Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


maanantai 25. syyskuuta 2023

Tyyntä myrskyn jälkeen

Kalajoella päätin hieman pitkin hampain, että matkani päättyisi tähän, ja palaisin seuraavana päivänä kotiin. Niin kivaa kuin päämäärätön paikasta toiseen ajelu olikin, en voinut jatkaa sitä ikuisesti. En kuitenkaan aikonut todellakaan palata suorinta tietä kotiin, sillä paluumatkalle oli löytynyt kivasti nähtävää. Kun sääkin oli suosiollinen, ulkoilmajuttuja oli taas kiva tehdä.

Ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Lohtaja, tarkemmin sanottuna Vattajanniemi, joka sijaitsee suunnilleen Kokkolan ja Kalajoen puolivälissä. Vattajalla on Euroopan havumetsävyöhykkeen suurin dyyniranta, joka on samalla myös yksi Pohjoismaiden pisimmistä hiekkarannoista (15 kilometriä). 

Nolona täytyy tunnustaa, etten ollut tätä ennen kuullutkaan Vattajasta, vaikka tuommoisen ison dyynirannan luulisi olevan suosittu matkailukohde. Vattajasta lueskeltuani ymmärsin, että paikka on haluttukin pitää vähän salassa. Vattajanniemi on nimittäin valtakunnallisesti merkittävä puolustusvoimien ampuma- ja harjoituskohde, ja liikkuminen alueella on rajoitettua. Sen lisäksi myös alueen herkkää luontoa on haluttu suojella. Mitään suuren luokan turistipalveluja – tai oikeastaan minkäänlaisia palveluja – Vattajalta on turha hakeakaan. 

Vattajanniemen kärjessä sijaitsee Ohtakarin kalastuskylä, jonka maisemissa kiertää parin kilometrin mittainen luontopolku. 

Ohtakarin kalastuskylä.

Ohtakariin rakennettiin mantereelta pengertie vuonna 1972, joten paikka on nykyään varsin helposti saavutettavissa. Ohtakarissa on noin 50 vapaa-ajan asuntoa, vierasvenesatama, kalastusmuseo, leirikeskus, grillikatos ja kesäkahvila, mutta juuri muuta siellä ei sitten olekaan. Kauppa-asiat täytyy hoitaa yhdentoista kilometrin päässä Lohtajan kylässä.

Tervetuloa Karihin!

Luontopolun alkupäässä on näkötorni, joka olikin kiinnostavan näköinen rakennelma. 

Portaiden alapäässä oli varoitus, että kiipeä varoen, ja minä ihmettelin, että mitä tässä muka pitää varoa – ja samassa iskin pääni poikittaispuuhun. 

Syyllinen.

Näköalat tornista olivat hienot.

Kuvan keskellä näkyy saarelle johtava pengertie.

Luontopolku kulki välillä metsässä, välillä kanervikossa, ja opastaulut matkan varrella esittelivät alueen luontoa.

Kiinnostavin kohde polun varrella oli minusta jatulintarha, sillä en ollut koskaan aiemmin nähnyt semmoista.

Tässä jatulintarhan kuvaus opastaulusta: 

Jatulintarhaa oli vähän vaikea vangita kokonaan kuvaan, kun se oli niin iso. 

Täälläkin oli jonkinlainen pirunpelto. 

Maankohoamista Vattajanniemellä.

Meri oli niin lempeä, että eipä olisi uskonut, että edellispäivänä oli ollut semmoinen tuuli.

Luontopolku oli äkkiä kierretty, ja sen jälkeen tutkiskelin Vattajanniemeä hieman lisää. 

Ajelin Kalsonnokkaan, jossa näkyi olevan myös jonkinlainen näkötorni. 

Torni oli kuitenkin ympäröity verkkoaidalla, ja myöhemmin kävikin ilmi, että kyseessä oli ilmeisesti puolustusvoimien vartiotorni ja että olin eksynyt vahingossa puolustusvoimien alueelle. Tien alkupäässä oli toki ollut jonkinlainen kieltomerkki, mutta puomi oli ollut auki, joten... 

Vielä ennen poislähtöäni pysähdyin Vattajan uimarannalla, joka hurmasi. 

Vattajanniemeltä Lohtajaa kohti ajallessani näin tien vieressä erikoisen kyltin, ja oikein piti peruuttaa takaisin varmistaakseni, olinko tosiaan lukenut oikein. Kyllä olin. 

Mitä ihmettä. 😂

Tämä piti oikein googlettaa, ja kävi ilmi, että Virtsa & kikkare on ilmeisesti lohtajalaisen jätekuljetusfirman nimi, ja kuvassa näkyvä alue on saman liikemiehen omistama pelto. Tietolähde tosin on eräs keskustelupalsta, joten suhtautuisin tietoon varauksella.

Lounastettuani Kokkolassa seuraava pysähdyspaikkani oli Menkijärven sotaperinnealue. Alue rakennettiin 1980-luvun lopulla, ja siitä tehtiin mahdollisimman autenttinen, jotta ihmiset saisivat hyvän kuvan siitä, millaista rintamalla on ollut. 

Juoksuhaudat, jotka olivat 150 metriä pitkät, olivatkin hienoimmat näkemäni. 

Korsu.

Matka jatkui kauniissa syyssäässä.

Alavudella ihmettelin lentokoneiden varalaskupaikkaa, että mitähän varten näitäkin pitää olla.

Ilmeisesti varalaskupaikkoja käytetään lähinnä lentosotaharjoituksissa, mutta muuta virkaa en niille tiedä. Ihan pari päivää sitten näin lehdessä uutisen, että kaksi norjalaista monitoimihävittäjää oli laskeutunut maantietukikohtaharjoituksen aikana Tervon varalaskupaikalle.

Kaasujalka saa huilata hetken aikaa. 😆

Alavudella piti käydä tutustumassa paikalliseen nähtävyyteen, Tusan lasikotaan. 

Kotia on tullut nähtyä monenlaisia, mutta ei vielä yhtään lasista rakennettua! 

Kota sijaitsee hienolla paikalla Kirkkojärven rannalla.

Kodan järven puolella on tulipaikka ja istuskelualue, ja kodan sisällä on lasiseinäinen huone, josta voi ihastella järvimaisemaa. 

Aurinkoisena päivänä kodassa oli aika kuuma.

Kota rakennettiin vuonna 2018, ja se on avoinna vuoden ympäri kello 6–22. Talvella järven jäällä kulkevat hiihtoladut ja luistinrata, ja voisin kuvitella, että kota on silloin ihan mahtava paikka lämmitellä ja levätä. Harvemmin muuten kodassa näkee taulu-tv:tä, mutta täällä oli semmoinenkin.

Kierreportaita pitkin pääsee kodan ylätasanteelle.

Olipa hieno ja ainutlaatuinen paikka!

Totesin taas tällä matkalla moneen otteeseen sen, että kebabit ja pizzat näyttävät olevan Suomen kansallisruokaa. Melkein jokaisessa kyläpahasessa oli kebab- ja pizzaravintola.

Alavuden Milano.

Olin huomannut aamulla, että hyvänen aika, Helvetinjärven kansallispuisto on ihan matkani varrella! Olin aina halunnut nähdä Helvetinkolun, ja nyt siihen olisi tuhannen taalan paikka, eikä kansallispuistossa poikkeaminen pidentäisi matkaani kuin 15 kilometrillä. Seuraava osoite oli siis Helvetti.

Helvetinkoluun ja Helvetinjärven upeisiin järvinäkymiin pääsee tutustumaan näppärästi neljän kilometrin pituisella Helvetistä itään -kierroksella. Reitti tuntuu olevan äärimmäisen suosittu, ja se on myös erinomaisen hyvin merkitty maastoon. 

Ilahduin, kun lähtöpisteessä oli postilaatikko, josta sai ottaa mukaansa lainakartan.

Kartat olivat kuitenkin sen mallisia, että päätin jättää ne laatikkoon.

Helvetinkolu on suunnilleen reitin puolivälissä, mutta matka sinne tuntui pidemmältä kuin kaksi kilometriä, sillä reitin alkupuoli oli ihan helvetin tylsä. 😆

Helvetinkolulle saavuttuani heräsin.

Polku näköalatasanteelle.

Näköalatasanne.

Iso Helvetinjärvi.

Itse Helvetinkolu on pari metriä leveä ja noin 40 metriä pitkä sola, joka on syntynyt parisataa miljoonaa vuotta sitten kallioperän halkeillessa. Olin luullut, että Helvetinkolua pitkin pääsisi kävelemään ja laskeutumaan järven rantaan, mutta sola olikin aidattu, eikä solaan meneminen ollut sallittua sortumavaaran vuoksi. 

Helvetinkolu.

Hetken aikaa katselin Helvetinkolua ja mietin, kiipeäisinkö aidan yli, mutta järki voitti tällä kertaa. Joskus saattaa käydä näinkin. 😆 Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis laskeutuminen järven rantaan portaita pitkin. 

Alhaalla oli taukotupa tulipaikkoineen ja huusseineen. 

Sitten keksin, että menenpä katsomaan, miltä Helvetinkolu näyttää alhaaltapäin. Ehkä sitä voisi kiivetä ylös, vaikkei alaspäin saanut tullakaan?  

Mutta täälläkin oli vastassa aita varoituksineen.

Sortumavaara, liukastumisvaara ja putoamisvaara. Näin monta vaaraa!

Kiipesin kuitenkin aidan yli, koska piti tarkistaa, millaiselta tilanne Helvetinkolulla näytti.

Helvetinkolu alhaaltapäin.

Seisoskelin siinä solaa katsellen ja pohtien, lähtisinkö kiipeämään ylös vai en. Jostain kuitenkin ilmestyi taas se ärsyttävä järjen ääni, joka sanoi, että jospa et nyt kumminkaan tällä kertaa kiipeilisi. Palasinkin sitten samaa tietä (niitä portaita) ylös, vaikka pikkuisen jäi harmittamaan.

Myöhemmin luin, että Helvetinkolua pitkin on päässytkin aiemmin kapuamaan mutta että tänä kesänä sen ympärille rakennettiin aidat turvallisuussyistä. Solassa olevat kivenlohkareet kun ovat irtokiviä, jotka saattavat vieriä alempana rotkossa olevien päälle. Lisäksi kallioseinämästä putoilee irtokiviä, jotka saattavat olla pudotessaan vaarallisia. Oli siis ehkä ihan hyvä, että se järjen ääni kävi pitämässä puheenvuoron.

Helvetistä itään -reitin loppupuoli oli hieman alkupuolta kiinnostavampi, ja matkan varrelle osui pari suotakin.

Valitettavasti vain nämä suot eivät oikein sykähdyttäneet, sillä Kauhanevan suo oli vielä liian tuoreessa muistissa. 

Helvetinjärveltä ajelin yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin ja saavuin Espooseen hieman ennen yhdeksää. Iltapimeässä motarilla ajellessani tunsin nöyrää kiitollisuutta siitä, että olin saanut nähdä ja kokea niin paljon ja että kaikki oli mennyt niin hyvin.

Jatkukoon syksynne aurinkoisissa merkeissä! 

😘