Tallinnasta Tarttoon

Kun kävimme toissa vuonna äidin kanssa kiertelemässä Viroa, Tartto jäi harmittavan vähälle huomiolle, enkä ehtinyt nähdä Tartosta oikein mitään. Tuntui, että Tartossa olisi ollut paljon kiinnostavaa nähtävää ja että Tartossa saisi kulumaan useammankin päivän. 

Nyt päätin ottaa vahingon takaisin ja lähteä tutkimaan Tarttoa oikein perusteellisesti. Ajoin auton sunnuntaiaamun ensimmäiseen laivaan, joka lähti Helsingistä kello 7.30, joten olin perillä Tallinnassa mukavan ajoissa puoli kymmeneltä. 

Laivalla oli varsin väljää.

Minulla ei ollut todellakaan tarkoitus ajaa Tarttoon suorinta tietä, sillä matkallekin oli löytynyt runsaasti katselemista. Suorinta tietä Tarttoon ajaisi reilussa kahdessa tunnissa.

Tie kohti seikkailuja on auki!

Ensimmäinen käyntipaikkani Saula Siniallikas oli puolen tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. Saulan lähteet muodostuvat kolmesta eri lähteestä.

Lähteet ovat pyhiä, ja niiden veden sanotaan parantavan kaikki sairaat, jos niille uhraa hopeakoruja, helmiä tai rahaa. Olin tullut paikalle lähinnä katselemaan lähteitä, mutta enpä olisi harmissani, jos sitkeästi vaivannut keuhkoputkentulehdukseni jäisi tänne. Pääsisi edes salille perkele. 🙈 Olin kuitenkin varautunut uhrimenoihinkin sen verran, että olin varmistanut, että lompakossani oli kolikoita. Nuukuus kumminkin yllätti, enkä uhrannut kuin yhden kaksikymmentäsenttisen. Sillä tuskin lähtee mikään tauti. 😆

Alueen puihin oli ripustettu runsaasti nauhoja. Minulle jäi vähän hämäräksi, miksi, mutta ehkä tämäkin on yksi uhrauksen muoto?

Jos lähteille ei uhraa rahaa, Harjumaan haltija, Siniallika Tölp, saattaa seurata kotiin, ja tämmöistä matkaseuralaista en välttämättä halunnut. Se nyt vielä puuttuisi, jos joku Tölppi istuisi takapenkillä. 

Saulan lähteitä on kolme, sinivihreä Siniallikas, mustaruskea Mustallikas ja harmaansinertävä Valgeallikas. Lähteiden värisävyt johtuvat valon heijastumisesta lähteen pohjassa olevissa hiekkahiukkasista läpi kirkaan vesikerroksen. Vesi pulppusi lähteiden pohjasta, ja näky oli kerrassaan erikoinen, sillä en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Siitä piti ottaa tietysti videokin. 

Jokin toukka jumppasi puusta roikkuen. 

Nelihaarainen puu.

Seuraava kohteeni oli Anton Hansen Tammsaaren museo Vargamäellä, mutta matkalla sain ihastella virolaista maaseutua. Minusta virolainen maaseutu on niin kaunista, ja tähän vuodenaikaan keltaiset rypsipellot ovat upea näky – ja rypsipeltoja Virossa riittää! 

Haikaranpesät ovat toinen asia, joita Virossa riittää. Pesiä on milloin minkäkin tolpan nokassa, ja näky on aina yhtä vaikuttava. 

Tämä kaveri kääntyi tuijottamaan minua siihen malliin, että piti paeta autoon. 😆

Näin pellolla isoja koppeja, ja ihmettelin mitä ne mahtoivat olla, sillä en ollut koskaan nähnyt vastaavanlaisia. 

Kun avasin ikkunan, kuului kovaääninen kotkotus. Kanaloitahan ne!

Anton Hansen Tammsaare on sama tyyppi, jonka museossa kävin viime syksynä Tallinnassa. Tallinnan museo on kotimuseo, jossa kirjailija asui ennen kuolemaansa (tarkemmin sanottuna vuodet 1932–1940), mutta täällä Vargamäellä sijaitsee hänen syntymäkotinsa. 

Tammsaaren vanhemmat päätyivät rakentamaan talonsa tänne Vargamäelle (Varkaan mäelle) 1800-luvun loppupuolella. Elinolosuhteet olivat ankarat ja luonto kesyttämätöntä, ja Tammsaaren lapsuuskokemukset päätyivät lopulta myös hänen viisiosaiseen romaanisarjaansa Totuus ja oikeus. Vargamäen museo esittelee kirjailijan syntymäkodin lisäksi myös 1800-luvun järvamaalaista maatilaelämää.  

Ihmettelen aina sitä, miten sängyt olivat ennen niin paljon lyhyempiä. Olivatko entisajan ihmiset muka niin paljon lyhyempiä kuin nykyihmiset?

Harmillista museossa oli se, että kaikki selostukset olivat vain viroksi. Yritin tavata kylttejä Googlen kääntäjällä, mutta lopulta luovutin. Käännöksetkään kun eivät tuntuneet osuvan aina ihan nappiin. 

1800-luvulla tuskin tunnettiin mitään legginssejä. 😆

Museo oli ihan idyllinen paikka keskellä ei mitään, mutta se olisi voinut jäädä välistäkin ilman sen suurempaa vahinkoa. 

Seuraavaksi lähdin ajelemaan kohti Järva-Jaanin kylää. 

Vähän haastavampi ohitustilanne tulossa.

Järva-Jaanissa on venäläisten ajoneuvojen museo (Vanatehnika varjupaik ja muuseum), jossa käynti oli himottanut minua jo vuosien ajan. Alueella oli kuulemma kaikenlaisia käytöstä poistettuja ajoneuvoja, jotka olivat saaneet viimeisen leposijansa Järvä-Jaanin museosta. 

Ja voi pojat, millainen paikka olikaan kyseessä! Pihalla oli vanhaa romuautoa silmänkantamattomiin, joten olin luonnollisesti aivan haltioissani. 😆 Kuvaaminen lähti vähän lapasesta...

Onpas nättejä kukkia. Tietääkö joku, mitä nämä mahtavat olla (siis nuo vaaleanpunaiset; voikukan tunnistan minäkin.😆)

Nälkä oli päässyt yllättämään, mutta samasta kylästä löytyi ravintola, joka oli saanut Googlessa hyvät arvostelut (4,8/333 arvostelua). Semmoinen paikkahan oli lähdettävä katsastamaan. 

Jaani Tare.

Lohisalaatti oli erinomainen (yksi parhaista salaateista ikinä), joten ehkä paikka on maineensa ansainnut.

Vielä oli jäljellä yksi pysähtymispaikka ennen Tarttoa, ja se oli Kassinurmen linnoitus. Linnoitusalue on perustettu 7000 vuotta sitten, ja linnoitusta on entisöity. 

Linnoitus oli aika syrjäisessä paikassa, eikä siellä ollut ketään muuta, joten oli vähän orpo olo. Sinne tänne sirotellut vekkulit hahmot melkeinpä säikäyttivät. 

Matkaa Tarttoon oli vielä jäljellä nelisenkymmentä kilometriä, mutta sehän meni rattoisasti, kun pysähtyi välillä kuvaamaan rypsipeltoja.

Joko alkavat rypsipellot riittää? 😆

Tämmöisiä "pientä pintaremonttia" kaipaavia kerrostaloja on Virossa valtavasti. Tämä oli Vaimastveren kylässä.

Mutkien kautta Tarttoon.

Tarton hotellivalikoima ei ollut oikein miellyttänyt hinta-laatusuhteeltaan, sillä halusin saada hyvän majoituksen mahdollisimman halvalla. Ahtaassa hotellihuoneessa kykkiminen ei innostanut tällä kerralla muutenkaan, ja lisäksi hotellissa asuessa ärsyttää se, että jokaisen aterian perään pitää lähteä jonnekin, kun huoneessa ei voi lämmittää mitään. Olin siis päätynyt Booking.com:ista löytämääni asuntoon, joka vaikutti kivalta (arvostelut olivat ainakin lupaavat: 9,6/227 arviota).

Minun piti soittaa asunnon omistajalle 20 minuuttia ennen saapumistani, mutta soitin vasta 10 minuuttia ennen ja odottelin loppuajan asunnon edessä, kun en halunnut olla ainakaan myöhässä. 🙈

Asunto on Tarton korkeimmassa asuinrakennuksessa, 24-kerroksisessa Tigutornissa. Nimi tarkoittaa suomeksi kotiloa, ja se tulee rakennuksen muodosta, joka muistuttaa kotiloa (ei näy kylläkään tuosta kuvasta). Erikoista asunnossa oli se, että sitä ei tarvinnut maksaa etukäteen, vaan maksu piti tehdä vasta paikan päällä. En ollut aiemmin törmännyt samanlaiseen käytäntöön, ja se hieman oudoksutti.

Mutta maksaminen sujui hyvin, ja omistajakin oli oikein ystävällinen, joten saatoin asettua taloksi. 

Asunto on kerroksessa 12, ja näkymät ovat joelle.

Maljakossa oli tuoreita neilikoita. Arvostan.

Hintaa majoitukselle tuli 60,75 euroa per yö, joka ei ole minusta paha hinta lainkaan. 

Koska oli niin kaunis ilta, päätin lähteä vielä vähän kaupungille Tarton sunnuntai-illan menoa katsomaan.

Raatihuoneentorilla.

Raatihuone.

Tigutorn näkyy tännekin.

Jokivarsi viehätti, joten istuskelin siellä pitkän aikaa ilta-auringosta ja musiikista nauttien (lähistöllä oli jokin tapahtuma, josta kuului musa kivasti). 

Tänään oli sateinen päivä, ja kastuin sen verran, että mietin, pitäisikö lähteä lämmittelemään tuohon viereiseen Aura-vesikeskukseen ja sen saunamaailmaan. Se olisi kymmeneen asti auki. Toisaalta lipun hinta on niin suolainen (23 euroa näin ilta-aikaan), että tarvitsee harkita tarkasti, haluanko mennä oikeasti sinne tänään.

Eipä muuta tällä kertaa! Matka jatkuu...