Ei enää mitään muna-aiheista

Vuorossa on Viron-matkamme viimeinen osa. Luvassa on siis taas muutama kuva ja ehkä pari sanaakin niiden välissä. 😝

Tartto jäi hävettävän vähälle huomiolle, sillä sunnuntaipäivä meni Peipsijärven maisemissa Sipulitiellä. Päätinkin, että Tartossa pitää käydä vielä joskus uudestaan!

Tarton tuomiokirkon eli Dorpatin tuomiokirkon rauniot näimme siksi, että haeskelin kukkulalta vessaa. 😆

Eipä löytynyt. Kumma juttu.

Asuimme Tartossa V Spa -hotellissa, ja hotellihuone tuntui hieman pieneltä edellisten majoitusten jälkeen.

Huomasin, että sohva onkin vuodesohva, ja tein siitä itselleni sängyn, jotta jäi hieman enemmän etäisyyttä minun ja äidin väliin. (Syynä oli se, että äiti nukkuu joskus hieman äänekkäästi, mutta toisena aamuna sainkin kuulla, että olin itse puhunut unissani. 😆)  Näin toinen varsinainen sänky jäi vapaaksi, ja siitä saatiinkin hyvä peti nalleille. 

Meitä nauratti ajatus siitä, mitä siivoojat mahtaisivat tuumata, jos näkisivät nukkumisjärjestelymme.

Hotellin aamiainen oli minusta hyvä. Tykkään itse näköjään siitä, että tarjolla on mahdollisimman paljon kaikenlaista, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että määrät ovat pienempiä. 

Näistä minivohveleista tuli suosikkejani!

Kylpylä oli pettymys siinä mielessä, että ikäihmisten tarpeita ei ole kyllä huomioitu kylpylässä millään lailla. Lattiat olivat valtavan liukkaat, saunojen alalauteet olivat aivan liian korkealla, eikä mitään tukikaiteita ollut. Äiti ei käynytkään kylpylässä lainkaan, mutta onneksi asia ei tuntunut hirveästi harmittavan häntä. Minua kyllä harmitti sitäkin enemmän, sillä olin ajatellut, että äidistäkin voisi olla kiva päästä nauttimaan kylpylästä.

Minä kävin kylpylässä kahtena päivänä, kun kylpylän käyttö kuului varaamani majoituksen hintaan. Tykkäsin kylpylästä kovasti, vaikka ihmisiä oli tosi paljon, koska oli viikonloppu. Kylpylässä oli kolme osastoa eli "maailmaa" – vesi- ja saunamaailma, saunamaailma ja suolamaailma. Systeemi vaikutti ensi alkuun vähän sekavalta, mutta kun tutkiskeli joka nurkan, alkoi päästä jyvälle hommasta. Omia suosikkejani olivat venäläinen banja-sauna, elämyssuihkut sekä ison altaan "pyörre". Suolamaailmasta en sen sijaan tykännyt lainkaan (suola pisteli ikävästi iholla). 

Mutta sitten siihen sunnuntaihin ja Sipulitielle! 

Sipulitie on Peipsijärven länsipuolella kulkeva tie, joka on kuuluisa – kuten nimikin sanoo – sipuleistaan sekä vanhauskoisista, jotka näitä sipuleita viljelevät. Vanhauskoiset ovat yli 300 vuotta sitten Venäjän kirkkouudistuksen synnyttämiä vainoja paenneita ortodokseja, jotka pakenivat mm. tänne Viroon mutta myös muualle maailmaan. He noudattavat Peipsijärven pikkukylissä edelleen vanhoja perinteitään ja rituaalejaan. 

Paras aika vierailla Sipulitiellä on elo-syyskuussa, jolloin sipulisato on kypsynyt myytäväksi. Olimme siis liikkeellä parhaaseen sipuliaikaan! Sipulien lisäksi Sipulitieltä voi ostaa myös esimerkiksi sipulipiirakoita ja kalaa monessa muodossa. Reitin varrella on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten vanhauskoisten pienet kylät, hautausmaat ja kirkot. 

Varnjan kylänraittia.

Varnjassa oli galleria, Voronja Galerii, joka hämmästytti monimuotoisuudellaan. 

Rakennuksen takana oli valtava puutarha, jossa riitti tutkittavaa.

Sipulinmyyjiä löytyi jos jonkinlaisia. Oli vaatimattomampia myyntipisteitä ja oikein kunnon puoteja. 

Sipulit – ja kaikki muukin – tuntuivat olevan hinnoissaan Sipulitiellä. Ostin lopulta yhdeltä myyjältä pienen neuvottelun jälkeen kilon Peipsijärven punasipulia, ja kilo kustansi kolme euroa. En ole vielä ehtinyt kokeilemaan, kuinka erinomaisia sipulit ovat. 

Kylänraittia Vana-Kasepäässä.

Monenlaista kuivattua Peipsijärven kalaa.

Sipulipiirakoita piti testata myös.

Piirakatkin olivat hinnoissaan, 1,5 euroa kappale. Olivat yllättävän makeita!

Vanhauskoisten rukoushuone.

Vanhauskoisten hautausmaalla.

Omaiset olivat tuoneet hautojen eteen omia penkkejään.

Kolkjan kylässä kävimme kurkistamassa Peipsijärven rantaan. Peipsijärvi on Euroopan viidenneksi suurin järvi, ja keskellä järveä kulkee Venäjän ja Viron raja. 

Viimeisenä nähtävyytenä Sipulitiellä kävimme katsomassa Alatskiven linnaa – tai oikeastaan vain minä kävin, ja äiti jäi odottelemaan ulos, sillä linnassa olisi pitänyt kiipeillä kolmessa eri kerroksessa. 

Alatskiven linna oli oikea prinsessalinna!

Lastenhoitajan huoneeseen mentiin hyvin kapeita portaita pitkin. Hyvä että mahduin tunkeutumaan noista käsilaukkuineni! 😆

Luulin, että lastenhoitajan huoneeseen pääsisi tämän käytävän perältä, mutta siellä olikin vastassa seinä. Asuiko lastenhoitaja siis tällaisessa pitkässä "käytävässä"?

Linnan pohjakerroksessa oli savityöpaja. En viitsinyt jäädä tänne pidemmäksi aikaa pyörimään, kun siellä oli ihmisiä työn touhussa.

Pohjakerroksessa oli myös vahanukkenäyttely linnan henkilökunnasta. Minulla meinasi mennä vahanuket nähdessäni pupu pöksyyn, ja teki mieli kääntyä takaisin. Itseänikin oikein huvitti, että voin rymytä luolissa ja bunkkereissa, mutta sitten pelkään kuollakseni jotain vahanukkeja. 😆 

Kotiopettajatar.

Taloudenhoitaja ja tilanhoitaja.

Tuolla taloudenhoitajalla oli niin aidot silmät ja pistävä katse, että olin ihan kusi sukassa. Hyvä että uskalsin kuvan ottaa. 😆

Virossa on ihana bongailla kartanoita, mutta en ole tajunnut, kuinka paljon Virossa oikeastaan on kartanoita.

Jo pelkästään Tarton alueella on (ollut) näin mieletön määrä kartanoita.

Lounaan söimme lähellä Alatskiven linnaa, Mõisa Talli Pubissa, jossa saimme ehkä matkamme parhaat ruoat.

Omat annokseni eli Peipsin kuhaa...

... ja kuumaa vohvelia ja mustaherukkajäätelöä. Ihan täydellistä!

Äiti halusi käydä tutustumassa Tarton Prismaan, joten kävimme ihmettelemässä, miltä virolaisessa Prismassa näyttää. 

Miten koulureput voivat maksaa melkein sata euroa?! Maksavatko ne Suomessakin yhtä paljon?

Meeste aluspesu -osasto. 😆

Seuraavana päivänä olikin sitten aika suunnata takaisin kohti Tallinnaa. Satoi kaatamalla vettä oikeastaan koko ajomatkan, mutta se ei haitannut, sillä tie Tartosta Tallinnaan oli tosi tylsä. Kävimme bongaamassa matkalla pari kartanoa, Puurmanin ja Imaveren (jälkimmäisestä ei ole kuvaa). 

Puurmanin kartano.

Tylsä tie, kun tunneliakin pitää kuvata.

Jetoil oli hyvä huoltsikka! Paljon parempi kuin Olerex.

Rukkipalaa ja kahvia.

Automme toimi loistavasti, ja olisipa ollut noloa jättää matka tekemättä siinä pelossa, että auto hajoaa. Olen vasta ihan viime aikoina alkanut tulla sinuiksi automme kanssa, mutta en edelleenkään tiedä murto-osaakaan kaikista auton toiminnoista. Menomatkalla Helsingistä Tallinnaan mietin autokannelle palatessamme, että löydänköhän minä meidän auton muiden autojen joukosta. Kun saavuimme autokannelle, kuulimme, että jonkun varashälytin huusi kuin viimeistä päivää – ja sitten huomasin, että se onkin meidän auto. Eipä ollut vaikea löytää autoa. 😆 En ollut edes tiennyt, että meillä on autossa varashälytin, mutta nytpä tiedän senkin.

Sama varashälytinepisodi oli toistunut ilmeisesti paluumatkalla, sillä taustapeilissä varashälyttimen merkkinä oleva punainen valo vilkkui edelleen autokannelle mennessämme, vaikka hälytin oli jostain syystä jo hiljentynyt. En tiedä, kuinka kauan varashälytin oli mahtanut huutaa – koko kaksituntisen laivamatkan? Paluumatkalla oli nimittäin niin kova tuuli, että laiva keinui todella pahasti, ja suoraan käveleminenkin oli vaikeaa. Ilmeisesti automme on niin herkkähipiäinen, että se ei kestä meriolosuhteita, kun heti alkaa valitus.

Bongasin meressä oudon näyn.

Mutta tässä oli meidän Viron-reissumme. Matka onnistui kaikin tavoin yli odotusten, ja jos nauru pidentää ikää, meille tuli monta vuotta lisää elinaikaa!

😘