Äiti kävi pitkästä aikaa kylässä, ja vierailun ensisijainen tarkoitus oli käydä tapaamassa äidin ystäviä ja serkkupoikaani Kotkassa sekä tavata myös täällä pääkaupunkiseudulla asuvaa tätiäni. Kaikki tapaamiset tuli hoidettua, eli ainakin siinä mielessä reissu oli onnistunut. Nyt äitikin on palautettu onnistuneesti Savonlinnaan, ja minä olen palannut omaan arkeeni.
Olen miettinyt taas näitä arkijuttuja viime aikoina paljonkin. Istanbulin-matkan jälkeen kävi nimittäin niinkin, että tulin tunnustaneeksi ukkelille, että olen onnellisimmillani silloin, kun saan elää ihan normaalia arkea. Minun arkeni toistuu päivästä toiseen samanlaisena (kuten varmasti monen muunkin), ja se on niin yksinkertaista, että joku saattaisi ihmetellä, miten tuollainen elämä voi olla kenenkään mielestä tyydyttävää. Mutta minulle pieni ja yksinkertainen elämäni tuottaa suurta iloa ja levollisuutta.
Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen alkanut huomata, että läsnäolotaidoissa on se huono puoli, että kaikki elämyyshakuisuus katoaa – tai niin on käynyt ainakin minulle. Matkustaminenkaan ei tuota samanlaista tyydytystä kuin joskus ennen, enkä edes kaipaa minnekään. Voin lähteä matkalle muiden seuraksi, mutta sellainen omakohtainen tarve nähdä ja kokea asioita on kadonnut olemattomiin. Kieltämättä hieman kaipaan sitä nälkäistä seikkailijaa, ja siksi yritänkin tavoitella sitä edelleen matkoilla ja tarkastella maailmaa sen silmin. Suurimman osan aikaa matkustelu tuntuu kuitenkin työltä eikä se edes palkitse millään tavalla. Ihan kamalaa sanoa, mutta mieluummin istun kotona meditoimassa kuin olen matkalla. 🙈
Toki kivat kokemukset ilahduttavat mutta eivät enää samalla lailla kuin joskus ennen. Tuntuu kuin päälleni olisi laskeutunut teflon-kuori, johon mikään ei tartu. Uusi kokemus ilahduttaa hetken – hyvin lyhyen sellaisen – mutta sitten sen vaikutus liukuu pois ja katoaa. Miksi yrittäisin tavoitella sellaista, mikä ei ole pysyvää?
Uudet ja jännittävät kokemukset olivat ennen itseisarvo – se, mitä varten elämääni elin – mutta nyt ne ovat vain jonkinlainen mahdollinen lisämauste, jonka tarpeellisuudesta en ole enää varma. Onko tarpeen juosta paikasta toiseen ja kerätä kokemuksia, jos ei koe tarvitsevansa niitä? Tiedän jo vastauksenkin (ei tietenkään ole, vaikka yhteiskunta/some/muiden oletukset sitä tuntuvat edellyttävänkin), mutta muutos entisestä elämäntavastani on niin suuri, etten osaa suhtautua tähän uuteen enkä oikein hyväksyäkään sitä, ainakaan vielä. Ikävöin sitä ihmistä, joka janosi elämää, sillä elämä oli tuolloin hyvin yksinkertaista: odotin aina seuraavaa hetkeä, jotta tapahtuisi jotain kivaa. Elämä kulki niin eteenpäin ja tuntui varsin tyydyttävältä – kunnes tajusin, että elämähän menee kokonaan ohi. Jos en koskaan näe enkä kuule, mitä ympärilläni on juuri sillä hetkellä, en elä todellisuudessa vaan satumaailmassa, jonka olen rakentanut omassa päässäni.
Muistan hyvin selkeästi sen hetken, kun tajusin, että tämä hetki on kaikki, mitä meillä oikeasti on. Istuin yksinäni olohuoneessa ja sammutin läppärin, jolta olin katsellut jotain videota. Yhtäkkiä olohuoneen todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisesti, ja näin edessäni ison mustan tv-ruudun ja viherkasvit ja kuulin korvissani tv-tasolla olevan kellon raksutuksen. Ymmärsin, että minun elämäni on juuri nyt tätä eikä mitään muuta: minä olen tässä sohvalla ja kaikki nämä tavarat ovat ympärilläni. Mitään muuta minulle ei ole tällä hetkellä olemassa. Menneisyyttä ei ollut, sillä menneisyys oli vain kasa muistoja, jotka sain herätettyä henkiin, jos ajattelin niitä. Muuten menneisyys oli yhtä todellista kuin uni.
Tulevaisuuttakaan ei ollut olemassa, sillä en voinut mitenkään tietää, miten elämä tästä jatkuisi. Seuraavana hetkenä saattaisi tapahtua mitä tahansa, eikä minulla olisi tapahtumiin välttämättä mitään valtaa. Joku läheiseni saattoi kuolla vaikka juuri tällä hetkellä, ja elämäni muuttuisi siinä silmänräpäyksessä. Miksi ihmeessä siis pyörittelin tulevaisuutta päässäni koko ajan niin kiivaasti – suunnittelin, toivoin ja pelkäsin? Jos menneisyys oli yhtä epätodellista kuin uni, tulevaisuus oli vieläkin epätodellisempaa, kuin kuumeisen houretta. Yhtäkkiä tajusin sen: jos en ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta, ne lakkaavat olemasta. On vain tämä huone, musta tv-ruutu ja tikittävä kello.
Kokemus oli samaan aikaan sekä kauhistuttava että lohduttava. Tunsin oloni pohjattoman yksinäiseksi, epävarmaksi ja hämmentyneeksi: Kuka oli se henkilö, joka oli elänyt elämääni? Eikö sitä ollutkaan olemassa? Oliko kaikki vain kuvitelmaa? Eikö millään ollutkaan mitään väliä? Alitajuisesti kuitenkin tajusin, että olin oivaltanut elämästä jotain hyvin olennaista ja että mikään ei olisi tästä lähtien niin kuin ennen. Minulla olisi aina tämä hetki, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Voisin milloin tahansa sulkea pois mielestäni menneisyyden ja tulevaisuuden ja vain olla. Tämä hetki olisi turvasatamani, mielenrauhani ja onneni, ja ympärilläni saisi tapahtua mitä tahansa, eikä sen tarvitsisi horjuttaa minua. Tulkoon tuuli, kaatosade tai ukkonen, mutta minun juureni ovat niin syvällä, että saattaisin huojua mutta en kaatuisi.
Oloni tuntui jollain lailla puhtaalta, ikään kuin olisi käynyt suihkussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämän kokemuksen valossa en enää kaipaa sitä entistä minääni, joka kuvitteli tulevansa onnelliseksi, jos saisi sitä tai tätä, jos pääsisi sinne tai tänne tai jos saavuttaisi jotain tärkeältä tuntuvaa. Ennemminkin minua harmittaa, että olen tuhlannut elämäni siihen, että olen etsinyt onnea itseni ulkopuolelta ja antanut tapahtumien ja ihmisten kontrolloida sitä, millaiseksi olen oloni milloinkin tuntenut. On hirvittävää tajuta, miten tuuliajolla olen ollut ja miten voimaton olen ollut oman henkisen hyvinvointini suhteen.
Mutta koska 50 vuotta elettyä elämää on pitkä aika, ei ole helppoa päästää irti entisestä elämäntyylistä. Yritän – hieman epätoivoisestikin – tehdä asioita, joita tein ennen, ja takertua siihen, mitä joskus oli – siitäkin huolimatta, että sisimmissäni jo tiedän, että todellinen onni ei tule ulkopuoleltani. Elämäni on kai jonkinlaisessa välivaiheessa, kun mieleni on alkanut jo löytää uusia uria mutta ei ole ihan vielä päässyt perille.
Erityisesti matkustamisen tuottaman ilon katoaminen harmittaa, vaikka voi tietysti myös olla, että matkustamisinto palaa joskus. Pahoin kuitenkin pelkään, että paluuta vanhaan ei ole, ja on joko lopetettava matkailu tai löydettävä uusia tapoja matkustaa. Ehkä voisin yrittää opetella, kuinka löytää mielenrauha ja läsnäolo matkoilta, vaikka ympärillä olisikin nähtävää ja koettavaa ja vaikka se entinen minäni nauttikin kokemuksien keräämisestä. Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille, ja tämähän ei ole millään lailla sidottu paikkaan eikä aikaan. Voisin matkoillakin yrittää kääntää katseeni itsestäni muihin ja siirtyä itsekeskeisestä nautinnon hakemisesta muiden ihmisten ilahduttamiseen.
Minun piti kirjoitella aivan muista asioista, mutta kirjoitus lähti viemään mukanaan. Kuviakaan en jaksa etsiä "viihdykkeeksi".
😘
Minusta se on erityisen onnekasta, jos tunnistaa olevansa onnellisimmillaan omassa arjessaan. Olisi kauhea ajatus, että arjessa ei olisi hetkiä ja asioita, joissa pääsee flow-tilaan ja tuntee olevansa läsnä. Ja vielä surullisempaa olisi, että niitä hetkiä ei edes arvostaisi. Minusta tuntuu, että löydät pian matkustamisenkin ilon takaisin. Koska kuka sanoo, että matkustaessa on pakko suorittaa nähtävyyksiä tai tiettyjä mainostettuja kokemuksia? Ei lopulta kukaan, jos itse päästää irti suorittamisesta suorittamisen vuoksi. Sen jälkeen on paljon vapaampi olemaan läsnä myös matkustaessaan. -m
VastaaPoistaTotta puhut. Onhan se kiva osata arvostaa arkea, kun suurin osa elämästämme kuitenkin on juuri sitä.
PoistaMinä olen ollut aiemmin todellisuuspakoinen hyvin monella tapaa, ja kaikki arjen rutiinit ärsyttivät. Siitä syystä tämä on ollut mulle erityisen herättävä kokemus. Ääripäästä toiseen. 🤭 Joskus oikein ihmettelen, millä planeetalla olen elänyt, kun koko elämäni on ollut pään sisällä menneisyydessä ja tulevaisuudessa.
Matkustamisessa on tosi vaikea päästä eroon suorittamisesta ja tiettyjen juttujen näkemispakosta. Koska jos vain nauttisi olostaan jollain hotellin altaalla, iskisi varmaankin syyllisyys ja tuntuisi tyhmältä, että tuli lähdettyä näin kauas (missä sitten onkaan) tämän takia. Melkein saman kokemuksen kun olisi saanut lähempänäkin ja halvemmalla (ja ilmastoystävällisemmin). Taustalla on kai ajatus, että jos kerran lähtee johonkin, siitä pitää ottaa kaikki irti. Huoh. Mutta olet oikeassa, että olisi hienoa osata nauttia matkustamisesta ilman suorittamisen pakkoa. Sitä tavoitetta kohti. 😊
Minustakin on hienoa että arki tuottaa sinulle parasta iloa,mutta toisaalta,hieman sääli jos matkailu ei enää tunnu sellaiselta kuin ennen,ja toivottavasti matkustamisen ilo tulee takaisin,etenkin kun sinä ja miehesi matkustatte paljon.Itse en ole nyt matkustanut 5 vuoteen,paitsi paikallisesti,ja se on pisin aika ilman lentokonematkailua aikuiselämässäni.ja tällä hetkellä täältä ei edes oikein pääse pois tai sitten ei pääse takaisin silloin kuin pitäisi.Kaunista lokakuuta Satu❤️
VastaaPoistaTodellakin sääli, että matkailu ei enää tunnu oikein miltään, sillä matkojakin on tiedossa. Mutta täytyy tosiaan yrittää suhtautua matkustamiseen jotenkin eri lailla eikä enää tavoitella samoja asioita ja tuntemuksia kuin ennen.
PoistaTäältä käsin on vaikea edes kuvitella, miten vaikeaa elämä siellä teillä tällä hetkellä on, eikä matkailu ole varmaankaan sinulla ensimmäisenä mielessä. Lämpimiä ajatuksia sinulle. ❤️
Kuulostaa niin tutulta, että melkein pelottaa. Pelottaa siksi, että sitä jotenkin ajattelee että jokaisen päivän pitäisi olla elämys tai jotenkin “erikoinen” ja erottuva tai muuten elämä menee “hukkaan”.
VastaaPoistaKuitenkaan en kaipaa mitään muuta elämääni. Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin kaivata, mutta en keksi mitään. Rakastan tätä (muiden mielestä?!) tasapaksua elämääni, jossa kuitenkin koen kaikkea jännää erityisesti liikunnan ja luonnon parissa. Minulla on oma pääni, joka on niin “rikas” (tai sekaisin, heh), etten edes jaksa saati halua muuta.
Mietin, että minulla pitäisi olla unelmia ja suunnitelmia, mutta kun ei ole. Haittaako se minua? No eipä juuri (paitsi silloin kun luen, millaisia viiden vuoden suunnitelmia muilla on ja pohdin olenko “normaali”, kun ei kiinnosta). Sen sijaan mietin kyllä, että “pitäisi” varmaan (haitata ja) olla kaikenlaisia suunnitelmia, mutta kun ei vaan ole.
Koen saavani elämältä ihan riittävästi nyt, mutta silti tulee mieleen ajatuksia, että “pitäisi”… Niin mitä. Pitäisi, koska “pitää”.
Kiitos kun kirjoitit tämän. Luulen, että ymmärrän ja jos en kuitenkaan ymmärrä tai ymmärrän väärin, niin ainakin sain vertaistukea <3
Kuulostaa siltä, että ymmärsit ihan täydellisesti. Kaikki mitä kirjoittelit olisi voinut olla minun(kin) päästäni. 🤗
PoistaEn tiedä, mistä se ajatus, että jokaisen päivän pitäisi olla erilainen ja mieleenpainuva, oikein kumpuaa. Sama tunne on minullakin, ja siksi tunnen syyllisyyttä ja häpeääkin, kun rakastan tätä omaa elämääni, joka on muiden silmissä varmaankin todella ankeaa, tasapaksua ja tapahtumaköyhää.
Liikunta on minullekin suuri ilon tuottaja, oikeastaan se kaikkein tärkein. Jos jotakin asiaa rakastan, niin se on liikunta. Luontokin oli ennen tärkeämmässä roolissa, mutta viime aikoina luonnossa samoilu on jäänyt jostain syystä vähemmälle.
Mulla ei ole edes viiden päivän suunnitelmaa, saati sitten jotain viisivuotissuunnitelmaa. 😅 En kaipaa elämääni mitään tavoittteita, joita kohti kulkisin päämäärätietoisesti, enkä ole koskaan kaivannut sellaisia. Sen sijaan olen vain löllynyt läpi elämän ja antanut päivien seurata toisiaan, ja – yllätys, yllätys – tunnen siitäkin syyllisyyttä ja häpeää, kun en ole niin kunnianhimoinen ja tavoitteellinen kuin pitäisi. Ja kun nyt tuntuu, että koko elämä on mennyt "hukkaan".
Enkä osaisi tätä osuvammin sanoa: Koen saavani elämältä ihan riittävästi nyt, mutta silti tulee mieleen ajatuksia, että “pitäisi”… Niin mitä. Pitäisi, koska “pitää”. Täsmälleen näin!
Taidanpa lähteä tästä kirjoittamaan päiväkirjaan ja meditoimaan. 😂Ihanaa iltaa, Elegia, ja kauniita unia. ❤️
Mielekäs työ antaa paljon sisältöä elämään. Sekin asia on valjennut näin jälkikäteen, kuten moni muukin asia. Työttömänä pitää oikein etsiä motiivi herätä joka aamu uuteen päivään. -Selja
PoistaLisään vielä, että sinulla on ollut niin mahtavia matkakertomuksia, että elämäsi ei ole ainakaan tänne näyttänyt mitenkään yksinkertaiselta, päinvastoin. Maailmaa olet nähnyt ja perehtynyt todella eri kulttuureihin. Kiitos kun olet näitä kokemuksia lukijoille jakanut, rakastan matkakertomuksiasi, melkein kun itse olisi päässyt reissuun! -Selja
PoistaHarmillista kuulla, Selja, että sinun on vaikea löytää motiivia uuteen päivään. Jokaisella on ne omat motivaation lähteet, ja uskon, että työ pitää hyvin monen ihmisen elämässä mukana ja antaa tunteen siitä, että on tärkeä.
PoistaItselleni taas työ ei ole koskaan ollut sillä tavalla tärkeä, että olisin kokenut elämäni olevan työn kautta merkityksellistä tai että se olisi muodostunut osaksi identiteettiäni.
Minä olen ollut aina tosi huono lukemaan muiden matkakertomuksia, ja siksi minua ihmetyttääkin, kuinka joku jaksaa lukea minunkaan matkajuttujani, jotka ovat vielä yleensä järkyttävän pitkiä. 😅 Mutta ihana kuulla, että näin on. ❤️ Juttuja tulee varmasti lisää.
Kivaa lokakuista viikon jatkoa, Selja. 🤗
Ihana teksti ja niin samanlaisia tunteita.
VastaaPoistaJust eilen sanoin miehelle, että olen niin onnellinen siitä, että olen niin aidosti onnellinen ihan pienistä asioista.
Sillä hetkellä onnen aihe oli se, että löysin maasta ihan täydellisiä kelottuneita oksan pätkiä pariin keramiikkatyöhöni.
Se, että viihdyn kaikkein eniten "ihan vaan tavallisessa" elämässä on varmaan osasyy siihen, että aina vaan vähemmän ja vähemmän tulee jaettua sitä omaa, jonkun mielestä varsin tapahtumaköyhää elämäänsä missään. En oikestaan edes jaksa, vaikka välillä tekeekin mieli kirjoittaa tai edes joskus julkaista jotain kuvia.
Liikkuminen eri muodoissaan kuuluu mullakin kuvioihin ympäri vuoden (ja on oikeastaan ihan elinehto, muuten tulen hulluksi) ja näin syksyisin, kun kentätkin (golf) on vielä auki, erityistä iloa tulee happirikkaista, kuulaista keleistä ja liki päivittäin vaihtuvista väreistä.
Samoin aina näin syksyisin alkavista kursseista, joista mun ohjelmassa on tällä hetkellä viime syksynä aloittamaani kalligrafiaa ja muistaakseni kuutisen vuotta sitten aloittamiani, tauolla olleita keramiikkajuttuja, joista molemmista tykkään ihan tositosi paljon. Ja uutena tuttavuutena valkkasin "rentoa maalausta"-kurssin, joka voi kyllä mennä omalla kohdallani vahvasti metsään, mutta päätin kokeilla.
Tietyssä määrin luova, mutta samalla semmoinen sopivan säntillinen käsillätekeminen sopii mulle ja rakastan sitä just tän syys- ja talvikauden, mutta keväällä taas vaihtuu mielenkiinnon kohteet.
Ehkä tässä omassa tän hetkisessä elämässä on parasta se, että voi fiilispohjalta tehdä tai olla tekemättä, kun kaikki (työn ulkopuolinen) aika on käytössä ihan vaan itselle.
Toki tilanne muuttuu sitten, jos/kun jonain päivänä tulee eteen aiemman sukupolven mahdollisten sairauksien/luonnollisen poistuman myötä kaikenlaista, mutta olen koittanut kehittää itseäni olemaan murehtimatta kaikkea ennakkoon ja ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne aikanaan eteen tulee. Ei ole helppoa vieläkään, mutta en ihan niin mestarimurehtija ole enää kuin ennen.
Oliskohan se ollut mun suosikkikirjani "Ichigo Ichie", jossa sanottiin, että "ihminen ei tartu hetkeen, vaan hetki tarttuu ihmiseen" ja se on just niin kuin itse tunnen. Ei tarvi mitään ihmeellistä, vaan just sen hyvänolon tunteen vaikka just siellä sohvalla.
Ja mitä enemmän ikää tulee (mulla on viimeiset vitosella alkavat kuukaudet meneillään), sitä enemmän sitä haluaa olla just siinä ja siellä missä milloinkin on. Jos koko ajan odottaa jotain tulevaa (kesää, lomaa ...), niin elämä siinä välissä jää elämättä ja oikeasti tää meidän aika täällä on muutenkin niin lyhyt, etten halua kiirehtiä yhtään.
Kiitos tästä kirjoituksesta Satu <3
Mukava kuulla, että tunnistit kirjoituksestani omia ajatuksiasi, ja ihana, että olet löytänyt elämääsi sellaisia asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Monesti ihmiset etsivät onnea kaukaa eivätkä tajua, että onni on siinä koko ajan, jos vain haluaa ottaa sen. Onnellisuus on mielestäni valintakysymys samalla lailla kuin moni muukin asia elämässä. Toki on tilanteita, joissa onnea on vaikea löytää, eikä onnellisuus ole edes mikään ykkösprioriteetti, jos kaikki voimat menevät selviytymiseen.
PoistaOnnea voi tuntea monenlaisista syistä, mutta sitten on vielä olemassa sellainen onnen tunne, johon ei tarvita mitään syytä – ei onnelliseksi tekevää tekemistä eikä edes niitä pieniä asioita. Minä tunnen tällaista onnea joskus ihan vain ollessani, kun en ajattele mitään (esimerkiksi meditoidessani), ja se tuntuu iloisena lepatuksena rintakehässä, jopa liikutuksena. Usein tulee niin kokonaisvaltaisesti riemukas olo, että tekisi mieli nauraa – ilman mitään varsinaista syytä. (Kuulostaa hörhöltä, tiedän.😅) Samaan aikaan elämässäni voi olla stressiä ja ahdistusta aiheuttavia asioita, mutta siitä huolimatta saatan kokea tällaista onnea, mikä on minulle uutta ja ennenkuulumatonta. Ennen kun ne stressaavat asiat tapasivat saada aivan järjettömät mittasuhteet ja vallata suunnilleen koko elämäni, päivät ja yöt.
Minulla on vähän sama juttu kuin sinulla, että se oma (arki)elämä olisi muiden silmissä luultavasti niin tylsää, että ei tee mieli jakaa sitä. Mutta sitäkin suurempi syy, miksi en halua jakaa arkeani esimerkiksi blogissa, on se, että minulle arki on kaikkein pyhintä ja intiimeintä. Kuulostaa varmasti huvittavalta, että arki olisi jotenkin pyhää, mutta näin koen. Arki on mitä suurimmassa määrin minua, enkä halua jakaa sitä tuntemattomien ihmisten kanssa.
Mitä murehtimiseen tulee, läsnäolotaidoista on ollut hyötyä siinäkin. Hämmentävää kyllä, kun tarpeeksi haluaa, pystyy päättämään, mitä ajattelee ja mitä ei. Toistoa tämä tietysti vaatii (tuskastuttavan paljon!), mutta jo reilussa vuodessa on tapahtunut huimaa kehitystä. Muistankin, että olet joskus kertonut tavastasi murehtia, ja on ihana kuulla, että murehtiminen on vähentynyt sinullakin. Nämä asiat ottavat aikansa, ja muutoksen huomaa usein vasta pitkän ajan päästä, mutta hiljaa hyvä tulee. 😊
Sait minut taas miettimään, että olisipa kiva löytää jokin taiteellinen harrastus. Olisi ihana luoda käsillään jotain! Mutta täytyy kai vain hyväksyä, että minä olen hyvin teoreettinen tyyppi, joka saa suurimmat kiksit esimerkiksi kielten opiskelusta tai muusta teoreettisesta ja joka ahdistuu, jos pitää luoda "vapaasti" jotain.
Ja tuo on niin totta, että ikä tuo toisenlaista näkökulmaa tähän(kin) aiheeseen, kun tajuaa, että loppu lähenee vääjäämättä. Siinä rupeaa väkisinkin ymmärtämään, mikä elämässä on merkityksellistä ja mikä ei.
Kiitos sinulle ihanasta kommentistasi, joka laittoi ajattelemaan hieman lisää. 🤗 ❤️
Hyvin kuvailit sen onnentunteen, joka voi tosiaan tulla (ja useimmiten tuleekin) ihan vaan "tyhjästä". Semmoinen lämmin läikähdys sydämessä <3
Poista🥰
PoistaYmmärän tasan tarkkaan mitä kirjoitat. Mä viihdyn omassa arjessani . Viihdyn omassa seurassani , mutta en niin paljon että muuttaisin maalle johonkin mökkiin . Olen city-ihminen , tarvin elämää ympärille mutta en tarvi olla keskipiste. Matkailu ei ole ykköstilalla eikä kakkostilalla vaikka välillä tulee matkusteltua. Pienet on ilot : viikonloppuna syön pullan , maistuu perhanan hyvälle kun ei syö joka päivä !!
VastaaPoistaKiva kuulla, että ymmärsit, ja vielä kivempi, että viihdyt omassa arjessasi! Sitähän se elämä kumminkin suurimmaksi osaksi on.
PoistaMulle tulee joskus mieleen, että tekisi mieli lähteä luostariin nunnaksi 😂, mutta suunnilleen sekunnin päästä totean, että juu ei. Kyllähän sitä pitää ihmisen saada katsella telkkarista tosi-tv:tä, syödä sitä mitä haluaa jne. 🤣
Harvinaiset herkut ovat parhaita! 🤭
Pitää vielä lisätä että se on ihan normaalia jos on matkustellu paljon niin tulee piste ettei enää kiinnosta . Pätee vähä joka asiaan , ja iän myötä arvot ja kiinnostukset muuttuu . Ennen mua ei tarvinnu karta kertaa kysyä jos lähden illalla kuunteleen musaa johonkin mutta nyt se kotisoffa on kivenpi illanvietto 🤣
VastaaPoista*kahta ei karta
PoistaTuo on muuten ihan totta, että ennen pitkää kaikkeen kyllästyy. Olen kyllä reissannut elämäni aikana tosi paljon ja asunutkin ulkomailla, joten kiintiö on saattanut tulla täyteen. Tulevaisuus ehkä näyttää, mistä on kyse ja mihin suuntaan mennään.
PoistaJa hyvä havainto tuokin, että ihminen ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Omalla kohdallani meditointi on tuonut vähän toisenlaista näkökulmaa elämään, ja jotkin asiat, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä, ovat menettäneet merkitystään.
Sama juttu, että valitsen melkein kotisohvan ennemmin kuin illanvieton jossain. 🤭 Tosin sohva on jo aikansa elänyt ja aiheuttaa selkäkipua, mutta mitäpä siitä. 🤣
Ollakko vaiko eikö olla? Ja ollakko jollekulle vaiko itselleen?
VastaaPoistaSulla on todella taito puntaroida olemisen olomuotoa - läsnäolontaitoa?
Usein mietin, että työni olisi tosi helppoa, jos asiakkaani olisivat läsnä myös itselleen, eikä yrittäisi olla sitä muille. Työni tärkein tavoite on löytää mielenkiinnonkohteita - mielekkyydet kun tuppaavat lisäämään toimintakykyä. Enhän se kuitenkaan minä ole, joka voin löytää toisten mielenkiinnonkohteita - niitä voi löytää vain jokainen itse. Eikä todellakaan tarvitse olla kiinnostunut enää samoista asioista kuin aiemmin... tosin tässä omassa iässäni jo huomaan olevani kiinnostunut todella samoista asioista kuin olin lapsena - heh heh... lapsiksiko tulemme jälleen ja olenko jo lähellä??? Olinpa lähellä tai kaukana - niin hällä väliä. Päiviini yritän löytää aikaa eniten niille seikoille, tekemisille tai tekemättömyyksille - jotka tuovat omaa mielihyvää. Kai sitä saa olla jo itsekäskin... ketä muuta varten???
Mielenkiinnonkohteet ovat tähän ikään vaihtuneet jo monasti...
Työpaikan kaffepöydässä viimeksi mulle/meille ehdoteltiin Geo-kätköilyä... se kuulemma sopisi elämäntyyliimme, heh heh... no ei todellakaan sopisi.
Ei kiinnosta pätkääkään - vaikka vahingossa on muutama purkki löydetty... ja lastenlasten murinat, että kuka on jättänyt roskia (eväsrasian) luontoon... hih... Omat tykkäämiset ja tykkäämättömyydet ovat tarpeeksi/riittävästi ja juuri hyvä!! Ja kyllä vaan, olen ollut ja tulen olemaan takinkääntäjä, mielipiteeni pyörtäjä, suunnan vaihtaja ja u-käännöksen tekevä...
juuri niin usein kuin haluan tai olen haluamatta. Ei se ole keneltäkään pois... En ole lainkaan huolissani ihmisistä, ketkä tietävät mistä tykkäävät tai eivät tykkää... huoli nousee heistä, jotka eivät löydä elämästään yhtään mielenkiinnonkohdetta. EVVK kommenttia on kuultu monen suusta...
Sulla on kaikki hyvin, kun tiesit reisustakin mistä tykkäsit eniten: Uima-allas! Todella itsetietoinen vastaus - taisi tulla aika nopeastikin, ns. "apteekin hyllyltä!"
Itse olen pohtinut tai (joutunut pohtimaan, kun todella usein moni kysyy, että mitä odotat esim. matkalta?, työpäivältä?, koulutukselta? jne.
En minä mitään odota mistään tai keneltäkään!! Arvaamattomuus tuntuu jotenkin niin paljon kiehtovammalta - saa yllättyä, ihmetellä ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää - mutta tyytyä myös, jos ei tule mitään. Hih...
Soitellen sotaan vain... Muutokset ja yllättävät asiat ovat usein niitä onnekkaita sattumia, joista saattaa muodostua matkan, työpäivän, koulutuksen tai jopa sapuskan laiton kohokohtia.
Nyt ehkä yllätyn - jos jälleen kerran piiiiiiiiiitkä kommenttini mahtuu kerralla... ellei, niin osaan jo jakaa sen pariin erilliseen.... heh heh!!
On ollut rikkaus löytää blogisi, mietteesi, lukea ja oppia itsestä kirjoitustesi kautta!!
Hyviä kysymyksiä! Ihanteellisinta olisi tietysti olla (koska muuten on kuollut 😅) ja itselleen (toki vähän muillekin), mutta vaikea asia pohdittavaksi tämäkin.
PoistaTyösi kuulostaa todella haastelliselta. On kyllä ihan mahdotonta keksiä kiinnostuksen kohteita jollekin toiselle, jos ihmiset eivät tiedä niitä itsekään. Monikin asia saattaisi olla kiinnostava, mutta maailmassa on niin paljon kaikkea, ettei ole hajuakaan kaikista mahdollisuuksista!
Totta kai jokaisen pitää olla elämässään itsekäs, koska itseämme vartenhan täällä elämme. Minun arkeni on – toisin kuin esimerkiksi sinun – varsin itsekästä siinä mielessä, että saan päättää itse omasta ajankäytöstäni ja elää periaatteessa vain itselleni. Siksi pidän tärkeänä sitä, että yritän tehdä hyvää myös muille (vaikka vain ihan pieniäkin tekoja), ilahduttaa ihmisiä ja yrittää olla heille läsnä, jotta myös vaa’an toiselle puolelle tulisi jotain.
Minäkin olisin saattanut ehdottaa teille geokätköilyä! 😂 Jotenkin se tuntuisi teidänlaiselta harrastukselta, mutta mistäpä sitä koskaan tosiaan tietää, mistä kukakin tykkää. Mä olen muuten joskus harrastanut hyvin pienimuotoisesti geokätköilyä, mutta se harrastus loppui oikeastaan ennen kuin alkoikaan. Ylläri.
Täällä on toinen takinkääntäjä. Se on melkein varma, että jos vannon jotain, niin eiköhän seuraavassa hetkessä mieli ole jo muuttunut. Mutta mielipiteen pyörtäminen kuuluu mielestäni ihmisen perusoikeuksiin. 🤭
Tuo on todella hieno ominaisuus, jos osaa olla odottamatta etukäteen mitään! Se on itse asiassa mielestäni yksi elämän tärkeimmistä taidoista. Valitettavasti kyseinen taito puuttuu itseltäni, mutta senkin kehittäminen on työn alla. Niin monesti me ihmiset odotamme ihmisiltä tai tilanteilta etukäteen jotain, luomme jo valmiin mielikuvan, ja sitten kun asiat eivät menekään niin kuin olimme ajatelleet, petymme. Kaiken lisäksi ennakko-odotukset vaikuttavat siihen, miten kohtaamme toisen ihmisen. Jos meillä ei ole ennakko-odotuksia, näemme ihmisen juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, ja pystymme olemaan tilanteessa aidosti läsnä. Jos taas niitä ennakko-odotuksia/oletuksia on, näemme vain sen kuvan, jonka olemme ihmisestä mielessämme luoneet, emmekä todella kohtaa toista ihmistä. Yksi lempilauseistani (huonosti suomennettuna) on, että se miten käyttäytyy ja reagoi tällä hetkellä, ratkaisee sen, mitä tapahtuu seuraavana, ja tämä pätee minusta erityisesti kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Jos on ”auki” ja vastaanottavainen, kuuntelee ja on läsnä, se vaikuttaa myös toisen ihmisen käyttäytymiseen ja siihen, millaiseksi hän olonsa tuntee, kun taas aggressiivisuus triggeröi toistakin. Hyvä fiilis luo lisää kaikkea hyvää.
Kiitos kommentistasi, Repolainen. Olen iloinen, että olet löytänyt tänne. ❤️ Miten jaksatkin aina kirjoitella niin pitkästi. 🤭
Todella mielenkiintoinen postaus!
VastaaPoistaMinä uskon, että ihmiset tarpeet ja toiveet vaihtelevat elämän varrella paljonkin. Sinulla meditointi ja ajatustyö on saattanut muuttaa tarpeitasi lopullisesti - tai sitten vain väliaikaisesti. Seuraan kiinnostuneena tulevaisuuttasi.
Minä tunnen edelleen vetoa matkailuun, mutta yhä enemmän sellaiseen matkailuun, jossa jossakin muodossa pääsee nauttimaan luonnosta. Minä olen huomannut sen, että minullakin matkailuinto on vähenemään päin. Ainakin kun katson taaksepäin ja lasken, että olen jättänyt reissuja väliin, joille minua on pyydetty. Minulla siihen vaikuttaa se, että tarvitsen arjessa aikaa palautumiseen ja matkailu antoisuudessaan vie minulta fyysisiä voimia ja sitten tunnen välillä lentohäpeää ja laiskuutta.
Kiitos, Rva Kepponen. 😊
PoistaOn ihan totta, että ihminen muuttuu jatkuvasti elämänsä aikana. Olisi itse asiassa aika hullua, jos näin ei olisi. Joskus muutos on niin pientä, että sitä ei edes huomaa, mutta joskus se tulee näkyväksi muiden asioiden kautta, kuten nyt minulla suhteessa matkailuun.
Mielenkiintoista kuulla, että sinullakin into matkustaa on vähenemään päin. Matkailu voi olla tosiaan hyvinkin rasittavaa pitkine lentoineen ja aikaeroineen, ja ihan jo pelkästään poikkeaminen arjen normaalista rytmistä voi tuntua kropassa jollakin tavalla, ainakin tässä iässä.
Minä en ole vielä tuntenut lentohäpeää, vaikka tiedän että pitäisi. Mutta häpeän sitä, että en tunne lentohäpeää. 🙈
Minä en ennen uskaltanut matkustaa mihinkään. Sitten aloitin kokeiluilla ja huomasin, että en kuollutkaan :) Silti, vaikka on ollut kuinka kivoja paikkoja maailmalla, en koskaan kaipaa pakkomielteisesti matkustelua. Viime kesänä minulla oli vähän väliä pakottava tarve lähteä mökille yksin vähäisinäkin vapaahetkinä. Sitten siellä istuin ja katsoin järven pintaa. lisättäköön, että en ole koskaan ennen ollut mikään mökki-intoilija.
PoistaEihän se ole mikään pakko matkustellakaan, jos viihtyy paremmin kotosalla tai vaikkapa siellä mökillä. Ukkelilla on yksi sukulainen, jonka mielestä matkailu on ihan turhaa, koska kaiken voi nähdä telkkarista ja netistä. 😅 Tavallaan totta tietysti tuokin.
Poista♥
VastaaPoista🥰🥰
PoistaTämä oli todella hieno postaus. Näin sivusta katsoen minusta tilanteesi kuulostaa tosi hienolta, tiedät missä turvasatamasi on, olet juuri nyt tässä, etkä ole kiinnittynyt ehkä menneisiin murheisiin tai tuleviin paineisiin. Itse ajattelen, että kaikki muuttuu koko ajan, myös minä (tai ehkä egoni, joka ei jaksa enää taistella niin paljoa, hehee). Kun jatkuvan muutoksen hyväksyy, niin on helpompi olla itsensä ja muiden kanssa, tekipä samoja asioita kuin ennen tai ei tee niitä enää ollenkaan. Olipas vähän sekavaa, mutta ehkä sait kiinni <3
VastaaPoistaTodellakin sain kiinni ajatuksestasi ja olen tismalleen samaa mieltä. 🤗
PoistaMuutoksen hyväksyminen on ollut mulle tosi vaikeaa, vaikka olen pitänyt itseäni ihan mukautuvana ihmisenä. Mutta niin mieluusti haluaisi, että kaikki kivat asiat pysyisivät ennallaan mutta kaikki ikävät asiat katoaisivat mahdollisimman äkkiä elämästä pois – tai mieluiten: niitä ei tulisi elämään ollenkaan. Ihmeellistä, että kun lakkaa taistelemasta kaikkea vastaan ja hyväksyy elämän sellaisena kuin se kulloinkin on, ei ole enää, mitä vastaan edes taistella. Mulle herättäjänä toimi Tollen (saattoi olla joku muukin) lausahdus: "Whatever rises in the present moment, you better accept it, because it already is. You can't argue with what is." Siis hyvänen aika, näinhän se juuri on! Mitä järkeä on taistella sellaista vastaan, mikä jo on!
❤️
Kirjoitit: ”Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille”. Kiitos, että tuotat iloa meille lukijoille tämän blogin muodossa. Sinulla on kirjoittamisen lahja, ole onnellinen siitä. Tämä on oikeastaan ainoa blogi, jota nykyään enää luen. Kirjoitat monipuolisesti ja mukavasti kaikesta. Kiitos ja hyvää syksyn jatkoa!
VastaaPoistaKiitos sinulle! Olipa ihanasti kirjoitettu. ❤️ Hyvää syksyn jatkoa sinullekin! 🤗
Poista