Pehmeitä tassuja, karvaisia nassuja

Vaikka yleisesti ottaen pidänkin koirista kovasti, suhteeni intialaisiin koiriin ei ole koskaan ollut mikään erityisen lämmin. Kaikki lähti menemään vikaan jo heti ensi tapaamisellamme, ensimmäisellä Intia-visiitilläni vuosia sitten, kun yritin käydä lenkillä anoppilan kulmilla Nelloressa. Tien vierillä päivysti iso lauma koiria, jotka murisivat ja haukkuivat minulle, ja jotkut lähtivät jopa peräänkin. Koskaan aiemmin en ollut koiria pelännyt, mutta nyt meinasi tulla löysät housuun, kun pelotti niin kovasti. Lenkkeilyni jäikin tuolloin yhteen ainoaan kertaan, kun en uskaltanut mennä koirien takia ulos.

En tiennyt, miten vihaisiin koiriin pitäisi suhtautua - pitäisikö niitä maanitella, pitäisikö niille karjua vai olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Myöhemmin anoppi valisti minua, että koirien ohi pitäisi mennä coolisti, eikä ainakaan juosta, koska juokseminen herättää koirien kiinnostuksen ja vain pahentaa asiaa. Onneksi täällä Hyderabadissa on sentään KBR-puisto, jossa ei ole koiria ja jossa pääsen kirmailemaan ilman, että koira roikkuu koko ajan kantapäässä kiinni.

Alkuaikoina minun kävi myös sääliksi koiria, kun ne olivat niin laihoja ja usein jollakin tapaa vammautuneita jouduttuaan autojen kolhimiksi tai ihmisten potkimiksi. Niin vaikeaa surkeiden eläinkohtaloiden näkeminen on minulle ollut, että pari kertaa on pitänyt tirauttaa oikein pienet itkutkin. Kerrankin ajelin kaupunkiruuhkassa, kun näin, että joku paperi tai pahvin palanen huojui liikenteen keskellä tiellä. Kun tulin lähemmäs, huomasin, että ei se ollutkaan mikään tuulessa heiluva paperi, vaan pienen pieni koiranpentu, joka oli jäänyt auton alle ja joka kouristeli siinä tien pinnassa henkitoreissaan.

Muutaman sydäntäsärkevän tapauksen jälkeen päätin kovettaa itseni ja olla kiinnittämättä koiriin enää mitään huomiota. Surkeita kohtaloita - niin eläimiä kuin ihmisiäkin - on Intia täynnä, enkä minä voi asialle mitään. En voi kiikuttaa jokaista sairasta ja kärsivää eläintä eläinlääkärille tai antaa jokaiselle nälkäiselle eläimelle ruokaa. Päätin, että en katsoisi koiriin päinkään - ja jos sattuisin vahingossa näkemäänkin kolmella jalalla hyppivän tai kuolemaa tekevän koiran, pakottaisin itseni unohtamaan koko asian. Sallin itselleni nähdä vain hyvävoimaiset ja terveiltä näyttävät koirat, joita Intiassa on itse asiassa yllättävän paljon. Koirilla on ilmeisesti aika hyvä selviytymisen taito, koska suurin osa Intian (tai ainakin Hyderabadin) kulkukoirista näyttää olosuhteisiin nähden aika hyvinvoivilta.

Tämä koira "asuu" jossakin tässä lähellä, koska näen sen aika usein norkoilemassa ruokakojujen lähistöllä tai muuten vain tiellä jolkottelemassa.
Tässä hää loikoilee aamuauringossa.

En tiedä, mistä koirat ruokansa saavat, mutta ainakin roskakasoista (ja roskakasojahan täällä riittää!) sekä ruokakojujen liepeiltä. Jotkut koirat käyvät oikein kaupassakin: Kerran istuin anoppilan ulkopuolella autossa odottelemassa, kun huomasin tietä pitkin jolkottelevan koiran. Koiralla oli jotakin suussaan, mutten erottanut, mitä. Vasta koiran tultua lähemmäs huomasin, että koira retuutti suussaan kokonaista isoa paahtoleipäpakettia - muovipakkauksineen kaikkineen! Koska koira tuli läheisen kaupan suunnalta, se näytti aivan siltä kuin se olisi vain käväissyt kaupassa. En tiedä, oliko koira löytänyt paketin jostain, oliko joku antanut sen sille, vai oliko koira pöllinyt sen jostain, mutta minua riemastutti, että koira oli onnistunut saamaan jollakin konstilla kokonaisen paketin leipää. :-)

Mitä mietit, kuomasein?

Intian koirat eivät tykkää juurikaan liikuskella päiväsaikaan, ja ne aktivoituvatkin vasta illalla. Parhaat bileet pidetään vasta yöllä, jolloin kaduilla saattaa käydä kovakin rähinä. Jahdataan toisia koiria, ja isotellaan kaikille tiellä liikkujille. Autoillekin saatetaan joskus ärhennellä ja juosta autojen perässä hirveästi haukkua räksyttäen. Mitäs tulet tänne mun reviirille? Erityisen suosittu makuupaikka koirien keskuudessa näyttää olevan tie: koirat ottavat päikkäreitä keskellä tietä, ja muu liikenne väistelee nukkuvia koiria.

Voi miten nukuttaa...

Viime aikoina kulkukoirat ovat aiheuttaneet paniikkia siksi, että vesikauhutapausten määrä on lisääntynyt rajusti. Jo 15 ihmistä on kuollut Andhra Pradeshin osavaltiossa lyhyen ajan sisällä saatuaan vesikauhun sairastuneen koiran puremasta. Kuolleet ovat olleet tavallisesti köyhiä, joilla ei ole ollut varaa hakeutua asianmukaiseen hoitoon vaan jotka ovat sen sijaan menneet puoskarille. Yksi puremanjälkeinen vesikauhupiikki maksaa 700 rupiaa (10 euroa), ja piikkejä tarvitaan kaikkiaan viisi. Yksi vesikauhutapaus on hieman surkuhupaisa (vaikka eihän vesikauhussa oikeasti mitään nauramista ole): koira puri miestä ja mies puri vaimoa.

Yritin ottaa kuvan yhdestä koirasta, joka lepäili poliisimaasturin takaosassa suunnattoman hassun näköisenä. Kuva ei oikein onnistunut, kun auto läksi juuri liikkeelle, mutta kyllä tästä jotain näkee...

Hyderabadin kaupungin tarkoituksena on ollut rokottaa kaikki kulkukoirat vesikauhua vastaan, mutta kun koiria on kaupungissa arviolta 300000, ja ne lisääntyvät koko ajan, tehtävä on mahdoton. Kaiken lisäksi rokotusoperaatio tulisi suorittaa vuosittain, koska rokotus antaa suojan vain vuodeksi. Neljän vuoden aikana kaupungin on onnistunut rokottaa vain noin 180000 koiraa.

Äiti ja lapset päikkäreillä.
(ööh, vai sittenkin isä...? mä olen vähän huono näissä hommissa...hehee)
Äidillä on oikein tyynykin pään alla. :-)

Rääpäleet.

Koska vesikauhu pelottaa ihmisiä, ja intialaisilla on tapana ottaa silloin tällöin ohjat omiin käsiinsä, sanomalehdessä ohjeistettiin ihmisiä, että he eivät saa itse alkaa tappaa vesikauhuisia koiria: "Vesikauhu on virus, joka leviää sairastuneen eläimen syljen välityksellä. Koirien hakkaamista kuoliaaksi kepeillä, putken pätkillä tai muilla välineillä tulee välttää, koska se asettaa ympärillä olevat ihmiset vaaraan, sillä he voivat saada tartunnan eläimestä leviävien pisarien välityksellä."

Penni ajatuksistasi.

Katukoirien lisäksi Intiassa on paljon myös hyväosaisempia koiria - niitä, jotka ovat joidenkin lemmikkejä. Näille koirille haetaan koiranruokaa koiranruokakaupoista, ja näitä koiria kävelytetään kaulapannassa. Intiassa koirien kävelyttäminenkin on usein ulkoistettu, sillä jotkut palkkaavat tehtävään erityisen koiranulkoiluttajan, jonka tehtävänä on siis vain kävelyttää koiraa. Jos kerran taloudessa on siivooja, kokki, autonkuljettaja, puutarhuri ja lastenhoitaja, niin pitäähän sitä nyt yksi koiranulkoiluttajakin olla.

Hienoimpien koirien ei tarvitse tyytyä tavalliseen lenkittelyyn, vaan ne pääsevät käymään koirakylpylöissä, hieronnassa ja aromaterapiassa. Hyderabadissa on useitakin koirien kauneussalonkeja, joissa karvaturrit saavat nautiskella luksuspalveluista. Eräässäkin salongissa on koiria varten oma kokki, joka laittaa koirille niiden mieliruokaa. Tarjolla on myös sokerittomia syntymäpäiväkakkuja, keksejä ja leivonnaisia, jotka ovat kuulemma niin ravinteikkaita, että jopa diabeetikot voivat syödä niitä. Pienimuotoinen koirahotellikin salongin yhteydessä on, ja asukeille on tarjolla huolenpitoa kellon ympäri. Kissojakin toki palvellaan, mutta korkeammin hinnoin, koska niiden kynnet ovat potentiaalisesti vaarallisempia kuin koirien.

Näytän sulle kieltä!

Luiseva palvelu

Luulin, että olin nähnyt Intiassa jo "kaiken" ja että mikään ei enää pystyisi yllättämään minua, kunnes törmäsin tässä yhtenä päivänä erikoiseen palveluun.

Bone setting centre - jäsenkorjausklinikka.
(Kuvan voi klikata isommaksi.)

Luulin ensin, että kyseessä on jonkinlainen kipsien tekemiseen erikoistunut paikka, mutta sitten selvisikin, että bone setting eli jäsenkorjaus on eräänlainen vaihtoehtoinen hoitomuoto modernille lääketieteelle.Tämä kyseinen klinikka on erikoistunut raajojen murtumiin, sijoiltaanmenoihin, venähdyksiin, nyrjähdyksiin sekä selkäkipuihin.

Jäsenkorjaajien toimintamuodot ja -menetelmät perustuvat ayurvedaan, ja heidän palvelunsa ovat oikeastaan ainoa vaihtoehto niille, joilla ei ole varaa käyttää modernien lääkärien palveluita. Varakkaammathan suunnistavat murtuneine luineen tietysti yksityiseen sairaalaan ja saavat siellä ortopedilta kipsin, kirurgisen operaation tai muun asianmukaisen hoidon vammaansa. Lasku toimenpiteistä on kuitenkin iso.

Perinteiset jäsenkorjaajat ovat ortopedeihin verrattuna erittäin edullisia, ja kaiken lisäksi he hoitavat murtuman tai muun vastaavan vaivan alta aikayksikön: Jäsenkorjaaja tunnustelee murtuman laatua ja luiden asentoa sormillaan, jotta saa kuvan siitä, millainen murtuma on kyseessä. Murtumakohtaan laitetaan puudutusaineeksi jäätä, joka turruttaa raajan mukavasti. Seuraavaksi jäsenkorjaaja rusauttaa luut paikoilleen, ja koko toimenpide on silmänräpäyksessä ohi. Lopuksi potilaalle laitetaan "kipsi", eli tavallinen side, joka on kovetettu kananmunalla (tarkemmin sanottuna munan albumiinilla) ja jonka tueksi voidaan vielä laittaa bambusta tehtyjä puulastoja.

Nopeaa, edullista - ja varmasti ihan järkyttävän kivuliasta!

Hommat hoidellaan paksun vihreän verhon takana.

Monet jäsenkorjausklinikoista ovat laittomia, koska ne eivät ole viitsineet anoa toimintalupaa valtiolta. Jäsenkorjauksesta saattaa myös joskus olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Vaikka luiden paikoilleen laittaminen saattaakin edistää murtuman paranemista, jäsenkorjaajat laittavat siteen usein niin tiukalle, että se saattaa johtaa vakaviin verenkiertohäiriöihin. Joskus toimenpide voi johtaa niinkin vakaviin jälkikomplikaatioihin kuin kuolioon, minkä seurauksena raaja joudutaan amputoimaan.

Näin kadulla tänäänkin yhden raajattoman kerjäläisen, joka oli oikein nostanut housunpunttinsa ylös haarusiin, jotta kaikki varmasti näkevät hänen tekojalkansa. Mahtoiko olla entisiä jäsenkorjausklinikan asiakkaita...?

Yöpaitaa ostamassa

Anopilla oli tänään asioita kaupungille, ja koska appivanhemmat ovat tällä hetkellä ilman autonkuljettajaa, anoppi pyysi minut kuskiksi asioilleen. Anoppilaan on nyt kuitenkin löytynyt uusi kuljettaja, ja hän aloittaa uudessa työssään kahden päivän päästä keskiviikkona.

Anopin kauppa-asia oli minusta hieman erikoinen: hänen piti käydä yöpaitakaupassa ostamassa yöpaitoja tyttärelleen eli mieheni siskolle. Koska en ole ennen yöpaitakaupassa käynytkään (en edes tiennyt, että yöpaitoihin erikoistuneita kauppoja on olemassakaan!), läksin suurella mielenkiinnolla mukaan. Tämmöiset pienet erikoispuodit sijaitsevat yleensä vanhemmissa kaupunginosissa, joissa en tavallisesti hirveästi pyöri, koska minulla ei ole niihin oikeastaan mitään asiaa. Itse tykkään ostaa kaiken isommista liikkeistä, vaikka pienemmissä liikkeissä on tietysti isompi valikoima, asiantuntevampi palvelu ja halvemmat hinnat.

Saavuimme paikalle aivan liian aikaisin, sillä kauppa aukesi vasta yhdeltätoista. Saimme kuitenkin ajan ihan hyvin kulumaan, sillä lähistöllä oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja ostettavaa.

Anoppi halusi mennä ensimmäiseksi käymään temppelissä, jonne minä en tällä kertaa viitsinyt mennä sisään. Jäinkin mieluummin kadulle odottelemaan ja kuvailemaan, koska kadulla oli paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa.

Temppelin kenkäsäilytys.

Pieni räätälinliike ja räätäli aukaisemassa pakettia.

Mitähän tuolta mahtaa paljastua?

Paikallispuhelin.

Metallisastiakauppa ja iloinen myyjäpoika.

Kauden hedelmiä.

Temppelimyymälä, jossa oli myynnissä muun muassa valmiiksi pussitettuja pakkauksia, joita ihmiset voivat ostaa temppeliin vietäväksi.

Katunäkymää alueelta.

Anopin käytyä temppelissä menimme metalliastiakauppaan, jossa kävimme anopin kanssa jo kaksi vuotta sitten. Myyjä oli sama ja yhtä tympääntyneen oloinen kuin ennenkin, ja hyllyt tursusivat tavaraa ihan vanhaan malliin.

Painekeittimiä vinoissa pinoissa.

Anoppi miettii, mitä ostaisi.

Olimme täällä tällöin.

Kun saavuimme yöpaitakaupan eteen, kauppa ei ollut vieläkään auki, vaikka kello oli jo yksitoista. Menimme siis vielä vastapäiseen puja-kauppaan, jossa myytiin kaikenlaisia tykötarpeita hindujen kotipalvontaseremonioihin.

Myynnissä oli muuan muassa suitsukkeita, kynttilöitä, kamferia, öljyä, tulitikkuja, pieniä metalliastioita ja värijauheita.

Nämä otetaan.
 

Aukesihan se yöpaitakauppa vihdoinkin!

Intialaiset naisten yöpaidat (nighties) eivät ole mitään aviomiehen viettelyasuja, vaan ne ovat muodottomia isoja kaapuja, joiden sisään mahtuisi hyvin neljän hengen perhe. Koska yöpaidat ovat kuitenkin ilmeisen mukavia, naiset saattavat kuljeskella näissä yöpaidoissa pitkälle päivään. Niitä käytetään ilmeisesti siis myös oloasuina.

Värit ja kuositkaan eivät taida noudattaa minkään maailman muotia...

... mutta valinnanvaraa ainakin on.

En itse voisi ikimaailmassa kuvitella käyttäväni tällaista kaapua yöpukuna, mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi, että aikani anopin ostosten tekoa katseltuani minäkin innostuin. Mitä hittoa! Kyllä minunkin pitää tällainen ostaa, jos ei muuta, niin ihan hupimielessä. Ovathan nämä niin halpojakin, että ei haittaa, vaikka yöpaita jäisi kokonaan käyttämättäkin!

Meet the money machine

Automaatilla käyminen on Intiassa hirveän työlästä. Automaatit (ATM) ovat yleensä pankkien yhteydessä eivätkä siellä, missä rahaa käytetään. Tämä tarkoittaa sitä, että jos huomaa ostoskeskuksessa, että käteinen on loppu, pitää lähteä etsimään lähintä pankkia, joka saattaa olla vaikka kuinka kaukana. Vasta ihan viime aikoina ostoskeskuksiinkin on alkanut ilmestyä raha-automaatteja, jotka toimivatkin aina silloin tällöin.

Pysäköinti pankkien läheisyydessä on sekin hermoja rassaavaa. Parkkipaikkoja ei ole tai jos onkin, ne molemmat ovat täynnä. Usein auto pitää pysäköidä kauas tien viereen, jossa on tietysti pysäköintikieltomerkki ja ukaasi siitä, kuinka monen rupian sakko on tiedossa, jos siihen pysäköi. Automaateille on myös aina ja poikkeuksetta jonoa, ja on ärsyttävää seisoa jonossa miettimässä, mitenköhän se auto siellä pysäköintikieltomerkin juurella jakselee. Kaiken kukkuraksi automaateilla ei ole mitään yhteistä toimintaperiaatetta, vaan eri pankkien automaatit toimivat eri lailla. Joissakin automaateissa kortin magneettijuova pitää laittaa alaspäin, joissakin ylöspäin ja joissakin toisinpäin. Joissakin kone imaisee kortin sisään ja palauttaa sen vasta sitten, kun koko tapahtuma on ohi, ja joissakin kortti laitetaan koneeseen sisään ja vedetään takaisin ulos, ennen kuin päästään edes näppäilemään tunnuslukua.

Helpoin ratkaisu olisi tietysti maksaa kortilla aina kuin vain mahdollista, jolloin käteistä ei tarvitsisi käydä nostelemassa. Ongelmana on vain se, että Intia toimii yhä edelleen erittäin vahvasti käteisellä, ja useat paikat hyväksyvät maksuvälineeksi vain käteisen. Sanomalehtitilausmaksut, kuukausittainen maitolasku ja roskienkeräysmaksu hoidetaan nekin käteisellä, kotiovelta. Vaikka monessa kaupassa kortilla voisikin periaatteessa maksaa, korttia ei välttämättä huolita maksuvälineeksi. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävimme ostamassa muutaman sängyn anoppilaan, ja ukkeli tarjosi maksuvälineeksi pankkikorttia. "Meillä ei korttimaksu oikein käy, kun yhteydet ovat niin hitaat... seli seli... olisiko mahdollista maksaa käteisellä?"

Ei auttanut muu kuin lähteä automaatille hakemaan käteistä. Niin sitä sitten ajettiin lähimmälle pankkiautomaatille nostamaan 60000 rupiaa: huonekaluliikkeen mies ajoi moottoripyörällä edeltä ja me autolla perässä. Koska kyseisen automaatin suurin mahdollinen kertanosto oli 10000 rupiaa, jouduimme tekemään kuusi eri kertanostoa, jotta saimme koko summan hyppysiimme. Maksimoidaksemme tehokkuuden käytimme kahta eri korttia ja kahta eri automaattia - mies nosti toisesta automaatista ja minä toisesta. Välillä huutelimme toisillemme väliaikatietoja, että miten menee. Kun monen sentin paksuinen rahatukko oli vihdoinkin saatu ulos automaatista, rahat piti luovuttaa moottoripyörämiehelle. Luovutus tapahtui automme oven raossa, joka oli siinä vilkkaan kadun varressa mahdollisimman suojattu paikka. Ensin rahat laski mieheni, kymppitonnin kerrallaan, ja sitten ne laski vielä huonekaluliikkeen mies. Kun kaikki rahat olivat lopultakin vaihtaneet onnellisesti omistajaansa, huonekaluliikkeen mies ja me saatoimme hajaantua omille teillemme.

Käteistä suositaan usein siksi, että niistä ei jää mitään merkintää mihinkään; korttimaksut kun näkyvät pankin rekistereissä. Käteisellä pystytään välttämään näppärästi veroja, kun missään ei ole virallista näyttöä maksusta.

Automaatilla käynti on siis ollut hyvin työlästä ja vastenmielistä, kunnes tähän ihan lähelle tuli jokin aika sitten uusi automaatti. Se on ihan täydellinen! Se sijaitsee rauhallisella sivukadulla, josta ajan päivittäin joka tapauksessa monta kertaa ohi, joten minun ei tarvitse varta vasten lähteä automaatille, vaan voin pistäytyä siellä ohimennessäni.

Tuolla sinisten kylttien alla on miun rakas.

Automaatin vieressä on kokonainen rivistö parkkiruutuja, ja ne ovat yleensä kaikki vapaina. Parkkipaikkaa ei siis todellakaan tarvitse etsiä, ja yleensä saan auton vielä ihan automaatin viereen. Jippii!

Automaatin edessä on vartijan tuoli, jolla yleensä istuu vartija. (Intiassa on automaattien luona muutenkin aina vartija. Oikeastaan Intiassa on joka paikassa aina vartija. Kuinkakohan monta vartijaa Intiassa oikein on?)

Missä sie oot, vartija-pieni, kun ei sinua näy?

Kuvaushetkellä vartija oli kuitenkin karkuteillä, ja siksi uskalsinkin ottaa valokuvia automaatista. Muuten olisi tullut taas varmasti sanomista.

Automaatilla on hyvin harvoin ketään, joten sinne ei koskaan tarvitse jonottaa, eikä koskaan tarvitse pelätä, että joku kurkkii tunnuslukua olan yli.

Rahakoneet.

Kaksi kertaa on kyllä käynyt niin hullusti, että olen pyrkinyt automaatille juuri silloin, kun panssaripaku on ollut lastaamassa automaattiin lisää rahaa. Silloin ei ole auttanut muu kuin etsiä toinen automaatti, ja sitten onkin taas ollut hirveä ressi päällä, että mille automaatille sitä oikein menisi.

Automaatteja on kaksi, mutta minä käytän aina jostain syystä tuota vasemmanpuolista. Koska käyn aina tällä samalla automaatilla, tiedän myös, miten kone toimii. Ei siis tarvitse miettiä, miten päin kortti tungetaan, meneekö kortti koneeseen sisään vai pitääkö se vain käyttää koneessa.

Sisustuselementit.

Tässä muutaman neliömetrin kokoisessa kopissa on kokonaiset kaksi ilmastointilaitetta! Hurraa!! Se takaa sen, että kopissa on taatusti viileää, vaikka ulkona olisi sata astetta. Minulla ei olekaan automaatilta koskaan mitään kiirettä ulos, koska haluan nauttia hetken viileydestä, ennen kuin taas pitää mennä ulos kuumuuteen. :-)

Mitäs kivoja terveisiä myö tänään laitettaisiin?

Jos ei viitsi ihan heti lähteä ulos paahteeseen, voi kirjoitella esimerkiksi aikansa kuluksi palaute- tai valituslappuja pankille ja sujautella niitä sinisiin reikiin. Vaahtosammutinkin näyttää kuuluvan varusteisiin.

Monopolihan myö kaikki tunnetaan.

Aikaansa voi kuluttaa myös lueskelemalla setelien aitoustekijöistä: mitä ihmeen pilipali-rahaa automaatti minulle oikein antoi?

Unohdettu koppalakki - ja kaikki valitus- ja palautelaput, jotka eivät ole päässeet tätä pidemmälle.

Yhtä juttua olen aina ihmetellyt. Kenen on tämä kaapin päällä oleva vartijan lakki? Lakki on ollut samassa paikassa aina, alusta lähtien, eikä se koskaan liiku mihinkään. Jos olisi naamiaiset tiedossa, saattaisin vähän lainata sitä... :-)

Kuulen ääniä

Intia on täynnä kummallisia ääniä. Ei tarvitse mennä edes ovesta ulos, kun saa nauttia niin luonnon omista kuin ihmisen tuottamista äänistäkin.

Linnut

Intialaiset linnut eivät ole mitään tavallisia talitinttejä tai viskisieppoja, jotka visertelevät sievästi puun oksilla. Ne ovat häiriintyneitä yksilöitä, joilla on vesimelonin kokoiset keuhkot. Linnut aloittavat käsittämättömän metelinsä aikaisin aamulla silloin, kun väsyneet ihmispolot haluaisivat vielä nukkua. Ikkunoissa on sen verran rakoa, että lintujen "laulut" kuuluvat sisälle tosi hyvin, vaikka ikkunat ovat kiinni, tuuletin pyörii ja ilmastointilaite hurisee.

Koska en tunnista edes suomalaisia lintuja (harakkaakin luulin kerran karanneeksi häkkilinnuksi, kun sillä oli niin komea pyrstö!), en osaa nimetä intialaisia lintulajejakaan. Siksi olenkin nimennyt ne sen mukaan, miten ne ääntelevät: Yksi on aivastaja, joka on sinänsä erittäin huvittavan kuuloinen, koska sen äännähdys muistuttaa erehdyttävästi aivastusta. (Ei; se ei ole flunssainen naapuri.) Toinen lintu on kurlaaja ja kolmas on kujeltaja, joka onkin oikea maanvaiva. En ymmärrä, mitä se yrittää jatkuvalla kujeltamisellaan sanoa, mutta kovasti sillä on asiaa. Joskus kun joku lapsi innostuu "vastailemaan" kujeltajalle, se oikein innostuu. Ei lintu voi aina riiullakaan olla, koska kyllä sen olisi tähän mennessä pitänyt jo huomata, että näillä nurkilla ei flaksi käy.

Lähistöllä on toki myös kukko, mutta sen äänihuulet ovat niin vaurioituneet, että siitä ei ole mitään häiriötä. Oikeastaan minua säälittää kukon masentunut rääkäisy, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa kukkomaiseksi kiekaisuksi.

Talonvahdin poika

Talonvahdilla on kolme lasta, joista vanhin on kiharatukkainen noin 13-vuotias poika. Poika on ruvennut auttelemaan isäänsä talon töissä, varsinkin nyt kesälomansa aikana, ja hän on ottanut joka-aamuisen autojenpesuoperaationkin kokonaan omiin nimiinsä. Maksukin suoritetaan suoraan pojalle. Työnsä lomassa poika lauleskelee - ja voi hyvän tähden, miten upeasti poika laulaakin! Miten on: olisikohan meillä tässä Intian seuraava Idoli? :-) Pystyn oikein jo näkemään silmissäni pojan satumaisen tarinan lehtien palstoilla: kuinka poika kasvoi vaatimattomissa oloissa, peseskeli autoja ja luuttusi käytäviä; kuinka joku kykyjenetsijä kuuli hänen laulavan ja kuinka poika on nyt kaikkien ihailema supertähti, jolle koko maailma on auki.

Intian viimeisin idoli (kuvassa) on muuten Sreeram Chandra, joka sattuu vielä olemaan Hyderabadin omia poikia. :-) (Kuva täältä.)

Ovikellot

Intialaiset ovikellot eivät sano vaatimattomasti ding-dong tai pim-pom. Yksinkertaisen ja hiljaisen pimputuksen sijaan niistä lähtee pitkä ja äänekäs luritus, joka räjäyttää tajunnan. Oman ovikellon lisäksi saa ihastella muidenkin talon asukkaiden kellojen soittoa pitkin päivää, kun ovikellot raikuvat talossa kilpaa.

Jos tavanomaiset luritukset alkavat tympiä, ne voi vaihtaa vaikkapa vähän hengellisempään pätkään.



Meidän kelloamme on soitellut tänään vain talonvahti, joka kävi ilmoittamassa, että vihannekset ovat taas saapuneet. Tämä tarkoittaa sitä, että vihannesrekka, josta voi käydä ostamassa vihanneksia, on taas saapunut talomme viereiselle kadulle jokakeskiviikkoiseen tapaan.

Olen käynyt ostamassa vihanneksia rekasta muutaman kerran, mutta sen jälkeen päätin hakea vihannekseni jatkossa kaupasta, vaikka rekkashoppailu helppoa olisikin. Ongelmana on nimittäin se, että rekan takaosassa olevat tuotteet ovat ostajalta piilossa. Jos siis haluaa ostaa vaikkapa kilon sipuleita, jotka ovat siellä rekan perillä, myyjäukko valikoi ja lappaa sipulit pussiin, jolloin puolet niistä saattaa olla ihan kelvottomia. Etuosassa olevat tuotteet kun voi itse valikoida ja nostella ukolle pussitettavaksi.

Autojen peruutusäänet

Intialaisilla on joku outo viehtymys koviin ääniin; ikään kuin heillä olisi kauhea tarve tulla huomatuksi - jos ei muuten, niin päästämällä kovia ja hassun kuuloisia ääniä.

Monissa autoissa on peruutusvaihteeseen kytketty renkutuslaulu, joka alkaa heti, kun laittaa peruutusvaihteen päälle. Ääni saattaa tietysti toimia myös jonkinlaisena varoituksena auton takana oleville, mutta tämän logiikan mukaan intialaisten autojen muihinkin vaihteisiin pitäisi kytkeä varoitusbiisit. :-D

Peruutusvaihderenkutuksia on jos jonkinlaisia, ja osa niistä on ihan tunnistettavia biisejä. "Paras" on minusta yhden asukkaan auto, jonka peruutusäänenä on 'Kulkuset, kulkuset'. Minua naurattaa joka kerta, kun kyseinen auto lähtee pihalta, ja ilmoille kajahtaa tämä ah-niin-ajankohtainen joululaulu.

Autoriksat

Autoriksoja ei meidän pihalla paljon pyöri, koska monet riksalla tulijat jäävät asuinalueemme portilla pois kyydistä ja kävelevät loppumatkan kotiinsa. Riksat vaativat nimittäin 50 rupian lisämaksun, jos heidän täytyy ajaa ihan ovelle asti (mikähän logiikka tässäkin on?), ja moni ei halua tätä lisäsummaa maksaa.

Joskus satunnainen autoriksa pyörähtää kuitenkin pihassa tuomassa jonkun asukkaan ihan perille asti, ja autoriksan ääni on muuten suhteellisen liikenteettömässä ympäristössä erityisen rämisevä. Kuulostaa siltä kuin autoriksa saattaisi levitä pihalle hetkenä minä hyvänsä.

Näin.

Painekattilat ja muut keittiövälineet

Intialainen ruoanlaitto on sekin perin äänekästä toimintaa, ja se on tärkeää aloittaa heti aamusta, jotta lapset ja aviomiehet saavat vatsansa täyteen ennen koulu- ja työpäiväänsä ja vielä eväboksitkin mukaansa. Vaimojen ja äitien tulee sijoittaa muut toiminnat niin, että ne eivät missään nimessä häiritse ruoanlaittorutiineja. Esimerkiksi aamukävelylle on lähdettävä sen verran aikaisin, että ehtii vielä hyvin laittamaan ruokaakin. Meidän naapurimme lähteekin kävelylenkilleen aamulla puoli kuudelta (5.30!) ja palaa sitten laittamaan ruokaa perheelleen.

Painekattilat alkavat vislata, idlikeittimet viheltää ja blenderit surista täydellä teholla jo paljon ennen seitsemää - en ihan tiedä tarkalleen, kuinka aikaisin, koska en ole koskaan niitä siihen aikaan kuuntelemassa. Erityisesti painekeittimien vislaus on minusta jotenkin hermoja raastava ja pelottava ääni. Löytyipä Juutuubista oikein videokin, jossa demonstroidaan intialaisen painekattilan vislausta ja jolta sitä voi käydä kummastelemassa:



Painekeittimet ovat hyvin suosittuja Intiassa siksi, että ne ovat helppoja ja ennen kaikkea nopeita, mikä taas puolestaan tarkoittaa sitä, että ne kuluttavat huomattavasti vähemmän kaasua kuin tavan kattilat. Ei tarvitse olla mikään astronautti ymmärtääkseen, että kaasua kuluu paljon vähemmän, jos pavut kiehuvat painekeittimellä kymmenessä minuutissa kuin että jos niitä joudutaan keittämään kattilassa tunti.

Keittoaikaakaan ei määritellä minuuteissa, vaan vislauksissa - linssejä esimerkiksi keitetään yleensä kolmanteen vislaukseen asti; siis siihen asti, kun kattila vislaa kolmannen kerran. Minä en ole koskaan oppinut pitämään painekeittimestä, vaikka ymmärränkin kaikki sen mukanaan tuomat edut. Minusta on epämiellyttävää, että ruoka on tiukasti suljetun kannen alla eikä kantta saa mennä noin vain availemaan kesken ruoanlaiton, koska muuten koko kattilan sisältö räjähtää naamalle. Minä haluan kurkkia välillä ruokaani. :-)

Torvet

Asutusalueemme kadunvarret ovat täynnä kylttejä, joilla kielletään torvien tööttäily alueella. Jotkut kuitenkin tööttäilevät siitäkin huolimatta. Naapurin ukko tööttää torvea joka aamu parkkipaikalta lähtiessään, enkä tiedä, onko tööttäyksen tarkoituksena varoittaa muita mahdollisia liikenteeseen lähtijöitä, vai herättää talon kulmalla oleva vartija toimintavalmiuteen. Naapurin mies on nimittäin asukasyhdistyksen puheenjohtaja, joten vartijan pitää vetää kättä lippaan joka kerta, kun tämä tärkeä herra ajaa autolla hänen ohitseen.

Varageneraattori

Pihan laidassa on iso ja hyvin kaunis vihreä möhkäle, jota myös varageneraattoriksi sanotaan. Sen tehtävänä on tuottaa sähköä talon yleisiin tiloihin silloin, kun talossa on sähkökatkos, mitä on viime aikoina tapahtunut onneksi suhteellisen harvoin. Talonvahdin tai jonkun muun hänen perheensä jäsenistä pitää käydä vääntämässä generaattori kahvasta päälle joka kerta, kun sähkökatkos tulee, ja käydä kääntämässä taas vehje pois päältä, kun katkos on ohi. Siinä jäävät heillä unet kyllä aika rikkonaisiksi, jos sähkökatkos tulee monta kertaa yössä.

Generaattori pitää äänekästä huminaa, jonka kuulee erityisen selvästi siksi, että muita taustaääniä (tuuletin, ilmastointi jne.) ei generaattorin päällä ollessa tietenkään ole, kun sähköt ovat silloin poikki.

Näihin ääniin voisi tietysti lisätä vielä paljon muitakin tavanomaisia asumiseen liittyviä ääniä, kuten hissin oven nakutuksen ja naisen äänen, joka muistuttaa "please, close the door."; minareetista kaikuvat rukouskutsut, satunnaiset poraamiset ja muut remontin äänet, muuttolaatikoiden suhinan, jota on viime aikoina kuulunut aika paljon; jonkun pariskunnan kovaäänisen riitelyn (intialaisetkin riitelevät, kas kummaa!), oravan säksätyksen, mattojen hakkauksen, lasten mekastuksen pihalla, naapurin siivoojan rannerenkaiden kilinän, kun hän kävelee käytävässä...

Lähiöapina seikkailee jälleen

Tämä on jo vähän vanha juttu, mutta on ihan pakko tehdä vielä toinenkin postaus meidän naapurustossa pyörivästä apinasta. Satuin nimittäin taas näkemään sen eilen, nyt talomme etupuolella. Apina istuskeli totuttuun tapaan aidan päällä, ihan muutaman metrin päässä parvekkeestamme ja paljon lähempänä kuin aiemmin. Kun sanoin miehelleni, että siellä se apina nyt taas on, menenpä vähän valokuvailemaan sitä, mies meinasi saada hepulin: "et kyllä avaa sitä parvekkeen ovea; se tulee sisään!"

Uteliaisuuteni kuitenkin voitti, ja kävin taas vakoilemassa hieman apinan touhuja. Ja mitäpä muutakaan apina oli tullut tekemään pihallemme kuin haeskelemaan ruokaa! Tästä sen taas näkee, että kun apinoita ruokitaan, ne muuttuvat rohkeammaksi ja uskaltautuvat lähemmäs ihmisiä ruoanhakumatkalle. Tällä kertaa apinalle ei kuitenkaan ollut katettu roti-leipiä, vaan se joutui tyytymään luonnon omiin antimiin.

Löytyisköhän noilta parvekkeilta mulle jotain syötävää?

Ei oo, ei tuu. Ei tipu lämpöö, enkä sano juu.
Hei - puu!

Ulkonäkö on hyvä, tuoksu on hyvä, jalan lepuutuspaikka on hyvä.

Onpas sitkeetä.
Äiti teki parempaa.

Mä oon jumppa-apina.

Hei kattokaa! Toinen käsi ilmassa!

Taas ne syö sitä kassler-lihaa...

Kivempi istuu, kun on vähän pehmuketta alla.

Muako sä kuvaat?

Mie alan nyt mököttää.

Onkohan meillä sitä talkkia vielä?

Ollut ei loiste huono, petterimme peräpään.