Ohi

Voi unholaan jäänyttä blogiparkaani! Olen ollut eräänlaisella blogitauolla monestakin syystä, mutta jospa yrittelisin kirjoitella taas jotain. Olen myös täysin ulkona muiden bloggareiden kuulumisista, ja toiveissa on, että pääsisin lukemaan teidänkin kuulumisianne pian. Kaikki ulkosuomalaisetkin ovat varmaan jo lähteneet Suomesta, mutta minä se vain keikun yhä täällä.

Kesä on sujunut mitä parhaiten, ja kerrankin tuntuu, että olen ehtinyt (lue: viitsinyt) tehdä kesän aikana tarpeeksi asioita ja nähdä riittävästi ihmisiä ja paikkoja. Kovalevy pursuaa kuvia, ja yksi ongelmistani onkin ollut se, että kuvia on tullut enemmän kuin olen ehtinyt niitä järjestelemään.

Kesä on virallisesti ohi, ja minulla on hieman haikea olo. Haikeuden syytä en vielä tässä vaiheessa tiedä, mutta ehkä sekin selviää lähiaikoina.

Olen tänä kesänä ihastellut poikkeuksellisen ahkerasti perhosia - ja tietysti myös valokuvaillut niitä. Yksi upeimmista uusista perhostuttavuuksista oli tämä isokokoinen perhonen, joka näytti ensi vilkaisulla aika tavalliselta.

Perhosen koko komeus paljastui, kun valo osui perhosen siipiin sopivassa kulmassa. Perhosen väritys muuttui nimittäin silloin siniseksi.

En saanut kuvaa perhosesta sinä hetkenä, kun se oli ihan kokonaan sininen, mutta ehkä tästäkin saa jonkinlaisen aavistuksen perhosen upeudesta.

 
Perhonen oli kovin rohkea, sillä se laskeutui kenkäni päälle tarkemmin ihailtavaksi. Googlettamisen seurauksena perhonen paljastui häiveperhoseksi, joka oli vielä 1990-luvulla Suomessa harvinaisuus. Sen jälkeen häiveperhonen on kuitenkin yleistynyt rajusti, ja nyt se on jo yleisempi kuin haapaperhonen.

Häiveperhosen kellertävä imukärsä oli melkeinpä pelottavan näköinen.

Sitruunaperhonenkin päätyi kameraani. Sillä oli hassu karvainen naama.

Kävin uudestaan fysioterapeutilla (aiemmalla kerralla magneettikuvia ei ollut vielä otettu, eikä kondromalasia-diagnoosi ollut vielä varmistunut), ja sain fysioterapeutilta erinomaisen hyvät jumppaohjeet jalalleni. Olen pystynyt (vahvistuneiden lihasten ansiosta) rääkkäämään itseäni taas ihan kunnolla, mikä on ollut suunnattoman nautinnollista.

Nesteytystäkään en ole unohtanut  (tämä on kylläkin eräs saunajuoma...).

 
Nesteistä puheen ollen, olen saanut paljon iloa irti niistä sellaisista teepusseista, joissa on aina jonkinlainen mietelause. Luulin, että niitä ei enää valmisteta, ja iloni olikin ylimmillään, kun törmäsin näihin pusseihin. Niiden takia olen innostunut juomaan teetä, vaikka en muuten mikään teenjuoja olekaan. Suurin osa mietelauseista on kyllä ihan päättömiä, mutta joskus ne saattavat osua hyvinkin kohdalleen.

Sain vinkin myös Sports Trackerista, joka on mainio sovellus liikkujan kännykkään. Se mittaa kuljetun matkan, piirtää kartalle reitin ja kertoo poltetut kaloritkin. Liikuntamotivaatio vain lisääntyy siitä, kun näkee oman "suorituksensa" puhelimesta. Nyt olen odotellut, että järvi tyyntyisi myrskyisten päivien jälkeen taas sen verran, että pääsisin mittaamaan soutureittini matkan.

Lähtöpiste.

Olen lukenut tänä kesänä tosi vähän, vaikka suunnitelmissa oli lukea vaikka miten monta kirjaa. Mitä miten zen -kirjalle aika ideaali lukupaikka on tämä:

Olen käynyt silloin tällöin myös onkimassa, ja erityisen kivaa kalastaminen oli, kun sain sellaisen kaverin, joka laittoi minulle madon koukkuun ja otti saaliin irti. Itse olen tullut jotenkin kauhean araksi koskemaan matoihin ja kaloihin - tuntuu kurjalta, että minulla on niiden henki käsissäni.

Halusin myös oppia perkaamaan kalan (en ole oikein uskaltanut kokeilla, kun olen pelännyt sappirakon rikkoutumista), ja motiivina minulla oli se, että voisin sitten Intiassa ostaa kokonaisen kalan ja perata ja fileoida sen itse. (Silloin en vielä ollut keksinyt, että voisin jäädä kesän jälkeen Suomeenkin.) Intiassa valmiit fileet ovat yleensä pakastettuja, ja intialaista ruokaa varten kalat pilkotaan yleensä poikkipäin paloiksi, eivätkä myyjät tunnu fileoivan kaloja kovin mielellään.

Iskän kalakoulun jälkeen uskaltaisin sanoa osaavani fileoida kalan niin, että sitä ei tarvitse ensin edes perata.  

Harjoittelumateriaalia.

Kesämuisteloihin sisältyy tietysti myös kauniita kukkasia, joista tuntuu aina päätyvän kameralleni kuva jos toinenkin.

Koskelon poikaset ovat kasvaneet ja itsenäistyneet. Vielä heinäkuun puolivälissä ne kulkivat tiiviissä jonossa emon perässä ja yrittivät tunkea emon selkään.

Elokuun alussa ne uiskentelivat jo paljon itsenäisemmin ja vähemmän tiiviissä ryhmässä.

Kalastamaankin ne olivat oppineet, ja oli huvittavaa katsoa poikasten juoksua veden pinnalla, kun ne yrittivät saada kaloja kiinni.

Joku poikasista osasi tanssahdellakin.

Kato äiti, mä seison!

Kesäluonto alkaa vääjäämättä muuttua syksyisemmäksi, ja yksi lähestyvän syksyn mukavimmista merkeistä on marjojen kypsyminen sekä metsään ilmestyvät sienet.

Valoisat kesäyöt ovat historiaa, aamukaste kimmaltaa kasveissa ja pitää alkaa etsiä lisää vaatetta päälle.

 
Kesä on ohi.

Menneisyyden peikkoja metsästämässä

Kävin viime viikolla Korialla, pienellä paikkakunnalla Kouvolan kupeessa, jossa olen asunut pisimmän yhtäjaksoisen ajan elämässäni. Muutimme Korialle, kun olin neljän vanha. Sitä ennen olin ehtinyt asua (laskujeni mukaan) jo neljällä eri paikkakunnalla. Lähdin Korialta pois kahdeksantoistavuotiaana, kun muutin omilleni.

Olen pitkään vältellyt Korialla käymistä, koska paikka on synnyttänyt minussa selittämätöntä ahdistusta. Olen käynyt paikkakunnalla vain tapaamassa siellä asuvaa ystävääni, mutta siihen se on sitten jäänytkin. En ole tahtonut kierrellä vanhoissa asuinmaisemissa, enkä varsinkaan mennä lähelle koulua tai muita paikkoja, jotka kuuluivat kiinteästi lapsuuteeni.

Olen yrittänyt miettiä, miksi olen kokenut paikan niin ahdistavana. Ehkä minusta on tullut lapsuudesta tuttujen paikkojen lähellä se sama vanha Satu, joka olin lapsenakin. En ole pystynyt erottamaan aikuista minääni siitä neuvottomasta ja pelokkaasta lapsesta, ja kokemus on tuntunut epämiellyttävältä ja ahdistavalta.On tehnyt mieli kiljua itselleni, että minä en ole enää se sama Satu, vaan tämä nykyinen versio on monella tapaa parempi kuin se entinen! Välttääkseni kohtaamasta kaikkia kielteisiä tuntemuksia minusta on tuntunut parhaimmalta vaihtoehdolta pysytellä paikkakunnalta kokonaan pois. 

Viime kuukausina olen kuitenkin käynyt läpi jonkinlaista muutosprosessia, minkä joku blogini lukijoistakin on saattanut ehkä havaita. Kävin pohjalla ja annoin itselleni - ensimmäisen kerran elämässäni - luvan käydä läpi menneisyydessä tapahtuneita asioita ja niihin liittyvää ahdistusta. Sen jälkeen olen lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja yrittänyt muodostaa minäkuvaani uudestaan. Ehkä en olekaan niin paska ja kelvoton tyyppi kuin olin luullut?

On siis todellinen erävoitto, että viime viikolla ystävälläni vieraillessani päätin uskaltaa mennä tutkailemaan Koriaa ja kuulostelemaan, miltä se tuntuisi. Suunnistin siis kohti niitä paikkoja, joita olin aiemmin yrittänyt vältellä viimeiseen asti.

Ja voi ihmettä: paikat eivät enää aiheuttaneetkaan ahdistusta, vaan tunsin oloni melkein hilpeäksi nuuskiessani vanhan kouluni pihaa ja salakuvatessani entistä asuintaloamme. Olin kuin kuka tahansa turisti, paikalle eksynyt sivullinen, jolla ei ollut mitään henkisiä siteitä paikkakuntaan. Enkä enää pelännyt sitäkään, että tapaisin jonkun ihmisen menneisyydestä ja että kutistuisin hänen vaikutuksestaan millimetrin mittaiseksi. Suorastaan toivoin, että olisinkin nähnyt jonkun tutun - olisi ollut kiva vaihtaa kuulumisia!

Koska oli kaunis ja lämmin päivä, suuntasin ensimmäiseksi Kallioniemeen. Kallioniemi on tunnettu lähinnä tanssipaikkana (tanssilava on mäen päällä), mutta minulla on enemmän muistoja Kallioniemen rannasta, jossa virtaa Kymijoki.

Korialla ei ole järviä, ja lapsena aina harmitti, kun lähellä ei ollut hyviä uimapaikkoja. Lähimmät uimapaikat olivat Käyrälampi Kouvolassa sekä Utin hiekkaranta. Vaikka Kymijoki oli vesistönä ällöttävä - joessa oli ihan hirveästi iilimatoja, jotka tarrautuivat jalkoihin - veden näkeminen kuitenkin virkisti aina jollakin tapaa.

Kallioniemen rannassa oli lapsuudessani matonpesupaikka, ja sinne äiti aina meidät kitisevät lapset väkisin raahasi. Vihasin matonpesua yli kaiken, ja se tuli tuotua vissiin äidille julkikin. Nyt matonpesupaikkaa ei enää ollut, vaan sen tilalle oli tullut jonkinlainen grillauspaikkaviritys.

Matonpesupaikalta oli kuitenkin aina ihan kivat näkymät, sillä sieltä näkyivät Korian rautatie- ja maantiesillat.

Maantiesilta on nykyään kaksikaistainen, mutta joskus kauan sitten silta oli yksikaistainen, ja sillan molemmissa päissä oli liikennevalot. Silta oli aika kapea, ja kerrankin erään ikäiseni pojan isä jäi polkupyörällä sillan reunan ja rekan väliin ja litistyi kuoliaaksi.

Seuraavaksi menin koulun - Korian ala-asteen - pihalle. Koulu oli yhtä ruma kuin ennenkin.

Uutuutena koulun pihassa oli jääkiekkokaukalo, jota ei ennen ollut ollut. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin kaukalo taisi olla ennen pihan päässä, jossa oli nykyään leikkipaikkoja. 

Kaukalo oli minusta ruma kuin mikä (sopi siis hyvin yhteen koulun kanssa!), ja sijoituspaikkakin oli vähän typerä keskellä pihaa.

Minulla on koulusta hirveästi muistoja (hyviä ja huonoja), mutta oli kiva huomata, että muistot eivät enää pelottaneet. Muistelin huvittuneena erästä kertaa, kun olin tullut kouluun pyörällä, minkä olin autuaasti unohtanut, sillä olin kävellyt iltapäivällä koulusta kotiin. Illalla kotona olin ruvennut ihmettelemään, missä polkupyöräni on, jolloin olin muistanut menneeni pyörällä kouluun. Nolona palasin hakemaan pyörääni, ja siellähän se nökötti pyörätelineessä ihan ypöyksin.

Kääk, kohta kello soi!

Vieläkin nolompana muistelen yhtä toista tapausta, kun eräällä kaverilla oli jalka paketissa, eikä hän pystynyt syömään ruokalassa. Me kävimme aina toisen kaverin kanssa hakemassa potilaalle ruokalasta tarjottimella ruoan, jonka hän sitten söi luokkahuoneessa. Kerran portaissa kävi kuitenkin köpelösti, sillä tarjotinta kantanut kaverini kompastui, ja ruoat levisivät lautaselta maahan. Me kaavimme ruoat hädissämme hirveän hihityksen saattelemana takaisin lautaselle, ja veimme tarjottimen muina miehinä kaverillemme. Ei mikään menneisyyden huippuhetki.

Koulun vieressä olevassa vanhassa keltaisessa puurakennuksessa opetettiin käsitöitä, mutta minulla ei ole tuosta paikasta oikein minkäänlaista muistikuvaa. Kai siksi, että en koskaan oikein pitänyt käsitöistä, ja taisin olla niissä aika huonokin.

Sitten piti tietysti ajella katsomaan vanhaa kotitaloa. Siellä se iskän rakentama ruskea tiilitalo edelleen nökötti.

Piha näytti aivan erilaiselta kuin ennen, sillä pihan reunassa oli ennen runsaat ruusupensaat ja autotallien välissä oleva kuusikin oli ihan minimaalisen pieni. Nyt se peitti koko keittiön ikkunan näkymän! Piha näytti nyt paljon alastomammalta kuin silloin joskus - ja postilaatikkokin oli ihan väärässä paikassa. Minun huoneeni ikkuna on muuten vasemmalla seinustalla, ensimmäinen ikkuna etukulmasta lukien.  

Vaikka talossa oli kaksi autotallia, kysessä oli kuitenkin yhden perheen omakotitalo. Autotallit aiheuttivat usein hämmennystä sellaiselle, joka tuli paikalle ensi kertaa, ja usein kaupustelijat ja sen sellaiset koputtelivat oikeanpuolimmaisen autotallin päässä olevaa ovea, joka vei autotalliin ja varastoon. Me penskat istuimme sisällä hihittelemässä ja arvuuttelemassa ikkunassa, milloin tyyppi älyäisi tulla etuovelle.

Kotikatu.

Asuinalueemme aiheutti ihmetystä, sillä muistoissani tiet olivat paljon leveämmät ja kasvillisuus hillitympää. Kasvit ovat tietysti kasvaneet vuosien mittaan - jopa siinä määrin, että niitä voisi sanoa vähän röntsähtäneen näköisiksi - mutta tiet eivät kai sentään ole kaventuneet?

Lopuksi kävin vielä kuvaamassa Korian kirkon, joka näytti paljon hienommalta kuin muistinkaan.

Tuli sitä tuollakin pyörittyä, mutta mitään kovin yleviä muistoja minulla ei tuolta ole. Kirkossa (tyyliin joulukirkko) piti aina kyttäillä, keitä tuttuja kirkossa oli. Kaikkein mieluiten istuinkin yläparvella, josta oli paras näkyvyys alas saliin.

Puoli Suomea

Käväisin alkuviikolla tapaamassa Oulussa ihmisiä, joihin olin tutustunut muutama vuosi sitten Hyderabadissa. Blogien välityksellä voi syntyä myös arvokkaita tosielämän ihmissuhteita. ♥

Koska halusin tulla takaisin Oulusta länsirannikon kautta, Suomea tuli kierrettyä muutaman päivän aikana aika tavalla. Länsi-Suomi on minulle ihan tuntematonta maaperää, ja ihan erityisesti halusin nähdä Kalajoen Hiekkasärkät, joilla olen käynyt joskus lapsena ja jotka ovat jääneet mieleeni taianomaisen upeana paikkana. Harmitti, kun minulla ei ollut enemmän aikaa, koska olisin voinut samalla kertaa piipahtaa Lapissakin, kun kerrankin pääsin näille pohjoisemmille leveysasteille.

Näin kierrokseni aikana niin monta kaupunkia ja kylää, että paikat alkoivat mennä sekaisin, ja koko Suomi alkoi tuntua aika samanlaiselta. Joka kaupungissa oli samat prismat ja citymarketit, ja kaupunkien yleisilmeetkin olivat enemmän tai vähemmän samasta puusta veistettyjä. Vettäkin löytyi lähes joka kaupungista - muodossa tai toisessa - mikä ei tietysti ole paha asia ollenkaan. 

Kaupunkia halkova Sunti-joki Kokkolassa.

Vesistöt tuntuvat myös löytäneen itsensä suomalaisiin paikannimiin, silllä joka toisen nimen liitteenä tuntui olevan -joki tai -järvi. Ilahduttavia poikkeuksiakin toki löytyi.

Ai ai, nyt taidan olla aika pahasti eksyksissä!
(Minulle jäi epäselväksi, mikä paikka tämä Pietarsaaren Lontoo oikein oli.)

Kyllä Suomenkin eri alueissa on tietysti eroja, jos niitä vain osaa etsiä. Ukkelin - joka varmasti katsoo Suomea hyvin eri silmin kuin esimerkiksi minä - mielestä Länsi-Suomi on varakkaamman oloista aluetta kuin Itä-Suomi, jossa työttömyys näkyy kylien ja palveluiden surkastumisena. Länsi-Suomen paikkakunnat tuntuvat paljon virkeämmiltä ja eloisammilta kuin monet itäsuomalaiset paikkakunnat, jotka voivat olla joskus hyvinkin masentavia. Ihmisetkin ovat ukkelin mielestä lännessä välittömämpiä kuin idässä, mikä kuulemma johtuu suomenruotsalaisuudesta. Itse en ehkä näin selvää yleistystä rohkenisi tehdä, mutta ehkä ukkelin ajatuksissa jonkinlainen totuuden siemen on.

Toinen asia, mitä ihmettelin matkani aikana, on suomalainen liikennekäyttäytyminen. Radiossa kun kuulee aina valituksia siitä, kuinka suomalaiset eivät nykyaikana osaa ollenkaan käyttäytyä liikenteessä. Intiassa autoa ajaneena en kyllä valittaisi suomalaisten liikennekäyttäytymisestä yhtään! Suomalaisethan ovat maanteillä aivan täydellistä seuraa. Liikennesäännöt ovat kaikilla hallussa, ja autoilija voi luottaa siihen, että muut osaavat katsoa, onko risteyksessä väistämisvelvollisuudesta kielivä kolmio, vai pitääkö oikealta tulevaa väistää. Muutamia hulluja kaahareita toki näin (nuoria juippeja, joiden ajokortti oli tullut varmaan edellisenä päivänä painosta), mutta yleisesti ottaen suomalaiset osaavat käyttäytyä liikenteessä oikein mallikkaasti. Tietkin ovat pikkuteitä myöten loistavassa kunnossa, eikä tarvitse pelätä yllättäviä monttuja tai jättimäisiä töyssyjä (eikä tiellä maleksivia lehmiä/koiria/sikoja/kanoja/ihmisiä/...) .

Olen ennen vihannut peltipoliiseja yli kaiken ja ollut sitä mieltä, että joku vandaali saisi ampua ne kaikki hajalle, mutta tällä matkalla aloin oikeastaan pitää niistä. Minun logiikallani kun sellaisella tieosuudella, jolla on runsaasti peltipoliiseja, on epätodennäköisempää, että poliisit kyttäisivät jossakin puskassa tutka pystyssä. Kameroiden välit voi siis ajaa "rauhallisemmin", kun ei tarvitse panikoida jokaisen pusikosta pilkistävän auton takia. Kamerat pitävät myös kuljettajan mielen virkeänä, kun kameroita joutuu bongailemaan risteysalueilla ja mäennyppylöiden takaa. Tulin itse asiassa siihen tulokseen, että en pidä moottoritiellä ajamisesta lainkaan, kun motarilla ajaminen on pitemmän päälle niin kuolettavan tylsää.

Oulu vaikutti kivalta ja aktiiviselta kesäkaupungilta, ja meren ystävänä minua ilahdutti tietysti meren läheisyys. Suosikkipaikkani taisikin olla Nallikarin ranta-alue. Aurinko oli vasta ilmestynyt piilostaan, ja siksi rannalla oli niin autiota.

Myös Koitelin koskialue Kiimigissä, noin 25 kilometrin päässä Oulusta, viehätti kovin.

Oulun kirkko oli komea sekä sisältä että ulkoa.

Luulin ottaneeni kuvia Oulussa paljonkin, mutta havaitsin ottaneeni kuvia kuitenkin yllättävän vähän. Kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään?

Oululaisten kohtaamispaikka 'pallo' kävelykatu Rotuaarilla.

Mitähän Aishwarya Rai sanoisi, jos tietäisi koristavansa oululaista toritelttaa?

Eilisen paluumatkan tein siis länsirannikon kautta. Säätiedotus oli luvannut aurinkoista ja helteistä päivää, joten haaveissani oli parin tunnin makoilu Kalajoella, ennen kuin jatkaisin matkaa kohti etelää. Taivas olikin muuten sininen, mutta Kalajoelle päästyäni jättimäinen pilvenlonkku oli ilmestynyt auringon eteen, eikä se tuntunut liikkuvan siitä mihinkään.

Saakelin ilonpilaaja.

Bikinien sijasta pitikin kaivaa autosta takki, jotta uskalsin lähteä samoilemaan hietikolle, sillä tuuli oli erittäin kylmä.  Ensimmäiseksi piti kuitenkin löytää vessa, sillä minulla oli aivan järjetön vessahätä (kyllä te tämän halusitte tietää), mutta vaikka kuinka silmäilin alueen karttaa, en löytänyt siitä vessaa. Ranta-alue näytti muutenkin aika ankealta - rannalla törötti vain kaksi pukukopin näköistä rakennelmaa, joista niistäkin toisen ovi oli hajotettu. Hotellit ja ravintolat sekä niiden parkkipaikat olivat vallanneet rantatörmät, eivätkä rakennukset näyttäneet kuuluvan ympäristöönsä lainkaan. Lopulta menin yhteen ravintolaan kahville, kun en kehdannut ihan pelkästään vessaankaan mennä.

Olin kuvitellut hiekkasärkkien olevan yksi Suomen upeimmista paikoista, ja niin se varmaan jossain määrin onkin. Minulle paikka oli kuitenkin melkoinen pettymys. En tiedä, olenko lapsuuden jälkeen nähnyt niin paljon isompia ja hienompia hiekkarantoja ja dyynejä, että hiekkasärkät tuntuivat sen takia kovin vaatimattomilta. Kylmä tuuli ja se jättimäinen pilvenlonkku eivät varmasti ainakaan yhtään auttaneet asiaa.

Heti Kalajoen jälkeen aurinko rupesi taas paistamaan oikein iloisesti, ja Kokkolassa olikin jo ihan aurinkoista. En ole ennen Kokkolassa käynyt, mutta nyt piti käydä tutustumassa Kokkolan vanhaankaupunkiin, kun olin nettisivulta lukenut sen olevan hyvinkin hieno. Olihan siellä kaunista, mutta kyllä minusta ainakin Porvoon ja Tammisaaren vanhatkaupungit vievät Kokkolan Neristanista voiton. Mutta makuasioista sopii kiistellä.

Kokkolasta matkani jatkui Pietarsaareen, jossa halusin käydä lähinnä sen takia, että siellä vietettiin kaupunkifestivaali Jaakon Päiviä ja erityisesti siksi, että tapahtumiin kuului myös Eurooppalainen ruokatori. Tapahtuman ohjelmaa selatessani ihmettelin, kun ohjelmaan ei tänään Jaakon päivänä kuulunut kylmän kiven heittoa. Kyllähän semmoisesta kivan ohjelmanumeron saisi.

Eurooppalainen ruokatori piti sisällään eri Euroopan maiden kojuja, joista myytiin kunkin maan pikkuherkkuja. Mitään ruoka-ruokaa sieltä ei saanut, mikä oli minulle pettymys, sillä olin varannut nälkäni tähän hetkeen. Lopulta kurvasinkin lähimmälle ABC:lle, josta sitä ruoka-ruokaa varmasti sai. Onneksi siellä oli edes pariisinperunoita, että sopi teemaan.

Kojuista suosikkini oli (kaikessa punaisuudessaan) Italian koju, eikä vähiten siksi, että sieltä tulvi niin ihanat lihan tuoksut.

Kuten näkyy, väkeä oli kuin pipoa.

Lounaan jälkeen kello olikin jo puoli kolme, ja totesin, että nyt on pakko lähteä ajamaan ihan tosissani, jos meinaan ehtiä joskus perillekin. Pidän autolla ajamisesta kovasti, mutta ajettuani yhden päivän aikana melkein 800 kilometriä tuumasin, että nyt saavat automatkat vähäksi aikaa riittää. Ainakin huomiseen asti.