Viikonlopun kuvia

Viikonloppu kului lauantai-illan häätilaisuutta lukuun ottamatta aika tavanomaisissa merkeissä. Perjantaina harrastimme ukkelin kanssa taas vähän huviajelua ja päädyimme kaupungin laitamille - niin laitamille, että tiekin melkein loppui.

Sitten kahvihammasta kolotti aika pahasti, ja koska ukkeli halusi hieman käydä kaupoilla, päädyimme yhden kahvilan terassille Inorbit-ostoskeskukseen.

Inorbitin terassit ovat yksi lempipaikoistani Hyderabadissa, kun terassilta on mukavat maisemat läheiselle järvelle ja pihakin on aika viihtyisä.

Lauantaina oli vihdoinkin aika riisua makuuhuoneen ikkunoissa roikkuneet epämääräiset rätit, jotka olivat toimittaneet verhojen virkaa. Mittatilaustyönä tehdyt verhot olivat nimittäin vihdoinkin valmiit, ja kaksi ukkoa kävi ripustamassa ne paikalleen. Viikkoa aiemmin toinen ukko oli käynyt mittaamassa ikkunat. Palvelu siis pelaa, ja varmaan kankaatkin tuotaisiin pyydettäessä kotiin näytille, jos ei huvittaisi lähteä kauppaan verhokankaita valitsemaan. Olin minäkin makuuhuoneen ikkunoita vähän mittaillut, mutta en ollut aivan varma 30 sentin viivoittimella saaduista tuloksista...

Se minua näissä erilaisissa toimituspalveluissa vain ärsyttää, että toimittajat eivät pysty sopimaan toimitusaikaa tarkalleen etukäteen (siis tyyliin tämän viikon lauantaina kello 14.00), vaan he yleensä soittavat noin viiden minuutin varoitusajalla, että olisimme nyt tässä teidän kulmilla tulossa. Nytkin kävi niin, että verhot olisi tuotu aamupäivästä, mutta olimme itse toisella puolella kaupunkia, kun ukot soittivat. Toimitus siirtyi siis iltaan, kello viiteen, ja koska täällä noudatetaan IST:tä (oikeasti Indian Standard Time; käytännössä Indian Strechable Time), kello oli melkein kuusi, kun verhot lopulta tuotiin. Koska meidän piti lähteä kuudelta sinne illan häätilaisuuteen, tulikin sitten pieni kiirus.

Kuvittelin olevani menossa häihin, mutta perillä selvisikin, että kyse olikin häitä edeltävästä tilaisuudesta, jossa tytöstä leivotaan morsian.

Olimme paikalla ensimmäisinä (en tiedä, olivatko appivanhemmat katsoneet alkamisajan väärin vai tulivatko kaikki muut myöhässä), ja kyllä oli taas pitkästyttävää ensin istua ja odotella, että muut saapuisivat paikalle ja sitten vielä seurata valokuvaamista edestä ja takaa, seisoo ja makaa. Morsian oli kyllä hirmuisen kaunis, eikä hänen hymynsä hyytynyt koko illan aikana. Minun hymyni olisi kyllä hyytynyt heti alkumetreillä, sillä minusta on hirveän vaikeaa pakkohymyillä kameralle, mutta onneksi minusta ei enää mitään morsianta tarvitse leipoakaan.

Morsiameksi valmistamistilaisuus on kuulemma naisten juhla, ja lavalla hääräsivätkin lähinnä naiset. Sulhanen kävi lavalla vain pikaisesti; silloinkin t-paidassa ja farkuissa!

Ukkelilla oli omat viihdykkeet mukana.
Angrybirdsitkin saivat aikamoista kyytiä.

Tilaisuus oli kaksiosainen, ja ensimmäisessä osiossa häävieraat kävivät heittämässä ainakin riisiä tytön päälle, ja naiset saivat lahjaksi betel-puun lehden, kangaspalan ja omenan. Anopilla ei ollut omaa veskaa matkassa, joten hän tunki kaikki saamansa lahjat - omenasta lähtien - minun pieneen juhlalaukkuuni.

Ensimmäisen osion päätyttyä morsian poistui paikalta ja kävi kuulemani mukaan kylvyssä, johon oli sekoitettu muun muassa ruusvettä ja maitoa. Tällä välin me vieraat söimme - ruoat tarjoiltiin tilan takaosasta, ja vieraat söivät seisten ja enimmäkseen käsin. Ei ollut kyllä mitenkään kummoista ruokaa, mutta kyllä sillä vatsansa täyteen sai, kun oikein kovasti yritti.

Kun morsian oli peseytynyt, hän vaihtoi päälleen uuden sarin ja alkoi seremonian toinen vaihe, joka jäi meiltä kyllä näkemättä, koska läksimme lipettiin. Tuskin tilaisuudessa enää mitään maata mullistavaa tapahtui.

Uusi sari, uusi hiustyyli ja uudet rannerenkaat.

Oma hääeleganssini oli "hieman" värittömämpi kuin intialaisten. Tykkään kyllä väreistä, mutta tykkään myös yksinkertaisemmasta mustasta.

Tämän blogin ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen "päivän asu" -kuva.

Varsinainen häätilaisuus olisi ollut sunnuntaina, mutta sinne minä ja ukkeli emme enää menneet. Riittää, kun yhdessä tilaisuudessa käy. Sunnuntai oli erityisen suotuisa päivä naimisiinmenolle, ja se olikin yksi tämän hääsesongin suosituimmista hääpäivistä. Kuulin, että pelkästään Hyderabadissa järjestettiin sunnuntaina 25 000 häät! Aivan käsittämätöntä!

Sunnuntaina huviajelimme taas, ja kävimme katsomassa muun muassa paljon mainostettua Lanco Hills -luksusasuinkompleksia.

Sekin sijaitsee kaupungin laidalla, ja siellä on kaikki mahdolliset palvelut, mitä ikinä vain voi toivoa. Sieltä ei tarvitse halutessaan lähteä mihinkään, kun alueella on ostoskeskukset ja marketit, teatterit, kaikki mahdolliset urheilumahdollisuudet, kirjastot, pelit ja vempeleet.

Minusta alue näytti aika karulta, mutta ehkä muutaman vuoden päästä alue näyttää viihtyisämmältä, kun maisemointi ja sen semmoiset on saatu päätökseen.

Sunnuntaina kävimme vielä tutustumassa uuteen Quiznokseen, joka oli vähän kuin Subway, paitsi että patongit olivat grillattuja. Siksi tykkäsinkin tästä enemmän kuin Subista.

Tandoori chicken -leipä á la Quiznos.

Ja sitten vielä frozen yoghurtia suklaakastikkeella ja cappuccino.

Käsilaukkuni sisältö

Yaelianilta pompsahti minulle veskahaaste, jossa haastetaan näyttämään käsilaukkunsa sisältö. Vähän pelotti ruveta tutkiskelemaan laukun sisältöä tarkemmin, kun pelkäsin, että mitähän kaikkea roinaa sieltä oikein mahtaakaan löytyä. Onneksi laukku oli tyhjempi kuin luulinkaan, vaikka kyllähän siellä siltikin kaikenlaista sälää oli.

[Edit. 12.12.12: Tässä oli kuva käsilaukukkuni sisällöstä, mutta onnistuin tuhoamaan osan blogikuvistani, enkä enää löytänyt kuvaa takaisin.]

Kassini oli syönyt seuraavat tavarat:

• kangaskassi (siskon tekemä )
• Savett-pyyhkeitä (yllättävään käsienpesutarpeeseen)
• 30 cm:n pituinen viivoitin (tämä on jäänyt siitä, kun olin ostamassa tiskien kuivauskoria... minulla oli ennen kassissa aina sellainen minikokoinen rullamitta, joka oli kyllä tosi kätevä, mutta sitten se hävisi)
• kaksi nenäliinapakettia (en viitsinyt ottaa kuvaan mukaan yhtä käytettyä nenäliinaa, joka laukussa myös oli)
• kansainvälinen ajokortti
• kameran minijalusta
• lompakko
• kasa kuitteja (jotka minun piti käydä läpi, ennen kuin heitän ne pois, mutta enpä ole muistanut...)
• aurinkolasit
• muistivihko (jossa on ostoslistat, reseptit ja kaikki asiat suloisesti sekaisin)
• kaksi kynää
• pieni kirjanen, jonka sain kirjakaupasta ilmaiseksi
• Mynthon-rasia (näitä on aina pakko olla! ilman en voi elää!)
• purkkaa
• kaksi hotellista mukaan tarttunutta hammastikkua
• kolme kahvilasta mukaan tarttunutta kaloritonta makeutuspussia
• auton avain
• kotiavain
• vyön lenkki (ai täälläkös se olikin)
• 50 sentin kolikko
• huulirasva (pakko olla aina mukana!)
• kamera ja pussukka
• iPod-soitin
• puhelin
• laastareita (koska olen erittäin onnettomuusaltis yksilö)

Täällä tarkastetaan kassit useimmissa isoissa kaupoissa, kauppakeskuksissa ja hotelleissa - kai siksi, ettei asiakas vain kuljeta kauppaan mukanaan mitään potentiaalisesti vaarallista. Tavallisesti tarkastus on aika pikainen silmäys, mutta joissakin kaupoissa kassi tongitaan niin maan perusteellisesti, ja silloin olen aika lailla hätää kärsimässä. Joihinkin tuotteisiin laitetaan myös tarra, kai merkiksi siitä, että asiakkaalla on ollut tavarat jo kauppaan tullessaan. Näin kivan tarrakokoelman minä sain äskettäin uuteen Spariin mennessäni.

Yllätys pesukoneessa

Elämä on tällä kertaa hieman paremmassa jamassa kuin viimeksi, sillä keittiön tiskiallas tuntuu viimeinkin vetävän suhteellisen hyvin, kun vesiaukon päälle laitettiin se semmoinen roskien keräämiseen tarkoitettu sihti. Tosin putki tuntuu menevän vieläkin hieman tukkoon, jos sinne eksyy esimerkiksi riisinjyviä, mutta onneksi putkimies jätti minulle imukuppisysteemin, jotta saan tarvittaessa leikkiä taas kodin putkimiestä.

Pesukonekin siirtyi toissapäivänä keittiön parvekkeelta kylpyhuoneeseen, jossa sitä päästiin vihdoinkin päästiin kokeilemaan. Kone oli kuitenkin aivan mykkä; se ei päästänyt pihaustakaan, vaikka painelimme mitä nappeja.

Nyt kun pesukone on poissa keittiön parvekkeelta, siellä voi harrastaa vaikkapa tämmöistä eli matonpesua. 

Paikalle piti siis kutsua korjaajat, jotka saapuivat sitten seuraavana päivänä ukkelin toimistojantusen kanssa. Korjaajat alkoivat häärätä pesukoneen kimpussa, ja jantunen seurasi korjaamista työnjohtajan ominaisuudessa, parvekkeelta löytämänsä jakkaran päällä istuen. Minä tiskasin keittiössä astioita, kunnes jantunen huusi, että tulkaapas, madam, minuutiksi tänne. Kuivasin käteni ja läksin katsomaan, mitä katsottavaa siellä oikein oli.

Korjaajat olivat avanneet pesukoneen yläkannen, ja ensimmäiseksi silmiini osui oranssinvärinen Odonil- wc-raikastimen pahvikuoren jämä. Sehän oli roikkunut meillä edellisessä asunnossa sen samaisen kylpyhuoneen seinällä, jossa pesukonekin oli ollut, mutta miksi se oli nyt pesukoneen sisällä?

Sen lisäksi, että Odonil-paketti oli päässyt koneen sisään, koneen sisällä olevat johdot olivat pieninä palasina ja johtojen muovikuoret olivat aivan nilellä. Kone oli aika surkean näköinen, enkä minä voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena. Oliko Odonilin jämä jotenkin syövyttänyt johdot puhki, vai mitä ihmettä oikein oli tapahtunut?

"Teillä taisi olla rottia siellä edellisessä asunnossa", totesi jantunen hieman huvittuneena. "Nämä ovat rotan tekosia ihan selvästi." Minä olen ilmeisesti alkanut tottua siihen, että Intiassa kaikki on mahdollista, kun en osannut edes järkyttyä tai mitään. Ihmettelin vain hymyillen, että kappas vain, kuinkas siinä nyt noin on päässyt käymään. Eihän siinä mitään kummallista ole, että rotta käy pesukoneen sisällä järsimässä johdot poikki ja jemmaa sinne vielä lattialle pudonneen Odonil-kuorenkin.

En todellakaan pysty käsittämään, miten rotta on voinut päästä edelliseen asuntoomme sisään. Ainoa riittävän iso reikä, jonka keksin, on katonrajassa oleva tuulettimen reikä, mutta sitä kautta tullakseen rottien pitää kyllä osata kiivetä seiniä pitkin (ehkä ne osaavatkin?). Viemäristäkään se ei ole voinut tulla, koska kaikkien viemärien päällä oli ritilät - elleivät rotat sitten osaa nostaa ritilöitä ylös. Toisaalta asunto oli ollut tyhjillään yli puoli vuotta, ja kyllähän siinä ajassa intialaisessa asunnossa ehtii tapahtua vaikka mitä.

Tänään korjaajat tulivat taas ja siirsivät pesukoneen kylpyhuoneesta olohuoneen parvekkeelle, jossa oli hieman enemmän valoa tonkia pesukoneen sisuksia.

Kävi ilmi, että rotta oli järsinyt pesukoneen pohjalevyn (joka kuvassa on päällimmäisenä) ja mennyt sisälle sitä kautta. Sisälle päästyään rotta olikin pureskellut lähes kaiken mitä oli hampaisiinsa saanut, sillä kaikki johdot ja sen semmoiset olivat ihan pienenä silppuna. Mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen: koneen voi kuulemma vielä korjata, ja hinta-arviokin oli minusta ihan siedettävä: korjaus tulisi maksamaan enintään 5000-6000 rupiaa (75-90 euroa). Korjaamiseen menisi ainakin kolme tai neljä päivää, joten toistaiseksi pesen pyykit edelleen käsin - tai sitten kuskaan pyykit anoppilaan pestäviksi (ei hyvä vaihtoehto!). Mutta onhan minulla sentään uusi ja hieno kuivausteline.

Talonvahti kävi toissapäivänä oven takana hakemassa nimet talokirjaan, tuomassa talon järjestyssäännöt ja vanhoja tiedotuslappusia sekä keräämässä kuukausittaisen huoltomaksun. (Jos joku ihmettelee, mikä on talonvahti, olen kirjoitellut talonvahdin hommasta aiemmin täällä.) Siinä minulla kuluikin sitten vähän aikaa rattoisasti, kun lueskelin järjestyssääntöjä ja vanhoja tiedotteita. Kävi ilmi, että olen tietämättäni rikkonut jo ainakin kolmea sääntöä: olen töötännyt auton torvea ajaessani portista kadulle; olen kuivannut pyykkejä talon etelänpuoleisella parvekkeella ja olen jättänyt roskapussin käytävään kahdeksan jälkeen.

Talomme parkkipaikalta noustaan kadulle aika jyrkästi, ja koska kummassakin suunnassa pihan ja kadun välissä on muuri, näkyvyys kumpaankin suuntaan on tasan nolla. Joku saattaa aivan hyvin tulla katua pitkin kovaa vauhtia ja iskeytyä kylkeen, jos kadulle tupsahtaa etukäteen varoittamatta. Alussa tööttäilinkin aina kadulle lähtiessäni, mutta sitten - ennen kuin olin saanut järjestyssäännötkään - rupesin miettimään, että ei varmaan ole kauhean kiva, jos joku aina soittelee torvea jonkun makuuhuoneen ikkunan alla. Nyt torveni ei siis enää soi - tuossa kohtaa enää ainakaan. Muutenhan täällä täytyy soittaa torvea aika ahkeraan, koska intialaiset kuskit katsovat vain yhteen suuntaan, eteenpäin.

Etelänpuoleisella parvekkeella ei saa kuivata pyykkejä lukemani mukaan siksi, koska se puoli talosta on kadulle päin. En heti ymmärtänyt, mitä väliä sillä on, onko parveke kadulle päin vai ei, mutta sitten ymmärsin: ilmiselvästi kiellolla tarkoitetaan parvekkeen katonrajaan ripustettuja naruviritelmiä, joilla roikkuvia aluskalsonkeja jokainen ohikulkija voi ihailla. Semmoisia virityksiä ei siis tässä talossa katsota hyvällä. Minua kielto ei kuitenkaan selvästikään koske, koska taitettava pyykkitelineeni ylettyy hädin tuskin parvekkeen kaiteeseen. Meinaan siis jatkossakin kuivata pyykkini talon eteläpuolella, koska siellähän ne parhaiten kuivuvat.

Roskien keräämistapa vaihtelee havaintoni mukaan eri taloissa paljonkin, ja edellisessä asunnossamme roskien keräys oli ulkoistettu eräälle perheelle. Roskat käytiin keräämässä noin yhdentoista aikaan: nainen soitti ovikelloa ja odotteli sitten, että asukas kävi kaivamassa roskapussinsa jostain keittiön uumenista ja antoi sen hänelle käteen. Käytäväänkin roskat sai jättää, jos ei ollut itse paikalla roskienkerääjän saapumisaikaan, mutta pitkäksi aikaa niitä ei saanut jättää käytävään haisemaan. Roskienkerääjän odottelu oli minusta äärimmäisen ärsyttävää, ja olinkin siksi valtavan ilahtunut, kun täällä roskat kerää talonvahti - kunhan vain huolehtii siitä, että roskapussi on käytävässä kahdeksaan mennessä, jolloin talonvahti tekee siivouskierroksensa. Ihanaa, kun pääsee heti aamusta roskapussista eroon! Ilonaihe tämäkin.

Anoppi teki tänään aamupäivällä yllätyshyökkäyksen meille ja teki ensimmäisen kunnon tupatarkastuksen. Taisin saada hyväksytyn arvosanan.  Sen jälkeen heitin anopin kotiin, ja muurahaisongelmasta kuultuaan anoppi vei minut yhteen pieneen sekatavaraliikkeeseen; sellaiseen, josta saa kaikkea maan ja taivaan väliltä ja ehkä vielä kuunkin taivaalta. Minä olisi halunnut kokeilla muurahaisiin liitua, josta teillä lukijoillakin on ollut hyviä kokemuksia, mutta anoppi oli ehdottomasti sitä mieltä, että jauhetta sen olla pitää. Kokeillaan nyt sitten ensin tällä jauheella ja katsotaan, toimiiko se. Kiitos vielä hirmuisesti kaikille muurahaisten karkotusvinkeistä!

Huomenna olisi taas yhdet häät tiedossa, ja minulla on taas sama ongelma: mitä laitan päälleni. En millään jaksaisi lähteä kauppoihin, ja olenkin ajatellut vetää päälleni ehkä yhden vanhan koltun, joka minulla on ollut yksissä toisissa häissä. Täytyy ehkä paastota huomenna koko päivä, niin jaksaa sitten illalla syödä kunnolla. 

Huonoja hetkiä, hyviä hetkiä

Olemme olleet uudessa kodissa nyt neljä yötä, sillä muutimme anoppilasta vasta perjantai-iltana, vaikka kalusteet tulivat jo torstaina. Ukkelin toimiston miehet pesivät täällä perjantaina vessoja ja siivoilivat vähän muutenkin, ja päätimme muuttaa vasta näiden alkusiivoilujen jälkeen. Perjantaina toimme mukanamme osan anoppilassa olleista kamoista, vaatteista ja sen semmoisista, ja loput toi lauantaina anoppilan autonkuljettaja. Sen jälkeen onkin sitten pitänyt kiirettä, kun olen purkanut kamoja, laittanut niitä paikoilleen ja tietysti myös siivonnut.

Viime päivät ovat olleet tosi väsyttäviä - kroppa kerkesi ilmeisesti tottua anoppilassa kuukauden aikana joutenoloon niin, että yhtäkkinen massiivinen siivous- ja tavaroiden nosteluprojekti on saanut paikat kipeiksi. Muuttamista ei ole yhtään helpottanut se, että asunnossa on ilmennyt lähes päivittäin uusia ongelmia, jotka ovat vaikeuttaneet sopeutumista, hidastaneet kotiutumista ja aiheuttaneet välillä ärsytystä ja raivoa. Miksi en toivonut joulupukilta ongelmatonta Intia-elämää tai ainakin pitkää pinnaa?

Suurin ongelma on oikeastaan ollut keittiön pesuallas, jonka putken kautta tulvi vettä keittiön lattialle, jos vettä laski vähänkään kauemmin tai enemmän. Astioita ei siis voinut pestä keittiössä juuri lainkaan, ellei halunnut saada lattian kuivaustöitä. Tiskasimme astiat olohuoneen parvekkeella pienessä käsienpesualtaassa, jossa vähänkin isompia astioita joutui kääntelemään koko ajan, kun ne eivät mahtuneet lavuaariin.

Elämä on.

Keittiön parvekkeella ei voinut pestä astioita, kun siellä seistä jokötti - ja jököttää edelleenkin - pyykinpesukone, jota ei ole vieläkään saatu asennettua, kun sen liitin ei sovi asunnon vesiputkiin. Pesukoneen lopullisesta sijoituspaikastakaan ei ole päästy vielä lopullisesti yhteisymmärrykseen, sillä ukkeli, hänen toimistonsa yleismies-jantunen sekä talonvahti olivat kaikki sitä mieltä, että pyykkikoneen paikka on keittiön parvekkeella. Minusta parveke on aivan väärä paikka pesukoneelle, vaikka onhan se tietysti kiva latailla pyykkiä koneeseen mukavassa auringonpaisteessa. Vaan entäs sitten, kun tulee sadekausi? Minun järkeni sanoo, että pesukone taatusti ruostuu ja menee muutenkin pilalle, jos se seisoo sateessa päivä- ja kuukausitolkulla. Onneksi ukkelikin on kääntymässä sille kannalle, että pesukone sijoitetaan kylppäriin. Toistaiseksi pesukone on kuitenkin vielä parvekkeella, ja nähtäväksi jää, milloin se sieltä johonkin muuttaa.

Asunnosta on löytynyt paljon pieniä puutteita, kuten pistorasioiden toimimattomuutta, mutta onneksi ukkelin toimiston kautta on löytynyt porukkaa korjailemaan vikoja. On vain välillä niin hirveän turhautunut ja pettynyt olo, kun sitä kuvitteli löytäneensä muka täydellisen asunnon (haha!) - tai ainakin semmoisen, jossa kaikki toimisi. Miten olen saattanut edes toivoa jotain tällaista - ottaen huomioon sen, missä maassa nyt ollaan?

Keittiön tulvivaa hanaa yritettiin ensin availla lauantaina intialaisilla tehoaineilla: ukkelin työpaikan miehet olivat kaataneet putkeen samaa happoa, jolla he olivat pesseet vessanpönttöjäkin. Minulle ja ukkelille oli annettu jatkotoimintaohjeet putken avaamiseksi, ja happoa piti kaataa sunnuntaiaamuna putkeen vielä puoli pullollista. Minä rupesin kodin putkimiehenä haponkaatohommiin, mutta en saanut pullon tiukkaa korkkia auki. Siinä ähertäessäni sormelleni lensi happoa pieni tippa, ja happo alkoi poltella sormeani välittömästi aivan uskomattoman paljon. Laitoin sormen äkkiä vesihanan alle, mutta jo tuossa lyhyessä ajassa happo oli ehtinyt polttaa sormeen pienen haavauman. Kauheaa ainetta! Ukkeli sai tietysti hirveän hepulin, että mikset käytä kumihanskoja. Mistä hemmetistä minä kumihanskat siihen hätään tempaisen!?

Sunnuntai-iltana olin kuolemanväsynyt enkä jaksanut enää kuljettaa astioita parvekkeelle pestäväksi, vaan yritin pestä astioita ihan varovaisesti keittiössä; ihan hiljalleen yksi astia kerrallaan ja vain vähän vettä liruttaen. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tiskipöydän putki alkoi pian tulvia ja jalkani alkoivat kastua. Olin niin väsynyt ja kypsä koko touhuun, että jotenkin sekosin ja vain jatkoin tiskaamista. Lätäkkö lattialla suureni hiljalleen koko keittiön lattian mittaiseksi, mutta en jaksanut enää välittää. Ukkeli-parka luuli vissiin, että olin tullut hulluksi, ja hän yritti kuivata lammikkoa pyyhkeen kanssa - kunnes hän komensi minut keittiöstä kokonaan pois.

Vika saatiin onneksi korjatuksi eilen aamulla, kun ukkelin toimiston "putkimies" kävi poistamassa putkesta jonkinlaisen kuppimaisen osan, joka aiheutti ylitulvimista. Kerkesin jo melkein iloita toimivasta keittiöstä, kunnes illalla astioita pestessäni ilmeni toisenlainen ongelma: putki oli nyt ilmeisesti jotenkin tukossa, sillä vesi valui altaasta putkeen ihan minimaalisen hitaasti. Hohhoijaa.

Tiskialtaan lisäksi keittiössä on vielä yksi pienempi, mutta sitäkin ärsyttävämpi ongelma: muurahaiset. Onneksi niitä on vain vähän ja ne ovat hyvin pieniä - eivät siis mitään intialaisia jättilentomuurahaisia. Sen verran niitä kuitenkin on, että ne ärsyttävät, eikä pöydälle sovi unohtaa mitään ruokaa lojumaan. Olen ilmeisesti saanut paikennettua muurahaisten kulkuaukon, joka pitäisi nyt saada tukittua jollakin. Sitten meinaan hankkia muurahaismyrkkyä, jota aion sirotella keittiötason reunoihin ja ehkä muutaman alakaapin reunoihin. Jos nämä keinot eivät auta, niin sitten on kai taas pakko pyytää paikalle joku ukko, jolla on järeämmät keinot muurahaisten karkotukseen.

Ilmastointilaitteiden kaukosäätimien puuttuminen sai eilen vähintäänkin pätevän selityksen. Olin iltasella luuttuamassa lattioita (jee, koko huusholli on saatu vihdoinkin siistiksi ja kaikki tavarat paikalleen - nyt voimme ruveta oikein asumaan tässä!), kun ovelle koputettiin. Niin tosiaan; tässä asunnossahan ei ole ovikelloakaan. Jos olen jossakin muualla kuin ulko-oven lähettyvillä, kuten parvekkeella tiskaamassa astioita, en taatusti kuule koputusta. Ovella seisoi viisi miestä, joista yksi rupesi selittämään, että he olivat edellisen asukkaan asialla ja että he olivat tulleet hakemaan ilmastointilaitteet pois. Siis mitä ***?! Sanoin käyväni soittamassa miehelleni ja iskin oven ukkojen nenän edestä kiinni. Pitäisikö minun nyt antaa ventovieraiden ukkojen kantaa kaikki asunnon ilmastointilaitteet mukanaan?

Ukkeli käski minua pyytämään miehiä tulemaan seuraavana päivänä uudestaan, ja tein työtä käskettyä. Sitä ennen minun piti kuitenkin hieman kiukutella miehille: mitä varten te nyt vasta tulette, kun me jo asutaan tässä; miksi ette tulleet silloin, kun kämppä oli tyhjillään?! Mitään selvää vastausta en kuitenkaan saanut. Sen sijaan ukot katselivat minua vino hymy naamallaan: pikku rouvalla taitaa olla hieman huono päivä, kun se noin kiukuttelee. Asunnon omistaja oli myöhemmin soittanut ukkelille, että ilmastointilaitteet eivät kuulu kiinteisiin kalusteisiin ja että edellisen asukkaan piti sen takia saada viedä ne mukanaan. Joo joo, ihan sama. Mutta haluaisin edelleenkin tietää, miksi edellinen asukas ei voinut haetuttaa laitteitaan pois aikaisemmin, silloin kun asunto oli tyhjillään? Onko ukkojen pakko tulla sotkemaan kaikki, juuri kun minä olen saanut paikat järjestykseen?

Nyt viisi ukkoa häärää ympärilläni ilmastointilaitteiden kimpussa hirveästi kolistellen, ja heidän lisäkseen paikalle ilmestyi myös ukkelin toimiston jantunen sekä se eilinen "putkimies" putken aukaisuun tarkoitettu imukuppi käsissään. Minä olen päättänyt kehittää itsehillintää ja olla häiriintymättä kenestäkään. Istun tässä ihan tyynen rauhallisena...

On näihin päiviin mahtunut hyviä hetkiäkin, mutta ne vain tuppaavat unohtumaan kaiken kuran alle. Torstaina, kun muuttomiehet olivat hakemassa toista kuormaa, ja olin kuuraamassa keittiön hyllyjä pää kaapissa, kuulin yhtäkkiä rannerenkaiden helinää. (Intialaisilla naisilla on tavallisesti ranteissaan renkaita, jotka helisevät, kun he kävelevät. Siksi he eivät voi hiiviskellä missään muiden huomaamatta. ) Kun nostin päätäni, näin oleskeluhuoneessamme kaksi intialaista naista, jotka tutkiskelivat uteliaina tavaroitamme ja asuntoamme. He olivat nähneet avonaisen oven, eivätkä olleet ilmeisesti voineet vastustaa kiusausta tulla sisälle hieman katselemaan.

Kun huusin keittiöstä, mitä naiset oikein halusivat, naiset kääntyivät minua kohti hieman hämmästyneen näköisinä - he olivat ilmeisesti kuvitelleet, että asunto oli sillä hetkellä tyhjä - mutta tokenivat hämmästyksestä noin sekunnissa. He selittivät olevansa naapureitamme ja tulleensa esittelemään itsensä. Toinen, nuorempi nainen, asuu seinänaapurinamme ja toinen, iäkkäämpi nainen, kerrosta alempana. Iäkkäämpi nainen on kuulemma nuoremman naisen auntie eli ilmeisesti anoppi. Hetken juteltuamme vanhempi nainen kysyi vielä, voisivatko he hieman katsella asuntoa, eikä minullakaan ollut enää mitään asiaa vastaan, kun he olivat kysyneet luvankin.

Ovipalvelut on taas saatu käynnistettyä. Heti ensimmäisenä päivänä oven takana kävi kolkuttelemassa mies, joka kysyi, haluammeko aamuisin maitoa ja kuinka paljon, ja mitä sanomalehtiä haluaisimme tilata. Maitohan tuodaan Intiassa aamuvarhaisella pussissa oven taakse, vaikka kyllä kaupasta saa ihan purkkimaitoakin. Purkkimaito on minusta kyllä ihan kamalaa verrattuna tuohon pussimaitoon, ja suosin siksi pussimaitoa. Sanomalehdet ovat täällä äärettömän halpoja, ja tilasimme taas kolme lehteä, kaksi englanninkielistä ja yhden telugunkielisen. Telugunkielinen lehti on vähän turha, kun ukkeli ei ehdi lukemaan sitä oikeastaan kuin viikonloppuisin, ja minäkin tavailen lehdestä lähinnä ruokaohjeet.

Asunnon parvekkeet ovat ihanat, ja sunnuntaiaamuna otimme kahvikupit ja menimme parvekkeelle lueskelemaan lehtiä. Nyt parvekkeista pitäisikin ottaa kaikki ilo irti, koska kohta on niin kuuma, että parvekkeella ei pysty olemaan ainakaan aamutuntien jälkeen. Asunnon kattotasanne on sekin mukava, ja sieltä katsottuna Hyderabad näyttää jotenkin erityisen vihreältä.

Se johtuu varmaan siitä, että talon ympäristössä ei ole korkeita taloja, vaan tämä on vähän semmoista puistomaista aluetta. Kattotasanteella on myös hauska erikoisuus, joogahuone, ja ensimmäistä kertaa ikinä näen Intiassa ihan oikean pyykkitelineen, joka ei ole mikään naruviritys kahden koukun välissä, vaan jossa on ihan oikeat metalliset päätytolpat ja kaikki. Kun nyt saataisiin vielä se pesukone toimimaan, niin pääsisin pesemään petivaatteita ja testaamaan pyykkinaruja ihan livenä.

Pienempää pyykkiä en viitsi katolle kuljettaa, vaan sitä varten olen metsästänyt taitettavaa pyykkitelinettä, semmoista kuin Suomessa. Sellaiset pyykkitelineet ovat vieläkin aika uusi tuttavuus Intiassa (ainakin näillä leveysasteilla), ja sen näkee kyllä hinnasta, sillä pyykkitelineiden hinnat pyörivät tavallisimmin siinä 3000 rupian (noin 45 euroa) kieppeillä! Kaiken lisäksi telineet eivät ole mitään pieniä ja siroja, vaan hirveitä epäkäytännöllisiä möhkäleitä, jotka kuitenkin näyttävät siltä, että ne hajoavat heti ensimmäisessä käytössä. Kaikki mahdolliset lähialueen huonekalu- ja muut vastaavat liikkeet katsastettuani menin lopulta Hypercityyn, josta löysin yllätyksekseni aika samanlaisen telineen kuin Suomessa, eikä sillä ollut hintaa kuin 1000 rupiaa! Jippii! Tungin sen ostoskärryyni ikionnellisena ja jatkoin muita ostoksiani. Kun käänsin hetkeksi selkäni, näin kahden neitosen hääräilevän pyykkitelineeni kimpussa. Kun menin lähemmäs, he halusivat tietää, mistä päin kauppaa olin telineen löytänyt ja kuinka paljon se maksoi. Kun viittilöin neitosille aarteen löytöpaikan, he lähtivät välittömästi osoittamaani suuntaan.

Hyvällä tuurilla tänään saadaan nettiyhteys - kirjoittelen tässä ukkelilta lainattua tikkua käyttäen - ja pesukonekin saadaan ehkä paikalleen. Jos ei tänään, niin sitten huomenna tai ylihuomenna. Ehkä.

Muuttovalmisteluja

Saimme uuden kodin avaimet haltuumme ensimmäisenä päivänä eli eilen; muutto näytti toteutuvan siis ihan aikataulun mukaisesti! Päätimme ostaa kaikki kalusteet edellisestä asunnostamme, joka on ollut lähtömme jälkeen ukkelin työpaikan guest house -käytössä, ja säästyimme näin siltä vaivalta, että olisimme joutuneet hankkimaan kaiken aivan alusta uudelleen. Toisaalta jouduin taas silmäkkäin joidenkin sellaisten tavaroiden kanssa, joista luulin päässeeni ikuisiksi ajoiksi eroon. Listalla ovat muun muassa virttynyt sohva, kamalat Ikean muovikulhot, ylisuuri riisinkeitin sekä ärsyttävän mallinen painekeitin.

Vaikka saimme avaimet käteemme ensimmäisenä päivänä, pääsimme muuttamaan vasta toisena, koska ensimmäinen päivä ei ollut kalenterin mukaan suotuisa muuttopäivä. Onneksi kuitenkin jo toinen päivä oli suotuisa, ettei tarvinnut odottaa esimerkiksi kuun loppuun.  Keskiviikkoiltana kävimme hakemassa vanhasta asunnosta muuton kannalta kaikkein tärkeimmän kapineen - lieden. Se kun piti olla asunnossa valmiina torstaiaamua varten, jolloin oli määrä suorittaa kodin "vihkimisrituaali": maito keitetään kattilassa niin, että se kiehuu yli liedelle. Muita muuttotavaroita ei ole hyvä tuoda uuteen kotiin, ennen kuin maidot on keitetty.

Maidon keittäminen tuo kuulemma onnea taloon, ja sen keittämättä jättäminen tietysti mahdollisesti päinvastaista. Anoppi kertoi, että jos maidon jättää keittämättä ennen muuttoa, syyllisyys jää kalvamaan mieltä, ja sama koskee monia muitakin seremonioita, jotka liittyvät erilaisiin elämän vaihekohtiin. Olen joskus miettinyt, eikö ole kauhean rasittavaa elää tuommoisessa kierteessä: pitää suorittaa kaikenlaisia rituaaleja vain sen takia, että jos ne jättää tekemättä, saa koko ajan elää siinä pelossa, että jotain kauheaa tapahtuu. Kaikkein huvittavinta on kuitenkin se, että nämä uskomukset ovat alkaneet pikkuhiljaa alkaneet tarttua minuunkin. Kolme vuotta sitten koko maidonkeittoseremonia lähinnä huvitti minua, mutta nyt minäkin olen kai jotenkin hieman hurahtanut, kun asia tuntui minusta ihan normaalilta: totta kai maidot pitää keittää liedelle.

(Nyt kun luin tuon kolmen vuoden takaisin kirjoituksen uudestaan, totesin kirjoituksesta pari asiaa, jotka olin unohtanut ihan kokonaan. Ensinnäkään emme tuolloin ehtineet keittämään maitoa ukkelin kiireiden takia suotuisina päivinä ollenkaan, vaan maidonkeitto siirtyi vähemmän suotuisalle päivälle. Kaiken lisäksi ukkeli ei kerennyt sittenkään mukaan seremoniaan, vaan jouduimme keittämään maidot anopin kanssa kaksistaan. Nyt kun ajattelen näitä kulunutta paria vuotta, elämä on ollut välillä aikamoista myllytystä, ukkeli on ollut ihan liikaa poissa kotoa, eikä kodissakaan ole aina niin kovin onnellinen tunnelma ollut. Ihan varmasti kaikki tämä johtuu siitä, että maidonkeittoseremonia meni vikaan...)

Maidon keittämiseenkin on olemassa epäsuotuisat ja suotuisat ajankohdat ihan tunnilleen, ja siksi suunnistimme keittämään maitoa aamulla ennen kahdeksaa (puoli kahdeksaan asti olisi ollut epäsuotuisa ajankohta). Ensin luulin, että meidän pitäisi olla paikalla kuudelta, ja silloin kyllä ajattelin, että johan on markkinat, kun pitää olla tuohon aikaan kiehuttelemassa maitoa.

En edelleenkään oikein ymmärrä, miten nämä intialaisten suotuisat päivät ja tunnit oikein määräytyvät, mutta kai ne liittyvät jotenkin hindujen noudattamaan kalenteriin, joka puolestaan liittyy jotenkin taivaankappaleiden asentoihin. Haluaisin kovasti ymmärtää kalenteria paremminkin, ja olenkin vakaasti päättänyt hieman tutkiskella asiaa, kunhan nyt tässä kerkiän.

Kun veimme keskiviikkona lieden uuteen kotiin, tutkiskelimme samalla, oliko vuokranantaja tehnyt asunnossa lupaamansa muutostyöt. Puuttuva tuuletin oli laitettu paikalleen, verhotangot samoin (niitä oli tehty jopa enemmän kuin oli ollut puhe) ja ruosteinen tiskipöytä oli saatu kutakuinkin siistiksi. Siivouksestakin oli ollut puhe, mutta jos vuokranantaja oli jotain asunnossa siivonnut, niin en minä sitä ainakaan huomannut. Se taas tiesi sitä, että minulle ei tulisi vähään aikaan vapaa-ajan ongelmia. Vessanpöntöt olivat myös aika tummiksi pinttyneet, mutta niiden puhdistukseen värvättiin väkeä ukkelin toimistosta, koska heillä on kuulemma kunnon aineet ja välineet siihen hommaan. Kaikista ilmastointilaitteista puuttuivat kaukosäätimet, ja avaimet luovuttanut talonvahti epäili, että niitä tuskin on enää olemassakaan.

Tänään torstaiaamuna suuntasimme appivanhempien kanssa uuteen asuntoon, jossa työnjako oli selvä: appivanhemmat huolehtivat kaikista seremonian yksityiskohdista, ja minä ja ukkeli yritimme kuluttaa sillä välin aikaamme jotenkin: ukkeli vaelteli asunnossa edestakaisin kännykkäänsä puhuen, ja minä hypin vähän väliä vaivihkaa kylppärissä uittamassa sormiani kylmän veden alla. Sormet olivat jääneet tulomatkalla hissin oven väliin (hyvin alkoi tämäkin asuminen!) ja minä yritin tietenkin teeskennellä, että sormiin ei sattunut yhtään, vaikka oikeasti luulin kuolevani.

Sormien uittelun välissä hypin appiukon ja anopin selän takana kurkkimassa, mitä he milloinkin tekivät.

Valmistelua puja-huoneessa.

Puja-huoneeseen laitettiin jumalkuva, kookospähkinä, kookosvettä, kukkasia ja sytytettiin tuli.

Varsinainen pääkallonpaikka oli kuitenkin keittiössä, jossa tehtiin sielläkin esivalmisteluja.

Samoja elementtejä keittiössäkin - sekä niiden lisäksi tietysti myös itse pääpiru eli maito.

Jee, sotku on valmis - eli tehtävä suoritettu!

Minä tässä katselen keittiön parvekkeelta ja teeskentelen, että minun ei tarvitse siivota sotkua myöhemmin tänään.

Anoppi pyörii keittiössä hyrrän lailla.

Kun maito oli keitetty pöydälle, anoppi sekoitti maidosta, vedestä, pikakahvista ja sokerista kaikille aamukahvit. Ne juotuamme hajaannuimme kukin omille teillemme; ukkeli töihin, appiukko ja anoppi syömään maitoseremonian takia siirtynyttä dosa-aamiaista ja minä miettimään, sujuisiko muutto suunnitelmien mukaan, kuinka kauan siinä menisi ja mikä kaikki voisi mennä vikaan.

Uusi elämä SIM-kortille

Kävimme ukkelin kanssa yhden teleoperaattorin, Airtelin, liikkeessä, kun intialainen normaalikokoinen SIM-korttini piti vaihtaa pienempään; sellaiseen, joka mahtuisi iPhoneen. Olimme nähneet Lifestyle-tavaratalon vieressä melko isolta näyttävän Airtelin toimiston, jonne suunnistimme.

Ukkelillekin piti saada pienempi SIM-kortti, ja koska hänellä on postpaid-liittymä, meidät ohjattiin liikkeen yläkertaan, jossa postpaid-asiat hoidettiin. Toinen kerros muistutti hieman rähjäistä vinttihuoneistoa, jossa oli kaksi huonetta sekä muutama toimistopöytä tietokoneineen ja tuoleineen. Yhden pöydän takana istui mies, joka kertoi, että heillä ei ollut pieniä SIM-kortteja mutta että tilaamalla semmoisia kyllä saisi. Pienemmän kortin saisi tehtyä myös isommasta kortista pienemmäksi leikkaamalla. Minusta SIM-korttien leikkely kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta kun ukkeli sanoi, että kortteja leikellään Suomessakin ja että tämä ei ole mikään intialaisten keksimä vilunkikeino, suostuin kortin leikkaamiseen.

Ojensimme normaalikokoiset SIM-korttimme Airtelin miehelle, joka alkoi askarrella korttien kanssa. Ei mennyt kuin hetki, kun SIM-kortit olivat pienentyneet minikokoisiksi. Rupesimme asentamaan kutistuneita SIM-kortteja puhelimiimme, mikä vaati hieman sorminäppäryyttä, sillä iPhonen SIM-luukku on puhelimen sivussa, ja luukun avaamiseen tarvitaan jonkinlainen terävä esine. Paremman kapineen puutteessa riisuin toisen korvakoruni, jolla saimmekin SIM-luukut aika kätevästi auki. Airtelin mies jatkoi puolestaan puuhastelua oman puhelimensa kanssa, itsekseen naureskellen ja ihan toisella planeetalla ollen. Uudet SIM-kortit sisään saatuamme odottelimme hetken... ja molemmat puhelimet ilmoittivat, että verkkoa ei löydy.

Kun kumpikaan puhelin ei toiminut, Airtelin mies laittoi vastentahtoisesti oman puhelimensa sivuun ja alkoi tutkia puhelimiamme. Hän epäili, että puhelimissa saattoi olla operaattorilukitus päällä, koska "kyllä nämä leikatut SIM-kortit ovat aina ennenkin toimineet". Kyse ei kuitenkaan voinut olla siitä, joten miehen piti ruveta oikein töihin. Mies räpelsi hetken puhelinten kanssa, ja sanoi sitten kättään ojentaen: "madam, pin". Minä aloin luetella miehelle PIN-koodiani, mutta mies keskeytti minut: ei, ei, en minä PIN-koodia halua, vaan sen korvakorun - miehellä itsellään kun ei ollut mitään, millä hän olisi saanut SIM-luukun auki. Mitä suotta; asiakkaiden korvakoruthan ajavat saman asian.

Taaksemme oli ilmestynyt odottelemaan vuoroaan toinen asiakas, nuorukainen, joka oli tullut hakemaan postpaid-liittymää. Hän oli asioinut toimistossa ilmeisesti samalla asialla aiemminkin, koska vaikutti niin kyllästyneeltä. Airtelin mies huuteli meidän ylitsemme takanamme istuneelle nuorukaiselle: onko sinulla nyt kaikki tarvittavat dokumentit mukana; todistus asuinpaikasta, kuvallinen henkilötunnus, valokuva ja maksu?

Mukana oli kuulemma kaikki tarvittava... mutta kävisikö asuinpaikan todisteeksi isän nimellä oleva sähkölasku? Airtelin mies hymisteli, että eihän se riitä alkuunkaan; mene hakemaan lisää papereita ja tule maanantaina uudestaan. Nuorukainen oli kuitenkin sinnikäs ja tarjosi seuraavaksi luottokorttilaskuaan - riittäisikö se? Airtelin mies oli edelleenkin nuiva, mutta päätti lopulta, että kopiot kummastakin yhdessä riittäisivät. Kopiointi ei kuitenkaan onnistuisi Airtelin liikkeessä, vaan kopiointi pitäisi käydä suorittamassa viereisen Lifestyle-tavaratalon toisessa kerroksessa. Nuorukainen kasasi kamppeensa ja lähti kopiomatkalle.

Airtelin mies jatkoi puuhastelua meidän puhelimiemme kanssa; siirteli SIM-korttejamme edestakaisin puhelimesta toiseen ja pilkkoi vielä yhden ylimääräisen SIM-kortinkin - eivätkä puhelimet sittenkään toimineet. Lopulta hän huusi alhaalta hätiin toisen miehen, joka hänkään ei saanut ongelmaa ratkaistua.

Kun pulmaa ei saatu yläkerrassa ratkaistua, meidät lähetettiin toisen miehen matkassa alakertaan ja tiskin ääreen, jossa oli juuri yksi perhe suunnittelemassa iPhonen ostoa. Liikkeessä ei kuitenkaan ollut yhtään iPhonea, jota ostamista suunnittelevat asiakkaat olisivat voineet tutkia, joten mies tyrkkäsi minun puhelimeni perheen eteen: tässä on yksi iPhone; kokeilkaa sitä, millainen se on. Minä seurasin vierestä kiukusta kihisten, kuinka vieraat ihmiset näpelöivät puhelintani - ties mitä tietoja he onnistuisivat sieltä kadottamaan!

Lopulta alakerran mies sujautti puhelimeni pöytänsä alle, jossa hän ilmeisesti liitti puhelimen tietokoneeseen. Sitten seurasi jumppaosuus: mies kyykki välillä pöydän alla ja ponkaisi taas välillä pöydän yläpuolelle näkyviin. En yhtään tiedä, mitä mies puhelimelleni tiskin alla teki, mutta viidessä minuutissa verkko kuitenkin löytyi ja puhelin alkoi toimia. Oli jo aikakin, sillä liike alkoi sulkea oviaan siltä illalta: vartija alkoi rullata metallisermiä ikkunoiden eteen, ja myyjät alkoivat sammutella valoja. Sain vihdoinkin puhelimen toimivana käteeni, ja päätin, että nyt en enää luovuttaisi sitä kenenkään muun haltuun.

Loppuhuipennuksena Airtelin mies heitti vielä yliolkaisesti hinnan palveluksistaan: 500 rupiaa. Hinta oli naurettavan korkea - sen olisi kuulunut olla vain murto-osa tuosta - mutta maksoimme mukisematta, jotta pääsimme lähtemään toimistosta mahdollisimman äkkiä.

Viimeiseksi tarkistin vielä, että minulla oli molemmat korvakorut korvissa.

Puutarhamessuilla

Kävimme tänään puutarhamessuilla, jossa oli esitteillä ja myynnissä erilaisia kasveja, siemeniä, ruukkuja, työvälineitä, lannoitteita sekä tietenkin syötävää. Minun olisi tehnyt mieli ostaa kaikenlaisia kasveja ja siemeniä uuden kodin parvekkeelle, mutta rupesin sitten muistelemaan, miten kaikille kasveilleni on yleensä käynyt. Lopulta päätin tyytyä vain katselemaan.

Kävimme tapahtumassa keskipäivällä, ja kun aurinko porotti täydeltä terältä, ensi kertaa Intiaan tulon jälkeen tuntui tuskastuttavan kuumalta. Kesän alkuun on vielä pari kuukautta, mutta minun mielestäni lämpötilojen ei tarvitsisi kyllä nousta tästä enää yhtään.

Kasveja oli messuilla jos jonkinlaista, ja suurin osa niistä oli minulle ihan tuntemattomia (ylläri!). Lopulta silmiini osui jotain tuttuakin!

Näitä on minulla ollut joskus Suomessa parvekekukkina.
Mitä nämä nyt olivatkaan nimeltään?

Vähemmän tuttuja, mutta kivan näköisiä kukkia.

Mikrokastelua.

Intiassa kun ollaan, kuvaan kuuluu tietysti se, että ostoksiaan ei tarvitse itse kanniskella. Kanniskelu ulkoistettiin miehille ja naisille, jotka kuljeskelivat alueella korit kainalossaan.

Korissa kulki näppärästi vähän suurempikin kuorma.

Ihan kiva puska, mutta kuinkas tämä saadaan mahtumaan autoon?

Yhdessä kojussa myytiin paljon (ja halvalla) ihania erivärisiä kiviä, jotka jäivät kaivelemaan mieltäni. Olisi tehnyt kovasti mieli ostaa näitä, mutta en millään keksinyt, mitä näistä voisi tehdä. Sattuisiko joltakulta löytymään ehdotuksia? Näyttely jatkuu maanantaihin asti, joten vielä ehtisi ostoksille.

Yhden kojun edessä oli hirveä ryysis, ja syykin siihen selvisi: kyltin mukaan siellä myytiin Maailman Parasta tuoreista hedelmistä tehtyä jäätelöä.

Meiltä jäi jäätelö kuitenkin maistamatta, kun ei jaksettu jäädä jonottamaan.

Näin useammankin esittelijän pöydällä hillittömiä mötkäleitä, joiden arvelin olevan jonkinlaisia hedelmiä.

Lähempi tarkastelu paljasti, että nämä olivat palmupuun hedelmäryppäitä. Yksi palmupuun hedelmä on suunilleen luumun kokoinen, ja yhdessä ryppäässä voi olla jopa 7000 hedelmää! Yksi rypäs saattaa painaa 40-50 kiloa. Öljypalmun hedelmistä - sekä hedelmämallosta että siemenistä - saadaan palmuöljyä, jota käytetään ruoanlaitossa muun muassa Kaakkois-Aasiassa.

Luonnonlääkkeitä eri vaivoihin.

Bambusta tehtyjä hauskoja kasvialustoja kukkasille.

Näyttelyalueen ulkopuolella oli esitteillä kasvisten ja hedelmien kuljetukseen tarkoitettuja pakettiautoja. Ne oli koristeltu hauskasti kukkaköynnöksin.

On näköjään ihan sama, käynkö sisustusmessuilla vai puutarhamessuilla, kun mukaan tarttuu kuitenkin aina vain ruokatuotteita. Tällä kertaa ostimme luomukahvia (ilman sikuria, jee!), vihreää luomuteetä ukkelille ja herkkusienipikkelssiä (joka kuulosti niin omituiselta, että sitä oli ihan pakko kokeilla). Herkkusienikeksejä en sentään ostanut, vaikka nekin kuulostivat aika omituisilta.

Ihanan aurinkoinen myyjä pakkaa ostamiani kahvia ja teetä pussiin.

Lisäksi ostin kaulakorun, joka oli tehty kookopähkinän kuoresta.

Pudonneiden kookospähkinöiden kuorista oli tehty paljon muitakin ihania juttuja, muun muassa korvakoruja, keittiövälineitä ja tauluja. Mukavaa kookospähkinöiden uusiokäyttöä!