Kärpäsen pyllistys

Palaan vielä edelliseen postaukseen sen verran, että voin ilokseni todeta, että se vitutus oli vain tilapäinen ilmiö. Olen käynyt Orrainpolun jälkeen parikin kertaa luonnossa käyskentelemässä, eikä kummallakaan kerralla ollut mitään ongelmaa. Oli siis ilmeisesti vain huono päivä – ja väärä asenne.  Urheilukellot pitäisi myös heittää vesilinnuille, sillä ne oikein kannustavat suorittamaan ja menemään kovaa. Olen kuitenkin niin koukussa omaan kellooni, että siitä luopuminen tuntuisi suorastaan mahdottomalta ajatukselta. 🙈

Yhtenä päivänä uskaltauduin jopa Nuuksion kansallispuistoon Korpinkierrokselle. Minun mielikuvissani Nuuksiossa on aina niin paljon ihmisiä, että sekaan ei mahdu, ja olen siitä syystä kartellut paikkaa. Ilokseni olin kuitenkin väärässä, tai sitten aika ei ollut optimaalisin Nuuksiossa käppäilylle, ja ihmismassat loistivat siitä syystä poissaolollaan. Ei Nuuksiossa toki yksin tarvinnut olla, mutta mitään torimeininkiä siellä ei sentään ollut.

Nuuksion reittimerkkejä.

Jännä juttu, että minulla ei ole mitään ongelmaa olla Intiassa valtavien ihmismassojen keskellä, mutta suomalaisessa metsässä – siellä pitäisi saada olla yksin! Erityisen häiritsevää on se, jos toinen ihminen on kulkemassa samaan suuntaan kuin minä, koska siitä tulee kulkemisnopeusongelma. Jos edellä menevä liikkuu minua hitaammin (kuten yleensä on), on mentävä edellä kulkevan ohi. Sen jälkeen en sitten voikaan jäädä istuskelemaan sammalmättäille ja valokuvailemaan leppäkerttuja, koska silloin se äsken ohitettu pääsee taas minun edelleni, ja minun pitää ohittaa hänet kohta uudestaan. Kovin monta kertaa ei tarvitse samaa ihmistä ohitella, kun alkaa jo nolottaa. 

Jos taas en mene edellä kulkevan ihmisen ohi, joudun mukauttamaan vauhtini hänen nopeuteensa ja kyttäämään jatkuvasti, että välimatka säilyy. Tästä taas tulee sellainen perverssi perässähiihtäjä -olo, eikä tarkoituksellinen hidastelu kuulu muutenkaan minun lempipuuhiini. On siis joko mentävä ohi ja sen jälkeen pingottava sellaista vauhtia, että syntyy riittävästi välimatkaa takana tulevaan, tai sitten on pysyteltävä suosiolla edellä menevän takana. 

Melkoisia ongelmia saa näköjään metsässäkin kehiteltyä. 😆

Kattokaa! Meikä osaa seisoa kahdella jalalla!

Olen ollut tänä keväänä pitkästä aikaa oikein innostunut patikoinnista ja luonnosta muutenkin, ja olenkin jo nyt käyskennellyt luonnossa varmaan enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Myös makrokuvaaminen on jäänyt viime vuosina jostain syystä todella vähiin, mutta tänä kesänä meinaan ottaa vahingon takaisin, korkojen kera! 

Urbaania luontoa löytyy nykyään onneksi hyvinkin läheltä kotiamme, eikä luonto- tai patikkapoluillekaan ole kovin pitkä matka. Aikaisin keväällä kävin kiertämässä Hanikan luontopolun Espoon Soukassa, ja käynti oli siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että edellisestä käynnistäni siellä oli kulunut peräti yksitoista vuotta. Hanikan luontopolku tuntui edelleen yhtä kivalta kuin aiemminkin, sillä maastot ja maisemat ovat ihanan vaihtelevat ja monimuotoiset. Vahva suositus siis Hanikan luontopolulle, jos satut asustelemaan täällä päin! 

Pieni miinus Hanikan luontopolulle tulee kuitenkin siitä, että asutus on tullut paikoin hyvinkin lähelle luontopolkua, ja välillä tuntuu kuin kävelisi jonkun takapihalla. 

Bergön luontopolku Suvisaaristossa oli hyvin lyhyt, mutta kävin käveleskelemässä sielläkin, kun teki mieli fiilistellä upeaa kevätpäivää. Niin lyhyt polku ei kuitenkaan ollut, etten olisi pystynyt eksymään polulta kahteen kertaan ja kadottamaan jälkimmäisellä kerralla polun kokonaan ja päätymään ajotielle. 

Mutta Bergön lintutornin sentään löysin, ja hulppeat merinäkymät tornista palkitsivat. 

Tornista näkyi Kalasatamaan asti. 

Lintutorniselfie.

Lähestyvä kesä on saanut myös pohtimaan, pitäisikö hommata jotain kukkia parvekkeelle, mutta noin viiden sekunnin harkitsemisen jälkeen totesin, että ei. En halua tunkea käsiäni multaan enkä stressata jatkuvasti sitä, saavatko kukat riittävästi vettä tai tuleeko niihin mahdollisesti jotain ötököitä. Muistatte ehkä vielä tämän kokemuksen Jätkäsaaressa? 

Ostan joskus kukkakimpun kauppareissulla kaunistamaan ruokapöytää, mutta tällä kertaa kaupan kimput näyttivät vähän aneemisilta. Sitten huomasin vieressä olevat ruusubegoniat, jotka oikein hohtivat keltaisuuttaan. Semmoinen ihana keltainen aurinko oli pakko saada. Ruusubegoniasta riittäisi iloakin varmasti paljon pidemmäksi aikaa kuin kukkakimpusta.

Kotona kasvin kasteluohjeita luettuani kuitenkin hieman lannistuin. Ruusubegonia luemma tykkää tasaisesta kastelusta – sitä ei saisi kastella liikaa eikä liian vähän – ja kastelu pitäisi suorittaa mieluiten aluslautaselle. Tämähän nyt kinkkiseksi meni! Olen tottunut kokeilemaan kasvien vedentarvetta tökkäämällä sormeni multaan, mutta nyt ei mullan tökkiminen auttaisi, kun vesi menisikin alakautta. Hmm. Miten ihmeessä tällaisesta kasvista tietää, mikä on sopiva kasteluväli? Olen nyt kaadellut vettä aluslautaselle melkein joka päivä, ja koska vesi on aina kadonnut lautaselta, olen päätellyt siitä, että ei noin tiheä kastelu ainakaan liikaa ole. Vai onko sittenkin? 

Kärpänen on ainakin sitä mieltä. 😆