Palelee (nyt jo)

Aika hujahti tällä viikolla kaikkien älyttömien askareiden parissa niin, että en ehtinyt postailemaan mitään - enkä lukemaan muidenkaan blogeja.

Nyt viimeistään olikin sitten pakko pysähtyä, sillä olen paraikaa Delhissä odottelemassa huomisaamun lentoa Suomeen.

Höh. Taas tätä matkalaukkuelämää!

Inhoan näitä pakollisia yhden yön pysähdyksiä Delhin lentokenttähotelleissa, mutta minkäs teet, kun Hyderabadista ei ehdi aamulla Delhiin niin, että ehtisi vielä Helsingin-lennollekin.

Suurin syy, miksi inhoan yöpysähdyksiä Delhissä, on lentokenttätaksit. Kuskeilla ei ole koskaan hajuakaan hotelleista, missä ne mahtavat sijaita, ja kun minä en osaa hindiä, olen joskus vähän pulassa. Onneksi olen ollut tässä hotellissa aikaisemminkin, joten tiesin, missä hotelli sijaitsee, ja jotenkin onnistuin välittämään tiedon myös kuljettajalle. Viimeksi minulla ei ollut hajuakaan, missä hotelli sijaitsee, mutta onneksi satuin näkemään hotellin tien oikealla puolella, joten saatoin viittilöidä kuskille, että tuonne pitäisi päästä. Tämänkertainen kuljettaja oli aggressiivisen oloinen nuori kaveri, joka rupesi heti alkumatkasta vaatimaan 50 rupiaa matkatavaroista, vaikka ne sisältyivät taksimatkan hintaan (olin ottanut prepaid-taksin). Kaiken lisäksi poju kurvasi sillan alta jollekin syrjäiselle alueelle, mutta minä tajusin onneksi heti, että tämä ei ole kyllä oikea reitti, ja käskin pojun kääntymään takaisin päätielle. Yritän aina näyttää mahdollisimman päättäväiseltä ja pelottomalta, vaikka en tiedä, onko siitä mitään varsinaista hyötyä. Jotenkin vain tuntuu siltä, että pelkoaan ei saa näyttää, vaikka sellaista tuntisikin.

Olisin voinut tilata hotellin taksinkin noutamaan, mutta sekin keino on huonoksi havaittu, kun viimeistä edellisellä kerralla kuljettaja oli eri terminaalissa kuin minä. En jaksa sitä puhelimessa setvimistä, että missä kenenkin olinpaikka mahtaa olla, ja löydemmekö toisemme vai emme. 

Inhoan näissä lentokenttähotelleissa oleskelua myös siksi, että täällä on aika lailla jumissa, kun kaikki on niin kaukana. En viitsi  - viimeaikaisten Delhi-tapahtumien jälkeen varsinkaan - muutenkaan lähteä seikkailemaan yksin Delhin yöhön. On siis parempi kykkiä hotellissa ja odotella aamua. Onneksi on sentään ympärivuorokautinen huonepalvelu, ja siitä otan kyllä joka kerta ilon irti!

Viimeksi tilasin tällaisen annoksen - ja söin (yksinäni) melkein kaiken! Lasissa on sitten mehua eikä mitään bisseä!

Tilasin Hyderabadin lentoasemalla lounaaksi Gunturin idlin, jonka tiedän tuliseksi annokseksi - ja siksi juuri siitä pidänkin. 

Tilauksen vastaanottaneen pojan suu kääntyi hymyyn, ja hän tiedusteli hienovaraisesti, että mahdanko olla syönyt aikaisemmin Gunturin idliä...

Mietin lentokoneessa lentoyhtiön lehteä lueskellessani sitä, että Intiassa ei tarvitse kuin matkustaa toiseen osavaltioon, ja tuntee itsensä jo ihan turistiksi. Kieli on tietysti tärkein erottava tekijä, ja kielitaidottomana sitä vasta huomaa, miten onneton olo on, kun ei osaa kieltä. Tänäänkin toivoin monta kertaa, että taksikuski osaisi telugua tai minä hindiä!

Ilmakin on täällä Delhissä aivan toisenlainen kuin Hyderabadissa. Olin katsellut, että Delhissä päivälämpötilat liikkuvat 17-18 asteessa ja yölämpötilat noin kuudessa asteessa, joten vedin lähtiessä päälleni paksun villatakin ja toppatakin. (Hyderabadissa ei talvea loppujen lopuksi sitten tullutkaan, ja päivällä oli lämpöä 30 astetta ja yölläkin päälle 15.) Lopulta pakkasin toppatakin kuitenkin laukkuun, kun totesin sen olevan ehkä hieman liioittelua. Villapaita oli kuitenkin ihan sopiva varustus lentokoneesta astuttuani, kun asteita oli "vain" 17. Ihmiset ja maisematkin ovat ihan erinäköisiä täällä kuin siellä kotona Hyderabadissa, ja vaikka olen sielläkin ulkomaalainen, on hassua, miten kuitenkin tunnen kuuluvani sinne ja miten se paikka ja ne ihmiset tuntuvat "omilta".

Lentoyhtiön lehdestä bongasin kaksi hassua mainosta, jotka oli tietysti pakko valokuvata.

Nyt olisi tarjolla valkoisia paitoja ja valkoisia lungeja - sekä viiksekkäitä miehiä!

Luulin tätä ensin viskimainokseksi, mutta tässä mainostettiinkin sokeripaloja. Intiassa on rohkeaa käyttää sokeripaloja.

Kuluneella viikolla minulla oli kaikenlaisia järjettömiä siivousprojekteja, kuten keittiön kaappien siivous, vaatehuoneen siivous ja kaikkien mattojen pesu. Jokaisen järki varmaan sanoo, että on aivan älytöntä tehdä tällaisia juttuja viime tingassa ennen matkalle lähtöä, kun ukkeli jäi kaiken lisäksi sinne vielä sotkemaan. Nyt on kuitenkin siivottu, kun meille tulee vieraskin Suomesta sitten, kun palaan Hyderabadiin. Onhan se kiva, että matot ovat (olivat) puhtaat!

Koska olen viime kuukaudet joutunut ottamaan jalkani takia aika rennosti, päivittäinen raataminen sai minut niin väsyksiin, että yhtenä päivänä onnistuin kaiken päätteeksi kadottamaan autoni ostoskeskuksen parkkihalliin. Voin kertoa, että ei hirveästi naurattanut, kun autoa ei löytynyt mistään, vaikka harhailin parkkihallia ristiin rastiin puolen tunnin ajan. Itkukin siinä pääsi. Lopulta ukkeli lähti tulemaan kaverinsa kanssa etsimään autoa kanssani, mutta lopulta löysin auton omin neuvoin - aivan eri kerroksesta, johon muistin auton jättäneeni!

Nyt rupean selailemaan huonepalvelukatalogia ja toivottelen kaikille mukavaa viikon alkua! Toivottavasti netti toimii siellä Suomessakin, että pääsen ihan kunnolla taas takaisin blogistaniaan.

Talon tarjoamaa iltalukemista.

Ihana Siddharth (ja yksi guru myös)

Ystäväni kävi viime syksyn korvilla Sadhguru-nimisen gurun kolmipäiväisellä kurssilla, ja hän harmitteli, kun minä olin sattunut olemaan kurssin aikaan Suomessa - olisin kuulemma pitänyt kurssista kovin. Olen aina halunnut pysytellä mahdollisimman kaukana kaikenlaisista guruista, koska guru kuulostaa minusta erittäin epäilyttävältä: guruilla on kuitenkin tarkoitus ensin aivopestä seuraajansa, sitten kyniä heidän rahansa ja lopulta saada heidät luopumaan muusta elämästä kokonaan ja omistamaan elämänsä ja kaiken aikansa gurulle tämän ashramissa. Minusta siinä, että joku hylkää muun elämänsä jonkun hihhuliveikon takia, ei ole mitään hienoa, vaan minusta se on lähinnä säälittävää.

Kuuntelin kuitenkin avoimin mielin, kun ystäväni kertoi gurun ajatuksista. Sadhgurun ajatukset olivat kiinnostavia ja yleismaailmallisia, eikä niiden taustalla ollut mitään uskonnollista, mikä oli minulle suuri helpotus. Sadhguru on mystikko, joka pohdiskelee ihmisen elämää ja olemassaoloa hengellisyyden (spirituality) kautta.

Sadhguru puhuu uskonnosta:

"Ihmiset taistelevat koko ajan, ikään kuin maailmassa olisi meneillään taistelu hyvän ja pahan välillä. Näin ei ole. On ollut kyse aina samasta asiasta, ja niin on vieläkin: vastakkain ovat yhden miehen usko ja toisen miehen usko. Sinä uskot yhteen hölynpölyyn; joku toinen toiseen hölynpölyyn. Ja taistelu jatkuu. --

Temppeleiden tai kirkkojen tuhoaminen ei ole mitään ratkaisu. Ainakin ne toimivat halpoina psykiatreina. Ainakin ne tuovat ihmisille jonkinlaista lohtua - ehkä ihan hevonpaskaa, mutta jonkinlaista lohtua kuitenkin. Ihmiset tuntevat olevansa eksyksissä, kunnes: älä murehdi – jumala pitää sinusta huolen! Yhtäkkiä ihmiset alkavat tuntea uudenlaista luottamusta: jumala on kanssani. He alkavat elää paremmin. Näin on käynyt lukemattomille ihmisille.

Tämä riittää niille, jotka etsivät vain keinoja selviytyä elämästä. Sen sijaan ne, jotka haluavat rikkoa rajoja, ymmärtävät tämän kaiken järjettömyyden. Jos etsit vain keinoja selviytyä elämästä, kunnes jonakin päivänä kuolet: usko johonkin hölynpölyyn ja selviydy.

Jos uskonto levittää maailmassa pahaa verta - mitä se taatusti tekee - se tapahtuu siksi, että ihmiset seuraavat tiettyjä oppeja ja uskovat, että tämä on se juttu. Minun uskonnossani on kaikki. Kaikki, jotka uskovat toisin, täytyy pelastaa, koska muuten he ovat onnettomia. Tässä se konflikti juuri on. Ihmiset puhuvat kuin maailmassa olisi vain yksi uskonto.

Minä en usko tähän; minusta maailmassa pitäisi olla seitsemän miljardia uskontoa - jokaisella omansa. Uskonto on jotain hyvin henkilökohtaista; jotakin, joka on sinussa itsessäsi. Ei sitä tarvitse julistaa kadulla tai muissa paikoissa, eikä siihen tarvita mikrofonia. Uskonto on askel sisäänpäin."

(Sadhgurun puheenvuoron voi katsella kokonaisuudessaan hänen sivuiltaan Religion-otsakkeen alta.)

Toisen uskontoaiheisen ja ajatuksia herättävän videonpätkän voi käydä katsomassa täältä. 

Pari viikkoa sitten ystäväni kertoi, että Sadhguru oli tulossa taas Hyderabadiin, tällä kertaa puolentoista tunnin keskustelutilaisuuteen. Kiinnostaisiko minua lähteä? Näin voisin hieman tutustua gurun ajatuksiin ja hänen persoonaansa, ja jos kiinnostuisin enemmänkin, voisin mennä joskus myöhemmin hänen kurssilleen. Seuraava tilaisuus olisi jo helmikuussa, sillä Sadhguru on tulossa silloin taas Hyderbadiin (mutta minä olen silloinkin Suomessa).

Sadhgurun ajatukset olivat kuulostaneet minusta erittäin järkeenkäyviltä, mutta siitä huolimatta olin hieman epäileväinen. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei se mitään ota, jos ei annakaan, ja päätin lähteä.

Sadhguru Jaggi Vasudev, aikakautemme suuri opettaja ja mystikko, on tarkkasilmäinen humanitääri ja huomattava hengellinen johtaja. Hän on nykyaikainen guru, joka on kiehtova sekoitus ikivanhaa viisautta ja modernia näkemystä. Sadhgurulle sekä maallinen että mystinen ovat ominta maaperää, ja hänen avullaan miljoonat ihmiset ovat löytäneet sisäisen ilonsa ja onnensa. Sadhguru työskentelee väsymättä sen puolesta, että ihmiskunnan fyysinen, älyllinen ja hengellinen hyvinvointi paranisi, ja apunaan hän käyttää tehokkaita joogaohjelmia ja laajamittaisia vapaaehtoisjärjestöjä. Hänen inklusiivinen ja holistinen lähestymistapansa päivänpolttaviin kysymyksiin ja maailman asioihin on tehnyt vaikutuksen jopa planeetan koulutetuimpiin ja skeptisimpiin henkilöihin, ja juuri tämän takia Sadhgurua pyydetäänkin usein puhujaksi tärkeimpiin maailmanlaajuisiin konferensseihin. Sadhgurun elämä kuvastaa ennen kaikkea sitä, miten paljon mahdollisuuksia jokaisessa ihmisessä on - mahdollisuuksia elää ilman rajoja.

Lähde: Sadhguru.org 

Kun etsiskelin myöhemmin netistä tietoja keskustelutilaisuudesta, riemastuin: henkilö, jonka kanssa guru tilaisuudessa keskustelisi, oli Siddharth - juurikin minun suosikkinäyttelijäni! Ei voi olla totta! Jippii! Olen jo kerran aiemmin osunut Siddharthan kuvaussessioihinkin, joten ajattelin, että kyllä tämän nyt täytyi olla kohtalo vähintäänkin.😀

Kaiken lisäksi kävi vielä niinkin hyvin, että koska ystäväni osallistui tilaisuuden järjestelyyn vapaaehtoisjoukoissa, hän sai VIP-lippuja, jotka takasivat istumapaikat kolmannesta rivistä. Kaksi ensimmäistä riviä oli varattu Siddharthan vieraille, muun muassa tämän vanhemmille ja Tollywoodin silmäätekeville, mikä oli minun mielestäni ihan kohtuullista.

VIP-passit - ja viisaan näköinen mies.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, jolloin halli oli vielä lähes tyhjä.

Siinä aikani kuluksi pohdin muun muassa sellaista, että montakohan ihmistä halliin mahtuu. Yhdessä penkkirivissä oli 60 tuolia (kyllä, laskin ne), ja rivejä oli ainakin kolmisenkymmentä, joten istumapaikkoja oli ainakin vajaalle kahdelle tuhannelle.

Ukkelin kanssa pohdimme myös sitä, että mitä jos rupeaisikin itse guruksi. Voisiko ukkeli esimerkiksi ruveta guruksi, kun hänhän saattaa joskus päästää suustaan jotain viisastakin? Ukkeli ei kuulemma kuitenkaan voisi ruveta guruksi, kun hän ei saisi kasvatetuksi sellaista partaa, joka guruilla pitää olla. (Onko parta muuten joku gurun tunnusmerkki? Olen huomannut, että kaikilla guruilla on ihan julmettu parta.) 

Edessä olevaa lavaa valmisteltiin, kameramiehet asettuivat paikoilleen, ja ihmisiä alkoi pikkuhiljaa virrata saliin.

Gurun vakituisella "henkilöstöllä" näytti olevan aprikoosinväriset paidat ja beigen väriset lököhousut, ja he kaikki näyttivät olevan kaljuja, naisetkin. Mikä juttu tämä nyt on, että gurulla pitää olla karvoja ihan kauheasti, ja gurun seuraajien pitää olla kaljuja? Miksi gurun seuraajien pitää olla kaljuja? Onko se jonkinlainen merkki omistautuneisuudesta, että luopuu hiuksistaan?

Siinä missä minä odottelin paikalle lähinnä Siddharthaa, vieressäni istuva tyttö oli ilmeisestikin tullut paikalle gurua varten, kun hänellä oli puhelimen taustakuvanakin gurun naama. 

Vihdoinkin tilaisuus alkoi, ja Siddharth ja Sadhguru saapuivat paikalle. Keskustelu ei alkanut hyvin. Ääni kaikui hallissa kummallisesti, eikä gurun ja Siddharthan puheesta meinannut saada mitään tolkkua. Tilannetta yritettiin korjata, ja sitten taas jatkettiin toiveikkaana keskustelua, kunnes huomattiin, että ääni ei taaskaan kuulunut kunnolla. Tätä toistettiin useamman kerran.

 Guru ja Siddharth ihmettelevät, että eikö vieläkään kuulu. (Guru on vasemmalla ja Siddharth oikealla, jos jollekin jäi epäselväksi. 😊)

Minut valtasi myötähäpeääkin suurempi nolous, kun ajattelin, että mitä jos tästä ei tulekaan mitään. Guru ja Siddharth haaskasivat aikaansa tulemalla paikalle, ja kaikki - jopa Siddharthan Chennaista paikalle lentäneet vanhemmat - joutuisivat lähtemään tyhjin käsin pois! Joku takanamme istunyt puki sanoiksi sen, mitä minäkin olin mielessäni pyöritellyt: hallissa kaikui aivan liikaa, koska hallia ei ole tarkoitettu akustiikaltaan tällaisiin tapahtumiin. Tilaisuus olikin ollut määrä järjestää aluksi toisaalla, mutta se oli sitten siirretty jostain syystä Hitexiin. Joku yleisöstä keksi lopulta ehdottaa, että kaikki hallin sivuilla olevat jättimäiset ovet avattaisiin, jotta kaiku vähenisi, ja se keino vihdoinkin tepsi niin, että päästiin itse asiaan. Onneksi!

Minä heiluin aluksi ihan hulluna kameran kanssa - otin valokuvia, videota ja sitten taas valokuvia - kunnes ukkeli totesi, että nyt voisit ruveta kuuntelemaan. Siddharth on vaan niin ihana - ja paljon ihanampi luonnossa kuin elokuvissa! Jos olisin iso paha susi, pistäisin hänet kyllä poskeeni.

Keskustelu oli luonteeltaan hieman toisenlainen kuin olin kuvitellut. Teemana oli "Youth and Truth", ja Siddharth kysyi aiheen tiimoilta gurulta kysymyksiä, jotka olivat välillä ajankohtaisia ja vakavia mutta enimmäkseen viihdyttäviä, kuten "onko guru romanttinen" ja "kuinka tulla guruksi".

Sadhguru on hyvin aktiivinen persoona, joka ajaa moottoripyörällä, pelaa golfia, heittelee frisbeetä ja niin edelleen, ja ensimmäinen Siddharthan kysymys olikin, kuinka guru voi harrastaa tällaisia juttuja. Sadhguru totesi, että ihmisillä on tavallisesti sellainen väärinkäsitys, että heidän mielestään hengellisyys tarkoittaa kyvyttömyyttä (spirituality means disability): ensimmäiseksi ajatellaan, mitä kaikkea hengellinen ihminen ei voi tehdä. Saman väärinkäsityksen tunnistin itsessänikin. Olin ajatellut, että tuommoinen guru (tai hengellinen ihminen yleensäkin) elää hyvin askeettista, yksinkertaista, yksinäistä ja tylsää elämää: hän istuu päivät pitkät meditoimassa ja joogaamassa, ja hän on aika lailla vieraantunut meidän vähemmän hengellisten ihmisten todellisuudesta. Kuinka väärässä olinkaan! Samalla se toi lohtua myös minulle: olen ollut jo pitkään kiinnostunut hengellisen aspektin lisäämisestä elämääni, mutta olen pelännyt sitä, että minun pitäisi sen takia luopua jostakin.

Kun Siddharth kysyi ulkonäköön liittyvistä asioista ja siitä, miksi ulkoisesta olemuksesta on tullut nykyaikana niin tärkeä asia, guru vastasi, että ulkonäkökeskeisyys kielii substanssin puutteesta: mitä paremmin ihminen viihtyy peilin edessä, sitä vähemmän hänessä on substanssia. "Kun tunnet olosi ihanaksi, se säteilee sinusta, ja myös kaikki läsnä olevat ihmiset tuntevat olonsa hyväksi." Hengellisyys tarkoittaakin itsensä ja oman persoonan hylkäämistä ja sen asian toteamista, että loppujen lopuksi koko universumi - ihmiset, luonto, kaikki - on yhtä.

Sadhgurulla oli mielenkiintoinen näkemys kysymyksiin ja vastauksiin. Hän ei nimittäin suostu vastaamaan kysymyksiin lainkaan, koska hän on ihan yhtä lailla ihminen kuin kysyjäkin: "mikä minä olen antamaan vastauksia ja kertomaan kuinka olla ihminen?" Ihmisten kysymysten ongelmana on gurun mielestä yleensä se että, ne ovat "levällään" (all over the place), eli ne eivät ole tarpeeksi teräviä. Sadhguru antaakin kysymykseen mielellään vastakysymyksen, joka terävöittää kysymystä ja pakottaa kysyjän itsensä pohtimaan vastausta.

Tämä oli ehkä paras oppi, jonka minä tämän puolentoista tunnin aikana sain. Kysymyksiä kysymällä voi päästä lähemmäs ongelman ydintä. Yksi hyvä esimerkki tästä oli se, kun totesin ukkelille, että minä en halua olla hengellinen ihminen siksi, koska minä haluan välillä suuttua ja raivota. En halua olla mikään seesteinen ja ärsyttävän tasapainoinen ihminen, jolla on koko ajan naamalla lievä hymynkare, kun elämä on niin ihanaa ja auvoista. Elämähän on joskus ihan paskaa, ja kyllä se pitää saada tuoda julki! Minä en olisi enää minä, jos hyrisisin tyytyväisyydestä koko ajan.

Sitten mietin, mitä guru mahtaisi tähän sanoa. Hän kysyisi minulta ehkä, että mikä siinä raivossa ja suuttumuksessa on sellaista, että haluan pitää siitä kynsin ja hampain kiinni? Mitä raivostuminen minulle antaa? Jotain hyväähän sen täytyy minulle antaa, kun en kerran halua luopua siitä! Tätä kysymystä olenkin miettinyt siitä lähtien - eikä minulla ole harmainta aavistustakaan vastauksesta! 

Vaikka gurun ajatukset ovat erinomaisen viisaita (netistä löytää lisää gurun ajatuksia videopätkien muodossa), en ole siltikään ihan vakuuttunut. Tekeekö hengellisten asioiden miettiminen jotenkin paremmaksi ihmiseksi - varsinkin, jos jää ilman vastauksia? Eikö ole loppujen lopuksi äärimmäisen itsekäs teko vetäytyä miettimään omaa itseään ja omaa elämäänsä, kun senkin ajan voisi käyttää muiden auttamiseen ja ilahduttamiseen? Kumpi askel on parempi ottaa, askel sisäänpäin vai askel ulospäin?

Poliisin kynsissä taas

Tiedätte varmaan sellaiset päivät, kun kaikki tuntuu menevän pieleen heti aamusta alkaen. Minulla oli semmoinen päivä tässä alkuviikosta, joten ei ollut mikään yllätys, että jäin vielä kaiken kukkuraksi rysän päältä kiinni, kun puhuin autolla ajaessani kännykkään. 

Olin juuri ehtinyt sanomaan puhelimeen moikat ja irrottaa puhelimen korvastani, kun huomasin edessäni seisovan poliisin, joka viittilöi minua pysähtymään. Pysäytin auton, avasin ikkunan ja kysyin, miksi minut pysäytettiin. "Puhuitte kännykkään", poliisi vastasi. Minun ei oikein auttanut väittää vastaankaan, kun kännykkä oli edelleen kädessäni. Pikaisesti ympärilleni vilkaistuani totesin, että en pääsisi karkuunkaan, koska paikalla oli useampi poliisi ja vielä poliisien hinausautokin. Päätin siis mennä suoraan asiaan ja kysyä, että paljonko. "Paljonko?", poliisi hörähti. "Viisisataa." Olin arvellut, että jokin suhteellisen korkea summa sieltä varmaan tulisi, jo senkin takia, että olen ulkomaalainen, ja ulkomaalaisiltahan on hyvä lypsää ylimääräiset rahat pois. "Ei minulla ole niin paljon", vastasin. "Ei ole?", poliisi kysyi epäuskoisen näköisenä. "Ajakaa tuohon tien sivuun." Tästä tulisi pitkä taistelu.

"Mitä nyt tehdään?", ihmettelin poliisille, joka oli taas ilmestynyt ikkunan viereen siirrettyäni auton tien sivuun. "Teidän pitää maksaa sakko." Kysyin uudestaan sakon suuruutta, eikä se ollut muuttunut miksikään, vaan se oli edelleen sen viisisataa rupiaa. "Mutta kun minulla ei ole niin paljon", vastasin, jolloin poliisi kysyi, että paljonko minulla sitten on. "Kaksisataa." Poliisi mietti muutaman sekunnin - ja käski antamaan sitten sen kaksisataa.

Kumarruin etupenkillä olevan käsilaukkuni puoleen ja yritin raottaa lompakkoani niin, ettei poliisi vain näkisi sinne. Olin nimittäin menossa ostoksille, ja minulla oli lompakossa monta tuhatta rupiaa. En todellakaan halunnut poliisin näkevän, että lompakkoni tursusi seteleitä! Sain onneksi kaivettua rahat vaivihkaa, ja ojensin ne poliisille. Kun raha oli vaihtanut omistajaa, sain luvan jatkaa taas matkaa.

Kotona tutkiskelin netistä, paljonko sakon kännykkään puhumisesta oikeasti kuuluisi olla ja kuinka paljon olin tullut maksaneeksi liikaa. Hämmästykseni oli suuri, kun sain selville, että sakko oli kuin olikin viisisataa rupiaa! En voi vieläkään ymmärtää, kuinka poliisi päästi minut niin helpolla ja tyytyi vain kahteensataan. Vaikka minulla ei muka ollutkaan mukanani enempää rahaa, poliisi olisi voinut ottaa autosta rekisterikilpineen kuvan ja tehdä siitä challanin eli virallisen sakon. (Liikennepoliiseilla on nykyään kamerat, joilla he voivat ottaa todisteeksi kuvan liikennesääntöjen rikkojasta.) Ehkä poliisilla oli kiire syömään tai ehkä heillä oli meneillään jokin muu projekti, eikä poliisilla ollut aikaa vetkuttaa asiaa sen kauemmin. Minun onneni!

***

Viime viikolla käytimme appivanhempien autoa autokorjaamolla, joka oli kuin mikä tahansa suomalainen autoliike - intialaisin maustein tosin.

Työnjako autohallissa näytti olevan sellainen, että miehet korjasivat autoja, ja naiset kiillottivat ja puunasivat niitä - sarit päällä tietenkin.

Istuimme odotustilassa odottamassa, että joku ottaisi asiamme vastaan, ja sisään pelmahti neljä eunukkia, jotka olivat pukeutuneet sareihin mutta jotka olivat naamaltaan ihan miehen näköisiä. He alkoivat pitää suurta älämölöä. Minä en yleensä kovin vähästä säikähdä, mutta nyt vähän pelästyin. Istuin nimittäin aivan siinä oven vieressä, ja pelkäsin, miten eunukit reagoisivat, kun he näkisivät minut. Minulla ei ole nimittäin aavistustakaan, kuinka ölisevien eunukkien kanssa tulee toimia! Onneksi autoliikkeen työntekijät tulivat heittämään miehet välittömästi ulos ja lukitsivat vielä ovenkin heidän jälkeensä. Tämän jälkeen kaikkien piti kulkea sisään ja ulos portista, joka oli oikeastaan autoja varten.

Ukkeli ja autonkuljettaja lähtivät koeajelulle autoliikkeen työntekijän kanssa, ja minä jäin pyöriskelemään liikkeeseen. Uteliaisuuksissani tutkiskelin tietysti paikkoja ja päädyin lopulta istumaan pihalle raidallisen katoksen alle, jossa oli rykelmä muovituoleja ja muovipöytä. Pöydällä oli kolme pahvinpalalla peitettyä vesilasia, paperilautasella yksi pipari sekä muutama esite. Katoksen alla oli ehkä ollut aiemmin jokin tilaisuus.

Istuskelin siinä katoksen alla, ja nostin vielä jalatkin toiselle muovituolille, jotta olisi mahdollisimman mukava olla. Autoliikkeessä jonkinmoisena asiakaspuolen pomona hääri nainen ruskeassa salwar kameezissaan, ja hän tuli kysymään minut nähdessäni, enkö istuisi mieluummin sisällä. Sanoin haluavani istua ulkona, ja nainen ihmetteli, että eikö minulle tule siinä kuuma. "Haluaisitko jotain juotavaa?", nainen kysyi, mutta kieltäydyin. "Entä jotain suolapalaa?" Koska minä en kieltäydy ruoasta (varsinkaan ilmaisesta!) koskaan, vastasin tietysti, että juu, kyllähän sellainen maistuisi. Hetken päästä nainen toi paperilautasella samosa-nyyttejä, joita näin hänen jakelevan myöhemmin myös sisällä autoaan odottaville ihmisille. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä ukkeli ja muut palasivat kierrokseltaan, ja sitten odottelimme taas hinta-arviota remontista. Autosta piti remontoida muun muassa ilmastointi, jarrut ja pitkä lista muitakin kohtia, mutta silti hinta-arvio oli järkytys: 57 000 rupiaa (780 euroa!!). Ukkeli oli sitä mieltä, että hinnan korkeus oli minun vikani: korjaamo oli päättänyt veloittaa vähän ylimääräistä nähdessään minun valkoisen naamani. Minä suutuin ukkelille, mutta en jaksanut kuitenkaan kauan vihoitella. Päätimme teetättää sillä kertaa vain akuuteimmat viat ja korjata loput myöhemmin.

Minä ihailen Intian auringonlaskuja vielä reilun viikon, ja sitten lähden käymään Suomessa. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun en ole laskenut viikkoja ja päiviä siihen, että pääsen taas Suomeen. Mitähän se mahtaa merkitä.

Ansaitsette kuolla

Ajattelin ensin, että en kirjoita Delhin joukkoraiskauksesta mitään, koska useimmat ovat varmasti saaneet lukea siitä ihan riittävästi jo muualta. En halunnut käsitellä asiaa senkään takia, koska ulkomaalaisena minun on vaikea käsitellä asiaa, jonka syyt ovat minulle niin vieraat ja niin syvällä, että ilmiötä selittääkseen täytyisi tehdä ensin kattava yhteiskunta-analyysi, johon minulla ei ole - ja tuskin monella intialaisellakaan on - rahkeita. Sitten ajattelin, että ehkä juuri sen takia minun olisikin hyvä kirjoittaa aiheesta: saisin samalla selitettyä asioita itsellenikin ja oppisin tuntemaan Intiaa taas hieman paremmin, aika ikävältä kannalta tosin.

Delhi-uutisoinnin yhteydessä minulle muuten muistui mieleen taas yksi asia, joka minua suomalaisissa tiedotusvälineissä suunnattomasti ärsyttää: niiden Eurooppa- ja Amerikka-keskeisyys. Näinkään suuresta maasta kuin Intiasta ei juurikaan suomalaisessa lehdistössä kirjoitella, paitsi silloin, kun massiivinen sähkökatkos jättää puolet maan väestöstä sähköttä, Hitleristä on tulossa hittituote intiassa, opettajien lintsaaminen kiusaa Intian kouluja tai kun Nokia on (muka) Intian jännittävin puhelinvalmistaja. Minua ärsyttää ja kummastuttaa se, että Suomessa julkaistavat Intia-uutiset ovat laadultaan aina sellaisia, että ne ruokkivat mielikuvaa Intian eksentrisyydestä: Intia on omituinen maa, joka on täynnä kaiken maailman hörhöjä. Ketä kiinnostaa tavallisuus ja se, miten "normaalia" elämää täällä kuitenkin pääasiallisesti eletään?

Samanlaisessa uutispimennossa ovat mielestäni monet muutkin Aasian maat ja erityisesti Afrikka ja Etelä-Amerikka. Harva uutinen kiinnostaa suomalaisia tiedotusvälineitä niin paljon, että niistä viitsittäisiin kirjoitella. Jos kyseisiltä alueilta uutisia tuleekin, ne koskevat tavallisesti nälänhätää, sotaa, huumekauppaa, salametsästystä, poikkeuksellisia sääolosuhteita tai muuta vastaavaa. Näiden harvojen ja kovin yksipuolisten uutisten perusteella ihmiset sitten muodostavat mielikuvansa koko maasta ja kuvittelevat esimerkiksi, että naiset eivät voi Intiassa liikkua kotoaan mihinkään, kun raiskaaja väijyy joka kulman takana.

Raiskaustapaus on saanut Intiassakin harvinaisen suuret mittasuhteet, ja marsseja ja tapahtumia naisten turvallisuuden puolesta on järjestetty ympäri Intiaa, täällä Hyderabadissakin. Tapauksesta syytetyille on vaadittu kuolemanrangaistusta, ja ajatus tuntuu äkkiseltään ajateltuna oikeudenmukaiselta. Totta kai semmoinen, joka on raiskannut naisen ja pahoinpidellyt tämän rautalangalla ja muilla välineillä niin huonoon kuntoon, että uhrin lähes koko ohutsuoli jouduttiin poistamaan ja että uhri myöhemmin menehtyi, ansaitsee kuolla. Vai ansaitseeko sittenkään? Kenellä on niin suuri oikeus, että hän saa päättää toisen ihmisen elämästä ja siitä hetkestä, jolloin toisen elämä päättyy? Missä kulkee se raja, että teosta tulee niin vakava, että tekijä ei enää sen jälkeen ansaitse elää?

Raiskaustapausta on käsitelty intialaisissa tiedotusvälineissä erittäin runsaasti, ja jokaisella tuntuu olevan asiasta oma mielipiteensä. Jotkut mielipiteistä ovat olleet suorastaan pöyristyttäviä, ja erityisesti hengellinen guru Asaram Babu sai monet raivostumaan väittämällä, että raiskattu tyttö oli aivan yhtä syyllinen tekoon kuin raiskaajatkin: "Hänen (raiskatun) olisi pitänyt kutsua syyllisiä veljikseen ja anella miehiä lopettamaan. Tämä olisi ehkä säästänyt tytön arvokkuuden ja elämän. Voiko yhdellä kädellä taputtaa? En usko."

Gurun kommentti paljastaa kuitenkin erittäin hyvin yhden Intian perimmäisistä ongelmista: raiskatusta tehdäänkin syyllinen, ja raiskattu pääsee kuin koira veräjästä. Vika oli naisen, koska hän pukeutui länsimaalaisesti tai koska hän liikkui yksin illalla ulkona. Olisi pysynyt kotonaan, niin ei olisi tullut raiskatuksi! AP:n kongressipuolueen komitean puheenjohtaja oli jo aiemmin ollut Asaram Babun kanssa samoilla linjoilla: "vaikka Intia saavuttikin itsenäisyyden keskiyöllä, se ei tarkoita sitä, että naisten pitäisi liikuskella ulkona pimeän tulon jälkeen." Mitäpä tähänkään voi enää lisätä.

Vaikka Intia ei olekaan maailman raiskaustilastojen kärjessä, täällä kuitenkin raiskataan nainen joka 20. minuutti. Tilastot eivät kerro kaikkea, sillä tapauksista vain murto-osa tulee julki: vain viisi prosenttia raiskatuista menee kertomaan tapahtuneesta poliisille ja lopulta vain 1-2 prosenttia tekee asiasta virallisen valituksen. Monet luopuvat virallisen valituksen tekemisestä kuultuaan tutkimus- ja oikeusprosessista, joka saattaa venyä täällä järjettömän pitkäksi. Uhrista tuntuu nöyryyttävältä ja kipeältä käydä samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ja uhri saattaa lopulta luopua syytteistä. Raiskaukseen liittyy erityisesti maaseudulla myös häpeän stigma ja pelko kylän nimen lokaamisesta - kylä saa huonon maineen, jos tulee ilmi, että siellä on raiskattu joku. Siksi varsinkin maaseudulla kylänvanhimmat painostavat uhria suostumaan oikeudenkäynnittömään sovitteluratkaisuun, jonka perusteella uhri saa jonkinlaisen hyvityksen syytetyltä. Näin syytetty pääsee pälkähästä ilman julkista leimaamista, mutta uhri joutuu kantamaan traumaa mukanaan koko lopun ikäänsä.

Delhin joukkoraiskauksen ja sen synnyttämän raiskausvastaisen ilmapiirin kannustamana monet raiskauksen uhrit ovat rohkaistuneet menemään poliisin puheille, ja lehdet ovat päivästä toiseen täynnä toinen toistaan karmivampia tapauksia. Monet raiskauksista ovat kohdistuneet lapsiin (jopa viisivuotiaisiin), joissakin tapauksissa raiskaaja on ollut oma sukulainen (esimerkiksi oma veli ja isä), joskus raiskaaja on tekonsa päätteeksi tappanut uhrinsa mitä brutaalimmalla tavalla (ja piilotellut ruumiinosia esimerkiksi julkisiin käymälöihin), ja joskus uhri on tappanut itsensä (esimerkiksi poliisin viivyttelyn ja nöyryyttävien kysymysten takia). On hyvä, että asioista on nyt alettu puhua ja että uhrit ovat rohkaistuneet tuomaan teot ilmi, mutta toivottavasti asia ei käänny lopulta itseään vastaan: ihmiset kyllästyvät ainaisiin raiskauksiin ja tulevat lopulta immuuneiksi niille, tai joku keksii käyttää raiskaussyytettä näppäränä keinona mustamaalata poikaystävä, joka halusi kyllä seksiä mutta joka ei sitten halunnutkaan naimisiin.

Raiskausten lisääntyessä on mietitty paljon sitä, miten raiskaukset voitaisiin estää. Kuinka nainen voisi itse pitää huolen siitä, että hän ei tule raiskatuksi, ja miten hän voisi tuntea olonsa turvallisemmaksi? Koska raiskaaja valitsee uhrikseen naisen, joka tulee pitämään tapauksesta mahdollisimman vähän ääntä, siis toisin sanoen naisen, jonka ruumiinkieli viestii säyseydestä, naisten pitäisi opetella kulkemaan pää pystyssä, rohkean ja itsevarman näköisenä. Jos nainen huomaa miehen tuijottavan itseään, naisen pitäisi katsoa miestä rohkeasti takaisin silmiin. Minusta neuvo on todella outo, ainakin näin ulkomaalaisittain ajatellen, koska olen huomannut katsekontaktin pelkästään innostavan miehiä kuvittelemaan, että heille saattaisi olla enemmänkin tarjolla. Vältän itse siksi katsomasta vieraita miehiä lainkaan silmiin. Ehkä ulkomaalaisia naisia katsotaan jo lähtökohtaisestikin toisin silmin - heitä pidetään helppona saaliina ja vapaana riistana - joten heidän katsekontaktiaan pidetään pelkästään rohkaisevan merkkinä. Häveliäälle ja sovinnaiselle intialaisnaiselle, joka mieheltä huomiota saadessaan katsoo muualle ja korkeintaan hihittelee hermostuneesti, suora katsekontakti voi olla yllättävänkin voimakas karkotuskeino.

Pelottelukatseella ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, ja naiset ovatkin nyt alkaneet harjoittaa itsepuolustustaitojaan. Olympialaisten naisten painin intialainen pronssimitalisti Mary Kom suorastaan kehottaa naisia tähän. Naisia on myös kehotettu kantamaan käsilaukussaan mukanaan erikoista asetta - chilijauhetta. Itsepuolustustaidoista ja chilijauheesta on varmasti ainakin se hyöty, että ne antavat naisille rohkeutta, mutta kuinka paljon niistä on apua todellisen hädän keskellä? Kuinka monelle kauhun lamaannuttamalle naiselle tulee mieleen kaivella käsilaukkuaan? Mitä yksi nainen voi tehdä kuuden miehen edessä - hallitsi hän minkälaiset itsepuolustustaidot tahansa? Miksi naisten pitäisi varustautua erilaisin turvallisuusvarustein ulos lähtiessään? Miksi naisten pitäisi liikkua koko ajan pelko mielessään? Miksi naiset eivät voi liikkua ulkona yhtä turvallisin mielin kuin miehetkin?

Fiksuimmat ovat tajunneetkin mennä pintaa syvemmälle ja miettiä sitä, miksi raiskauksia ylipäänsä tapahtuu ja miksi ne saavat Intiassa niin sadistisia piirteitä. Täällä kun raiskaustapaukset eivät ole sellaisia, että raiskataan nainen kaikessa hiljaisuudessa ja luikitaan sitten pakoon, vaan teolla melkein ylpeillään ja kuvia lähetellään kavereille kännyköiden välityksellä. Mikä tekee intialaisesta miehestä tällaisen? Miksi raiskaus, jota pidetään monessa muussa maassa häpeällisenä asiana, on täällä asia, jolla voi suorastaan ylpeillä?

Vaikka nainen on Intiassa monessa suhteessa tasavertainen miehen kanssa, tosiasia on kuitenkin se, että Intia on monin paikoin edelleenkin hyvin patriarkaalinen yhteiskunta, jossa ihannoidaan miehisyyttä ja vähätellään naiseutta. Naisten syrjintä alkaa jo kohdusta: vaikka sukupuolitestit ovat periaatteessa kiellettyjä, aina löytyy paikkoja, joissa niitä tehdään. Tyttölapsen saa abortoitua 6 000 - 30 000 rupialla, mikä on pieni raha verrattuna siihen, mitä tyttölapsi tulee elämänsä aikana kustantamaan, lähinnä myötäjäisten muodossa. "Pojat tuovat leivän pöytään. He eivät ainoastaan huolehdi vanhemmistaan, vaan he jatkavat myös suvun nimeä ja perintöä eteenpäin. Tytöt ovat taloudellinen rasite. Mistä ihmeestä me saisimme satoja tuhansia rupioita (myötäjäisiä varten)?", sanoo K. Lakshmi Raghavapurin kylästä, alueelta, jossa on Andhra Pradeshin alhaisin sukupuolijakauma, 528 tyttöä tuhatta poikaa kohti. Jos aborttia ei pystytä teetättämään, naiset saattavat nauttia esimerkiksi oleanteripuusta saatavaa nestettä, jonka tiedetään abortoivan sikiön. Jos tyttölapsi pääsee kuitenkin syntymään, vauva saatetaan heittää roskakoriin, jättää rautatieasemalle tai bussipysäkille tai hänet saatetaan jopa myydä.

Jos tyttölapsi saa elää, hän saattaa saada paljon vähemmän rakkautta ja huomiota osakseen kuin veljensä.

Esimerkki Woman's Era -nimisen naistenlehden kysymyspalstalta:

"Olen 28-vuotias, ja mieheni on 35. Olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta ja meillä on kaksi lasta, viisivuotias tyttö ja kaksivuotias poika. Elämme mieheni vanhempien kanssa samassa taloudessa, ja minä käyn töissä.

Mieheni ja hänen vanhempansa olivat erittäin pettyneitä, kun meidän ensimmäinen lapsemme oli tyttö (mieheni on ainoa lapsi). He osoittivat pettymyksensä niin, että he eivät leikkineet tytön kanssa eivätkä ottaneet tätä edes syliin. Minä olin erittäin järkyttynyt heidän asenteestaan, sillä tulen itse perheestä, jossa tyttöjä ja poikia pidetään samanarvoisina. Kun poikamme syntyi, mieheni ja hänen vanhempansa olivat todella innoissaan ja pyörivät pojan ympärillä kuin kärpäset heti ensimmäisestä päivästä lähtien. 

Nyt kun tyttäremme on viiden vanha, hän on alkanut ymmärtää, että hänen isänsä ja isovanhempansa suhtautuvat eri tavoin häneen kuin hänen veljeensä. Tyttö arkailee mieheni ja tämän vanhempien seuraa, ja hän kärsii itseluottamuksen puutteesta. Minusta tuntuu todella pahalta, kun näen muun perheen pyörivän koko ajan pojan ympärillä ja kohtelevan tyttöä kuin ilmaa. Minä yritän hyvittää tytölle muiden käytöksen ja kertoa, että hän on minulle tärkeä, mutta en usko sen riittävän. 

Nyt muu perhe on päättänyt, että tyttäreni saa mennä paikalliseen kouluun, mutta pojalle etsitään alueen paras koulu. Minun tekisi mieleni kapinoida. Mitä minun pitäisi tehdä?"

Tällaiseen perheeseen syntynyt poika oppii hyvin pian sen, että on halveksuttavaa olla nainen. Nainen on heikko, tyhmä ja avuton, ja häntä saa sortaa mielin määrin - eikä kukaan edes loppujen lopuksi välitä. Pojat saavat kiusata ja ahdistella tyttöjä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, koska sitä harrastavat muutkin. Onko loppujen lopuksi siis ihmekään, että pojista kasvaa miehiä, jotka eivät arvosta naista pätkääkään ja joiden mielestä naisen kuuluu totella miestä ja tehdä, kuten he sanovat?

Psykologit ja seksologit ovat puolestaan sitä mieltä, että raiskausten syynä on seksuaalisten halujen tukahduttaminen ja sukupuolten välisen kommunikoinnin rajoittaminen. Intia edelleenkin hyvin konservatiivinen ja hurskasteleva maa: seksistä ei puhuta, vaikka kaikki sitä (ainakin maan väkimäärästä päätellen) harrastavat. Nuoren miehen ja naisen yhdessäolo on aina jotenkin salamyhkäistä, ja koska tyttö ja poika eivät voi näyttäytyä kummankaan kotona yhdessä, heidän pitää käydä halimassa ja pusimassa puistojen hämärissä nurkissa. Poliisit kiertelevätkin iltahämärissä nuorten parien suosimilla paikoilla siinä toivossa, että he voisivat kartuttaa kahvikassaansa uhkailemalla nuoria esimerkiksi sillä, että he kertovat nuorten "epäsiveästä" käytöksestä näiden vanhemmille - mikä olisi tietysti hirveä häpeä erityisesti tytölle ja tämän perheelle, ja se voisi myös heikentää tytön avioliittomarkkinoita. Poliisit saattavat myös nöyryyttää nuoria esimerkiksi käskemällä heidän tehdä vatsalihasliikkeitä tai jollakin muulla tavalla.

Psykologi ja professori Zia Husam sanoo, että raiskaukset ovat lisääntyneet siksi, että Intian sosiaaliset normit eivät hyväksy seksuaalisuuden osoittamista. "Miesten ja naisten välillä vallitsee terve suhde vain silloin, jos he saavat olla tekemissä keskenään vapaasti. On aika omaksua vapaampi suhtautuminen seksiin. Meidän on opittava ymmärtämään, että seksi on normaali osa elämän kiertokulkua."  Jotain perää tässäkin selityksessä saattaa olla, vaikka en ihan allekirjoitakaan sitä, että vapaampi kanssakäyminen poistaisi ongelman. Raiskaajat saavat ilonsa väkivallasta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä, eikä tällainen ihminen kykene normaaliin parisuhteeseen - olivat yhteiskunnan normit millaiset tahansa.

En tiedä, tuleeko Intia koskaan muuttumaan naisille turvallisemmaksi paikaksi, ja onko se edes mahdollista. Muutoksen edellytyksenä kun näyttäisi olevan länsimaistuminen, joka on täällä monelle kirosana, koska länsimaiset vaikutteet tappavat intialaisen kulttuurin ja muuttavat maan kalpeaksi varjoksi entisestään.

(Haluan vielä muistuttaa, että vaikka olen kirjoittanut tämän yleistävässä muodossa, kaikki intialaiset miehet eivät suinkaan ole potentiaalisia raiskaajia, ja tyttölapsi on monille aivan yhtä toivottu kuin poikakin. Inhoan asioiden yleistämistä, mutta joskus on selvyyden vuoksi pakko yleistää. En voi muistuttaa joka lauseessa siitä, että kaikkialla Intiassa ei tosiaankaan näin ole.)

Kokemuksia sarista

Ukkelin tapaamisesta ehti kulua viisitoista vuotta, ennen kuin minä pukeuduin ensimmäisen kerran sariin. Sarin käyttäminen tuntui minusta aiemmin vastenmieliseltä ajatukselta, ja vasta ihan viime aikoina uteliaisuuttani on alkanut kutkuttaa: millaista mahtaisi olla pukeutuneena sariin? Olen kokenut sariin pukeutumisen epämiellyttävänä ajatuksena myös siksi, että sitä varten pitää käydä ompelijalla teettämässä sariin sopiva pusero, enkä minä pidä ompelijalla käymisestä ollenkaan. Minusta vaatteiden teetättäminen on aikaavievää, hankalaa ja pelottavaa: mitä sitten, jos en pidäkään lopputuloksesta? Voinko jättää tekeleen räätälille ja sanoa, että en minä haluakaan tuota - yritä kaupata se jollekulle muulle?!

Nyt aika oli ilmeisesti vihdoinkin kypsä, koska sain käytyä ostamassa sarin (oikeastaan kaksikin) ja jättämässä puserokankaan ompelijalle. Minun oli tarkoitus pukeutua sariin eräissä häissä, ja puseron oli määrä valmistua lähtöä edeltävänä päivänä. Pusero valmistuikin ajallaan, ja anoppi soitti minulle puseron ompelijalta haettuaan, että hän olikin saanut mukaansa molempien sarien puserot, vaikka toisen oli pitänyt valmistua räätälin kiireiden takia vasta myöhemmin. Anoppi kuulosti tosi innostuneelta: "Puserot on ommeltu tosi hyvin! Lähetän ne autonkuljettajan mukana sinulle - sovita niitä illalla!"

Minulle oli oikeastaan ihan sama, miltä puserot näyttivät (tärkeintä oli, että minulla oli jotain laitettavaa sarin alle), ja kaivoin anopin lähettämät puserot kassista vasta myöhään illalla. Levitin puserot eteeni ja henkäisin: en ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista! Alun perin yksivärisestä kankaasta oli saatu kirjailuilla ja koristeilla aivan uskomattoman kauniit vaatekappaleet, enkä voinut uskoa, että ne kuuluivat nyt minulle! Toinen pusero oli sellainen munakoison värinen ja toinen viininpunaisen ja aniliininpunaisen väliltä.

Innostuin hieman valokuvailemaan.

Miten monta työtuntia näihin on mennytkään!

Naama leveässä hymyssä rupesin kokeilemaan puseroita päälleni. Ajatella, että saisin pukea päälleni jotain näin kaunista!

Hymyni hyytyi kuitenkin aika pian, kun tajusin, että pusero oli rintojen kohdalta aivan liian pieni. Huusin ukkelin apuun, kun en saanut hakasia kiinni, mutta vaikka kuinka yritimme kahteen pekkaan tunkea rintavarustustani puseron sisään, se ei vain onnistunut. Rinnanympärys oli aivan liian pieni. (On muuten varmaan harvinaisen hupaisa näky, kun mies yrittää tunkea vaimonsa rintoja puseron sisään!) Kun lopulta hikoilun ja taistelun jälkeen saimme hakaset jotenkuten kiinni, pusero kiristi niin paljon, että minuun sattui. Toinenkin pusero oli aivan yhtä pieni.

Ukkeli soitti äidilleen ja haukkui ompelijan: "Ihan paska ompelija, kun ei osaa ommella edes oikean kokoisia puseroita! Tänne taakse tarvitaan ainakin neljän tuuman verran kangasta lisää!"

Aloimme olla kaikki pienoisessa paniikissa, sillä meidän piti lähteä seuraavana päivänä kolmelta lentokentälle, ja ompelimo olisi auki yhdestätoista kahteen. Ehtisikö ompelija korjata puserot, ja pystyisikö hän edes tekemään sitä, koska mistä hän saisi tähän hätään tismalleen saman väristä kangasta?! Tulevaisuus näytti aika lohduttomalta: kaikki tämä vaiva, ja nyt en saisi edes saria päälleni.

Ukkeli istui sängyllä pyöritellen puseroa kädessään. "Katso nyt, miten huonoa jälkeä ne ovat tehneet! Mitä varten tähän on jätetty näin rumat rypytkin?!", ukkeli meuhkasi. Minusta puserot näyttivät oikein hyviltä, enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin että ne eivät mahtuneet päälleni.

Aikansa puseroa tuijotettuaan ukkeli äkkäsi: "Mitä jos nämä hakaset tulevatkin etupuolelle, kun tässä on nämä rypytkin? Jos me olemmekin sovittaneet puseroita väärin päin päälle?" Ja niin ukkeli soitti taas anopille, joka vahvisti, että hakaset tulevat tosiaankin etupuolelle. Nauroimme ukkelin kanssa katketaksemme: tässä meillä on kaksi asiantuntijaa! Minä olin automaattisesti ajatellut, että hakaset tulevat selkäpuolelle, aivan kuten rintaliiveissäkin. Puseron toinen puoli (se, jolla ei ollut niitä hakasia) oli paljon koristeellisempi kuin toinen, ja olin automaattisesti ajatellut, että  koristellumpi puoli tulee eteen. Kun ukkelikin harvemmin käyttää naisten aluspuseroita, olimme molemmat aivan yhtä hyödyttömiä tapauksia.

Saimme puseron vihdoin oikein päin päälle, mutta se oli siltikin liian tiukka. Nyt hieman paniikin laannuttua huomasimme kuitenkin, että kainaloihin oli jätetty erittäin reilut saumanvarat, joten sieltä voisi saada lisää kangasta, jos saumoja vähän avaisi.  

Seuraavana päivänä minä ja anoppi marssimme puseroiden kanssa tasan kello yksitoista ompelimoon. Siellä selvisi, että yksi mies oli ottanut mittani ja toinen oli leikannut kankaan, ja jossakin kohtaa näiden tapahtumien välissä oli tapahtunut virhe. Ompelimon tytöt ottivat heti molemmat puseroni työn alle, ja kymmenessä minuutissa ongelma oli korjattu - ilmaiseksi tietenkin. Saisin kuin saisinkin sarin päälleni!

Puseron lisäksi sarin alle tulee laittaa alushame, jonka olimme käyneet ostamassa aiemmin viikolla. Alushameen kävimme ostamassa yhdessä pienemmässä liikkeessä, jossa myytiin alushameita ja puserokankaita, joita oli kumpiakin kaikissa mahdollisissa väreissä.

Kun sovitin kotona alushametta, tyrskähtelin naurusta. Hame oli yhden koon (kuten kaikki intialaiset housutkin tuntuvat olevan), mikä tarkoitti sitä, että se oli jättimäinen pussi, josta oli seksikkyys kaukana! Unohtakaa hempeät silkkiset alushameet; tässä tulee intialainen seksintappaja! Hame oli myös niin pitkä, että se laahasi maata, ja pelkäsin kompastuvani sen helmoihin.

 

Tässä pusero (oikein päin puettuna!) alushameen kera. Joku siveellinen intialainen saisi varmaan hepulin, jos näkisi, että minä tässä poseeraan alusvaatteisillani. Hame kuitenkin muistuttaa minusta alushametta yhtä paljon kuin makkara hernettä, joten aivan sama, vaikka kekkuloinkin alusvaatteisillani.

Puseron tulee olla kaikin puolin tyköistuva, ja tästäkin syystä pusero pitää teettää ompelijalla. Ainakaan tällainen pienirintainen ei tarvitse puseron alla edes rintaliivejä, kun pusero on niin timakka, ja anoppikin neuvoi olemaan ilman liivejä. Alushame on tärkeä siksikin, että sitä käytetään apuna sarin pukemisessa, kun ensimmäinen kangaskierros tungetaan alushameen kauluksesta sisään. Siksi alushameen nyörit pitää myös vetää aika tiukalle.

Toisessa puserossa on lyhyemmät hihat, ja koristuksiakin on hieman vähemmän. Kummassakin puserossa on nuo nauhat, joista tykkään kovasti - paitsi silloin, kun pitää nojata muovituolin selkänojaan ja nauhojen päissä olevat koristukset painavat selkää.

Koska pusero oli niin kaunis, sari alkoi yllättäen näyttää hirveän tylsältä. Kaiken lisäksi tuntui ihan rikokselta piilottaa niin kaunis ompelutyö sarikankaan alle.

Tässä sari vielä laatikossaan. Sarissa on kolmea pääväriä, vihreää, sinistä ja munakoison väristä. Reunus on kullanvärinen, vaikka se kuvissa näyttääkin lähinnä ruskealta. Tämä sari on muutenkin hirveän vaikea valokuvattava - värit näyttävät kuvissa aivan erilaisilta kuin luonnossa.

Sariin kuuluvat tietysti muutkin intialaiset tykötarpeet eli erityisesti korut ja otsaan laitettava bottu-koriste eli bindi. Useimmat ovat varmasti nähneet intialaisilla naisilla otsassa punaisen (tai jonkin muun värisen) täplän, jota jostain aivan käsittämättömästä syystä luullaan usein kastinmerkiksi. Täplällä ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä kastin kanssa! Täplää käytetään otsassa usein ihan vain koristeena, vaikka jossakin päin Intiaa sitä pidetään myös naimissa olevan naisen merkkinä. Täplää voivat käyttää kuitenkin muutkin kuin naimisissa olevat naiset, eikä täplän tarvitse olla aina edes pyöreä, vaan se voi olla koristeellisempikin. Täpliä myydään tarra-arkeissa, joista on hyvä irrottaa joka aamu aina uusi täplä otsaan. Minua naurattaa joka kerta, kun käyn anoppilassa kylpyhuoneessa ja näen seinässä olevan suihkuputken: se on täynnä näitä punaisia täpliä, jotka anoppi on ottanut suihkuun mennessä otsastaan pois ja jotka ovat jostain syystä unohtuneet siihen putkeen. Siinä ne ovat koomisessa rivissä.

Anopin mukaan intialaisilla naisilla tulee olla joka päivä neljä eri koristetta. Naisilla tulee olla otsa-bottu, mangalsutra (kaulaketju, joka symboloi avioliittoa ja joka vastaa vähän länsimaista sormusta), rannerenkaat sekä kukkia hiuksissa. Leskeksi jäänyt nainen ei voi käyttää mitään näistä. 

Minä ostin arkin koristeellisia bottuja.

 
Kun oli kaikki tykötarpeet koossa, olikin aika pukeutua sariin! Sarin pukijaksi valikoitui appiukon sisar, joka kuulemma osaa kietoa sarin paljon taitavammin kuin anoppi, joka vain "käärii sarin päälleen jotenkin". Anoppi oli antanut minulle jo kuivaharjoittelua aiemmin kotona, jotta saisin jonkinlaisen idean siitä, miten sari kiedotaan. Sarin pukeminen vaikutti minusta paljon helpommalta kuin olin kuvitellut, ja varmasti saisin itsekin sarin jollakin tavalla päälleni. Eri asia on, saisinko sen ylleni niin siististi, että kehtaisin näyttäytyä siinä ihmisten ilmoilla - varsinkaan häissä! Sarin kietomiseen voi halutessaan tutustua tarkemmin vaikkapa tämän videon avulla.

Kaikki ukkelin ottamat valokuvat minusta sari päälläni olivat joko epätarkkoja tai pimeitä, ja tämä oli kaikista otoksista ainoa jotenkin kelvollinen. Teki mieli sutata kuvasta naamani, kun minulla on niin mairea virnistys, ja kaksoisleukakin siellä näyttää roikkuvan, mutta menköön nyt. 

Tuosta kuvasta tuli muuten mieleeni, että olenko koskaan kertonut, että intialaiset rakastavat tekokukkia? Niitä on maljakoissa, pöydillä, kirjahyllyillä ja joka puolella. Kukkakauppaan menijäkin saattaa yllättyä, kun löytää kukkakaupasta vain muovikukkia!

Otsatäplä ei näkynyt minulta juuri ollenkaan, ja olisi ehkä pitänyt ostaa hieman näkyvämpi täplä. Korunikin olivat hyvin vaatimattomat, kun en halunnut lainata anopin kultaisia rannerenkaita tai mitään muitakaan koruja.

Kun sari oli sitten vihdoinkin päälläni, ensimmäinen huolenaiheeni oli, voiko se pudota mahdollisesti alas. Olisi kauhean noloa, jos alaosa yhtäkkiä retkahtaisi, ja seisoisinkin alushameisillani! Naiset vakuuttelivat, että huoleni on turha - olihan appiukon sisar kiinnittänyt sarin kriittisistä paikoista kolmella eri hakaneulalla. Seuraavaksi murehdin sitä, kuinka sarissa tulisi istua (lytistyisikö se jotenkin, jos istuisin sen päälle) ja kuinka siinä tulisi liikkua (miten ihmeessä pystyisin kulkemaan ilman, että kompastun siihen, kun helmat laahasivat maata!).

Lopulta päätin unohtaa kaikki murheet, koska saisin niillä itselleni vain epävarman olon. Päätin kantaa sarin ylpeänä ja hymyssä suin - näytti sari päälläni sitten kuinka typerältä tahansa.

Koska olen tällainen vaalea ulkomaalainen, olen ihmisten mielenkiinnon kohteena muutenkin, mutta nyt, kun minulla oli sari päälläni, minusta tuntui, että ihmiset tutkailivat minua vieläkin uteliaammin. He varmasti säälittelivät ainakin sitä, miten vaatimattomat korut minulla oli. Yksikin toisella puolella käytävää istunut nainen meinasi nitkauttaa niskansa, kun hänen piti koko ajan vilkuilla minua ja kommentoida miehelleen jotain. Myöhemmin, kun olimme käyneet lavalla valokuvassa ja kun huutelimme anopin kanssa toisillemme muutaman penkkirivin yli, sama nainen kysyi minulta pöyristyneen näköisenä, että puhutko sinä telugua. Kun vastasin myöntävästi, nainen tuhahti närkästyneenä, että puhu sitten! Ehkä hän tunsi itsensä petetyksi, kun en ollutkaan niin "ulkomaalainen" kuin hän oli luullut.

Huvitti myös hieman yhden appiukon (miespuolisen) serkun suhtautuminen minuun. Tämä serkku on kohdellut minua aiemmin kuin ilmaa: hän on pystynyt katsomaan minua juuri sen verran, että on saanut tervehdittyä, ja sen jälkeen hän on aina kääntynyt ukkelin puoleen ja jatkanut keskustelua ukkelin kanssa, vaikka keskustelu olisi koskenut minuakin. Nyt tämä samainen hapannaama oli yhtä hymyä! Mies halusi koko ajan keskustella kanssani ja haki minulle ruokasalissa vielä oikein tuolinkin. En tiedä, johtuiko muutos miehen käyttäytymisessä pukeutumisestani (ehkä en tuntunut hänestä niin ulkomaalaiselta kuin aiemmin) vai jostain muusta, mutta joka tapauksessa minua pikkuisen huvitti.

Vaikka pelkäsin, että saan istuessani sarin lyttyyn ja ruttuun, suurin haaste oli kuitenkin portaiden nouseminen. Pieni pakokauhu meinasi iskeä jo heti, kun saavuimme hääpaikalle, kun tajusin, että tilaisuus oli toisessa kerroksessa, ja minun pitäisi kiivetä portaat sinne. Yritin katsoa, miten muut naiset toimivat, ja kun he nostivat toisella kädellä hieman sarin helmaa, minä tein sanoin. Kaikkein suurin jännitysmomentti oli kuitenkin se, kun piti mennä lavalle valokuvattavaksi kaikkien niiden ihmisten eteen. Lavalle päästäkseen piti nousta viisi, kuusi porrasta. Miten mieleenpainuvaa olisikaan, jos kaatuisin nenälleni siihen lavan reunaan! Kun tuli aika lähteä lavalle, tunsin, kuinka pakokauhu alkoi hiipiä mieleeni. Ennen kuin se kuitenkaan ehti kunnolla saada minusta otteen, työnsin sen väkisin pois mielestäni, ja päätin kävellä lavalle sillä asenteella, että olen tehnyt tämän sata kertaa ennenkin. Ja niin selvisin siitäkin.

Ja niin he saivat toisensa

Yksi reissu on taas tehty, ja sariakin on kokeiltu päällä ensimmäistä kertaa. Joku jo epäilikin aiemmin kommentissaan, että minulla tulee olemaan sarista ja siihen pukeutumisesta on niin paljon kerrottavaa, että joudun tekemään siitä ihan oman postauksen, ja arvaus osui ihan oikeaan. Postaus sarista ja siihen liittyvistä jännittävistä käänteistä on tulossa pikapuoliin.

Matkustimme tällä kertaa Tirupatiin lentämällä, tai tarkemmin sanottuna minä, ukkeli ja anoppi matkustimme, ja appiukko tuli perästä junalla. Appiukko nimittäin päätti, että hän haluaa olla säästeliäs, joten hän matkusti 16 tuntia junalla, kun me muut olimme lentäen perillä 50 minuutissa. Hinnassa oli kyllä sen verran eroa, että appiukon kannattikin matkustaa junalla: kolme lentolippua maksoivat 15 000 rupiaa (210 euroa), kun yksi junalippu maksoi seitsemän euroa. Anoppi on yleensä hyvin säästäväinen, mutta tällä kertaa mukavuudenhalu ilmeisesti voitti.

 

Tirupatin kentälle ei päivässä monta konetta laskeudu, ja kentällä onkin tavallisesti vain yksi lentokone kerrallaan. Koneesta lentokenttärakennukselle joutuu myös ihan itse kävelemään.

Appivanhempien kesämökki, joka on kahdeksisen kilometrin päässä Tirupatista ja jossa yövyimme, oli yhtä luotaantyöntävä kuin ennenkin. Sen viehättävyyttä ei yhtään lisännyt se, että koko ne kaksi päivää, jotka minä ja ukkeli mökillä olimme, satoi kaatamalla. Nyt ei ole edes sadekausi, mutta joskus sadekauden ulkopuolellakin tulee yllättäviä sateita, ja nyt saimme kärsiä niistä kaksi kokonaista päivää.

Pihasta tuli kuravelliä.

Toinen epämiellyttävä seikka mökillä oli, että päivittäisten sähkökatkoksen pituutta oli lisätty entisestään: nyt sähköt ovat maaseudulla poikki aamuyhdeksästä iltakuuteen, eli yhdeksän tuntia päivässä! Näin pitkä yhtämittainen päivittäinen sähkökatkos vaikeuttaa elämää huomattavasti: jääkaapissa ei voi säilytellä mitään kovin kauan, kännyköiden ja kameroiden lataaminen on muistettava tehdä silloin, kun sähköä on, ja kun sähköt menevät poikki vielä joskus ennalta arvaamattakin, joskus on tyydyttävä kylmään suihkuun. Appiukko on asennuttanut mökin katolle aurinkokennon, joka tuottaa aurinkosähköä yhteen valaisimeen joka huoneessa, mutta nyt ei siitäkään ollut mitään hyötyä, kun aurinkoa ei näkynyt lainkaan.

Ajankulu oli mökillä muutenkin todella vähissä, kun ulkona ei voinut olla, eikä sisälläkään ei ollut mitään tekemistä. Päätin kuitenkin tällä kertaa olla maalaamatta mitään ja jättää remonttihommat muutenkin suosiolla rauhaan! Viimeksi kävi semmoinenki episodi, että yritin vaihtaa palanutta lamppua yhteen katon rajassa olevaan valaisimeen, mutta en saanut uutta lamppua millään paikalleen. Sen pidemmälle ajattelematta päätin kokeilla sormella lampun reikää, että miten päin sen lampun kuuluisi reikään oikein mennä. Vaikka valaisin oli suljettu katkaisimesta, valaisimeen tuli kuitenkin sen verran sähköä, että sain pienimuotoisen tällin. Sormi oli turta pitkän aikaa.

Uhkaavia pilviä Tirupatin yllä.

Appivanhemmilla oli tarkoitus tällä reissulla laitattaa pihalle laattoja, mutta sekin homma siirtyi nyt sateen takia toiseen ajankohtaan. Talossa oli tehty erään kylällä asuvan tuttavan valvonnassa sentään jotain parannuksia sitten viime käynnin, sillä talon putkistot oli uusittu. Pihalla risteili komeana sokkelona uutuuttaan kiilteleviä harmaita muoviputkia, joten vessajätöksetkään eivät enää valuneet seinää pitkin pihalle.   

Putkiliike Tirupatissa. Intiassa kaiken pitää olla värikästä - jopa letkujen.

Maaseudulla miesten tavallisin pukeutumistyyli on tämä: paita ja kangaspala, jota myös lungiksi kutsutaan. Lungin helmat roikkuvat joskus pitkinä, mutta tavallisimmin helmat kääritään tällä tavalla ylös. Lungi on suosittu myös kotiasuna, ja appiukko esimerkiksi painuu heti ensimmäiseksi kotiin tultuaan vaihtamaan lungin päälleen. Kotiasuna lungia käytetään tavallisesti helmat pitkinä - onneksi! Joskus miehet nimittäin nostelevat lunginsa helmoja niin, että pelottaa, että sieltä alta vilahtaa jotain! Lungi on varsin näppärä vaatekappale monellakin tapaa. Kerrankin istuin autossa odottamassa ukkelia, kun yksi vanha ukko käveli katua ja rupesi nostelemaan lunginsa helmoja ja kaivelemaan sieltä alta jotain (mitähän mahtaisi olla ). Ennen kuin tajusin kääntää pääni pois, ukko oli kaivanut vehkeensä esiin ja käynyt losottamaan siihen auton viereen!

Tirupatin-matkamme päätarkoituksena olivat tietysti häät, joita juhlittiin intialaiseen tapaan kahtena päivänä (häitä voidaan kuitenkin juhlia pidempäänkin tai vain yhtenä päivänä). Näiden häiden vastaanotto ja juhlapäivällinen olivat lauantai-iltana ja varsinainen muodollisempi hääseremonia sunnuntaiaamuna. Järjestys oli vähän outo, kun hääseremonia oli vasta vastaanoton jälkeen, mutta luultavasti tapahtumat olivat näin päin käytännön syistä.

Lauantaina iltapäivällä läksime ajamaan Tirupatista Pileriin, jonne on noin puolentoista tunnin ajomatka. Autonkuljettajana meillä oli anopin nuoremmalta sisarelta lainattu autokuski, sama lukutaidoton kaveri, josta olen kertonut aiemminkin. Matkan varrella oleva Kuoleman laakso osoitti taas olevan nimensä veroinen, sillä näimme siellä taas yhden onnettomuuden: tällä kertaa bussi oli ajanut tila-auton perään, ja molemmat autot olivat menneet ajokelvottomaan kuntoon. Loukkaantumisilta oli ilmeisesti kuitenkin vältytty, kun ihmiset seisoivat bussin ja auton vieressä niin rauhallisen oloisina.

Pilvet roikkuivat Kuoleman laaksoa ympäröivien vuorten yllä.

Pilerissä majoituimme appiukon sisaren luokse, joka myös puki päälleni sen kuuluisan sarin. Itse sisar ja hänen miehensä eivät tulleet häihin lainkaan, vaikka he kutsun olivat saaneetkin, koska he eivät ole hyvissä väleissä sulhasen perheen kanssa. Elämä suuren suvun keskellä ei täällä ole aina niin auvoista kuin voisi kuvitella, vaan suvun jäsenillä voi olla keskenään kaikenlaista kärhämää. Ukkelin veli ja tämä vaimo eivät esimerkiksi ole minkäänlaisissa väleissä tämän samaisen appiukon sisaren kanssa, koska sisar aiheutti kerran juoruilullaan sellaisen selkkauksen ja sekaannuksen, että kanssa-miniäni, jota juorut koskivat, ei halua olla missään tekemisissä näiden sukulaisten kanssa. Minun on onneksi ulkomaalaisena kovin helppo pysyä kaikenlaisten sukuselkkauksien ulkopuolella!

Hääpaikka oli hieman Pilerin ulkopuolella, ja oli koomista ajaa ensin sysipimeässä maaseudun yössä, jossa ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin vastaan tuleva rekka tai autoriksa tai tiellä jolkotteleva koira, ja sitten yhtäkkiä silmien eteen avautui hääpaikka: keskellä peltoa oleva suuri kaksikerroksinen rakennus, halli, joka oli ripusteltu täyteen kaikenvärisiä värivaloja ja jonka uumenista kuuluva rummutus kiiri pitkälle maaseudun yöhön. 

Häätilaisuus alkoi morsiamen ja sulhasen odottelulla ja ilotulituksella. Tämä hääpari oli siinä mielessä hieman poikkeva, että kyseessä oli rakkausavioliitto, ja pariskunta oli tavannut muutama vuosi sitten töissä. Pariskunta oli poikkeus siinäkin mielessä, että morsian ja sulhanen kuuluivat eri kastiin - mies oli reddy ja nainen brahmaani. Lännessä usein luullaan, että Mahatma Gandhi teki jonkinlaisen taikatempun ja taikoi kastijaon unholaan, mikä on täysin väärä uskomus, sillä kastit vaikuttavat intialaisten elämään yhä erittäin vahvasti. Selvimmin kastijako näkyy avioliitoissa, sillä aviopuoliso pyritään edelleenkin etsimään omasta kastista, ja eri kastien väliset avioliitot ovat yhä vieläkin poikkeus. Monet sanovat kannattavansa kastienvälisiä avioliittoja, mutta kun tulee aika etsiä puoliso omalle tyttärelle tai pojalle, puolisoa päädytään kuitenkin etsimään omasta kastista. (Minulla on aikomus kirjoittaa kasteista joskus hieman enemmänkin.)

Olimme paikalla hieman seitsemän jälkeen, kun vastaanoton piti alkaa seitsemältä, mutta totesimme (taas kerran!) tulleemme paikalle melkein ensimmäisinä. Tilaisuus alkoi lopulta melkein tunnin myöhässä.

Sulhanen saapuu paikalle äitinsä kanssa.

Heitä seuraavat muut sukulaiset.

Sukulaisten paikalle saapumista säesti erittäin kovaääninen orkesteri, joka koostui ynseän näköisistä ukoista.

Huomatkaa valkoiset lungit!

Morsiamen ja sulhasen valmistautumista ja tilaisuuden alkua odotellessa oli hyvää aikaa tutkiskella salia ja muita vieraita.

Hääpaikka ei ollut mikään erityisen pramea verrattuna niihin häihin, joissa olen aikaisemmin käynyt, mutta maaseudulla on kuulemma tämmöistä.

Intialaisten häiden piina on se, että joka ikinen häävieras pitää ikuistaa sekä tavallliselle kameralle että videokameralle, vieläpä moneen kertaan. Koska paikalla on yleensä vähän hämärää, kameraan on liitetty suunnattoman kirkas valo, jotta kuvattavan naamasta näkyy varmasti jokainen ryppy ja väärässä paikassa kasvava karva.  

Minua ärsyttää aina suunnattomasti, kun kameramies tunkee lamppunsa ja kameransa ihan nenän eteen - silmät sokaistuvat ihan täysin kirkkaasta valosta. Ei kuitenkaan auta muu kuin niellä kiukkunsa ja esittää tyynen näköistä, ettei päädy toisten hääalbumiin ihan mielipuolen näköisenä.
  
Häät ovat Intiassa (ainakin täällä etelässä) loppujen lopuksi aika tylsä tapahtuma. Vastaanotto pyörii valokuvaamisen ympärillä: hääpari on salin etuosan lavalla, ja jokainen vieras käy ikuistuttamassa itsensä hääparin kanssa.

Erilaisia kuvauskokoonpanoja.

Muut vieraat istuvat tylsistyneinä salissa seuraten kuvaustapahtumaa, katsellen uteliaina muita vieraita ja tarkkaillen hääparin jokaista liikettä. En ole itse koskaan suuremmin tykännyt olla valokuvattavana, eikä kamerakammoiselle ole mitenkään erityisen miellyttävä kokemus yrittää poseerata lavalla valojen loisteessa, kun parisataa ihmistä (joskus paljon enemmänkin) tuijottaa salissa, että miltä tuokin näyttää, mitä sillä on päällä ja miten paljon sillä on kultaa yllä.

Jo ennen kuin häät ovat ohitse, kuvat ovat siirtyneet nettiin myös niiden läheisten ja tuttujen katseltavaksi, jotka eivät häihin päässeet. Koska jokainen häävieras on ikuistettu ainakin yhteen kuvaan, kuvien katselijat voivat kuvista katsella, keitä kaikkia häissä oli (ja mitä heillä oli päällään ja miten paljon heillä oli kultaa yllä).

Morsiamella oli kultaa, mutta ei mitenkään liiallisesti (intialaisittain ajatellen siis).

Vierailla on häissä kuitenkin lopulta vain yksi päämäärä: syöminen. Kun on käynyt kuvauttamassa itsensä hääparin kanssa, on lupa siirtyä ruokailemaan. Ruoan on oltava häissä hyvää, sillä se on lähestulkoon ainoa asia, jonka ihmiset jälkeenpäin häistä muistavat. Nämä häät olivat siinä mielessä pienoinen pettymys, että koska morsian ja hänen sukunsa olivat brahmaaneja ja siis kasvissyöjiä, tarjottava ruokakin oli yksinomaan kasvisruokaa. Ruoka oli kyllä niin hyvää, että en osannut edes kaivata lihapitoisempaa ruokaa.

Ruoka tarjottiin alakerran salissa, joka oli minusta vähän kolkko ja epäjuhlallinen paikka.

Samat punaiset muovituolit hallitsivat täälläkin.

Vieraat nappasivat itselleen banaaninlehdellä peitetyn teräslautasen, jolle kulhojen takana rivissä seisseet tarjoilijat alkoivat mätkiä ruokia. Sitten seurasi ruokailutapahtuma: ihmiset alkoivat mättää ruokaa naamaansa sellaisella nopeudella, että vaikutti siltä, että he eivät olleet syöneet moneen päivään. Jotkut istuivat, mutta monet seisoivat. On muuten yhdenlainen taitolaji sekin, että osaa toisella kädellä pitää lautasta ja toisella syödä - ilman mitään työkaluja siis. Olen tainnut olla liian kauan Intiassa, kun syöminen onnistui minulta varsin mallikkaasti, enkä edes sotkenut itseäni. Intialaiset tietysti tarkkailivat herkeämättä minun syömistäni samalla, kun he itse mättivät ruokaa naamaansa, ja kuulin jonkun vielä kommentoivan hyväksyvään sävyyn sitä, että söin lautaseni ihan tyhjäksi.

Aika lähteä kotiin.

Appiukon sisaren talossa on kaksi makuuhuonetta, joista toinen annettiin minun ja ukkelin, toinen appivanhempien käyttöön. Sisar itse ja hänen miehensä sekä yövieraana myös ollut ukkelin pikkuserkku ja tämän poika kävivät nukkumaan olohuoneen lattialle ohuiden olkialustojen (rantamattojen tyyppisten mattojen) päälle nukkumaan. Täällä ihmiset ovat nukkumisasioissa hyvin joustavia, ja vieraille pyritään tarjoamaan aina paras mahdollinen, mitä talosta löytyy. Olin etukäteen henkisesti valmistautunut siihen, että saattaisin joutua nukkumaan lattialla puolituttujen ihmisten kanssa, ja olin hyvin iloinen omasta makuuhuoneesta, jossa oli vielä intialaiseen tapaan oma kylpyhuonekin.

Minulle jäi illalla hieman epäselväksi, monelta meidän oli tarkoitus lähteä seuraavan aamun häätilaisuuteen, joka alkaisi varttia yli neljä. Laitoin kellon herättämään varmuuden vuoksi neljältä, jotta ehtisin hieman laittautua ennen lähtöä. Olen tottunut pesemään hiukseni joka aamu, mikä aiheuttaa aikaisissa aamuherätyksissä joskus hieman päänvaivaa, mutta nyt päätin, että en rupeaisi pesemään tukkaani siihen aikaan, kun ei se kuitenkaan ehtisi kuivua. Heräsin kellon soidessa, ja kävin kylpyhuoneessa huuhtelemassa naamani, kampaamassa tukkani ja laittamassa hieman meikkiä. Ihmettelin, kun oven makuuhuoneen oven alta ei näkynyt valoa, joten arvelin, että kaikki muut taisivat nukkua vielä. Kun ukkelikin vain käänsi kylkeään, minäkin päätin kömpiä takaisin sänkyyn.

Varttia vaille kuusi anoppi hakkasi huoneemme ovelle: olemme nukkuneet kaikki pommiin! Nyt äkkiä menoksi! Vetäisin päälleni vanhan anarkali-koltun - olin alun perinkin päättänyt olla laittamatta saria tähän aamutilaisuuteen, koska olin arvellut sariin pukeutumisen olevan aivan liian työlästä niin aikaisin aamulla. Olin enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuuni, kun pukeutuminen kävi nyt niin nopeasti. Sullouduimme autoon ja ajoimme taas sinne keskelle ei-mitään toivoen, että hääpari olisi vielä paikalla ja - mikä tärkeintä - että meille olisi vielä aamiaista jäljellä.

Meillä oli onnea, sillä hääpari istui edelleen lavalla ottamassa ihmisiltä siunauksia vastaan. Hääseremoniat olivat päättyneet, mutta seremonioiden jälkeen seuraa vieraiden kannalta se tärkein osuus eli näyttäytyminen lavalla. Jokainen käy vuorollaan heittämässä riisiä morsiamen ja sulhasen päälle, ja tämä kaikki ikuistetaan tietysti taas kameralle.

Minäkin kävin lavalla likaisen tukkani ja pesemättömien hampaideni kanssa heittelemässä riisiä toivoen, etten haissut kovin pahalle. Intialaiset naiset jaksoivat kimaltaa sareissaan ja kultakoruissaan tähänkin aikaan vuorokaudesta.

Kun riisit oli käyty heittämässä, oli lupa siirtyä taas syömään. Valitettavasti ruoka oli ehtinyt jo jäähtyä, kun tulimme paikalle niin myöhään, ja paikka oli muutenkin vähän kuin pommin jäljiltä.

Jäähtynyt ja rääpitty ruoka ei minulle oikein maistunut, mutta kahvia vetäisin kaksi mukillista. Normaalisti en voi lähteä aamulla mihinkään ilman kahvia, mutta tulipa nyt tämäkin kokeiltua: likainen tukka ja ilman kahvia! Häissä!

Muutama ilmeisesti ilman yösijaa ollut tyyppi oli ratkaissut ongelman sillä, että he olivat vetäisseet ruokailutilan lattialle nukkumaan.

Siinä he jatkoivat uniaan häiriintymättä pätkääkään siitä, että vieressä ihmiset söivät aamiaistaan.

Päivä alkaa valjeta Pilerin yllä.

Nämä häät eivät painuneet mieleeni mitenkään ikimuistoisina muuten kuin sen takia, että minulla oli ensimmäisen kerran päälläni sari. Häät olivat meidän osaltamme niin pikaisesti ohi, että jälkeenpäin kaikki kouhottaminen vaatteista ja koruista tuntui vähintäänkin järjettömältä. 

Hyvästi Tirupati.

Terve, Hyderabad!