Sekalainen kokoelma

Maanantaina se perhetuttu soitti anopille, että hän oli ottanut yhteyttä samaan fysioterapeuttiin, joka oli hoitanut anopin olkapäätäkin ja joka oli todettu hyväksi ja luotettavaksi tapaukseksi. Fysioterapeutti tulisi kotiin, joten minun ei tarvitsisi edes lähteä mihinkään, ja ensimmäinen hoito olisi jo tiistaiaamuna kello kahdeksalta. Hieman purnasin kuullessani aikaisen ajankohdan, mutta tulin pian siihen tulokseen, että olisi vain hyvä, jos fysioterapia olisi heti aamusta. Sittenpähän olisin loppupäivän vapaa! Toinen nieleskelyn aihe oli se, että fysioterapeutti oli mies, mutta sille en voinut kauheasti mitään. Täytyi vain toivoa, että hoitotilanne ei olisi kauhean epämiellyttävä.

Seuraavana aamuna paikalle ilmestyi hyvinkin jämäkän ja asiantuntevan oloinen mies, joka tekee töitä yhdellä klinikalla kymmenestä kuuteen. Näiden aikojen ulkopuolella – sekä aamulla että illalla – hän tekee kuulemma kotikäyntejä. Fysioterapeutti kyseli ensiksi oireeni ja sairaushistoriani, ja jotkin kysymykset hieman ihmetyttivät, kuten se, että kanniskelenko minä lapsia. Oliko tämä hienovaraisempi tapa kysyä, onko meillä lapsia, vai mikä ihmeen kysymys tuo oli? Meinasin vastata, että joo, kanniskelin minä yhtä viime viikolla, mutta se tuskin on persekipujen syynä.

Kävin kameroineni anopin ruusupuskassa.

Ennen kuin mies aloitti hoidon, hän oli tehnyt jo havaintoja minusta ja raportoi nyt niistä. "Olette kovin nopea liikkeissänne", mies totesi. Tämä oli minulla jo tiedossakin, mutta en ole koskaan osannut pitää nopealiikkeisyyttäni huonona asiana, eikä kukaan ole koskaan Suomessa huomauttanut minulle asiasta. Sen sijaan Intiassa ihmiset tuntuvat kiinnittävän siihen jatkuvasti huomiota, mikä vähän ihmetyttää minua, sillä fysioterapeutti on itse oikea vieteriukko, ja appiukkokin on varsin vikkelä liikkeissään. Miksi minä en siis saisi olla? Ehkä asia johtuukin siitä, että minä olen nainen. Ehkä naisten pitää liikkua Intiassa hitaasti, hallitusti ja harkiten. Voin paljastaa tässä nyt suuren salaisuuden: ei tule onnistumaan. 😆

Ensimmäinen hoitokerta oli vähän epämiellyttävä, sillä minun piti riisua pakarani puoliksi paljaaksi, vaikka olin kuvitellut, että hoito voitaisiin tehdä vaatekankaan päältä. Hoitoa on kahdenlaista, ja ensiksi fysioterapeutti antaa ultraäänihoitoa. Ultraäänihoito on lämpöhoitoa, ja se tuntuu varsin miellyttävältä, toisin kuin IFT-hoito eli interferenssiterapia eli sähköhoito. Kyllä sähköhoidonkin kestää, mutta jotenkin minulle tulee siitä vähän huono olo. Ensimmäisenä päivänä minulle tuli kaiken lisäksi pakaraan ikään kuin massiivinen elohiiri (fysioterapeutti rauhoitteli, että ei hätää: se on vain lihassupistus), ja tuntui, että kankkuni räjähtää. Yritin keskittää ajatukseni johonkin muuhun ja kuvittelin olevani jollakin ihanalla rannalla gin tonic kädessäni, mikä auttoikin jonkin verran.

Tänä aamuna fysioterapeutti toi häntäluukipuihin tarkoitetun istuintyynyn.

Rengastyyny ei olekaan paras vaihtoehto minun tapauksessani, vaan tyynyn pitää olla takaa avoin.

Hoidoissa menee puolisen tuntia, ja hintaa yhdelle käynnille tulee 1000 rupiaa (n. 11,4 euroa). Hoito kestää kymmenisen päivää, joten uusi päivärytmini on nyt sellainen, että päiväni alkaa aina noilla hoidoilla. 

Lauantaina kävimme – kuten jo kerroinkin – katselemassa tontteja perhetuttavan ja parin muun ukon kanssa, ja ensimmäiseksi suuntasimme Sangareddyn kaupunkiin, joka sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Hyderabadista. 

Muutama kuva matkan päältä: 

Tämä on vielä Hyderabadista.

Ylipitkä kuljetus.

Ylikorkea kuljetus.

Kun takavalot puuttuvat, kääntyminen osoitetaan käsimerkein. Jos et huomaa kättä, voi tulla ongelmia.

Teiden varsilla myydään kaikenlaista, tässä ilmeisesti punaisia chilejä ja kahta lajia papuja.

Sangareddy vaikutti varsin tyypilliseltä intialaiselta pikkukaupungilta, ja otin lyhyen videon kaupungilla ajaessamme (autonkuljettaja oli siis ratissa; en minä).

Seuraava tontti sijaitsi Hyderabadin lentokentän kupeessa alueella, joka on kaavoitettu tonteiksi. Myynnissä on kuulemma vain tontteja (ei valmiita asuntoja), ja jokainen saa rakennuttaa tontilleen sellaisen talon kuin haluaa. 

Tontti numero 69.

Nousevat lentokoneet jylistivät taivaalla kovaäänisesti, mikä tuli vähän yllätyksenä. Eipä olisi uskonut, että lentokentän vieressä on minkäänlaista melua.

Lentokentän muuria.

Toimistorakennus, jossa tontteja esitellään.

Alueella oli golfkenttäkin.

Tonttikäyntien jälkeen oli vuorossa se lääkärikäynti, mutta sitä ennen kävimme syömässä perhetutun kanssa Taj Mahal -hotellissa perinteiset kasvisthalit (thali sisältää siis monta pientä ruokalajia). Rakastan thaleja, joten perhetutun valinta oli ihan napakymppi. Tosin en olisi itse välttämättä valinnut kasvisruokapaikkaa, jos olisin saanut päättää. 😆

Thalit tulossa pöytään.

Kuvasta puuttuvat papadamit ja riisikulhot. Leipänä oli pooreja, jotka ovat minun herkkuani (alkaa vähitellen kuulostaa siltä, että kaikki on minun herkkuani).

Taj Mahal oli varsin pelkistetty ruokailupaikka, vähän kuin jokin kanttiini.

Hyderabadissa oli ollut viikkoa aiemmin Formula E -sarjan kilpailut, ja kaikki rakennelmat olivat vielä paikallaan.

Sunnuntaina lähdimme käymään yhden kylään tulleen sukulaistytön kanssa Starbucksissa sillä uudella toimistoalueella, jonne on noussut myös tosi paljon ravintoloita ja kahviloita. 

Tämän aukion molemmilla puolilla on kahviloita ja ravintoloita. Taivaalla näkyy muuten ainoat pilvet, jotka olen koko aikana täällä nähnyt.

Starbucks.

Third Wave Coffee on uusi ja nykyään kuulemma varsin suosittu kahvilaketju.

Kävimme myös Almond Housessa, koska halusin lempparimakeisiani eli sunnunduluja. 

Almond Housen työntekijät taisivat elää vielä vuotta 2021 tai jotain, koska heillä oli niin tiiviisti kaikki suojat päällä. Kaiken lisäksi ostosten kaupanpäällisiksi sai Almond Housen maskin sekä käsidesipyyhkeen. Miten mukava yllätys.

Ostin sunnunduluja kokonaisen kilon, koska kilo kuulosti mukavalta tasaluvulta. Kotona rupesin kuitenkin miettimään, että olisihan se vähempikin ehkä riittänyt. 

Verottaja on vienyt jo osansa.

Paluumatkalla näimme Ratnadeepin edessä jotakin, joka oli autonkuljettajan mielestä käärme. Minä väitin kivenkovaan, että ei tuo mikään käärme ole; se on vain jonkun pudottama vyö! Nappasin "vyöstä" kuvan auton jo liikkuessa, joten kuva on vähän epätarkka. Kuvaa tarkastellessani huomasin, että kyllä tuo taitaa sittenkin olla käärme.

Joku on pudottanut vyönsä tien viereen. 😆

Ällöttävintä on, että kuljen tästä samaisesta kohtaa aina järvilenkiltä palatessani. Onkohan järven ympärillä puistossakin siis käärmeitä?! KBR-puistossa, jossa kävin aiemmin appivanhempien asuessa Srinagar Colonyssa, oli kerran oikein varoitus puistossa olevista kobrista, ja se vähensi kyllä lenkkihaluja huomattavasti. Nyt kun googletin kobran, niin tuo meidän näkemämme käärmekin saattaa olla kobra.

Koska sunnuntai-iltapäivänä ei ollut muuta ohjelmaa ja autokuljettajakin oli lähtenyt vapaalle, keksin, että lähden käymään itsekseni uudessa Sarath City Capital Mallissa, joka tunnetaan myös nimellä AMB Mall. Sunnuntaisin liikennettä on aina tavallista vähemmän, joten silloin ei tarvitse viettää niin paljon aikaa ruuhkissa. 

Parkkihalli oli kohtuullisen helppo löytää, vaikka sisäänkäynti olikin jemmattu taas ostoskeskuksen taakse. 

Intialaiset ostoskeskukset ovat yleensä aika kivoja pysäköidä, sillä parkkihalleissa on runsaasti poikia, jotka opastavat auton vapaaseen pysäköintiruutuun. Kaiken lisäksi naisille on usein ihan omat pysäköintiruudut, jotka sijaitsevat yleensä lähellä ostoskeskuksen sisäänkäyntiä ja hissejä. 

AMB:ssä oli kuitenkin asiat pahasti pielessä, sillä parkkihallissa ei ollut riittävästi parkkipoikia, ja hallissa vallitsi täysi kaaos.

Ei me nyt osata mennä tästä mihinkään.

Ihmiset joutuivat etsimään vapaan parkkiruudun ihan itse, ja se on palveluun tottuneelle hankala paikka.

Pitkällisen haeskelun jälkeen löysin vapaan parkkipaikan ja otin kuvan ruudun numerosta. 

Auto kannattaa peruuttaa ruutuun aina kuin vain mahdollista, koska koskaan ei tiedä, mikä tilanne lähtiessä on (esimerkiksi kuinka lähelle joku on pysäköinyt viereen).

Intialaiset parkkihallit ovat valtavan kokoisia ja monikerroksisia laitoksia, ja niihin on tosi helppo kadottaa autonsa, jos ei paina tarkasti mieleensä, mihin autonsa jätti. Minulla kävi kerran Inorbit Mallissa niin, että en löytänyt autoani, ja olen alkanut sen jälkeen ottamaan aina kuvan pysäköintipaikastani. Palasin silloin Inorbitissa kaupoilta parkkihalliin, mutta auto ei ollutkaan siinä, minne olin sen jättänyt. Pyörin parkkihallissa edestakaisin turhautuneena, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että joku oli pöllinyt automme. Soitin ukkelille itkua vääntäen, että en löydä autoamme ja että joku oli varmaan pöllinyt sen. Ukkeli sanoi lähettävänsä yhden kollegansa paikalle, ja jäin odottelemaan kollegan saapumista. Siinä odotellessani minulle iski yhtäkkiä epäilys, olenko sittenkään oikeassa kerroksessa, vai muistanko kerroksen väärin. Sieltä se auto sitten löytyikin, eri kerroksesta.

En ole ehkä ikinä nähnyt niin huonosti suunniteltua ostoskeskusta kuin Sarath City Capital Mall oli. Ostoskeskus on jaettu rengasmaisiin osiin, ja "renkaita" on ainakin kolme. Olin lopulta aivan sekaisin, missä olin. Katselin Shoppers Stop- ja Lifestyle-tavarataloista kurtia, mutta en löytänyt yhtäkään, jota olisin viitsinyt edes sovittaa, sillä vaatteet olivat minusta jotenkin tosi kulahtaneen näköisiä. Anoppi sanoi, että vaatteiden laatu on laskenut viime aikoina tosi paljon, enkä tiedä, mistä asia mahtaisi johtua (ehkä tämäkin menee koronan piikkiin?). Mutta ehkä on parempi niin, ettei mitään kivaa löydykään, koska sillä tavalla säästyvät ainakin rahat!

En jaksanut ottaa ostoskeskuksessa oikein kuviakaan, mutta sen sijaan otin videon, jossa kävelen ostoskeskuksessa ristiin rastiin. Minulla on ihan superärsyttävä tapa sählätä videota kuvatessani ja tunkea sormeni aina kameran eteen, ja niin kävi tälläkin videolla pari kertaa. Pahoittelut. En ymmärrä, miten oppisin pitelemään kännykkää niin, ettei sormeni vilahtaisi aina kuvassa.

Lopettelen taas tältä erää tähän! 

😘