Kun mikään ei riitä

Kävin tässä taannoin pienellä kävelyllä tässä meidän lähiympäristössä ja tirkistelin muurien takana piilossa olevia jättimäisiä omakotitaloja. Silmäni osuivat yhden talon ihanalle kattoterassille, joka oli ihan tyhjillään. Ainoastaan valkoisten pilarien päälle oli istutettu muutamia punaisia kukkasia. Mitä haaskausta, ajattelin. Jos minulla olisi tuollainen terassi, niin tekisin siitä ihanan oleskelualueen. Laittaisin sinne paljon kukkia, mukavat puutarhakalusteet ja tekisin terassista ihanan oleskelualueen. Sitten istuisin siellä aina kuin vain ehtisin ja olisin valtavan onnellinen.

Kuvan terassi liittyy tapaukseen.

Samassa haavekuva poksahti hajalle kuin ilmapallo. Mitä oikein olin ajatellut! Tekisikö tuommoinen terassi minut muka jotenkin onnellisemmaksi? Vaikka minulla olisi viisi terassia, olisin itse kuitenkin se sama puupää kuin ilman terassiakin. Minulla olisi päässä samat ajatukset kuin aina ennenkin, eikä terassin omistaminen taatusti muuttaisi minua ihmisenä mitenkään. Tuskin osaisin edes nauttia terassista ainakaan kovin kauan, kun jo kyllästyisin siihen ja alkaisin haaveilla jostakin muusta.

Tämä ajatusketju havahdutti minut miettimään, miksi ihmismielelle mikään ei koskaan tunnu riittävän. Onko kyse ahneudesta, vai kuuluuko tällainen ominaisuus jotenkin ihmisen perusluonteeseen? Ovatko ihmiset olleet aina kyltymättömiä, vai ovatko he muuttuneet jossain vaiheessa sellaisiksi? Miksi kiintiö ei tule koskaan täyteen, vaan aina löytyy lisää haluttavaa? Onko asioiden haluaminen väärin?

Tapasin jokin aika sitten yhden anopin sukulaispariskunnan. Mies ja nainen ovat kumpikin eläkkeelle jääneitä erikoislääkäreitä, joilla on takanaan hieno ura USA:ssa. Nyt he kuluttavat aikaansa matkustellen ja asuen osan vuodesta Hyderabadissa ja osan vuodesta Yhdysvalloissa. He sattuvat asumaan tässä meidän lähellä - juurikin sellaisessa talossa, jonka terassia taannoin ihailin. Minulle tuli hieman epämukava olo käydessämme heillä kerran kylässä, koska kaikki oli niin yläluokkaisen oloista (käytöstä myöten), että tunsin itseni ihan norsuksi posliinikaupassa. Pariskunnan hyväksi on kuitenkin mainittava se, että he laittavat rahaa myös hyväntekeväisyyteen ja auttavat ihmisiä muutenkin kuin rahallisesti. Heillä on esimerkiksi maaseudulla koulu, jossa nainen käy itsekin opettamassa lapsia. Varattomat lapset saavat koulutuksen ilmaiseksi - ruokaa ja terveydenhuoltoa myöten. Koska nainen on entinen syöpäspesialisti, hän käy myös yliopistoissa pitämässä luentoja gutkasta (intialaista purutupakkaa), joka on yksi suurimmista suusyövän aiheuttajista Intiassa. Heillä on maaseudulla myös talo, jonka he ovat suunnitelleet muuttavansa orpokodiksi, jossa pidettäisiin huolta orvoiksi jääneistä lapsista.

Kaikesta vauraudesta ja loisteliaasta työhistoriasta huolimatta pariskuntaa ei kuitenkaan ympäröinyt mikään onnellisuuden aura. Mies jopa kertoi tavoitelleensa elämässään ihan vääriä asioita: hän oli juossut koko elämänsä rahan perässä, koska hän oli luullut, että raha toisi onnen. Lopulta hän oli kuitenkin todennut olleensa väärässä. Raha ei ollut tuonutkaan onnea, vaan onnea piti yrittää etsiä muualta. Minusta oli uskomatonta, että joku edes kehtasi tunnustaa tällaista ääneen! Tietenkin jokainen varmaan sisimmässään tietää, että raha ei tuo onnea, mutta aina sitä pieni epäilys kuitenkin on, että jospa sittenkin, minulle.

Jokin aika sitten pariskunta oli halunnut nähdä, kuinka Intian syrjäiset heimot (Intian alkuperäisväestö, adivasit) elävät. Intiassa on runsaasti erilaisia heimoja, jotka elävät luonnon keskellä, täysin valtaväestöstä eristyksissä. Heimoilla on omat tapansa ja kulttuurinsa, joita moderni maailma ei ole päässyt muuttamaan. Intian väestöstä vajaat 10 prosenttia kuuluu erilaisiin heimoihin, joten heidän määränsä ei ole mikään ihan pieni.

Kuva: Odintours.

Pariskunta oli viettänyt kolme päivää yhdessä tällaisessa heimokylässä, ja nainen kertoi hämmästyneenä heimojen elämästä: niillä ihmisillä ei ollut oikeastaan mitään, ja silti he vaikuttivat onnellisilta! Heimon jäsenet ansaitsivat kuukaudessa 500-600 rupiaa (8-9 euroa), ja raha tuli pääasiassa metsästyksestä, polttopuiden keräilystä ja paikallisen viinan valmistuksesta ja myynnistä. Yhdessä huoneessa asui iso lauma ihmisiä, eikä huoneessa ollut minkäänlaisia kalusteita. Keitto- ja ruokailuastioitakin oli vain muutama. Heidän ruokansa oli äärimmäisen yksinkertaista, eikä ruokalajeja valmistettu intialaiseen tapaan useita, vaan riisin kanssa saatettiin tarjota pelkästään esimerkiksi linssimuhennosta. Nainen itse normaalisti karttelee riisin syöntiä, mutta nyt hän kertoi syöneensä aivan hirveän määrän riisiä: kun oli niin kova nälkä, eikä mitään muuta oikein ollut tarjolla, niin oli ollut pakko syödä sitä riisiä! Heimon jäsenillä oli omat ongelmansa; alkoholismia oli esimerkiksi paljon, eikä elinajanodotekaan ollut kovin korkea, 45-50 vuotta.

Vaikka olikin erittäin mielenkiintoista kuunnella kertomusta heimovierailusta, minua alkoi kuitenkin pikkuisen ärsyttää. Aivan kuin pariskunta olisi käynyt hakemassa heimokylästä jonkinlaista pönkitystä omaan elämäänsä. Tiedätte varmaan ilmiön: Joku luulee, että hänellä menee aivan kauhean huonosti, kunnes hän tapaa jonkun toisen, jolla näyttää menevän vieläkin huonommin. Silloin hän tajuaa, että eihän hänellä nyt oikeastaan niin huonosti mennytkään: kyllä tässä pitäisi osata olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä minulla on! Kiitollisuus muistetaan ehkä noin viisi minuuttia, ja sitten aletaan taas valittaa jostain ja haikailla jotakin, mikä itseltä tuntuu puuttuvan.

Se kattoterassi olisi ihan kiva saada.

Saria ostamassa

Eilen oli jännittävä päivä: kävimme ostamassa minulle elämäni ensimmäisen sarin! On minulla kyllä ennestäänkin muutama sari, jotka olen saanut lahjaksi suvun naisilta, mutta en ole koskaan edes ajatellut käyttäväni niitä, koska en pidä niistä, en värien enkä materiaalin puolesta. En ole muutenkaan halunnut aiemmin käyttää saria, koska olen liittänyt sarin niin vahvasti intialaisiin ja intialaisuuteen. Onneksi minulta ei ole kukaan koskaan vaatinutkaan, että minun pitäisi käyttää intialaisia vaatteita, vaan olen saanut aina pukeutua oman mieleni mukaan. Ukkeli on (kaikessa suorasukaisuudessaan!) ollut jopa sitä mieltä, että sari ei edes sopisi minulle, koska olen niin muodoton. Sarit on tehty intialaisille naisille, joilla niitä muotoja on!

On muuten ihmeellinen myytti, että intialaiset naiset olisivat pieniä ja siroja. Toki täältä sellaisiakin löytyy, mutta hyvin monilla intialaisilla naisilla on taka- ja etupuolta, ja he ovat usein myös varsin reiteviä. Ylipainoisiakin täällä on niin paljon, että ette uskokaan, ja kun suomalaisilla ylipaino kertyy usein keskivartaloon, täällä se kertyy usein juuri lantioon ja reisiin (luin tämän yhdestä paikallisesta lehdestä). Olen kyllä ukkelin kanssa samaa mieltä siitä, että sari näyttää paremmalta muodokkaamman naisen päällä kuin suoran pötkylän.

Ukkeli on muuten sitäkin mieltä, että ulkomaalaiset, jotka käyttävät intialaisia vaatteita, näyttävät naurettavilta. Onhan se totta, että intialaiset vaatteet ehkä sopivat intialaisten ruumiinrakenteeseen ja ihonväriin paremmin kuin ulkomaalaisten, mutta ei asia minusta siltikään ihan noin yksiselitteinen ole. Ehkä ukkelin mielipiteen taustalla on se ajatus, että vaatteet pitää osata kantaa: jos ulkomaalainen ei ole tottunut käyttämään saria (tai muita intialaisia vaatteita), tottumattomuus varmaan jotenkin huokuu hänestä ja ilmenee sivustakatsojalle vaatteen sopimattomuutena.

Ukkelin kaikkitietävistä mielipiteistä huolimatta minusta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että olisi kiva omaksi huvikseni kokeilla, millaista on olla pukeutunut sariin. Nyt siihen ilmeni sopiva tilaisuuskin, kun kahden viikon päästä on tiedossa yhdet häät. Piti siis lähteä ostamaan sari.

Anoppi oli heti valmis lähtemään sari-ostoksille, mutta tarvitsin mukaani myös ukkelin, jolla on huomattavasti parempi värisilmä kuin minulla, joten hän osaisi sanoa, mikä minulle sopii. Itse olen värien kanssa ihan toivoton, enkä osaa yhtään hahmottaa, mikä minulle sopii ja mikä ei. Vaatekaapissani onkin vähän kaiken värisiä vaatteita. Ukkelin mielestä vaaleuteeni sopisi tumma sari, ja tummaa olin itsekin ajatellut. Jos kietoutuisin vaaleanpunaiseen sariin, näyttäisin varmaan ihan porsaalta! (Vertaus on kyllä vähän huono, koska täällä taitavat porsaatkin olla tummia!) Minulla oli sarin suhteen vain kolme toivetta: kankaan pitäisi olla laskeutuvaa eikä tönköttävää (kaikki sukulaisilta saamani sarit ovat tönkkö-sareja), sarin pitäisi olla suhteellisen yksinkertainen ja - ennen kaikkea - sen pitäisi olla sellainen, josta itse pidän. Jos en löytäisi mieleistäni saria, en ostaisi saria ollenkaan! On kuitenkin niin suuri kynnys laittaa päälleen täysin vieras vaatekappale, että olisi kiva, jos se tuntuisi edes jollakin tavalla omalta.  

Ennen lähtöämme anoppi esitteli omia sarejaan, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisen sarin haluaisin. Omat vaatimukseni sarin suhteen tuntuivat romuttuvan jo tässä vaiheessa. Selvisi nimittäin, että laskeutuvat ja ohuet, vartalon muotoja noudattelevat, sarit eivät olleet juhlallisia eivätkä siksi sopivia häihin. Yksinkertaisuuskaan ei sopinut juhlasareihin vaan arkikäyttöön. Anoppi rupesi lataamaan eteeni raskaita kirjailtuja sareja, jotka olivat hänen mielestään häihin sopivia, ja minuun iski epätoivo. Meillä menisi kaupoissa varmaan koko päivä, kun emme ikinä pääsisi asiasta yhteisymmärrykseen! En löytänyt anopin sareista yhtään, joka olisi miellyttänyt minua, joten jätimme asian hautumaan ja lähdimme kauppaan.

Anopilla oli suunnitelmissa käydä kolmessa eri kaupassa, jotta saisimme jonkinlaisen käsityksen kauppojen valikoimista, ja minä voisin sitten valita mieleiseni. Ukkeli ei ymmärtänyt anopin suunnitelmaa alkuunkaan: miksi ihmeessä pitäisi käydä kolmessa kaupassa, kun yksikin riittäisi?

Suuntasimme ensimmäiseksi Kalanikethan Wedding Mall -kauppaan, ja minun teki mieli kääntyä jo heti ovelta takaisin. Kauppa oli todella pelottava: siellä oli sari-kankaita, salwar-asuja, mitä-lienee-intialaisia-kankaita, koruja ja muuta sälää kolmessa kerroksessa. Heti ovella kimppuumme hyökkäsi mies, joka kysyi, mitä olimme etsimässä. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän tähän vastausta, kunnes anoppi sanoi, että haluaisimme katsella Banarasi-sareja. Ne löytyisivät kuulemma toisesta kerroksesta, ja toinen mies lähti näyttämään meille, mistä kyseiset sarit löytyisivät.

Olin yrittänyt etukäteen hieman perehtyä sareihin netissä, mutta oli luovuttanut aika pian, kun olin tajunnut, miten paljon erilaisia sareja oli olemassa. Sen kuitenkin tiesin, että sari on ompelematon kangaskaistale, jonka pituus on tavallisesti viidestä yhdeksään jaardiin (4,5 - 8 metriä). Sari näyttäisi muuten koko matkalta samalta, mutta sen toisessa päässä olisi koristeellinen osuus, pallu, joka heitettäisiin olkapäälle ja joka olisi sarin näkyvin osa. Sarin kanssa käytettäisiin tyköistuvaa paitaa, cholia, ja sarin alle laitettaisiin alushame. Sareja nimitetään sen mukaan, missä päin Intiaa ne on valmistettu, ja esimerkiksi Banarasi-sarit on tehty Varanasissa, Mysoren silkkisarit Mysoressa ja Kancipuramin sarit Kancipuramissa.

Meidät vietiin kakkoskerroksen toiselle laidalle, jossa meidät istutettiin pitkän myyntipöydän eteen.

Myyntipöytä oli koko seinän mittainen, ja sarejakin oli hyllyissä koko seinän mitalla. Olen ennenkin käynyt tämäntyyppisissä kaupoissa, joissa asiakas istutetaan pöydän ääreen ja myyjä heittelee pöydälle asiakkaan toiveiden mukaisia tuotteita, ja normaalisti koen tämäntyyppisen shoppailun vaikeana, varsinkin, jos minulla ei ole hajuakaan, mitä haluaisin. Minun pitää päästä itse tutkimaan ja hipelöimään vaatteita! Tässä tapauksessa tosin valikoima oli niin valtava ja minä itse olin niin ulalla, että en kyllä olisi ikinä löytänyt hyllyistä mitään sopivaa. Sitäkin olen aina ihmetellyt, miksi täällä kaikki myyjät ovat aina lähes poikkeuksetta miehiä. Eivätkö naiset ymmärtäisi naisten toiveita paljon paremmin kuin ukot?

Eteemme rupesi tulemaan sareja, ja kesti hetken ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, mitä haimme. Ne, joista pidin ja joita saattaisin ajatella voivani käyttää, laitettiin sivuun, jotta voisin sovittaa niitä. En ymmärtänyt, miten sareja voisi sovittaa; eikö siihen menisi hirveästi aikaa, jos rupeaisi kääriytymään niin pitkään kankaaseen? Tarvitsiko saria edes sovittaa; eikö kankaan voisi vain heittää olkapäälle, jotta näkisi, miltä se suurin piirtein näyttää?

Lopulta pinossa oli kymmenisen sovitettavaa saria, joista karsimme vielä viisi pois. Oli sovituksen aika, ja etsin katseellani sovituskoppia. Paikalle ilmaantui kuitenkin naismyyjä, joka komensi minut seisomaan siihen myyntipöydän viereeen, ja hän alkoi kursia saria varsin näppärästi kasaan, kunnes se oli edessäni niin kuin sari puettunakin olisi. Oli mielenkiintoista huomata, miten erilaiselta kankaat näyttivät nyt, kun ne oli mallattu minulle "päälle". Yksikin sari, joka ei ollut ollut suosikkini, näyttikin oikeastaan ihan kivalta.

Kaksi ensimmäistä sovittamaani saria eivät oikein miellyttäneet minua, joten ne laitettiin sivuun odottamaan. Sovitin kolmatta - ja ihastuin siihen heti! Sari oli suhteelliseen yksinkertainen, mutta tyylikkään värinen ja jotenkin minun oloiseni. Siinä ei ollut mitään kirjailuja (en pidä niistä), ja kangaskin oli suhteellisen kevyt, vaikka se ei ihan laskeutuva ollutkaan. Hämmästyttävintä oli se, että ukkeli sanoi heti sarin nähdessään, että tuo on hyvä - ja sitä mieltä oli anoppikin! Voiko olla totta, että olimme kaikki samaa mieltä?!

Otimme siis sen sarin, josta me kaikki pidimme, ja ukkeli halusi ostaa vielä toisenkin, josta hän oli erityisesti pitänyt. Minustakin se sari oli ollut ihan kiva, vaikkakin vähän liian kuvioitu minun makuuni, mutta ehkä sillekin joskus vielä tulisi käyttöä. Anoppi toimi maksumiehenä ja muisti mainita vielä autonkuljettajallekin, että "yhtä saria lähdettiin ostamaan, mutta kaksi otettiin".

Seuraavaksi sarit piti viedä ompelijalle, joka ompelisi puseron. Paitaan tarkoitettu kangasosa on liitetty sariin, ja se leikataan sarista irti. Kalanikethanissakin olisi voinut ompeluttaa puseron, mutta anopilla on joku luottoräätäli, jonka luona käyvät käly ja kaikki muutkin aina, kun he tulevat Amerikasta käymään. Kalanikethanissa ompelujälki ei kuulemma olisi laadukasta, joten oli hyvä mennä sellaiselle räätälille, joka on hyväksi havaittu.

Räätäli näytti ulkoapäin hyvin vaatimattomalta.

Ovensuussa oli kirjoituspöytä, jonka ääressä istui kännykkään puhuva nainen. Anoppi oli kertonut minulle, että tämä räätäli on erittäin kysytty, ja kun he olivat viimeksi tulleet kälyn kanssa tekemään tilausta, he olivat joutuneet odottamaan vuoroaan kaksi tuntia! Liike on auki vain kolme tuntia päivässä, yhdestätoista kahteen, kun kysyntää on niin paljon. Nyt paikalla ei ollut onneksi ketään muuta, ja pääsimme naisen pakeille heti, kun hän oli lopettanut puhelunsa. Puseroni piti valmistua viikossa, ja minua epäilytti, mahtaisiko toimitus onnistua niin lyhyellä varoitusajalla, mutta anoppi oli sitä mieltä, että kyllä se onnistuisi. Naisen kännykkä pirisi jatkuvasti, eikä tilauksen teosta meinannut tulla mitään, kun hän puhui koko ajan puhelimeen.

Kun nainen kuuli, että puseron pitäisi olla valmis jo viikon päästä, hän pyöritteli silmiään mutta rupesi kuitenkin huokaisten selaamaan kalenteriaan. Minä silmäilin sillä aikaa ompelimoa, ja totesin paikan olevan melkoinen kaaos.

Kankaita tursusi joka puolelta - niitä oli lattialla pusseissa, hyllyillä ja pöydillä. Miten kukaan edes löytää tällaisesta kaaoksesta mitään? Liikkeen perällä oli pari työpöytää, joista toisen ääressä istui mies ompelemassa. 

Lopulta nainen tarjosi meille puseron noutopäiväksi joulukuun 27:ttä, eikä meidän auttanut kuin suostua. Se tarkoitti samalla myös sitä, että emme lähtisi matkaan ennen sitä, koska pusero piti tietysti saada mukaan. Toisen sarin pusero valmistuisi myöhemmin, ja vain tämä kiireellisempi ommeltaisiin nyt.

Sitten ruvettiin hahmottelemaan puseron mallia: Miten pitkä puserosta tehtäisiin, miten pitkät hihojen tulisi olla ja miten avonainen se olisi selästä. Tulisiko kirjailuja ja jos tulisi, niin kuinka paljon, ja tulisiko selkäpuolelle nauhat. Nainen hahmotteli puseron mallia kalenteriinsa, jossa näytti olevan kaikkien muidenkin asiakkaiden tilaushahmotelmat, samalla kun mittoja ottamaan tullut mies huuteli naiselle mittojani.

Minulle jäi hieman epäselväksi, millainen pusero sieltä on minulle tulossa, mutta eipä sillä niin suurta väliä ole - kunhan vain jonkinlainen on. Sarini laitettiin pussiin ja jätettiin liikkeeseen, vaikka minua huolestutti kyllä suuresti, katoaisivatko sarini siihen sekamelskaan ja oliko nainen ymmärtänyt nyt varmasti, kumman sarin paita piti ommella ensin.

En ottanut sarista kuvaa, vaan näette sen vasta sitten, kun se on minun päälläni häissä. Ukkelikin voi sitten ihan omin silmin todeta, kuinka typerältä ulkomaalainen muodoton lätyskä näyttää sari päällään.

Olisinpa kuin silloin ennen

Nyt kun olen viikon verran huhkinut, olen vihdoinkin saanut palautettua kuvat takaisin niihin postauksiini, joista olin kuvat poistanut. Homma ei ollut mikään miellyttävä eikä kovin pienikään, sillä kuvia piti lisätä kaiken kaikkiaan 573 kappaletta! Oli melkoinen homma etsiä kuvat koneelta tai toiselta kovalevyltä, pienentää ne ja lisätä takaisin postauksiin, mutta nyt se on tehty. Juhuu! Jatkossa olen sitten vähän varovaisempi.

Kuvien lisäämisen jälkeen olin sen verran utelias, että päätin käydä Picasassa katsomassa, kuinka paljon muistia 573 kuvaa oli vienyt. (Bloggerhan tallentaa blogikuvat Picasaan, joten sieltä voi käydä tarkistamassa, paljonko on käyttänyt omasta 5 120 megan kiintiöstään.) Ennen kuvien lisäämistä olin käyttänyt kiintiöstäni 18,94 prosenttia, ja hieman jännitti, paljonko minulla olisi tilaa jäljellä noin monen kuvan lisäämisen jälkeen. Hämmästys oli suuri, kun luku ei ollutkaan kasvanut vaan päinvastoin pienentynyt: nyt olen käyttänyt kiintiöstäni vain 3,76 prosenttia! Tämä on minusta kovin omituista, mutta pääasia, että kuvatilaa on!

Kukaan normaali ihminen ei varmaan rupeaisi tuollaiseen älyttömään kuvaoperaatioon, ja tuskin minäkään olisin ruvennut, jos tilanne olisi toinen. Vietän nimittäin suuren osan päivästäni puoli-istuvassa asennossa sohvalla, ja tässä asennossa tekemisvaihtoehdot ovat aika vähissä. Oli siis hyvää aikaa tehdä toistamiseen se, minkä olin jo kerran tehnyt!

Kerroin aiemmin polvestani, joka kipeytyi ajaessani Tirupatista Hyderabadiin. Vasen polvi jumiutui paluumatkalla jotenkin (menomatkalla oli jumiutunut oikea polvi), ja kävelykin oli ajamisen jälkeen vaikeaa. Se oli kuitenkin vasta alkua. Polvi meni huonompaan jamaan ja lopulta pitempiaikainen seisominenkin (esimerkiksi ruokaa laittaessa) muuttui vaikeaksi. 

Kävin näyttämässä polveani lääkärille, yhdelle vanhalle kurpalle, joka antoi minulle diagnoosiksi synoviitin eli nivelkalvon tulehduksen. Hänen antamansa lääkkeet ja jumppaohjeet eivät kuitenkaan tuntuneet auttavan, ja polvi tuntui menevän vain huonommaksi. Oireetkaan eivät minusta sopineet synoviittiin lainkaan (minä valelääkäri olin tietysti löytänyt jo netistä itselleni oikean diagnoosin), joten menimme lopulta toiselle lääkärille, toisen tuttavan suosittelemalle ortopedille.

Muutama lääkäri.

Tämä lääkäri osoittautui oikein päteväksi ja asialliseksi kaveriksi, vaikka hänenkin tutkimuksensa oli kovin pikainen. Diagnoosi oli sama, jota olin itsekin epäillyt: kondromalasia eli polven rustonpehmentymätauti, joka tunnetaan myös 'juoksijan polvena'. Olin itse päätynyt tähän vaivaan siksi, että siihen liittyy ns. teatterioire, jossa nimenomaan pitkäaikainen istuminen aiheuttaa polvikipua. Muihin polvivaivoihinhan liittyy tavallisesti rasituksessa (esimerkiksi portaita noustaessa) ilmaantuva kipu. Lääkäri määräsi taas lääkkeitä ja antoi jumppaohjeita, koska kondromalasiassa on tärkeää vahvistaa reisilihaksia, jotta polven liike ohjautuisi oikein. Lääkäri neuvoi, että voisin tehdä kaikkia tavallisia arkitoimintoja, kunhan vain välttäisin juoksemista, portaiden nousua, kyykkimistä ja kaikkea muuta, mikä käy erityisesti polviin.

Paneuduin polven kuntoutumiseen oikein tosissani. Ajastin kännykän hälyttämään kahden tunnin välein, jotta muistaisin varmasti jumpata tarpeeksi monta kertaa päivässä. Kännykän jatkuva piippaus ärsytti aluksi hirveästi, kun meneillään oleva tekeminen piti aina keskeyttää, kun piti ruveta jumppaamaan reisilihaksia. Lopetin autolla ajamisenkin, vaikka autonkuljettajan kyydittävänä oleminen tuntuukin minusta niin vastenmieliseltä, että en pysty sitä sanoin kuvailemaan. Takapenkillä istuessani tunnen itseni ihan valkoiseksi eurooppalaiseksi herraksi (tai tässä tapauksessa rouvaksi!), joka käyttää intialaisia hyväkseen. En tunnu pääsevän tästä ajattelutavasta millään eroon, vaikka tiedän, että ajaminen ja ihmisten kuljettaminen on autonkuljettajalle työtä siinä missä opettajalle on opettaminen tai myyjälle tavaroiden kauppaaminen.

Anopin auttamisvimma nousi aivan uusiin sfääreihin, ja hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa, lääkkeensä ja ruokansa ovat saaneet minut useasti hermoromahduksen partaalle. Anopin mielestä kaikki paranee ilmeisesti ruoalla ja ihminen on sitä, mitä hän syö: jos vika on luissa, niin silloin pitää syödä luita! Anoppi onkin keitellyt minulle jatkuvalla syötöllä mausteista luuydinkeittoa, jossa ei ole mitään muuta kuin paksua ruskeaa lientä ja liemessä pitkään keitettyjä luita. Keiton juju on se, että luiden sisällä oleva luuydin pitäisi imeä suuhun, koska luuytimessä on ravinnon kannalta se kaikkein tärkein. Minusta luuydin näyttää ihan paskakikkareelta, eikä luuydin kuulosta muutenkaan erityisen houkuttelevalta, joten olen vain lipikoinut lientä. Luulen, että olen aika lähellä sitä pistettä, että olen saanut tarpeeksi luuydinkeittoa koko loppuelämäkseni. 

Aluksi polvivaivojen ilmaantuessa surin sitä, että en päässyt juoksemaan tai liikkumaan muutenkaan. Viikkojen kuluessa haaveet ovat kuitenkin karisseet ja muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi. Juokseminen tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta - toivoisin edes pystyväni istumaan tuolilla, kuten normaalit ihmiset. Kauhulla ajattelen jo sitä, että minulla on reilun kuukauden päästä lento Suomeen. Kuinka ihmeessä pystyisin istumaan lentokoneessa toistakymmentä tuntia, kun tunnin istuminenkin tuottaa tuskaa?!

Kaikista varotoimenpiteistä ja jumppaamisesta huolimatta polvi ei siis ole läheskään kunnossa. Jos lepään parin päivän ajan täysin, polvi tuntuu lähes normaalilta, mutta kun taas intoudun tekemään jotain, kuten laittamaan ruokaa tai ajamaan autoa, saan maksaa yrityksestäni karvaasti. Sunnuntainen autoajelukin kostautui heti, sillä kotiin palatessamme polvi oli jäykkä ja holtiton, ja sunnuntai-ilta ja maanantai menivätkin taas aika lailla vaakatasossa. 

Äitini ihmetteli, kuinka minulta ei ollut otettu mitään verikokeita - kyseessä saattaisi olla reaktiivinen niveltulehduskin, joka näkyisi ainakin kohonneina CRP-arvoina. Ukkelin lääkäriserkun mielestäkin oli hyvä sulkea pois kaikki reumaan liittyvä, koska minulla on taas silmäkin vuotanut, ja se voi kuulemma olla reuman oire.

Ukkeli on joskus aiemmin käyttänyt yhtä laboratoriota, joka tekee myös kotikäyntejä, ja tilasimme nytkin verinäytteen ottajan kotiin. Minusta tuntui hupaisalta odottaa kotona verinäytteen ottajaa - ihan kuin olisin odottanut pizzaa saapuvaksi.

Mies tuli sovittuna ajankohtana puoli yhdeksältä aamulla ja leväytti "työkalupakkinsa" meidän ruokapöydälle. Pakissa eli pienessä pahvilaatikossa oli näyteputkiloita, paperilappuja, pumpulitolloja, pieniä laastareita ja virtsanäytteen ottoon tarkoitettuja purkkeja.

Tunnollinen bloggari ottaa tietysti salakuvan kännykällään, hih.

Verinäytteen otto sujui oikein näppärästi, ja samalla otettiin hieman näytteitä ukkeliltakin, joka kävi vielä pissimässä purkkiinkin. Lopuksi verikokeet maksettiin. Kotikäynnistä veloitettiin kokonaiset 100 rupiaa, siis noin 1,40 euroa! Pari tuntia miehen lähdön jälkeen tuli tekstiviestinä käyttäjätunnus ja salasana, joiden avulla verikokeiden tuloksia pääsisi tarkastelemaan netissä, ja jo kuuden tunnin päästä kokeiden ottamisesta tulokset olivat valmiit! Palvelu toimi minusta kertakaikkisen loistavasti, ja ajattelinkin, että joissakin asioissa Intia on todellakin edelläkävijä. Intia voisi (ukkelin sanoja lainatakseni) olla vieläkin edistyneempi, jos korruptio ei olisi täällä niin suuri ongelma.

Verikokeiden tulokset olivat normaalit muuten kuin lymfosyyttien osalta, jotka olivat koholla. Mitään reumaan viittaavaakaan ei löytynyt, ja CRP-arvokin oli normaali. Lymfosyyttien koholla oleminen ei sekään kuulemma aiheuta mitään lisätoimenpiteitä.

Seuraava askel on sitten kai magneettikuvaus, johon en kyllä ole vielä ainakaan tällä viikolla menossa. Vaikka kuvauslaite olisikin avointa mallia, joka sopii ahtaanpaikankammoisille, kuten minulle, kuvaus pelottaa minua jo niiden ääntenkin takia. Kaiken lisäksi minua hirvittää se, mitä kuvauksesta mahtaa paljastua. En taida haluta kuulla esimerkiksi sellaista, että polvirustoni ovat (oikea polvikaan ei ole täysin normaali, vaan sekin oireilee aina välillä) kuluneet niin huonoiksi, että koko loppuelämäni tulee olemaan tällaista makaamista ja kivun kanssa taistelua. Toisaalta, vaikka tieto ehkä lisääkin tuskaa, tämä tilanne on kyllä niin turhauttava ja raivostuttava, että olisi ehkä hyvä saada asiaan jonkinlainen selvyys.

Tähän loppuun on pakko laittaa yksi vanha valokuva, johon törmäsin valokuvia palautellessani. Otin tämän kuvan yhdellä suomalaisella kesämökkireissulla huussikirjasta, ja tuo kakkoskohta kyllä tiivistää intialaisen pukeutumisen ytimen aika hyvin.

Mies kalsareissa

Olen yrittänyt viime päivänä korjailla vanhoja blogipostauksiani ja lisätä poistamiani kuvia, ja kyllä siinä onkin ihan hirveä homma. En nyt taidakaan jaksaa tarinoida mitään sen pidemmin, vaan laittelen vain muutamia kuvia viikonlopulta.

Kävimme taas appivanhempien tontilla, kun ukkelin piti tavata tieurakoitsija. Maaseudulla alkaa olla jo aika kuivaa, eikä se ole mikään ihmekään, sillä talvi on ollut minusta poikkeuksellisen lämmin. Eilenkin päivällä oli 33 astetta, ja yölämpötilatkin ovat liikkuneet siinä 18-19 asteen kieppeillä. Minua vähän ärsyttää, että on vieläkin näin lämmin, ja muistelen vähän kaiholla kahden vuoden takaista aikaa, jolloin oli tosi viileää. Jouduimme silloin nukkumaan ukkelin kanssa tonttulakit päässä, kun yöllä oli niin kylmä, eikä ollut muutakaan päähän laitettavaa. Nyt kun olisin kunnolla varustautunut (minulla on pipo, toppatakki, villasukat ja käsineet), niin talvesta ei näy jälkeäkään!

Kaikesta huolimatta maaseudulla kynnettiin riisipeltoa. Maanviljelymetodit ovat varmasti yksi niistä asioista, jotka eivät Intiassa ikinä muutu. Pelloilla käytetään kuulemma myös traktoreita ja muita koneita, mutta itse en muista koskaan nähneeni pelloilla muuta kuin ihan vanhanaikaista ihmis- ja eläintyövoimaa.

Minua vähän hävetti seistä pellon laidassa kyttäämässä, kun tämä nuorukainen tallusteli pellolla selvästikin aluskalsareissaan (aika muhkeat pakarat!), mutta kuvatuksi tuleminen ei näyttänyt lainkaan haittaavan häntä itseään.

Näimme myös punaisessa kukassa olevan gongura-pellon. En tiedä, mitä gongura mahtaisi olla suomeksi (olisiko kiinanruusu), mutta englanniksi se on 'sorrel'. Gonguran lehtiä käytetään täällä aika paljon ruoanlaitossa, mutta kukkia (tai nuppujahan nuo taitavat vielä olla) en ollut ennen nähnyt.

Tontilla ei ollut tapahtunut yhtään mitään, mikä ei ollut mikään yllätys, kun eihän siitä ole kuin viikko, kun kävimme siellä edellisen kerran. Ainoa havaittava muutos oli se, että tontille jätetyt tyhjät viinapullot oli rikottu tuhannen pirstaleiksi, ja tontille oli ilmestynyt lisää roskia (ja ruskeita torttuja).

Tulitikkuaskeja, tyhjiä purutupakkapusseja ja tupakka-askeja oli paljon!

En hirveästi viitsinyt hyppiä heinikossa, kun siellä oli niitä liukumiinoja, ja aina välillä heinikossa kahisi. Minä tietysti heti ajattelin, että siellä on käärmeitä, kunnes sitten näin yhden potentiaalisen kahistelijan, joka oli aika hyvin naamioitunut. 

Pysy loitolla!

Ukkelin piti käydä naapurin asioilla jututtamassa tämän talonvahtia, ja minä olin tietysti onnesta soikeana: näkisin taas sen ihanan koiranpennun! Kun saavuimme naapurin pihapiiriin, yritin etsiä katseellani koiranpentua, mutta sitä ei näkynyt missään. Näkyi vain paljon ihmisiä, mutta ei ihanaa valkoista koiranpentua. Ukkeli taisi arvata ajatukseni, koska hän kysyi heti talonvahdilta, missä koiranpentu on. Talonvahti kertoi, että koira ei ollut enää heidän luonaan. Koiran emon omistajaperhe oli hakenut koiranpennun takaisin, koska oli käynyt ilmi, että talonvahdilla ei ollutkaan varaa ruokkia koiraa! Ilmankos raukka olikin viimeksi ollut niin voipuneen oloinen, kun se ei ollut saanut riittävästi ravintoa! En kestä. Tällaiset tapaukset saavat miettimään, mikä sitten on eläimen kannalta parempi: se, että eläin saa olla samojen ihmisten kanssa koko ajan tutussa ympäristössä mutta joutuu kuitenkin olemaan liian vähällä ravinnolla, vai se, että eläin joutuu välillä stressaamaan matkustamisen tai vieraiden hoitopaikkojen takia mutta saa kuitenkin aina varmasti riittävästi ruokaa.

Paluumatkalla ajoimme suuren osan matkasta Intian pisimmän ylikulkusillan, flyoverin, alla, joka yhdistää näppärästi Hyderabadin lentokentän ja kaupungin. Ylikulkusillan pituus on 11,6 kilometriä, eikä siltä taida olla matkalla kuin yksi uloskäyntimahdollisuus, joten sitä käyttävät lähes yksinomaan ne, jotka ovat menossa lentokentälle tai tulossa sieltä. Matkanteko käy siis huomattavan nopeasti (vaikka tien laatu ei olekaan aina kovin kaksinen), kun ei ole muita säheltäjiä hidastamassa matkantekoa.

Ylikulkusillalle näkyy hyvin kalan muotoinen rakennus, jonka olen nähnyt aiemmin vain ylhäältä sillalta. Nyt kun kerran pyörimme sillan alapuolella, keksin, että voitaisiin käydä katsomassa rakennusta vähän lähempääkin.

 
Rakennuksessa majailee kalastuksen kehittämislaitos (National Fisheries Development Board), ja siinä on arkkitehdilla välähtänyt, kun on tuommoisen rakennuksen suunnitellut! Ukkelin mielestä rakennus on huonosti toteutettu ja sen olisi kuulemma voinut tehdä paremminkin, mutta minusta kala on vallan söötti. Illalla varsinkin se on hauskan näköinen, kun kalan suu on valaistu punaisella ja silmät sinisellä.

Kun kaupunkia kaunistettiin biodiversiteettikonferenssia varten, ylikulkusiltojen alapuolia maalattiin, ja niille laitettiin kaiverruksia ja veistoksia. Yhden ylikulkusillan alle laitettiin tanssivia intialaishahmoja, jotka ovat minusta pelottavan aidon näköisiä.

 

Viikonloppuna tuli käytyä myös kotimme lähellä olevassa jäätelöbaarissa, jossa emme ole aimmin käyneet, vaikka se lähellä onkin.

Tämän paikan erikoisuus on se, että jäätelöannokset tehdään niin, että jäätelö ja ja muut lisukkeet "litistetään" lusikalla yhteen ja hakataan sen jälkeen veitsellä sekaisin annokseksi.

En ole oikein tajunnut, onko hommassa varsinaisesti mitään järkeä, mutta ilmeisesti sillä saadaan aikaiseksi erityisen maukas jäätelöannos. Hyvää se kyllä olikin!

Otimme jäätelöannokset mukaan ja nautimme ne kotona.

Appivanhempien kylpyhuoneremontti ei ole oikein edennyt. Keskiviikkona kaivaustyöt saatiin päätökseen, ja putkien reikäkohdatkin löytyivät.

Sen jälkeen poikia ei ole töissä näkynytkään; mitä he nyt eilen olivat käyneet paikalla ihmettelemässä, että siellä se työmaa vielä on. Taitaa olla työn kestoksi arvioitu kuusi päivää olla mennyt jo! Anoppia suututtaa töiden pitkittyminen, koska hän ei pääse pesemään edes pyykkiä, kun pesukone oli juuri toisessa näistä remontoitavista kylppäreistä. 

Minunko piti laittaa vain kuvia ja olla jaarittelematta mitään? Ei tainnut ihan onnistua.

Mikä tekee joulun?

Me olemme tämän joulun Intiassa, ja olin vähän ajatellut, että taidan jättää koko joulun viettämättä. Antaisin vain joulunpyhien mennä ohi niin kuin minkä tahansa päivien. En jotenkin edes halua juhlia joulua täällä, kun ei se olisi oikea joulu kuitenkaan. Pelkään, että näen ensin hirveän vaivan jouluaterian kokoamisessa, koristeluissa ja muissa jouluvalmisteluissa, ja sitten purskahdan jouluaattona itkuun, kun tajuan oman jouluni olevan vain surkea kopio "oikeasta" joulusta. Koska ukkeli ei ole mikään jouluihminen (mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska eihän hänen perheessään ole koskaan juhlittu joulua), olisin jouluni kanssa loppujen lopuksi aika yksin. Ukkeli osallistuisi kyllä kaikkeen minun vuokseni mutta ei kuitenkaan olisi ihan jouluhengessä mukana.

Täällä joulun lähestyminen ei näy - marketteja ja ostoskeskuksia lukuun ottamatta - oikeastaan mitenkään, joten joulu olisi kovin helppo ohittaa olankohautuksella. Suomessa joulutunnelmaan pääsee jotenkin automaattisesti, kun kaikki ympärillä valmistautuvat jouluun. Joulua ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin. Täällä joulu täytyy tekemällä tehdä, ja jostakin on kaivettava ne ainekset, jotka saavat aikaan joulun.

Olenkin miettinyt paljon sitä, mikä oikeastaan tekee joulun. Vastaukseksi voisi tietysti luetella kaikenlaista jouluun liittyvää, kuten jouluruoka, kuusi, joulusauna, kirkko, kukat, koristeet, perhe, lumi ja niin edelleen. Tässä on kuitenkin aika paljon sellaista, mikä on mahdotonta toteuttaa näissä oloissa. Mikä olisi ehdoton minimivaatimus sille, että joulu tuntuisi joululta, ja onnistuisiko joulun toteuttaminen täälläkin?

Minulle tärkein joulutunnelman luoja taitaa olla oikeanlainen ympäristö. Pitäisi olla pimeää tai ainakin sellaista hämäränhyssyä, ja luntakin saisi mieluusti olla. On miltei mahdotonta päästä joulutunnelmaan, kun parvekkeella näyttää tältä:

Tuo lilahtava puu on nyt kauniissa kukassa. Verratkaapa muuten, miltä sama puu näytti sadekautena (kolmisen kuukautta sitten).

Se oli silloin iso vihreä puska!

Lunta täällä ei ole, ja melko varmasti voin sanoa, että sitä ei myöskään tule (ellei maailmanloppu todellakin tule joulun kynnyksellä), mutta onhan täälläkin pimeää, melko tarkalleen puolet vuorokaudesta! Ja kun on pimeää, ei näe, miten kesäistä ulkona on, joten pimeällä joulutunnelmaan virittäytyminen voisi onnistuakin. Päätin siis repäistä ja mennä ostamaan jouluvalot.

En ole aiemmin tutustunut täkäläisiin jouluvalovalikoimiin, mutta olin myönteisesti yllättynyt, kun jouluvaloja oli ihan mukava valikoima. Joulukrääsää oli muutenkin yllättävän paljon esillä verrattuna parin vuoden takaiseen, jolloin olimme edellisen kerran joulun alla Intiassa. Osa jouluvaloista oli aika shokeeraavia, suoraan sanoen järkyttäviä. Niistä oli kyllä joulu kaukana! Myynnissä oli muun muassa punaisia swastikoita (hakaristin muotoisia valoja) sekä välkkyviä sinisiä valoja, jollaisia en kyllä kuuna päivänä kotiini laittaisi. Olen aina kammonnut sinisiä valoja. Värilliset valot olisin saattanut kyllä halutakin, mutta kun tarjolla ei ollut mitään hillitympää kuin kirkkaansinistä ja -punaista, päätin ostaa yksinkertaiset, valkoiset enkelivalot. Minua ei olisi haitannut sekään, vaikka valot olisivat vähän välkkyneetkin, mutta ehkä loppujen lopuksi tavalliset valot ovat levollisemmat ja miellyttävät silmää pidempään.

Avatessani kotona pakkauksen löysin paketista kummallisen tulitikkurasian mallisen esineen, joka oli liitetty valoihin.

Hihittelin itsekseni, kun tajusin sen olevan valojen säädin. Taitaa olla minulle sittenkin välkettä tarjolla! Valittavana ei ollut pelkästään yksi välkkymistapa, vaan tarjolla oli kahdeksan erilaista tapaa, jolla valot saisi palamaan! Millainenkohan mahtaa olla esimerkiksi slo glo tai chasing/flash?

Johto oli aivan liian lyhyt, eikä se ylettynyt mihinkään pistorasiaan kunnolla, jotta valot olisi saanut ripustettua ikkunaan nätisti. Koska meidän jatkojohtommekin oli liian lyhyt, taiteilin valot lopulta kokeeksi verhotankoihin, jotta näkisin, miltä valot näyttävät.

 
No niin. Siinä sitä nyt olisi, väriä ja välkettä! Sitä saa mitä tilaa!

Nämä ovat kyllä niin kamalat, että en tiedä, pystynkö lainkaan käyttämään näitä. Minulle tulee tässä valaistuksessa vähän samanlainen tunne kuin suitsukkeita polttaessa: alan voida pahoin. Jos tämä on joulutunnelmaa, niin minä olen sitten teletappi. Taidanpa poltella vain kynttilöitä...

Minun joulutunnelmani kehittyy myös jouluvalmisteluista ja joulun suunnittelusta: mitä ruokia syödään, mitä lahjoja ostetaan, mitä koristeita laitetaan ja millaisessa seurassa joulu vietetään. Joulu ei ala aattoaamuna, vaan se on alkanut vaivihkaa jo paljon aikaisemmin. Voisinhan minä täällä Intiassakin miettiä ruokia, koristeluja ja ohjelmaa, ja jonkinlaisia ideoita on päässä jo pyörinytkin. Mielessä on käynyt muun muassa dekonstruoitu rosolli, bataattikroketit, luumubroileri ja intialaisittain maustettu glögi. Voisin tehdä joulusta eksoottisen intialaisen joulun, sellaisen, josta en taas Suomessa pääsisi nauttimaan! Toisaalta tuntuu, että olisiko se sittenkään kaiken vaivan arvoista. En viitsisi rakentaa joulua pelkästään itselleni, ja samanhenkisiä ihmisiähän ympärilläni ei kauheasti ole. Oikeanlaisen ympäristön ohella ihmiset ovatkin minusta oikeastaan tärkein tekijä joulutunnelman luomisessa. Joulu ei ole tunnetusti yksinäisten ihmisten juhla, eikä joulutunnelmaa saada aikaiseksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka vain katsoa möllöttävät telkkaria tai räpläävät läppäriään. Jos joulun saisi rakennettua pelkästään materialla, joulutunnelman aikaansaaminen olisi tosi helppoa missä vain - ei muuta kuin hakisi kaupasta ison kasan kaikkea jouluista ja pistäisi joulun pystyyn.

Toisaalta voi käydä niinkin, että emme ole jouluna edes kotona, sillä kuun lopussa ovat yhdet häät, joihin olemme ilmeisesti menossa. Häät ovat Pilerissä (lähellä Tirupatia taas), ja käsittääkseni ne ovat vasta 30. päivä. Appivanhemmat ovat kuitenkin lähdössä matkaan jo ilmeisesti joulupäivänä, ja ukkelikin puhui jotain sellaista, että lähtisimme jo hyvissä ajoin. Olen vähän jännityksissäni noista häistä, sillä saatan ehkä laittaa päälleni sarin - ensimmäistä kertaa elämässäni! En ole aiemmin halunnut pukeutua sariin, kun ajatus ei ole tuntunut oikein omalta, mutta nyt minusta tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että voisin vetäistä päälleni sarin. Ei siihen kovin monta vuotta mennytkään! Ensin pitäisi kyllä ostaa se sari, ompeluttaa siihen sopiva pusero ja alushamekin ilmeisesti. Nähtäväksi jää, saanko noin paljon aikaiseksi.
 
Jos olemme jouluna kotona, emmekä ole lähdössä häihin ihan vielä joulupäivänä, saatan kuitenkin kehitellä pienimuotoisen joulun. Jos joulu ei tunnukaan ihan oikealta joululta, saan ehkä lohdutusta siitä ajatuksesta, että tammikuussa olemme kuitenkin menossa käymään Suomessa, ja silloin saan varmasti ainakin rääppiäisiä pakastimesta (sitä piparitaikinaa ainakin!).

Tänään meinaan kuitenkin katsella hieman Linnan juhlia (jos vain jaksan valvoa), kun ne kerran näkyvät netissäkin suorana, kaikkialla maailmassa.

Sinivalkoista itsenäisyyspäivää!  

P.S. Kylläpä kuvat latautuivat nopeasti nettiin, kun ne olivat kooltaan vähän pienempiä! Eikä kuvien laatukaan tuntunut kärsivän, vaikka sitä pelkäsinkin.