Kalatorilla

Autonkuljettaja kysyi minulta eilen, haluaisinko lähteä hänen kanssaan sunnuntaiaamuna kalatorille. Tietenkin halusin! Kalatorilla en ollut aiemmin käynytkään. Tarkoitus oli ostaa taskurapuja, joita autonkuljettaja valmisti jo viime sunnuntaina, mutta silloin ravut olivat vähän turhan pieniä, eikä niissä ollut hirveästi syötävää. Nyt oli tarkoitus mennä isommalle kalatorille, josta autonkuljettaja oli saanut tietää vasta pari viikkoa sitten. 

Tori aukeaisi kuudelta aamulla, mutta anoppi kielsi meitä lähtemästä ennen kahdeksaa. Auringon kun pitäisi ehtiä nousta tarpeeksi korkealle, jottei olisi liian kylmä. Tämä siksi, että sain kuin sainkin sen flunssan, ja nyt minulta on kaikki kylmä kielletty, kylmistä juomista lähtien. 🤭 Tällä hetkellä näyttää siltä, että flunssa saattaisi mennä ohi pikaisestikin ja että se ei välttämättä pitkity keuhkoputkentulehdukseksi, kuten yleensä, mutta ei nyt nuolaista, ennen kuin tipahtaa. 

Kalatorin jutut saattavat olla vähän liikaa herkimmille lukijoille (tai kasvissyöjille), joten jätän omaan harkintaasi, jatkatko lukemista vai et. 

Kalatori sijaitsee Kukatpallyssa ehkä vartin ajomatkan päässä anoppilasta. Näimme matkalla kauppiaita, jotka myivät mereneläviä tien varrella. 

Meillä on autonkuljettajan kanssa nykyään tosi välittömät välit, ja höpöttelimme matkalla kaikenlaista. Varmistin senkin, että kalatorin kalat eivät tule ainakaan Durgam Cheruvusta. 😅 Kalat tulevat kuulemma jostakin joesta (olisiko ollut Godavari) ja merestä Andhra Pradeshin osavaltiosta. Kalat tuodaan Hyderabadiin kuorma-autoilla isoissa saaveissa tai tankeissa – elävinä. 

Kalatankkeja.

Kalatori on kaupungin ylläpitämä, kuten Rythu Bazar -vihannestoritkin, mikä näkyy tietynlaisena välinpitämättömyytenä, mitä tulee yleiseen siisteyteen. 

Kalatorin sisäänkäynti.

Kalatorin lattia lainehti vettä, ja mielessäni kävi, että mitäköhän vettä tämä on. En kuitenkaan viitsinyt ruveta pohtimaan asiaa sen tarkemmin. 

Sankrantin takia kalatorilla oli tavallista hiljaisempaa, ja vain ehkä neljäsosa myyntipaikoista oli varattu. Ihmiset tulevat kotikaupungeistaan Sankrantin vietosta takaisin kaupunkiin suureksi osaksi tänään, koska huomenna alkaa taas arki. Ensi viikolla kalatorikin on varmasti taas tupaten täynnä niin myyjiä kuin asiakkaitakin. Autonkuljettaja pyysi minua mukaansa juuri tänään siksi, että hän tiesi torilla olevan väljempää. Normaalipäivinä kun torilla on kuulemma vaikea päästä edes eteenpäin, minkä voin hyvin kuvitella.

Kalojen tuoreus on ostaessa tärkeää, ja siksi osa kaloista on elävinä saaveissa vielä torillakin. 

Seistessäni yhden saavin vieressä, kala pomppasi ilmaan, ja päälleni lensi aimo annos saavissa olevaa vettä. Ajattelin, että okei: tämä ehkä selittää ainakin osan lattialla olevasta vedestä. Onneksi minulla oli ollut aamulla sen verran älliä päässäni, että olin kaivanut likapyykkikassista vaatteet päälleni. Jalkoihinkin olin älynnyt laittaa huonoimmat kenkäni. Olin myös varautunut henkisesti siihen, että kalatorilla saattaisi tuoksahtaa hyvinkin voimakkaasti, mutta tori oli tuoksuiltaan yllättävänkin neutraali. Ehkä se johtui siitä, että myynnissä oleva tavara oli niin tuoretta (olen antanut itseni ymmärtää, että tuore kala ei juurikaan haise). 

Olen todella huono tunnistamaan intialaisia kalalajeja, enkä tunnistaisi kaupassa edes koramenu-kalaa, jota anoppi tavallisimmin käyttää. Katkaravut sentään tunnistin. 

Taskurapujakin löytyi, mutta vain muutamalta myyjältä. Koska kilpailua oli tänään vähän, hinta oli kova: 650 rupiaa (6,2 euroa) kilolta. 

Taskuravutkin olivat yhä elossa, mutta niin vain niitä ruvettiin nostelemaan muovipussiin. 

Ravut eivät tietenkään viihtyneet muovipussissa vaan yrittivät mönkiä ulos, ja mitä enemmän pussi täyttyi, sitä helpommaksi pakoyritykset luonnollisesti kävivät. Minä vähän pelkään rapuja, joten rapuja oli vaikea katsella. 🫣

Kun pussissa oli autonkuljettajan haluamat puolitoista kiloa ja ostokset oli maksettu, myyntipisteessä ollut tyttö nappasi pussin mukaansa, ja lähdimme kävelemään tytön perässä. Ajattelin, että mihinkäs tässä nyt ollaan menossa, mutta autonkuljettaja kertoi, että seuraavaksi ravut pitäisi paloitella. 

Toisesta ovesta ulos.

Kävi ilmi, että ulkona oli olemassa erillinen paikka, jossa kalat ja muut merenelävät paloitellaan ihmisten toiveiden mukaan. Tämä oli myös se hetki, kun vielä elossa olevilta mereneläviltä lähti henki.  

Herätin aluksi epätoivottua huomiota, mutta hyvin pian ihmiset uppoutuivat takaisin puuhiinsa.

Kalojen suomustamiseen näytti olevan kahdenlaisia välineitä: vähän samantyylisiä kädessä pidettäviä suomustusrautoja kuin meilläkin (paljon isompia tosin) sekä pystyssä sojottavia suomustusteriä, joita vasten kaloja hierotaan. 

Veitset olivat suhteellisen tukevaa tekoa. 

Oli aika karua katsella, kuinka elävää rapua pilkottiin ja kuinka erilleen pilkotut ruumiinosat vielä liikkuivat. En ole koskaan sietänyt ajatusta, että rapuja keitetään elävältä, mutta elävältä keittäminen taitaa olla kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elävältä pilkkominen. 🫣

Pilkkomispuuha oli muutenkin semmoista, että joku toinen olisi ehkä menettänyt ruokahalunsa sitä katsellessaan. Itse olen kuitenkin jo niin tottunut intialaisiin toimintatapoihin, ettei minulla ollut mitään ongelmaa syödä myöhemmin autonkuljettajan valmistamaa rapucurrya. 

Ennen kotiin palaamista ostimme vielä hieman pinaattia ja muita lehtivihanneksia kalatorin ulkopuolella olevilta myyjiltä. Lehtivihannekset olivat niin uskomattoman tuoreita, etten voinut muuta kuin ihailla näkyä. 

Sapota-hedelmiä.

Välihuomautuksena sanottakoon, että tämän jutun kirjoittaminen on keskeytynyt taas aika monta kertaa. Viimeisin keskeytys oli se, kun anoppi lähestyi minua neulan ja langan kanssa: voisinko laittaa hänelle langan neulansilmään? Sari oli kuulemma takertunut jonkin hyllyn kulmaan, ja nyt repeytymä piti korjata. Sitä ennen piti mennä keittämään pressopannulla mustaa kahvia, kun kylään oli tullut joku vieras, joka halusi mustaa kahvia. Mitenköhän vieraalle maistui suomalainen Kulta Katriina? Enpä taida mennä kysymään. 🤣

Palattuamme kalatorilta kotiin ja syötyämme aamiaisen autonkuljettaja rupesi valmistamaan taskurapucurrya, jota anoppi jäi keittelemään loppuun, kun me lähdimme autonkuljettajan ja ukkelin kanssa valaisinostoksille. 

Taskurapucurry alkuvaiheessa.

Anoppi marmatti myöhemmin, että kauheaa rahan haaskausta käydä hakemassa niin kaukaa sellainen määrä kalliita taskurapuja. Ruokaan oli mennyt öljyäkin ihan hirveä määrä, ja makua oli pitänyt säätää koko ajan. Autonkuljettaja puolestaan kertoi autossa, että curry oli mennyt hänen mielestään pieleen, eikä maku ollut sellainen kuin piti, koska hän tykkäisi saada tehdä ruokaa omassa rauhassa. 🤭

Autopujasta kyseltiin aiemmin, josko voisin kertoa siitä, kun se suoritetaan temppelissä. Valitettavasti autonkuljettaja oli luikahtanut suorittamaan pujan yksinään, ja pystyin kuvaamaan vain autossa näkyvät merkit pujasta jälkeenpäin. 

Auton etuosaan oli ripustettu sitruunat.

Repsikan puolelle oli piirretty swastika-merkki, joka symboloi täällä menestystä ja onnea eikä natsi-ideologiaa, kuten joku lukija kerran närkästyneenä luuli. 🫣 

Kyselin tänään autonkuljettajalta, mitä kaikkea pujaan kuului, mutta koska en muista kaikkea, en uskalla lähteä selostamaankaan pujaa. 

Kalatorilta siirrymme luontevasti muihin eläinasioihin. Kun tulin Intiaan, ukkeli sanoi, että meidän makuuhuoneemme ilmastointia ei voi käyttää, koska jokin lintu oli tehnyt ilmastointilaitteen ulkona olevan osan päälle pesän, ja linnulla oli nyt lapset. 

Tarkkailin pesää muutaman päivän, mutta se näytti olevan kuitenkin nyt tyhjä.

Tyhjän pesän syndrooma.

Ilmastointilaite oli tarkoitus puhdistuttaa, ennen kuin käyttäisimme sitä, ja ukkeli lupasi tilata puhdistuksen mahdollisimman pian. Pari päivää sitten pyykkiä parvekkeelle levittäessäni huomasin kuitenkin harmikseni, että pesässä könötti lintu. 

Seuraavaksi huomasin isän, joka kiikutti tasaiseen tahtiin pesänrakennusmateriaalia Ikeasta. 

Iskä on ujo eikä uskalla edes pitää silmiään auki. 

Perhepotretti.

Tänään kun kumpikaan linnuista ei ollut pesässä, päätin selvittää, mitä pesässä on. Raahasin parvekkeelle tuolin, kiipesin sille ja otin kuvan pesästä pitkäksi vedetyn selfiekepin avulla. Ajatuksena oli, että jos pesä olisi tyhjä, sen voisi vielä siirtää.

Voihan pee. Pesässä oli neljä kaunista munaa. 

Selvitin googlesta, kuinka kauan kyseisen linnun (= aasianturturikyyhky) muniminen kestäisi, ja kävi ilmi, että parisen viikkoa. Siitä vielä pari viikkoa eteenpäin, ja poikaset lentäisivät pesästä. Siis suunnilleen neljä viikkoa ilman ilmastointia. 

Autonkuljettaja tosin sanoi, että laite ei kuumentuisi tuolta pesän puolelta, vaan se puhaltaa kuumaa ilmaa laitteen toisesta sivusta. Totta tai ei, mutta en siltikään haluaisi keittää kenenkään munia. 🫣 Laitoin eilen ilmastoinnin päälle puoleksi tunniksi ennen nukkumaankäymistä, mutta paljon sen kauemmin en taida uskaltaa pitää laitetta päällä. 

Yhtenä päivänä pesää ihmetellessäni satuin vilkaisemaan parvekkeemme edessä olevaan puuhun ja näin, että siellä oli hieno papukaija!

Papukaija näytti syövän puusta valkoisia palkoja, joten oli ryhdyttävä taas googletuspuuhiin. Kävi ilmi, että lintu on kauluskaija ja puu on hartsiakaasia, ja kaija söi puun palkohedelmiä. 

Papukaijojen näkeminen ilahduttaa aina, joten olin kohtaamisesta ihan täpinöissäni.

Vielä yksi luontohavainto. 

Yhtenä iltana anopin asuinalueella pimeällä kävellessäni nenääni tulvi yhdessä mutkassa kertakaikkisen ihana tuoksu. Otin kuvan tuoksuvasta kasvista, jotta voisin etsiä sen nimen netistä. 

Kukka osoittautui yöjasmiiniksi, joka kukkii ja tuoksuu vain pimeän aikaan. Olin löydöstä aivan innoissani, sillä en ole koskaan kuullutkaan kasvista, joka kukkisi vain öisin! 

Kävin tutkailemassa kasvia yhtenä päivänä valoisaan aikaan, ja toden totta: kasvi ei kukkinut eikä tuoksunut. 

Maailma on ihmeitä täynnä! 

Loppuun vielä kuvan Durgam Cheruvun ylittävästä sillasta, joka on taas valaistu uudella tavalla. 

Kävin kuvaamassa sillan eilen anoppilan katolta, mutta tällä kertaa katsoin tarkkaan, mistä portaikosta nousin katolle, ettei tarvinnut mennä taas väärästä portaikosta alas ja luulla, että joku on sulkenut portin takanani. 

Nuo korkeat "tötsät" ovat portaikkoja. 

Vielä ennen lopettamista on pakko kertoa yksi juttu. Kun tulimme tänään illalla ukkeli kanssa ajelemasta, peruutin autoa anoppilan parkkiruutuun, ja yhtäkkiä auton takaa kuului kova rusahdus. Olin törmännyt johonkin! Montako päivää siitä olikaan, kun sanoin, että en ole kolaroinut pitkään aikaan? 🤣 

Ukkeli sanoi, että siellä on jokin lasten polkupyörä, ja olin todennäköisesti törmännyt siihen. Ukkeli ei viitsinyt edes mennä auton taakse katsomaan, mitä oli käynyt, vaan hän lähti kävelemään kohti hissiä. Minulla hakkasi sydän ihan hulluna, sillä luulin, että olin törmännyt tolppaan ja että auton takana olisi nyt valtava lommo. 

Auton peräpäätä tutkittuani en tullut hullua hurskaammaksi. Takana oli pieni nirhauma, mutten tiennyt, oliko se minun aikaansaamani vai jokin vanha kolhu. Auton takana oli tosiaan pieni pyörä, mutten päässyt selvyyteen siitäkään, mihin olin törmännyt. Lopulta annoin periksi ja painelin ukkelin perään. Mitäpä näistä!

Lentävä valas

Viime vuonna tulin Intiaan juuri, kun Sankranti oli juhlittu, mutta nyt tulin tarkoituksella hieman aikaisemmin, jotta näkisin vähän enemmän Sankrantin juhlintaa. Sankrantin kesto eroaa hieman alueittain, mutta Hyderabadissa Sankranti on enimmäkseen kaksipäiväinen juhla. Keskiviikkona 14. päivä vietettiin Bhogia eli päivää, jolloin poltetaan kokkoja, ja 15. päivä Makar Sankrantia, jolloin lennätetään leijoja, valmistetaan Sankranti-herkkuja ja tehdään puja-rituaaleja.

Perimmäinen syy Sankrantin juhlimiseen on se, että aurinko siirtyy silloin jousimiehestä kauriiseen. Tämä merkitsee talven loppumista, päivien pitenemistä ja uuden alkua. Aurinkomerkit eli horoskooppimerkit ovat Intiassa samat kuin lännessä, mutta koska intialainen astrologia käyttää hieman erilaista, tähtien asentoon perustuvaa systeemiä, kunkin aurinkomerkin alkamis- ja loppumisajankohta eroaa täällä hieman meidän vastaavistamme. Esimerkiksi kauriin aika alkaa täällä joko tammikuun 14. tai 15. päivä ja päättyy joko helmikuun 12. tai 13. päivä.

Anoppi kertoi, että tämän asuinalueen koripallokentällä poltettaisiin keskiviikkoaamuna viideltä kokko, ja tarkoitus oli mennä katsomaan sitä. Kävi kuitenkin niin, että koska söimme tiistai-iltana siellä kerholla niin raskaasti, uni ei tullut, ja kokkoa jaksoi lähteä katsomaan aamulla ainoastaan vanhin osanottaja eli appiukko. 🤭 Jotenkin aavistin tämän, sillä kävin valokuvaamassa kokon ja muggut eli värikkäät lattiapiirrokset jo edellisenä iltana. 

Kokko ja mugguja sen ympärillä. 

Lisää mugguja.

Samaan aikaan minun kanssani koripallokentälle tuli poika leikkipyssy kädessään. Mietin, että mitäköhän poika meinaa ruveta ammuskelemaan, mutta se selvisi pian, kun poika otti ampuma-asennon ja rupesi ammuskelemaan kokkoa. 🤣

Vihollinen paikallistettu.

Bhogi-päivän aamuna ei tehnyt mieli avata parvekkeen ovea, koska ulkona haisi voimakkaasti savulle, ja ilmassa leijui hento savuverho, mikä ei tuosta kuvasta kovinkaan hyvin näy.

Luin päivän lehdestä, että Parade Ground -kentällä järjestettäisiin 14. ja 15. päivä leija- ja makeisfestivaali, ja päätin lähteä käymään siellä. Hyderabad ei ole mikään kovin turistiystävällinen paikka siinä mielessä, että täällä on tosi vaikea löytää ajankohtaista tietoa tapahtumista ja niiden tarkoista ajankohdista. Tämäkin leijafestivaali oli merkitty kestäväksi aamusta iltaan, mutta minulla oli asiasta omat epäilykseni. Yleensä tapahtumat ovat ilta-aikaan, koska sää on silloin miellyttävämpi kuin keskipäivällä. 

Päätin kuitenkin lähteä paikan päälle pällistelemään, koska toisihan se kuitenkin vaihtelua tähän tavalliseen arkielämään. (Bhogi-päivän aamuna silitin esimerkiksi jättikasan pyykkiä, kun olin löytänyt pari päivää aiemmin ukkelin likapyykkisäkit. Intiahan on monessa mielessä vielä hyvin patriarkaalinen kulttuuri, ja naiset hoitelevat kaikki kotihommat.) 

Koska pelkäsin, että pysäköintipaikan löytäminen saattaisi olla hankalaa, päätin jättää auton kotiin ja mennä paikalle metrolla. Tulisipahan samalla vähän askeleita, kun joutuisin kävelemään. 

Naisten metrovaunussa taas. 

Tapahtumapaikalle saavuttuani hieman harmitti, sillä siellä oli jättimäinen parkkipaikka, jossa oli vielä siihen aikaan myös suhteellisen väljää. Olisin voinut tulla ihan hyvin autollakin. 

Parade Groundilla oli määrä järjestää illalla myös kuumailmapallotapahtuma, ja kuumailmapallot näyttivät olevan maassa valmiina iltaa varten. Kuumailmapallotapahtumakin olisi ollut hauska kokea, mutta en tiennyt, moneltako sekään alkaisi.

Lapsille oli kaikenlaisia aktiviteetteja, kuten pallomeriä, liukumäkiä ja trampoliineja. 

Mitä lähemmäs tapahtumapaikan keskustaa kävelin, sitä äänekkäämmäksi musiikki muuttui. Intiassahan pitää olla joka puolella mahdollisimman paljon kaikenlaista meteliä, koska intialainen ei kai koe olevansa edes elossa, jos ympärillä ei ole koko ajan kaamea kakofonia. 

Otin videon alueelle saapumisesta, ja siitä saa jonkinlaisen käsityksen paikan tunnelmasta. 

Kerkesin ottamaan vain tämän ja yhden toisen videon, kun iPhone jo ilmoitti, että puhelimen täytyy jäähtyä. Mitenköhän sitten, kun täällä on oikeasti kuuma? 

Aidatun tapahtuma-alueen reunassa oli tuoleja, joilta ihmiset saattoivat katsella tapahtumia. Yhtään leijaa ei taivaalla näkynyt, mutta sen sijaan ilmassa leijui jättimäinen valas, jonka peräpäästä roikkui jotain. 

Päivän kohokohta. Valas peräsuoli pitkällään.

Jonkin ajan kuluttua valas lätsähti maahan. Siinä meni sekin ilo.

Kiertelin alueella aikani ja tulin siihen tulokseen, että ainakin tällä hetkellä ihmisten pääasiallinen syy vierailla leijafestivaalilla oli syöminen. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, sillä hyderabadilaiset rakastavat ruokaa, varsinkin biryania, suolaisia naposteltavia, uppopaistettuja juttuja, grillattua ruokaa, intialaisia makeisia ja pizzaa.

Jättimäinen puri-leipä houkuttimena.

Tämmöistä mobiilivessaa en ole vielä nähnytkään. Onneksi ei tarvinnut mennä testaamaan!

Iltapäivällä tapahtumapaikalla oli vielä aika väljää, mutta illalla tuolla olisi varmasti melkoinen ryysis.

Seuraavaksi oli aika mennä katsastamaan makeisfestivaali, joka oli katetulla alueella suojassa auringolta. Mistä tulikin mieleeni, että muistin vasta tapahtumaan päästyäni ja auringon porottaessa suoraan naamaani, että jaa niin, ne aurinkosuojat. 🫣 Päivisin täällä on lämmintä kuitenkin kolmisenkymmentä astetta, vaikka iltaisin ja aamulla on vain 20, ja UV-indeksikin näytti olevan 7. 

Otin makeisfestivaalistakin pienen videon. 

Tekoäly tiesi kertoa, että tämä on perinteinen maharastralainen sari, nenäkoru on nimeltään nath ja otsakoru mundavalya. 

Tämä herra taas on pukeutunut erääksi Krishna-jumalan ilmentymäksi eli Vithobaksi. 

Poislähtiessäni näytti siltä, että väkeä alkoi saapua paikalle enemmän, ja parkkipaikkakin oli vilkastunut. Leijatapahtuma alkaisi siis varmasti illemmalla, kuten olin aavistellutkin. En jaksanut kuitenkaan jäädä odottelamaan leijoja, vaan päätin lähteä takaisin anoppilaan.  

Mies luuttusi metroaseman portaiden kattoa, ja hänellä oli oikein turvaköysikin. 😅

Nämä näkymät metroasemien ylikulkusilloilta ovat jostain syystä lemppareitani. Näky kuvastaa Intiaa niin hyvin.

Nysse tulloo!

Bhogi-päivänä piirretään mugguja talojen porttien ja asuntojen ovien eteen, ja bongailin muggujakin päivän mittaan.

Sankrantia sanotaan myös Pongaliksi.

Kahden viimeisen muggun kuvat ovat anoppilan asuinalueelta, ja otin kuvat illalla, kun kävimme ukkelin kanssa kävelyllä. Vastaamme tuli mies, joka vaikutti olevan ukkelille hyväkin tuttu ja joka katsoi minua uteliaasti. Kävi ilmi, että mies asuu perheineen samassa kerroksessa kuin appivanhemmat. Mies oli ilahtunut tapaamisestani, sillä hän kertoi kuulleensa anopilta minusta paljon hyvää. Anoppi kuulemma muistelee minua aina, kun en ole täällä. 🤭 En tiedä, lisäilikö mies omiaan, mutta olin kaikesta huolimatta ilahtunut ja sanoin puolestani, että minulla on maailman paras anoppi. Toivoin, että sana kulkisi vuorostaan anopin korvaan, sillä täällä ei sanota (ainakaan ukkelin perheessä) tämmöisiä asioita suoraan toiselle. 

Kotiapulainen oli piirtänyt muggut anoppilan oven eteen. Oven yläpuolella roikkuu mangopuun oksia, joita ripustellaan kaikkiin oviin.

Anoppilan kotiapulainen oli vaihtunut poissaollessani, ja tämä uusi kotiapulainen on ollut talossa suunnilleen kuukauden päivät. Eilen aamulla eli Makar Sankrantina kotiapulainen soitti, että hän ei pääsisikään tulemaan sinä päivänä, koska hänellä oli jotain menoa, joten Makar Sankranti alkoi osaltani sillä, että lakaisin yleisten tilojen (etuhuone, olohuone, ruokailutila sekä keittiö) lattiat. 

Anoppi kysyi, lakaisenko Suomessakin, ja minusta kysymys oli hassu, sillä eihän meillä taida edes olla myynnissä tämmöisiä luutia. 

Kotiapulainen lakaisee ja luuttuaa tavallisesti lattiat, pesee astiat ja auttaa pyykkihuollossa, varsinkin sarien pesussa ja tärkkäyksessä. Kuvittelen olevani hyväkin ihmistuntija, ja minulla on sellainen tunne, että tämän nykyisen kotiapulaisen kanssa saattaa tulla hyvinkin pian jonkinlaisia ongelmia. Alkuviikosta nainen pyysi, josko voisin yhdistää hänet anoppilan wifiin eli laittaa hänen puhelimeensa wifin salasanan, koska hän ei itse osaa lukea eikä kirjoittaa. Laskutoimitukset onnistuvat anopin mukaan kuulemma hyvin. 🤭 Sen jälkeen puhetta onkin riittänyt, ja kotiapulainen puhuu melkein koko ajan töitä tehdessään kännykkäänsä. Tämäkään ei ole mitään uutta, ja ennemminkin olisin yllättynyt, jos näin ei olisi.

Minulla on täällä aivan erilainen vuorokausirytmi kuin Suomessa. Herään tavallisesti vasta seitsemän jälkeen ja saan unen päästä kiinni vasta joskus lähempänä puoltayötä. En voisi kuvitellakaan meneväni täällä salille aamulla viideltä, saati sitten neljältä, kuten Suomessa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että kroppani elää Suomessakin Intian ajassa. Ajat menevät lähes täydellisesti yksiin, kun ottaa huomioon aikaeron, joka on talvella kolme ja puoli tuntia ja kesällä kaksi ja puoli tuntia. 

Kun nousimme Makar Sankrantina ukkelin kanssa vihdoin joskus kahdeksalta ylös, anoppi totesi minulle (hymyssä suin eli ei siis mitenkään syyttävästi), että "nytkö sinä nousit". 🤭 "Meillä on tänään paljon töitä!" 

Töitä tosiaan riitti, sillä piti tehdä monta erilaista ruokalajia, jotka kuuluivat erityisesti Makar Sankrantiin. Teimme kolmenlaisia uppopaistettuja vada-kakkusia, puliharaa eli sitruunariisiä, perunacurrya, rasamia ja makeaa riisijälkiruokaa eli payasamia. En ehtinyt ottaa edes yhtään kuvaa, kun koko ajan oli kädet – kirjaimellisesti – täynnä jotakin.

Tässä kuva lautasestani, jolla on kaksi vadaa, sitruunariisiä ja perunacurrya.

Payasamia eli sitä riisijälkiruokaa. Rakastan kardemumman tuoksua, joka payasamista tulee!

Juhlat saattavat olla täällä naisväelle hieman stressaavia, kun pitää valmistaa monenlaista syötävää niin omalle perheelle kuin työväelle ja tutuillekin vietäväksi. Anoppi oli pyytänyt maanantaina erään sukulaisnaisen auttamaan makeisten valmistamisessa, ja makeisia syntyikin melkoinen kasa. Ukkeli oli hieman tuohtunut, koska ukkelin mielestä hänen äitinsä voisi ihan hyvin ostaa makeiset valmiina ja vähentää sillä tavalla omaa työmääräänsä. "Kukaan tuskin olisi pahoillaan, jos saisikin kaupan tuotteita omatekemien sijaan", sanoi ukkeli. Ymmärrän kyllä hyvin anopin näkökannankin, sillä olisihan se vaikea yhtäkkiä ruveta ostamaan valmistuotteita, jos on koko elämänsä tottunut tekemään kaiken itse. 

Päivällä kävimme ukkelin kanssa ajelulla ja testasimme mm. uuden kahvipaikan, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää. Hyppään suoraan iltapäivään ja alkuiltaan, kun lähdin itsekseni kaupoille etsiskelemään uusia kurtia eli niitä pitkiä tunikan mallisia paitoja. Tarvitsin erityisesti hieman parempia kurtia, joita käytän esimerkiksi kylään tai ravintolaan mennessä (kotikurtat ovat erikseen). 

Kaikki olivat sanoneet, että kaupunki tyhjenee Sankrantina eikä ketään ole suurin piirtein missään. Ihmettelin väitettä, sillä vaikka kadut olivatkin tavallista tyhjempiä, eikä tarvinnut juuttua liikenneruuhkiin, ostoskeskukset pullistelivat ihmisiä. Tuntui, että koko kaupunki oli kerääntynyt ostoskeskuksiin shoppailemaan, syömään, käymään elokuvissa tai harrastamaan jotakin. Hissit olivat niin täynnä koko ajan, että ne hädin tuskin liikkuivat, ja Inorbitissa katsoinkin parhaakseni käyttää poislähtiessä portaita, vaikka hermostuttikin aika tavalla. Olen nimittäin kerran jäänyt Inorbitissa parin muun tyypin kanssa lukkojen taakse portaikkoon. Pääsimme ulos vasta, kun vartija näki meidät valvontakamerasta. 

Inorbitin portaisiin on merkitty, kuinka paljon energiaa kunkin portaan nouseminen kuluttaa. 🤣

Nämä talokolossit jaksavat aina ihmetyttää.

Inorbitista jatkoin matkaani Sarath City Capital Malliin, joka tunnetaan täällä nimellä AMB Mall. 

Autoja saapui parkkihalliin tasaisena virtana, ja hieman mietitytti, löytyisikö parkkihallista enää vapaita paikkojakaan. Alimmasta kerroksesta onneksi löytyi. 

Prismassakin (kuten myös Go colors -kaupassa) myydään pöksyjä kaikissa mahdollisissa väreissä. Bongasin Prisman ensimmäisen kerran metron ikkunasta yhden ostoskeskuksen ohi ajaessani pari vuotta sitten, ja uskokaa tai älkää, mutta Prismalla oli silloin tismalleen samanlainen logo kuin meidän suomalaisella Prismalla. Kun seuraavan kerran lähdin oikein asioikseni kuvaamaan Prisman logoa, logo olikin jo vaihtunut tuohon nykyiseen. 

Oli pakko kuvailla taas näyteikkunoiden kolttuja – ja vähän muutakin.  

Kuvan kaupat ovat pelottavia, kun niissä pitää tietää suunnilleen, mitä on etsimässä. Asiakas menee siis istumaan tuoliin, ja myyjät alkavat heitellä asiakkaan eteen pöydälle hänen toiveitaan vastaavia tuotteita. 

Jäätelökakkuja tällä kertaa. 

Karting-radallakin oli säpinää, vaikkei se kuvassa siltä näytäkään.

AMB:n parkkihallissa oli miellyttävän selkeät opasteet.

Kurtat jäivät tällä kertaa ostamatta, vaikka vietin kaupoilla yli neljä tuntia. 🫣 Minusta on tullut vähän vaikea asiakas, kun en viitsi ostaa mitään sellaista, mihin en heti ihastu ja mitä en tule satavarmasti käyttämään. 

Tässä olivat Sankranti-päivien kuulumiset tällä kertaa.