa tässä seurassa, sillä ukkelia ei kiinnosta Tallinna (kuten ei Viro muutenkaan), enkä ollut päässyt selvyyteen siskontytön kiinnostuksen kohteista. Ehdottamani käyntipaikat eivät olleet saaneet tyttöä innostumaan, joten menköön minne halusi. 

Tallinna tuntui kovin erilaiselta kaupungilta kuin edellisillä Tallinna-käynneilläni joulukuussa ja marraskuussa. En meinannut tunnistaa Raatihuoneen toriakaan samaksi paikaksi kuin joulutorin aikaan. Tallinnassa oli valtavasti suomalaisia, ja hotellimmekin oli suomalaisten kansoittama. 

Loppuilta kului hotellimme (Radisson Collection) Issei-kattoterassilla, jossa istuimme ensin ulkotiloissa viltteihin kääriytyneinä, kunnes luovutimme ja siirryimme sisätiloihin. Napostelimme läpi illan pieniä ruokia jakaen annokset, ja ruoka oli kerrassaan erinomaista. 

Ilta venyi sen verran pitkäksi, että ehdimme nähdä auringonlaskunkin.

Seuraavana päivänä ajelimme siellä sun täällä luovutettuamme huoneemme. Mitään uutta kerrottavaa Tallinnasta ei tullut muuten kuin yhden paikan osalta. 

Päädyimme sattumalta Google Mapsista bongaamaani ravintolaan nimeltä Paat, joka sijaitsee Viimsissä parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Tallinnasta. 

Paat tarkoittaa venettä, eikä ravintolan nimen alkuperää tarvinnut arvailla.  

Rantaterassilla oli meren puolella lasit, mikä oli erinomainen asia, koska ei ollut mikään hellepäivä ja tuuli vilakasti.

Auringonlaskut näkyvät kuulemma täältä hyvin. Voin kuvitella! Tallinnakin näkyy kaukana horisontissa.

Minä tilasin (pieneen nälkääni) "Catfish sashlikin" eli ilmeisesti monnivartaan. En ole syönyt aiemmin kyseistä kalaa, joten en ole ihan varma suomennoksesta. 

Annos oli järisyttävän hyvä. Paras ravintola-annos pitkään aikaan. 10/10!

Seuraavana päivänä saattelimme siskontytön Helsinkiin hotelliin, ja elämä palasi taas normaaliin uomiinsa. Mikä nautinto, kun ei tarvitse pukea yöllä vessaan mennessään vaatteita päälleen, vaan saa kävellä pelkissä aluskalsongeissa. 🤭