Tuleeko likasangosta kalaa?

Kiusaanpa teitä laittamalla lisää luontokuvia. Tämänkertaiset kuvat ovat Lammassaaresta, jossa kävin toistamiseen, koska olin todennut sen viime vuonna niin ihanaksi paikaksi. Yritän keksiä kuvien kylkeen jotain asiankuulumatonta lätinää, jottei tämä menisi ihan pelkäksi luontobloggailuksi. 

Törmäsin viime viikolla Hesarin nettisivulla podcastiin, jossa puhuttiin miellyttämisenhalusta. En yleensä kuuntele podcasteja, mutta tämän päätin jostain syystä kuunnella, vaikka haastattelijan tyyli ärsyttikin (minä, minä, minä). Hyvin pian kävi ilmi, että podcast oli vedonnut minuun syystä, sillä löysin itsestäni miellyttämisenhaluisen ihmisen. Kuuntelin podcastin jälkeen useammankin Youtube-videon samasta aiheesta, ja mitä enemmän kuuntelin, sitä huonompi olo minulle tuli. Erityisesti tämä video osui ja upposi kuin kirves joulukinkkuun. 

Miellyttämisenhalun jäljille johtivat moninaiset havainnot elämästäni. Olen ollut aina sellainen, että välttelen viimeiseen asti konflikteja (läheiset pois lukien 😆), vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että en pidä puoliani. Itse asiassa muistan lapsuudesta, että jotakuta vastaan asettuminen (tai edes ajatus siitä) aiheutti ihan fyysisiä reaktioita, sillä minua alkoi huimata. Minun on ollut myös vaikea sanoa ihmisille ei, vaikka mieli olisi tehnytkin, ja sitten olen yrittänyt keplotella lupauksistani myöhemmin irti tavalla tai toisella. 

Minun on ollut myös vaikea tuoda esille omaa mielipidettäni, ja mieluummin myötäilen toisia kuin rupean ajamaan omaa asiaani voimakkaasti. Muiden ihmisten hyvinvointi ja tunteet ovat olleet minulle aina tärkeämpiä kuin omani, ja olen hyvin tarkkavainuinen ja vaistoan herkästi muiden ihmisten tuntemukset ja mielialat. Olen ollut valmis laittamaan omat tarpeeni taka-alalle, jotta muut pysyisivät tyytyväisinä, ja tietämättäni jopa ottanut vastuun muiden tunteista. Jos joku on huonolla tuulella tai allapäin, minun pitää tehdä kaikkeni, jotta saisin hänet taas hyvälle tuulelle. Yllätin itseni tässä yhtenä päivänä pohtimassa sellaistakin, että jos sairastuisin vakavasti, tuskin kertoisin siitä kenellekään, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan. Jaksaisin ehkä kantaa oman murheeni, mutta en kestäisi sitä, jos pitäisi olla huolissaan vielä jostakusta muustakin. 

Olen myös ollut aina kovin huolissani siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä jos joku ajattelee minusta jotain pahaa? Tämä on aika naurettavaa, sillä ensinnäkään en voi tietää, mitä kukakin ajattelee, koska en osaa lukea kenenkään ajatuksia; toiseksi en pysty kontrolloimaan toisten ajatuksia, vaikka kuinka spekuloisin ja pelkäisin, ja kolmanneksi: miten se, mitä joku ajattelee minusta, voi vahingoittaa minua? Enkö tee itse itselleni enemmän hallaa sillä, että teen muiden ajatuksista niin suuren numeron? 

Myös validaatio muilta ihmisiltä on ollut minulle tärkeää. En ole osannut iloita aikaansaannoksistani, jos en ole saanut muilta kehuja tai jos tekojani ei ole edes huomioitu. Ilman muiden hyväksyntää tekoni eivät ole olleet minkään arvoisia, vaan ne ovat ikään kuin lässähtäneet pannukakuksi. Olen ollut kuin narkkari ja juossut jokaisen kehun perässä ja kaivannut tunnustusta, jotta voisin tuntea olevani oikeutettu olemaan ja elämään. 

Miellyttämisenhaluun on aina syynsä, eikä minun ole vaikea jäljittää, miksi olen mahdollisesti omaksunut tällaisen käyttäytymismallin. 

Suurin syy on ollut varmasti iskä ja hänen käytöksensä, sillä iskä hallitsi koko perhettä epävakaalla luonteellaan ja arvaamattomalla käytöksellään. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömiltä tuntuvista syistä, ja raivokohtaukset tulivat tavallisesti täysin puskista. Meidän muiden perheenjäsenten elämä oli siis jatkuvaa tasapainoilua ja iskän tyytyväisenä pitämistä (hieman kärjistettynä). Jos iskä vaikutti tyytyväiseltä, maailmassa oli rauha, mutta silti ilmassa leijui koko ajan vaara – mahdollisuus siitä, että kohta räjähtää.

En toki lapsena tiedostanut olevani koko ajan varpaillani, tarkkailevani iskän käyttäytymistä ja haistelevani ilmapiiriä, mutta näin jälkeenpäin näen asian hyvin selvästi. Enkä sano tätä mitenkään iskää syyttäen vaan vain todeten, että asiat nyt vain sattuivat menemään näin. Iskällä oli ollut rankka lapsuus, joten hän oli varmasti omaksunut käyttäytymismallinsa oman lapsuutensa kokemuksista ja siirsi niitä tietämättään eteenpäin. Toisaalta en myöskään halua kaunistella iskän käytöstä enkä vähätellä sitä, miten suuri merkitys sillä oli perheeseemme ja kotimme tunnelmaan.

Toinen miellyttämisenhaluni syntyyn vaikuttanut tekijä oli varmasti varhaislapsuuden kaverikokemukset. Kun minut jätettiin ulkopuolelle ja otettiin silmätikuksi, opin varmasti hyvin pian tarkkailemaan muita ja etsimään keinoja, joiden avulla voisin päästä osaksi porukkaa. Opin luultavasti hyvin pian muokkaamaan käytöstäni ainakin sellaiseksi, että ärsytin muita mahdollisimman vähän. Lapsihan tekee melkein mitä tahansa kuuluakseen joukkoon ja tullakseen hyväksytyksi, vaikka se vaatisikin sitten sen, että luopuu siinä samalla omasta identiteetistään. 

Tunnistettuani itseni miellyttämisenhaluiseksi moni minua ihmetyttänyt asia sai selityksen. Yhtäkkiä ymmärsin, miksi olin kokenut koko elämäni ajan itseni jotenkin ulkopuoliseksi, irralliseksi ja yksinäiseksi ja miksi en tuntenut saavani todellista yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka kuinka yritin. Podcastissakin puhuttiin siitä, kuinka miellyttämisenhaluinen ihminen usein kokee, että hän ei ymmärrä koskaan täysin muita ihmisiä eivätkä muut ihmiset ymmärrä häntä, vaan itsen ja muiden välillä tuntuu olevan aina jonkinlainen näkymätön muuri. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Ympärilläni voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä, läheisiäkin, mutta koen silti olevani aina jotenkin yksin. 

Kokemukselle on lopulta hyvin yksinkertainen selitys: jos ei paljasta muille ihmisille, kuka oikeasti on, todellisen yhteyden kokeminen on mahdotonta, kun muut eivät pääse pintaa syvemmälle. Pitää uskaltaa paljastaa ihmisille ajatuksensa ja tunteensa ja hyväksyä myös se, että kaikki eivät ehkä pidäkään minusta, jotta voi löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen.  

Olen myös tuntenut aina, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka oikeasti olen. En ole osannut varmuudella sanoa olevani tällainen tai tuollainen ilman että heti seuraavassa lauseessa on tullut epäilys, onko sittenkään näin. Olenko rauhallinen vain räväkkä, olenko spontaani vai ennakoiva, olenko tunne- vai järki-ihminen? Mistä edes tykkään (paitsi palapeleistä ja salilla käymisestä)? Miten ihminen voi olla vielä viisikymppisenäkin näin hukassa itsensä kanssa? 

Toisaalta eihän se ole mikään ihme. Jos on koko elämänsä tarkkaillut muita ja mukauttanut itseään tilanteen mukaan, miten sitä voisi alkaa yhtenä kauniina päivänä toimimaan eri lailla. Ja jos on aikoinaan oppinut, että ainoa selviytymiskeino on se, että on koko ajan valppaana ja varuillaan, on suorastaan vaarallista heittäytyä villiksi ja vapaaksi ja lakata välittämästä muiden mielipiteistä ja tunteista. Siinähän voi tulla vaikkapa ihmisten hylkäämäksi ja jäädä ihan yksin! 

Voisin tuntea surua siitä, että elämä on mennyt näin ja että kadotin itseni jossain varhaisessa vaiheessa, mutta en suostu suremaan enkä harmittelemaan. Mennyt on mennyttä, eikä sitä saa enää muutettua. En halua velloa asian nostattamissa tunteissa senkään takia, että asian syvällisempi pohtiminen alkaa suorastaan oksettaa. Että tuli sitten heitettyä hukkaan koko elämä. Ennemmin suuntaan katseeni eteenpäin ja mietin sitä, miten tästä eteenpäin. Keinot tosin ovat tällä hetkellä vain aika vähissä. Uudeksi ihmiseksi ryhtyminen ei onnistu tuosta vain, ja radikaalit muutospyrkimykset saattaisivat aiheuttaa läheisissäkin ihmetystä, suorastaan vastarintaa: et sinä ole tuommoinen; mitä sinä nyt oikein sekoilet.

Henkisyys- ja läsnäolotaitojen kautta olen tietämättäni työstänyt hieman tätä miellyttämisenhaluakin, mikä on ollut helpottavaa tajuta. Olen siis jo löytänyt – vähän vahingossa – työkaluja luoda itselleni parempi tulevaisuus. Jos olen kanssakäymistilanteessa täysin läsnä, se tarkoittaa sitä, että ajatteleva mieleni on poissa, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että miellyttämisenhalukin on poissa. Jos uskaltaa olla toisen ihmisen kanssa täysin "auki", ilman että on jatkuvasti varuillaan ja tarkkailuasemissa, saattaa luoda ihan uudenlaisia yhteyksiä ja ihmissuhteita. Löysin esimerkiksi tänä vuonna anoppiin uuden, aivan ihmeellisen yhteyden, ja anoppi tuntuukin minulle jossain mielessä läheisemmältä kuin kukaan muu. Kuulostaa kornilta, mutta tuntuu siltä kuin näkisin anopin silmistä hänen sielunsa – ja hän näkisi minun.