Sankranti!

Tänä viikonloppuna Intiassa juhlitaan sankrantia, sadonkorjuujuhlaa. Sankrantia (toiselta nimeltään pongalia) juhlitaan useampi päivä, mutta pääjuhlapäivä (makar sankranti tai teluguksi pedda panduga) on tammikuun 14. päivänä. Sankranti merkitsee hindukalenterissa myös sitä, että joulukuun puolivälissä alkanut epäsuotuisa ajanjakso päättyy ja suotuisa ajanjakso alkaa. Sankrantista lähtien hinduperheet voivat taas järjestää erilaisia pyhiä toimituksia, kuten häitä, ja sankrantista alkaakin varsinainen hääsesonki. Sään kannalta sankranti merkitsee talven päättymistä ja kevään alkua; ilmojen lämpenemistä ja päivien pitenemistä.

Me vietämme tänä vuonna sankranti-viikonloppua kaukana maaseudulla, anopin nuoremman sisaren tykönä eteläisessä Andhra Pradeshissa. En tiedä, juhliiko anopin sisar sankrantia mitenkään erityisesti, mutta vaikka ei juhlisikaan, maaseudulle on pitkästä aikaa taas kiva päästä.

Vietin seitsemän vuotta sitten ikimuistoisen sankrantin Maharashtrassa, erään teknillisen korkeakoulun kampusalueella. Anopin vanhemman sisaren mies toimi tuolloin kyseisen oppilaitoksen rehtorina, ja koska asuimme rehtorin talossa kampusalueella, pääsin näkemään, kuinka kampusalueen asuntoloissa asuvat nuoret juhlivat sankrantia.

Tytöt ja pojat asuivat eri asuntoloissa ja juhlivat myöskin omissa porukoissaan. Tyttöjen ja poikien juhlinta erosi toisistaan kuin yö ja päivä: poikien juhlinta kuului satojen metrien päähän, kun kovaääninen musiikki kaikui pitkin iltaa peltojen halki, mutta tytöt ottivat paljon rauhallisemmin. Rehtori vei minut katsomaan poikien puolelle, miten pojat sankrantia oikein juhlivat.

Valokuva ei kerro mitään... olisipa minulla ollut videokamera!

Pojat tanssivat keskellä peltoa yön pimeydessä niin villeinä, että minulla oli menossa kyllä hieman ihmettelemistä! Melkein pelotti, vaikka itse rehtori seisoi vieressäni.

Tyttöjen asuntolaan ja tyttöjen juhlintaan kävin tutustumassa rehtorin vaimon eli anopin sisaren kanssa. Tyttöjen juhlinta oli huomattavasti maltillisempaa; he eivät edes tanssineet, vaan he seisoivat vain rauhallisesti puoliympyrässä katselemassa palavaa nuotiota.

Sankrantina poltettavat nuotiot symboloivat epäsuotuisan ajankohdan päättymistä ja uuden alkamista: nuotio vie mukanaan epäsuotuisan ajanjakson pahuudet ja tekee tilaa uudelle. Sankrantin juhlintaan kuuluu nuotioiden lisäksi myös paljon muutakin, kuten koristeellisten kolamien piirtämistä talojen sisäänkäyntien eteen, leijojen lennätystä, uusien vaatteiden ja tavaroiden hankkimista ja herkkujen, kuten pongal-puuron syömistä. En tiedä, tuleeko omaan sankranti-viikonloppuuni kuulumaan mitään näistä, mutta uskoisin, että herkkujen syömistä ainakin.

Ruoka hallitsee intialaisten naisten elämää muutenkin aika suuressa määrin, ja huvittuneena olen kuunnellut, kun anoppi ja hänen sisarensa ovat käyneet päivittäin puhelimitse läpi sitä, mitä minä ja ukkeli syömme ja mitä emme, ja mitä sisar aikoo meille valmistaa. Ukkeli kun joutuu olemaan vieläkin aika varovainen ruokavalionsa kanssa chilin ja happojen suhteen. Minun kohdallani ruokavalio-ohjeita ei paljon tarvitse antaa, sillä minä syön ihan kaikkea - paitsi maksaa ja hirssijauhoista valmistettua sankati-nimistä puuroa, joka näyttää ihan raa'alta jauhelihalta. Anoppi onkin antanut tarkat ohjeet sisarelleen, mitä meille (tai lähinnä siis ukkelille) voi tarjota, ja jotakin keittoa, maalaiskanaa ja dosaa kuuluisi ainakin olevan tulossa.

Anopin sisaren maatilalla viljellään vaikka mitä ihanuuksia, mutta tähän aikaan vuodesta siellä ei kuulemma ole juurikaan satoa. Sitruunoita ja sapota-hedelmiä sieltä saa kyllä tähänkin aikaan vuodesta, ja anoppi pakkasikin minulle kassin mukaan sitä varten, että saamme tuoda sieltä mukanamme kumpaakin lajia. Ukkeli ei voi ymmärtää tällaista vihannesten ja hedelmien kuljettelua ympäri Intiaa, joten suunnittelimme näitä puuhia anopin kanssa ukkelilta salaa, ja minä piilotin kassin visusti muiden tavaroiden alle matkalaukkuun. Siinä vaiheessa, kun ukkeli huomaa, että mukaan paluumatkalle on lähdössä myös sitruunoita ja sapotoja, on enää myöhäistä valittaa.

Ragi sankati -kuva: Rayalaseema Ruchulu.com

Iloinen perhetapahtuma ja muita uutisia

Muovipussikielto (ja kuinka sitten kävikään?)

Kirjoittelin viime toukokuussa muovipussien valmistus- ja käyttökiellosta, joka oli määrä ottaa käyttöön Hyderabadissa heinäkuun alusta. Kaupoilla kun on täällä ollut tapana pakata asiakkaiden tavarat naurettavan moniin muovipusseihin, jotka sitten lopulta kulkeutuvat luontoon ja aiheuttavat monia ympäristöongelmia.

Koska palasimme Suomeen ennen kiellon voimaan astumista, minulta jäi näkemättä, kuinka hyvin kielto lopulta toteutui. Olikin mielenkiintoista palata nyt puolen vuoden jälkeen Hyderabadiin ja nähdä, onko muovipussikulttuurissa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Monestihan Intiassa tehdään kaikenlaisia suunnitelmia ja lakeja, mutta aina löytyy jonkinlainen porsaanreikä, jonka kautta lakia pystytään kiertämään.

Muovipussit eivät ole kadonneet kaupoista minnekään, joten siinä mielessä suunnitelman toteutus on mennyt vähän penkin alle. Pientä muutosta asiassa on kuitenkin tapahtunut: pusseja ei enää tyrkytetä asiakkaille automaattisesti eikä varsinkaan ilmaiseksi, vaan niistä joutuu nyt maksamaan. Tavallisessa pienessä supermarketissa muovipussin hinta on yleensä kolmisen rupiaa (4,5 senttiä) ja tavarataloissa 3-7 rupiaa (4,5-10 senttiä). Joissakin kaupoissa tavarat pakataan kuitenkin edelleen muovipusseihin, kyselemättä ja ilmaiseksi.

Se että pussit eivät ole enää kaikkialla ilmaisia, vähentää muovipussien määrää varmasti aika dramaattisesti. Olen törmännyt useamman kerran kaupassa tilanteeseen, jossa asiakas on vastannut myyjälle haluavansa pussin, mutta muuttanutkin yllättäen mielensä, kun on kuullut pussin olevan maksullinen.

Itse yritän muistaa aina kantaa kangaskassia käsilaukussani, aivan kuten Suomessakin, mutta joskus se unohtuu, ja silloin pitää ostaa pussi. Haluan täällä välttää muovipussien käyttöä erityisesti siksi, että minusta on niin hienoa, että muovipussien käyttöä yritetään tosissaan vähentää, ja tuntuu ihan rikokselta ostaa muovipussi. Alun perin muovipusseja kanniskelevia ihmisiä piti alkaa oikein sakottaakin, mutta niin pitkälle ei sentään ole vielä menty!

Jos juot ja ajat, älä kärähdä ratista (...eli intialaista alkoholipolitiikkaa)

Alkoholin vaikutuksen alaisena ajaminen on ollut ainakin Andhra Pradeshissa suuri ongelma, koska valvonta on ollut toistaiseksi aika vähäistä, ja säännötkin joustavat tapauksen mukaan.

Juomisen ja ajamisen yhdistelmästä varoittelevia kylttejä näkee usein
- ja joskus itse kyltitkin on ajettu kumoon!

Säännöt eivät ole kaikille samat, vaan rikkailla, vaikutusvaltaisilla ja kuuluisuuksilla on mahdollisuus ostaa poliisi hiljaiseksi. He voivat aiheuttaa vaikka minkälaisen kolarin, ilman että tapausta edes välttämättä rekisteröidään poliisin kirjoihin. Erityisesti nuoriso aiheuttaa pikkutunneilla paljon vaaratilanteita palatessaan kosteista juhlista ja kaahaillessaan kaupungin autioilta näyttäviltä kaduilla.

Nyt tässäkin asiassa on havaittavissa jonkinlaista muutosta: esimerkiksi viime viikonloppuna poliisi järjesti erityisen puhallutuskampanjan, jonka seurauksena humalaisilta kuljettajilta takavarikoitiin yhteensä 210 ajoneuvoa.

Takavarikoitujen autojen ruuhkaa viime viikonlopun jälkeen Banjara Hillsin poliisiasemalla.
(Kuva: Times of India.)

Kaikkein suurin edistysaskel minusta asiassa on se, että rikkaita ja kuuluisia on alettu kohdella (ainakin sanomalehtien mukaan) lain edessä samanarvoisina kuin tavallista kansaa: heidän rikkeitään ei paineta enää välttämättä villaisella, ja rikkeet tulevat myös muun kansan tietoisuuteen. Viime viikonloppuna rysän päältä jäi kiinni muun muassa näyttelijä Shiva Balaji. Ehkä Intialla on vielä toivoa.

Rakennusvimma

Hyderabadia rakennetaan voimakkaasti, ja on uskomatonta, miten paljon voi tapahtua jo puolessa vuodessa. Erityisesti kaupungin laita-alueet, kuten Gachibowli, kasvavat voimakkaasti, ja uusia rakennuksia nousee kuin sieniä sateella. Lähellä entistä asuinpaikkaamme, jossa oli kesäkuussa Hyderabadista lähtiessämme tyhjä tontti, on nyt uusi hulppea monikerroksinen huonekaluliike ja sen vieressä iso kiinalainen ravintola. Anoppilan lähelle on nousemmassa kaksi suurta luksushotellia, Hyderabadin ensimmäinen Radisson Blu sekä Park Hyatt.

Tuo hirveä jättimäinen möhkäle tulee olemaan joskus Radisson Blu.

Molempien on määrä avautua tämän vuoden alkupuolella, mutta tuo kuvassa oleva Radisson ei kyllä taatusti valmistu tämän vuoden alkupuolella - hyvä jos valmistuu loppupuolellakaan!

Toisaalta taas Hyderabadissa on olemassa ikuisuusprojekteja, jotka eivät näytä valmistuvan koskaan. Esimerkiksi yhden noin sadan metrin mittaisen tienpätkän rakentaminen on kestänyt niin kauan kuin muistan, eikä kukaan näytä tietävän, mistä syystä tie ei ole vieläkään valmistunut.

"Iloinen" perhetapahtuma

Kun appivanhemmat olivat kymmenen päivän ajan poissa kotikaupungissaan Nelloressa, ihastuttavat lintuystävämme pulut olivat nautiskelleet rauhasta ja ryhtyneet tositoimiin. Ne olivat vääntäneet jonkinlaisen pesän tiskiparvekkeen hyllylle ja nyt siellä on sitten pululapsi. Jos pulut eivät olisi niin suunnattoman ärsyttäviä, poikanen voisi olla jopa hieman suloinen.

Mamman pieni kakkatykki.

Taidetta lähikuvissa

Kävimme eilen syömässä yhdessä hotellissa, jonka seinillä oli kaunista taidetta. Taulut nähdessäni muistin, että tämän viikon makrohaasteen aiheena on taide, ja ajattelin, että voisin taas vaihteeksi osallistua, kun kerran kuvauskohdekin on noin tyrkyllä.

Taulut olivat aika abstrakteja, ja vaikka en tällaisesta taiteesta erityisemmin pidäkään, värit vetivät jotenkin kummallisesti puoleensa.

Lisää taiteellisia makroja täältä.

Maalaistorilla vihanneksia ostamassa

Kävimme anopin ja aputytön kanssa maalaistorilla, raitu bazaarilla. Jos haluaa saada tuoreita ja hyvälaatuisia vihanneksia ja hedelmiä edullisesti, maalaistori on ehdottomasti paras paikka siihen. Maanviljelijät tuovat tuotteensa lähikylistä ja hieman kauempaankin kaupunkiin myyntiin, ja koska vihanneksia ja hedelmiä ei ole kylmäsäilötty mitenkään, ne ovat ehdottoman tuoreita. Hinnat ovat torilla suhteellisen kiinteät, vaikka muutaman rupian kilohintavaihteluja saattaakin olla. Vihannesten hinnat on jopa kirjoitettu kaikkien nähtäville suuriin tauluihin, ja ilmeisesti ne pitävät myös aika hyvin paikkansa.

Hyderabadissa on useita maalaistoreja, mutta ne eivät ole kaikki läheskään samanlaisia, vaan ne eroavat paljonkin toisistaan muun muassa siisteyden suhteen. Tämä maalaistori, jolla anoppi käy, on siisti ja miellyttävä paikka, vaikka suomalaisen silmään alue saattaa näyttääkin vähän epäilyttävältä - vihannekset kun on levitetty maahan säkkien ja muovien päällä, ja myyjät istuvat itsekin tuotteidensa vieressä maassa.

Koska olen käynyt aiemminkin samalla maalaistorilla ja kertoillut silloin muistaakseni myynnissä olevista vihanneksista, keskityin tällä kertaa kuvailemaan maataloustuotteiden sijaan kauppiaita.

Kauppiaan tärkeimmät työvälineet: vaaka ja vaihtokassa.

Anoppi ja aputyttö.

Anoppi osti kolme painavaa kassillista vihanneksia ja yrttejä ja maksoi niistä yhteensä naurettavan vähän, alle 200 rupiaa (alle 3 euroa). Tomaattejakin hän osti monta kiloa vain siksi, kun niitä sai niin halvalla. Anopin ahneus sai hieman paskaisen lopun, kun pavut levisivät hissin lattialle - kaksi kertaa.

Maalaistorilla käynnin jälkeen olikin sitten puuhaa muutamaksi tunniksi, kun oli lajiteltava vihannekset eri kasoihin, puhdistettava herneet, levitettävä pinaatit ja korianterit kuivumaan hetkeksi ja pussitettava sarviapilat. Nyt ei kuulemma tarvitse käydä maalaistorilla ainakaan kahteen viikkoon.

Nurkkia nuuskimassa

Emme ole vielä edes alkaneet etsiä omaa asuntoa, mutta tiedän kyllä, millaisella alueella haluaisin asua. Haluaisin asua samanlaisella alueella kuin appivanhemmat: vilkkaalla asuinalueella, jossa kaikki on suhteellisen lähellä. Inhosin aiempaa asuinpaikkaamme, joka oli vartioidulla asuinalueella korkeiden muurien ja monien vartijoiden takana, suojassa muulta maailmalta. Kyseinen asuinalue oli ikään kuin iso kampusalue, joka piti sisällään kuusi kerrostaloa ja karkeasti arvioiden 50-100 omakotitaloa. Alueella oli oma kuntosali, uima-allas sekä eräänlainen kerhohuone ja portilla pieni kioski. Vartiointi portilla oli hyvin tarkkaa, ja vieraiden piti portilla kertoa, millä asioilla he olivat ja kenen luokse he olivat menossa. Myöhemmin alueelle tuli vielä sisäpuhelinjärjestelmäkin, ja vartijat soittivat portilta kotiin, jos oli joku vieras tulossa. Alue oli kaupungin laitamilla, niin uudella asuinalueella, että koko aluetta ei ollut viisi vuotta aiemmin painetussa kartassa ollenkaan.

Tällainen asuinpaikka saattaa olla joidenkin intialaisten unelma: oma turvallinen pikku pesäkolo, jossa surkeuden, likaisuuden, melun ja kaaoksen voi sulkea ulkopuolelle ja teeskennellä, että niitä ei ole olemassakaan. Itse inhoan kaikenlaista kuppikuntaisuutta sekä sitä, miten intialaiset luokittelevat toisensa varallisuuden, kastin, asuinpaikan ja muiden vastaavien tekijöiden perusteella, enkä tykännyt lainkaan elää keskiluokkaisten intialaisten kuplassa. Kun vielä ulkomaalaisena tunnen itseni muutenkin joskus hieman ulkopuoliseksi, syrjäinen ja sisäänpäinlämpiävä asuinkampus tuntui oikein vielä korostavan sitä.

(Jos haluaa tarkastella kuvia lähemmin, kannattaa klikata kuvan vieressä kuvan ulkopuolella, koska silloin pääsee zoomailemaan kuvia. Jos klikkaa suoraan kuvan päällä, joutuu inhottavaan diashow'hun.)

Tästä kun kävelee hieman eteenpäin ja astuu talon portista sisään, päätyy anoppilaan.

Katunäkymä katolta.

Appivanhempien asunto on sen sijaan kerrostalossa, jonka portista pääsee suoraan yleiselle kadulle. Kauppoja on lähistöllä monen monta, ja kadut ovat täynnä elämää. Keskeisen sijainnin haittapuolena on tietysti turvattomuus, ja kaduilla onkin kylttejä, joissa varoitellaan taskuvarkaista. Toinen huono puoli ovat saasteet ja pöly, jotka tunkeutuvat kaikista mahdollisista rei'istä sisälle. Siivota pitää siis todellakin ihan joka päivä. Kolmas haittapuoli on melu, joka on kyllä oikeastaan aika vähäistä, eikä minua haittaakaan yhtään, että torvien tööttäilyt, temppelien värssyt, kaduilla kulkevien vihannekauppiaiden huudot ja pulujen kurnutus kuuluvat sisään. Öisin meteli on muutenkin aika vähäistä, ja yöllä katossa pyörivän tuulettimen humina tuudittaa makeaan uneen.

Teiden varsilla myydään kaikenlaista, muun muassa hedelmiä ja vihanneksia.

On siellä alla joku moottoripyörän tapainen...

Kalpene, Marco Bjurström, täältä tulee Bollywood!

Lähikauppa.

Teiden varsilla tehdään myös kaikenlaisia korjaustöitä. Tässä korjataan ilmeisesti moottoripyörän etuakselia. Tuo ukko katsoi minua niin vihaisesti, että pelkäsin saavani nyrkistä. Ukolla on vissiin vielä edellisestäkin pahoinpitelystä rystynen paketissa!

Onneksi tämä verkkari- ja paitakauppias oli huomattavasti hymyilevämpää sorttia!

Isompaa päätietä anoppilan lähellä.

Kilometripylväs.

Vaatekaupan mainosplakaatti.

Anoppilan lähellä on yksi hyvin suosittu temppeli, jonka porttia pysähdyin kuvailemaan. Näin temppelin edessä äidin, joka pesi lapsiaan kadulla, ja kuvauskohdetta sen kummemmin siinä vaiheessa tarkastelematta nappasin heistä kuvan. Kun sitten myöhemmin katselin kuvaa kamerasta, minua alkoi kaduttaa, että olin kuvan ottanutkaan. Ikään kuin haluaisin ikuistaa toisten kurjuuden ja oikein mässäillä sillä.

Pesuvesi on vanhassa maalipurkissa, ja lapsen vatsa pullottaa niin, että pahaa tekee. Silti kuvasta voi nähdä sen intialaisen elämänasenteen, joka jaksaa aina hämmästyttää minua: oli elämä miten kurjaa tahansa, ihmiset jaksavat silti hymyillä ja nauraa. Tämä puolestaan tekee itselleni hyvin syyllisen olon: miten naurettavista asioista sitä tuleekin valitettua ja miten pienistä ongelmista tulee hetkessä ylitsepääsemättömiltä tuntuvia silloin, kun elämän perusasiat ovat kunnossa, eikä tarvitse murehtia arjesta selviytymisestä. Eilen esimerkiksi, kun makuuhuoneestamme ja kylppäristämme katkesivat kaikki sähköt, ensimmäinen huoleni oli, että hyvänen aika, netti ei toimi; ja seuraava, että kuinka me oikein saamme nukuttua, jos tuuletin ei toimi! Kerkesin jo kuvittelemaan mielessäni, kuinka kauan ongelman korjaamiseen saattaisi mennä - pitäisi kutsua sähkömies, ja siihen voisi mennä monta päivää! No, tämä maailmanlopun ongelma ratkesi sillä, että appiukko nosti sulakaapista yhden katkaisijan ylös. Vian korjaamiseen kului noin kaksi sekuntia.

Peace.